Monta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka
olisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo
kiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.
Hän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja
kiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat...
"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni
ja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?" — Näin
vaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja
lankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä
häntä kohti.
Tuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: "Rikokseni
ovat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman
rangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit,
niin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani,
lepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja
palkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse
menen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana.
Oi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut
hyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!"
Onneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut
kalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen
huoneeseensa.
Hurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta.
Hän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas
oli saapa...
Pienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli
ivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin
esimies oli hänelle taas antava. — "Niin, niin, mutta vaikea oli
ollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin
onnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on
joutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen
kirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka
tyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen
itsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä;
olenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja." — — —
* * * * *
Kun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa,
laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: "Georg, rakas lapseni;
pyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi.
Hän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan
olet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän
lahjoitus-kirjaan!
"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään
sen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. —
Niin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä
kiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle
jälleen."
Tahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti
nimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin
jälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä
köyhän. —
Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä
kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen,
riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen
sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen
kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa
tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."
Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät,
mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa
hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."
Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto
äidiltäni."
Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan
ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole
sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa.
Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen
kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella
sydämellä annetaan."
Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi
tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun
kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie
minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"
Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön
hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista
luostarin muurien sisälle.
* * * * *
Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä
dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut
ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja
ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan
ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä,
rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan
hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p.,
mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden
sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt
janoavaa sydäntä.
Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin,
joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa
tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.
Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä
pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli
rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut
rauhan ja lohdutuksen.
Hän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut,
luostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien
siunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä
kohti.
Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten
perästä saapui hän siihen maahan, jossa "herrain Herra" oli muinoin
vaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut
häpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi
pyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili
siellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa,
jota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin
kotimaahansa.
* * * * *
Ilta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui
kamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne
kiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän
ajatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki
eteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein
levähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä...
Niin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana
levähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että
voisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta
päämäärää, kohti ijäistä lepoa...
Maria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan
puhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä
keskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli
tietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei
tarvitse koskaan erota...
Nuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen
kultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden
latvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.
Maria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa
jälkeen ilmestyi taivaalle.
Eikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä
mahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli
miljoonia jalokiviä.
Tuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat
hohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.
Nuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se
koskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.
Hän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa
hengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä,
aivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki
muuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.
He seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.
Viimein Maria kysyi hiljaa: "Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori
mies?"
"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen
antanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja
itsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin
matkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan
kaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena
tehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!"
"Kreivi Georg, orpanani!" — huudahti Maria. — "Te olette taistellut
väärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut
Jumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka
antaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte
sitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne
rauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten
muidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan
povessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat."
Nuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla
äänellä: "Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja
oletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena
usein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo
kuolleet?
"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta
katoomattomaan isänmaahan", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen
ja vetäen hänet muassaan linnaan.
Siellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa
kreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa,
valaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen
Georg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa
lukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun
16 värsyyn, jossa sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut,
että antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä
hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman", nousi kreivi ylös, ja
huudahti: "Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!"
"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi
harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.
Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli
hänen, oli nyt myöskin Georgin...
Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.