Eräs kato.
Minä saavuin Yarmouth'iin illalla ja poikkesin hotelliin asumaan. Minä
arvasin, että Peggotyn vierashuonetta -- minun huonettani -- kyllä
tarvittaisiin ennen pitkää, vaikk'ei tuo suuri käviäin, jonka tullessa
kaikkien elävien täytyy tehdä tilaa, vielä talossa ollutkaan; sentähden
minä menin hotelliin, söin päivällistä siellä ja käskin makuusijaa
itselleni.
Kello oli kymmenen kun lähdin ulos. Useat puodit olivat suljetut, ja
kaupungissa oli kaikki hiljaa. Kun tulin Omer ja Joram'in kohdalle,
näin, että luukut olivat kiinni, mutta puodin ovi seisoi auki. Koska
minun sopi täydellisesti nähdä, kuinka Omer sisäpuolella poltti
piippuansa vierashuoneen ovella, astuin sisään ja kysyin, kuinka hän
jaksoi.
"No, ruumiini ja sieluni kautta!" lausui Mr. Omer, "kuinka itse
jaksatte? Istukaat alas. -- Savu ei rasita teitä, toivon minä?"
"Ei millään lailla", vastasin minä. "Minä pidän siitä, kun se tulee
toisen piipusta".
"Kuinka, ei omasta?" arveli Mr. Omer nauraen. "Sitä parempi. Sir. Paha
tapa nuoressa miehessä. Istukaat alas. Minä poltan itse
ahdashenkisyyteni tähden".
Mr. Omer oli laittanut sijaa minulle ja asetti esiin tuolin. Hän kävi
nyt jälleen istumaan kovasti hengästyneenä ja imi piippuansa, niinkuin
se olisi sisältänyt sitä tarpeellista tavaraa, jonka puutteessa hänen
täytyi kuolla.
"Minua surettaa, että olen kuullut ikäviä uutisia Mr. Barkis'ista",
sanoin minä.
Mr. Omer katseli minua vakaasti ja pudisti päätänsä.
"Tiedättekö, kuinka hänen laitansa tänä iltana on?" kysyin minä.
"Juuri mitä minä teiltä olisin kysynyt, Sir", vastasi Mr. Omer, "Jos
olisi ollut soveliasta. Tämä on yksi ammattimme vastuksista. Kun joku
sairastaa, me emme saata kysyä, kuinka hän jaksaa".
Tämä vastus ei ollut joutunut mieleeni, vaikka minulla sisään
astuessani oli ollutkin jonkunlainen pelko, että saisin kuulla tuon
vanhan nuotin. Kun vastusta nyt mainittiin, huomasin sen kuitenkin ja
sanoinkin sitä.
"Niin, niin, te ymmärrätte", lausui Mr. Omer, päätänsä nyykäyttäen. "Me
emme tohdi tehdä sitä. Jumala varjelkoon meitä, se olisi kolaus, jota
useimmat ihmiset eivät kestäisi, jos sanoisi: Omer ja Joram tervehtivät
ja kysyvät, kuinka voitte tänä aamuna -- taikka tänä iltana -- sen
mukaan, kuinka kulloinkin sopii".
Mr. Omer ja minä nyökkäsimme toisillemme, ja Mr. Omer enensi
henki-varastoaan piippunsa avulla.
"Se on yksi niistä seikoista, jotka sulkevat ammattimme semmoisesta
kohteliaisuudesta, jota se usein tahtoisi osoittaa", lausui Mr. Omer.
"Esimerkiksi minä. Minä olen tuntenut Mr. Barkis'in neljäkymmentä
vuotta yhtä varmaan, kuin yhden vuoden, ja tervehtänyt häntä joka
kerta, kuin hän astui ohitse, mutta minä en saata mennä kysymään:
'kuinka hän voi?'"
Minun mielestäni se oli hyvin kova asia Mr. Omer'ille, ja minä sanoin
sitä hänelle.
"Minä en ole enemmän itsekäs, kuin muut ihmiset", lausui Mr. Omer.
"Katsokaat minua! Henkeni ehkä kätkee mikä hetki hyvänsä, eikä, minun
ymmärtääkseni, ole luultavaa, että tämmöisissä oloissa olisin itsekäs.
Minä sanon, ettei se ole luultavaa semmoisesta miehestä, joka tietää,
että hänen henkensä, kun se menee, menee juuri niinkuin pari palkeita
ratkottaisiin rikki; ja tämä mies on iso-isä", arveli Mr. Omer.
Minä sanoin: "ei ollenkaan".
"Ei niin, että moittisin ammattiani", lausui Mr. Omer. "Sitä en tee.
Vähän hyvää ja vähän pahaa tunkee epäilemättä kaikkiin virkoihin. Mitä
minä soisin, on, että ihmisiä kasvatettaisiin luja-luontoisemmiksi".
Varsin tyytyväisellä ja ystävällisellä muodolla Mr. Omer ääneti veti
muutamia haikkuja ja sanoi sitten, palaten ensimaiseen väitteesensä:
"Me olemme siis, kun tahdomme kuulla, kuinka Mr. Barkis voi, pakoitetut
rajoittamaan itseämme Em'lyyn. Hän tietää, mikä meidän oikea
tarkoituksemme on, eikä hän pelkää eikä epäile meitä enemmän, kuin jos
olisimme yhtä monta lammasta. Minnie ja Joram ovat juuri lähteneet
tuonne alas (Em'ly on työstänsä päästyään siellä tätiänsä hiukan
auttamassa) tiedustelemaan, kuinka hän voi tänä iltana; ja jos
suvaitsette odottaa siksi, kuin he tulevat takaisin, antavat he teille
täydelliset tiedot. Tahdotteko nauttia jotakin? Saako olla lasillinen
rommi-toddya? Rommi-toddya juodessani poltan", lausui Mr. Omer, nostaen
ylös lasiansa, "koska luullaan, että se pitää niitä käytäviä sulana,
joita myöden henkeni tukalasti lähtee liikkeelle. Mutta, Herra
siunatkoon teitä", sanoi Mr. Omer käheästi, "käytävissä vika ei ole!
'Anna minulle tarpeeksi henkeä'", sanon minä tyttärelleni Minnie'lle,
"'niin _minä_ kyllä tiet avaan, rakas lapseni'".
Hänellä ei suinkaan ollut henkeä liikenemään, ja oikein huoletti, kun
näki hänen nauravan. Kun hän taas oli semmoisessa tilassa, että sopi
puhutella häntä, kiitin häntä tarjotusta virvoituksesta, jota en
ottanut vastaan sen vuoksi, että äsken olin syönyt päivällistä; ja
ilmoittaen, että minä, koska hän oli niin hyvä ja käski, aioin odottaa
siksi, kuin hänen tyttärensä ja vävynsä palaisivat, kysyin, kuinka
pikku Em'ly jaksoi?
"Hyvä, Sir", lausui Mr. Omer, ottaen piippunsa suustaan, että hänen
sopi hivuttaa leukaansa; "minä sanon teille suorastaan, että minua
ilahuttaa, kun hänen häänsä ovat pidetyt".
"Miksi niin?" sanoin minä.
"No, tyttö on tätä nykyä vähän muuttuvainen", sanoi Mr. Omer. "Ei sen
vuoksi, ettei hän olisi yhtä sievä, kuin ennen, sillä hän on sievempi
-- minä vakuutan teille, että hän on sievempi. Ei sen vuoksi, ettei hän
tekisi työtänsä yhtä hyvin, kuin ennen, sillä sen hän tekee. Hän
_vastasi_ kuutta mitä parasta, ja hän _vastaa_ vielä kuutta mitä
parasta. Mutta häneltä puuttuu jollakin tapaa oikeata sydäntä. Jos
ymmärrätte", lausui Mr. Omer, leukaansa taas hivutettuaan ja vähän
poltettuaan, "mitä minä yleisesti tarkoitan tällä lauseella: 'yksi
pitkä veto, ja aika veto, ja veto yhtä haavaa, pojat, hurraa!' Minä
tahtoisin sanoa teille, että _tämä_ se on -- yleisesti puhuen -- jota
Em'lyssä kaipaan".
Mr. Omer'in kasvot ja käytös osoittivat juuri niin paljon, että hyvällä
omallatunnolla saatin nyykäyttää päätäni, niinkuin olisin arvannut
hänen tarkoituksensa. Minun nopea käsitykseni näytti miellyttävän häntä
ja hän jatkoi:
"Nyt arvelen, näettekö, että se etupäässä tulee siitä, että hän on
epävakaisessa tilassa. Me olemme työmme jälkeen puhuneet siitä paljon,
hänen setänsä ja minä, ja hänen sulhonsa ja minä; ja minä luulen, että
se tulee etupäässä siitä, että hän on muuttuvainen. Teidän täytyy aina
muistaa, kun puhutaan Em'lystä", lausui Mr. Omer, päätänsä hiljaa
pudistaen, "että hän on mitä kummallisin hellä pikku olento. Sananlasku
sanoo: 'ei sian korvasta silkkikukkaroita tehdä'. No, minä en tiedä,
kuinka tämän asian laita lienee. Minä luulen melkein, että kyllä saa
tehdyksi, jahka aikanansa alkaa. Tuo vene on käynyt tytölle niin
rakkaaksi kodiksi, Sir, ettei kivi ja marmori sitä voittaisi".
"Minä olen varma, että niin on!" sanoin minä.
"Kun näkee, kuinka tämä sievä pikku olento riippuu sedässänsä", lausui
Mr. Omer; "kun näkee, kuinka hän päivästä päivään yhä likemmin ja
lujemmin liittyy häneen, näkee näyn. Nyt, tiedättekö, on aina joku
taistelo, kun näin on laita. Miksi tätä taisteloa pitkitettäisiin
kauemmin, kuin tarpeellista on?"
Minä kuuntelin tarkasti tätä vanhaa, hyvää toveria ja suostuin kaikesta
sydämestäni siihen, mitä hän sanoi.
"Sentähden sanoin heille", lausui Mr. Omer tyvenellä, hyvän-suovalla
äänellä, "tämän. Minä lausuin: älkäät ensinkään katsoko Em'lyä kiinni
naulituksi ajan puolesta. Olkoon aika teidän omanne. Hän on ollut
paljon suuremmaksi hyödyksi, kuin ajateltiin; hän on oppinut paljon
nopeammin, kuin luultiin; Omer ja Joram voivat kynällänsä pyyhkiä pois,
mitä on jälellä; ja hän on vapaa, milloin te niin tahdotte. Jos häntä
haluttaisi jälestäpäin sovittaa niin, että hän kotona tekisi meille
jonkunlaista vähäistä työtä; varsin hyvä. Jollei, hyvä sekin. Meille ei
missään tapauksessa tule mitään vahinkoa. Sillä, näettekö", sanoi Mr.
Omer, koskien minua piipullansa, "eihän ole luultavaa, että niin
lyhyt-henkinen mies, kuin minä, joka lisäksi olen iso-isä, menisi
vaatimaan liikoja semmoiselta pikkuiselta, sinisilmäiseltä kukalta,
kuin _häneltä_?"
"Ei ollenkaan, siitä olen varma", vastasin minä.
"Ei ollenkaan! Te olette oikeassa!" lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, hänen
serkkunsa -- te tiedätte, että se on serkku, jonka kanssa hän aikoo
mennä naimisiin?"
"Kyllä", vastasin minä. "Minä tunnen hänet hyvästi".
"Tietysti te tunnette", sanoi Mr. Omer. "Hyvä, Sir! Hänen serkkunsa,
joka on, niinkuin näyttää, rehellisessä työssä ja tulee hyvin toimeen,
kiitti minua sangen miehuullisella tavalla tästä (käyttäen itseänsä
kokonaan, täytyy minun sanoa, semmoisella lailla, että sain hyvän
ajatuksen hänestä) ja meni ja hyyräsi niin mukavan, vähäisen huoneen,
kuin te taikka minä soisimme silmiemme näkevän. Tämä pikkuinen huone
on nyt valmiiksi kalustettu ja on niin sievä ja täydellinen, kuin
nukki-kaappi; ja jollei Barkis'in, mies paran, tauti olisi käynyt niin
pahaksi, olisivat he jo olleet mies ja vaimo -- rohkenen väittää.
Nykyisessä tilassa on asia lykätty tuonnemmaksi".
"Ja Em'ly, Mr. Omer?" kysyin minä. "Onko hän käynyt vakavammaksi?"
"No sitä, näettekö", vastasi hän, taas hivuttaen kahdenkertaista
leukaansa, "sitä tietysti ei sovi toivoa. Tuleva muutos ja ero ja
kaikki nuot ovat, niin sanoakseni, yhtä haavaa lähellä häntä ja kaukana
hänestä. Barkis'in kuoleman ei tarvitse viivyttää sitä paljon, mutta
mahdollista kyllä hänen hiljainen riutumisensa. Kaikissa tapauksissa on
asiain tila epämääräinen, näettekö".
"Minä näen sen", sanoin minä.
"Em'ly", pitkitti Mr. Omer, "on siis vielä vähän alakuloinen ja arka;
kenties ylipäänsä enemmänkin, kuin ennen. Hän näyttää päivästä päivään
yhä hartaammin kiintyvän setäänsä ja käyvän vastahakoisemmaksi eroamaan
meistä kaikista. Ystävällinen sana minulta saattaa kyyneleet hänen
silmiinsä; ja jos näkisitte hänet tyttäreni Minnie'n pikku tytön
kanssa, ette koskaan unhottaisi sitä. Siunatkoon elävää sydäntäni!"
lausui Mr. Omer miettien, "kuinka hän rakastaa tätä lasta!"
Kun minulla oli niin hyvä tilaisuus, joutui mieleeni, että minun
pitäisi kysyä Mr. Omer'ilta, ennenkuin hänen tyttärensä ja tämän
puolison tulo keskeyttäisi puhettamme, tiesikö hän mitään Marthasta.
"Voi!" vastasi hän pudistaen päätänsä ja näyttäen kovin
synkkä-mieliseltä. "Ei mitään hyvää. Surullinen juttu, Sir, joko niin
taikka näin olette saaneet tietoa siitä. Minä en koskaan luullut, että
oli mitään pahaa tytössä. Minä en tahtoisi mainita sitä tyttäreni
Minnie'n kuullen -- sillä hän moittisi kohta minua -- mutta minä en
koskaan luullut. Ei kukaan meistä koskaan luullut".
Mr. Omer, joka kuuli tyttärensä askeleet, ennenkuin minä, kosketti
minua piipullansa ja ummisti toisen silmänsä, niinkuin varoitukseksi.
Mrs. Joram ja hänen puolisonsa tulivat sisään kohta jälestäpäin.
He kertoivat, että Mr. Barkis oli "niin huono, kuin huono voi olla";
että hän oli aivan tainnuksissa; ja että Mr. Chillip murheellisena oli
sanonut vast'ikään kyökistä lähtiessään, etteivät lääkärien ja
haavurien tiedekunnat eikä apteekarein ammattikunta, vaikka he olisivat
kaikki kutsutut kokoon, voisi auttaa häntä. Hän oli tuolla puolen
molempia tiedekuntia, arveli Mr. Chillip, eikä apteekarien ammattikunta
voinut kuin myrkyttää häntä.
Kun kuulin tämän ja sain tietää, että Mr. Peggotty oli siellä, päätin
kohta mennä sinne. Minä sanoin hyvää yötä Mr. Omer'ille ja Mr. ja Mrs.
Joram'ille ja johdatin askeliani sinne jonkunlaisella juhlallisella
tunteella, joka teki Mr. Barkis'ista aivan uuden ja toisenlaisen
olennon, kuin ennen.
Hiljaiseen oven kolkutukseeni vastasi Mr. Peggotty. Hän ei hämmästynyt,
minut nähdessään, niin paljon kuin olin odottanut. Minä huomasin tämän
Peggotyssakin, kun hän tuli alas; minä olen nähnyt sen jälestäpäin; ja
minä arvelen, että, kun odottaa tuota kamalaa kummastuttajaa, kaikki
tavalliset muutokset ja kummastukset menevät mitättömiksi.
Minä pudistin Mr. Peggotyn kättä ja astuin kyökkiin, sillä välin kuin
hän hiljaisesti sulki ovea. Pikku Em'ly istui valkean vieressä, kädet
kasvojen edessä. Ham seisoi likellä häntä.
Me puhuimme kuiskaamalla, tuon tuostakin kuunnellen, kuuluisiko mitään
ääntä huoneesta ylhäältä. Minä en ollut ajatellut sitä, kun viimein
kävin siellä, mutta kuinka kummallista oli minusta nyt, kun kaipasin
Mr. Barkis'ia kyökissä.
"Te olette tehneet hyvin ystävällisesti, Mas'r Davy", lausui Mr.
Peggotty.
"Erinomaisen ystävällisesti", sanoi Ham.
"Rakas Em'ly", lausui Mr. Peggotty. "Katso tänne! Mas'r Davy on tullut!
No, reipastu, sydänkäpy! Eikö sanaakaan Mas'r Davy'lle?"
Minä huomasin Em'lyssä jonkun väristyksen, jota vielä saatan nähdä.
Hänen kätensä kylmyyttä, kun koskin sitä, saatan vieläkin tuntea. Sen
ainoan elon merkki oli, että se välttyi minun kädestäni; sitten hän
liukui tuoliltaan ja, hiipien setänsä toiselle puolelle, nojaantui yhä
ääneti ja väristen tämän rintaa vastaan.
"Se on semmoinen hellä sydän", lausui Mr. Peggotty, silittäen hänen
tuuheita hiuksiansa isolla, karkealla kädellänsä, "ettei se voi kestää
tätä surua. Se on luonnollista nuorissa, Mas'r Davy, kun ovat
tottumattomat tämmöisiin koetuksiin ja arat, niinkuin minun pikku
lintuni -- se on aivan luonnollista".
Pikku Em'ly painui likemmäksi häntä, mutta ei nostanut ylös kasvojansa
eikä puhunut sanaakaan.
"Aika käy myöhäiseksi, rakas tyttöni", lausui Mr. Peggotty, "ja Ham on
tullut noutamaan sinua kotiin. Tuossa! mene nyt toisen rakkaan sydämen
kanssa! Mitä, Em'ly? Kuinka, sydänkäpyni?"
Pikku Em'lyn ääni ei ollut kuulunut minun korviini, mutta Mr. Peggotty
notkisti päätänsä, niinkuin häntä kuunnellakseen, ja sanoi sitten:
"Tahdotko jäädä enosi luo? No, sitä et suinkaan pyydä minulta! Jäädä
enosi luo, nuppuseni! Kun hän, joka ennen pitkää on miehesi, on täällä
sinua kotiin noutamassa? Sitä ei kukaan ihminen uskoisi, kun näkee
tämän pikkuisen olennon semmoisen karkean sään toverin vieressä, kuin
minä olen", lausui Mr. Peggotty, rajattomalla ylpeydellä katsahtaen
meihin molempiin; "mutta meressä ei ole enemmän suolaa, kuin tytössä on
rakkautta enoansa kohtaan -- tässä kummallisessa pikku Em'lyssä!"
"Siinä Em'ly on oikeassa, Mas'r Davy!" sanoi Ham. "Katsokaat. Koska
Em'ly tahtoo sitä, ja koska hän lisäksi on levoton ja pelästynyt, jätän
hänet tänne huomiseksi. Saanhan minäkin jäädä!"
"Ei, ei", lausui Mr. Peggotty. "Sinun ei tule --joka olet nainut mies
-- taikka melkein nainut -- hukata kokonaisen päivän työtä. Eikä sinun
käy yhtä haavaa valvominen ja työtä tekeminen. Se ei kelpaa. Sinä menet
kotiin ja panet maata. Sinä et pelkää, ettei Em'ly'stä hyvää huolta
pidetä, tiedän _minä_".
Ham noudatti tätä kehoitusta ja otti hattunsa lähteäkseen. Silloinkin
kuin hän suuteli Em'lyä -- enkä minä koskaan nähnyt hänen lähestyvän
tätä, tuntematta, että luonto oli antanut tälle miehelle gentlemanin
sydämen -- näytti Em'ly siirtyvän likemmäksi enoansa, vieläpä niin,
että hän kartti valittua puolisoansa. Minä suljin oven Ham'in perästä,
ettei se häiritsisi sitä rauhallisuutta, joka kaikkialla vallitsi. Ja,
kun palasin takaisin, näin, että Mr. Peggotty yhä puhutteli Em'lyä.
"Nyt menen ylikertaan ilmoittamaan tädillesi, että Mas'r Davy on
täällä, ja se reipastuttaa häntä hiukan", lausui hän. "Istu valkean
eteen siksi aikaa, tyttöseni, ja lämmitä näitä jää-kylmiä käsiä. Sinun
ei tarvitse olla niin peloissasi ja panna niin pahaksesi. Kuinka? Sinä
tahdot tulla minun kanssani? -- No! tule minun kanssani -- tule! Jos
hänen enonsa ajettaisiin pois tilasta ja talosta ja pakoitettaisiin
laskemaan levolle johonkin ojaan, Mas'r Davy", sanoi Mr. Peggotty
samalla ylpeydellä kuin ennen, "on se minun uskoni, että Em'ly tahtoisi
mennä hänen kanssaan! Mutta pian tulee toinen -- pian tulee toinen,
Em'ly!"
Kun jälestäpäin menin ylikertaan ja astuin vähäisen kammioni oven
ohitse (siellä oli pimeä), oli minulla joku epäselvä tunne, että pikku
Em'ly oli heittäynyt pitkäkseen lattialle siellä. Mutta oliko se
todella hän vai ainoastaan joku varjojen sekoitus huoneessa, sitä en
nyt tiedä.
Minulla oli kyökin valkean edessä aikaa ajatella sievän pikku Em'lyn
kuoleman pelkoa -- joka yhteydessä sen kanssa, mitä Mr. Omer oli
kertonut minulle, oli mielestäni syy, että hän oli niin entisestänsä
muuttunut -- ja minulla oli aikaa, ennenkuin Peggotty tuli alas,
myöskin leppeämmin arvostella sitä, tuossa kun istuin ja luin kellon
raksutuksia ja yhä enemmän tunsin ympäröitsevän äänettömyyden
juhlallisuutta. Peggotty sulki minut syliinsä ja siunasi ja kiitti
minua monta monituista kertaa, koska olin semmoinen lohdutus hänelle
(tämä oli, mitä hän sanoi) hänen surussaan. Sitten hän pyysi minua
tulemaan ylikertaan, nyyhkien, että Mr. Barkis aina oli pitänyt minusta
ja ihmetellyt minua; että hän oli usein puhunut minusta, ennenkuin hän
meni tainnoksiin; ja että, hänen luullaksensa, Mr. Barkis, jos hän taas
tulisi taidolleen, virkistyisi, kun hän näkisi minut, jos hän muutoin
voisi mistään mailmassa virkistyä.
Kun näin Mr. Barkis'in, näytti varsin vähän mahdolliselta, että se
koskaan tapahtuisi. Hän makasi pää ja hartiat ulkopuolella sänkyä,
erittäin epämukavassa asemassa, osaksi kallistuneena sen arkun puoleen,
joka oli maksanut hänelle niin paljon huolta ja vaivaa. Minä sain
tietää, että, kun hän ei enää voinut kämpiä ulos sängystä avaamaan sitä
eikä saada varmaa tietoa, että se oli tallella, sen taikasauvan kautta,
jota olin nähnyt hänen käyttävän, hän oli käskenyt muuttaa sen tuolille
sängyn viereen, jossa hän aina sen jälkeen oli yöt päivät pitänyt
kiinni siitä. Hänen käsivartensa oli nytkin sen päällä. Aika ja mailma
liukuivat pois hänen aitansa, mutta arkku oli siinä; ja viimeiset
sanat, jotka hän oli lausunut, olivat (selittävällä äänellä): "vanhoja
vaatteita!"
"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty melkein iloisesti, notkistuen hänen
puoleensa, samalla kuin hänen veljensä ja minä seisoimme sängyn päässä.
"Tässä on minun rakas poikani -- minun rakas poikani Mas'r Davy, joka
saatti meidät yhteen, Barkis! Jonka kanssa sinä lähetit sanoman,
tiedäthän! Etkö tahdo puhutella Mas'r Davy'a?"
Hän oli yhtä mykkä ja tunnoton, kuin arkku, josta hänen muotonsa sai
ainoan elon merkin, joka siinä oli.
"Hän lähtee pois vuoksen kanssa", arveli Mr. Peggotty kätensä takaa.
Minun silmäni olivat kosteat, ja niin olivat myöskin Mr. Peggotyn;
mutta minä toistin kuiskaten: "vuoksen kanssa?"
"Rannikolla ihmiset eivät saata kuolla", vastasi Mr. Peggotty,
"ennenkuin vesi on melkein kokonaan laskenut. Eikä he voi syntyä,
ennenkuin vesi on melkein kokonaan nousnut -- ei oikein syntyä. Hän
lähtee pois vuoksen kanssa. Puoli neljältä on vuoksi, ja sitten
kuollutta vettä puolen tunnin aikaa. Jos hän elää, siksi kuin se
kääntyy, pitää hän puoltansa vielä luoteen ajan ja lähtee pois
seuraavan vuoksen kanssa".
Me jäimme sinne katsomaan häntä pitkäksi aikaa -- tuntikausiksi. Mikä
salainen vaikutus minun läsnä-olollani oli hänen suhteensa tässä hänen
tilassaan, en saata sanoa; mutta kun hän viimein alkoi vähän hourailla,
on varma, että hän mutisi jotain minun kouluun viemisestäni.
"Hän tointuu", lausui Peggotty.
Mr. Peggotty koski minuun ja kuiskasi suurella kammolla ja
kunnioituksella: "he menevät molemmat nopeasti pois".
"Rakas Barkis!" sanoi Peggotty.
"C. P. Barkis", vastasi hän hiljalleen. "Ei parempaa naista missään!"
"Katso! Tässä on Master Davy!" sanoi Peggotty. Sillä Mr. Barkis avasi
nyt silmänsä.
Minä aioin juuri kysyä häneltä, tunsiko hän minua, kun hän koetti
ojentaa ulos käsivarttansa ja sanoi minulle selvästi, ystävällisellä
hymyllä:
"Barkis'ia haluttaa!"
Ja koska nyt oli vuoksen aika, lähti hän pois sen kanssa.