Minä käyn taas Steerforth'n kodissa.
Minä mainitsin aamulla Mr. Spenlow'ille, että halusin saada lupaa olla
poissa jonkun lyhyen aikaa; ja kosk'ei minulla ollut mitään palkkaa
enkä minä siis ollut mikään pahennus taipumattomalle Jorkins'ille, ei
tässä asiassa tehty minulle mitään vastusta, Minä käytin tätä
tilaisuutta ja, vaikka ääneni tarttui kurkkuuni ja silmiäni hämärsi,
sanoja lausuessani, ilmoitin sitä toivoa, että Miss Spenlow voi hyvin;
johon Mr. Spenlow vastasi tuskin suuremmalla sydämen liikutuksella,
kuin jos hän olisi puhunut jostakin tavallisesta inhimillisestä
olennosta, että hän oli hyvin kiitollinen minulle, ja että hänen
tyttärensä voi varsin hyvin.
Koska me sisäänkirjoitetut konttoristit olimme patricisen
proktorin-luokan taimia, kohdeltiin meitä niin suurella arvon-annolla,
että minä melkein aina olin omassa vallassani. Kun en kuitenkaan
halunnut tulla Highgate'en ennenkuin kello yksi taikka kaksi
päivällä ja meillä tänä aamuna oli oikeuden edessä toinen pikkuinen
kirkon-pannan-juttu, jolle annettiin nimi: "Tipkins tuomarin-viran
toimessa Bullock'ia vastaan tämän sielun parannukseksi", kulutin
yhdessä Mr. Spenlow'in kanssa pari kolme hauskaa tuntia sitä
kuunnellessani. Juttu oli syntynyt jostakin kahakasta kahden
kirkkoväärtin välillä, joista toista syytettiin, että hän oli tuupannut
toista erästä pumppua vastaan; ja tämän pumpun tanko, joka kosketti
jotakin kouluhuonetta, joka oli kirkon-päädyn alla, teki tuuppauksesta
kirkollisen loukkauksen. Se oli hupainen juttu; ja se saatti minut
matkallani Highgate'en postivaunujen kutsilaudalla ajattelemaan
Commons'ia ja mitä Mr. Spenlow oli puhunut Commons'iin kajoamisesta ja
maan häviöön joutumisesta.
Mrs. Steerforth vastaan-otti minut iloisesti, ja niin myöskin Rosa
Dartle. Minä olin hyvin mielissäni, kun huomasin, ettei Littimer ollut
siellä, vaan että meitä passasi eräs kaino, nuori kamari-neitsyt, jolla
oli siniset nauhat lakissansa ja jonka silmät, kun sattumalta kohtasin
ne, paljon enemmän miellyttivät eivätkä likimainkaan niin hämmentäneet
minua, kuin tuon arvokkaan miehen silmät. Mutta mitä minä erittäin
huomasin, ennenkuin olin ollut puolen tunnin aikaa talossa, oli se
alinomainen tarkkuus, jolla Miss Dartle otti vaaria minusta; ja se
väijyvä tapa, jolla hän näytti vertaavan minun kasvojani ja
Steerforth'in ja Steerforth'in kasvoja ja minun keskenänsä, sekä
odottavan, että jotakin tulisi ilmi näissä molemmissa. Joka kerta kuin
katsahdin häneen, olin varma siitä, että näkisin noitten kiihkeitten
kasvojen, hiukeavain, mustien silmien ja tutkistelevan otsan
tuijottavan minuun taikka äkkiä siirtyvän minun kasvoistani
Steerforth'in kasvoihin taikka käsittävän meitä molempia samalla
haavaa. Tätä ilveksen-kaltaista tarkastusta hän ei suinkaan
lakkauttanut, kun hän näki, että minä havaitsin sen, vaan päinvastoin
semmoisina hetkinä loi terävän katseensa minuun vielä kiinteämmin.
Vaikka minä olin viaton ja tiesin itseni siksi, oli se paha, josta hän
luuli minua, mikä hyvänsä, kartin kuitenkin hänen kummallisia silmiänsä
aivan kykenemätönnä kestämään niitten nälkäistä loistoa.
Koko päivän näytti Miss Dartle olevan läsnä joka paikassa
rakennuksessa. Jos puhuttelin Steerforth'ia tämän huoneessa, kuulin
Miss Dartle'n puvun kahisevan vähäisessä käytävässä ulkopuolella. Kun
Steerforth ja minä ryhdyimme johonkin vanhaan ruumiin-harjoitukseemme
nurmikolla rakennuksen takana, näin hänen kasvojensa siirtyvän
akkunasta akkunaan, niinkuin liikkuvan valon, siksi kuin ne pysähtyivät
yhteen akkunaan ja katselivat meitä. Kun kaikki neljä illalla lähdimme
ulos kävelemään, pusersi hän ohuen kätensä kiinni käsivarteeni,
niinkuin vieterin, ja pidätti minua, siksi kuin Steerforth ja hänen
äitinsä olivat astuneet niin pitkälle, etteivät voineet kuulla, ja
silloin hän puhutteli minua.
"Te ette ole moneen aikaan", lausui hän, "käyneet täällä. Onko teidän
virkanne todella niin hauska ja huvittava, että se anastaa koko teidän
huomionne? Minä kysyn sen vuoksi, että tahdon, että minua neuvotaan,
kun en itse tiedä. Onko se todella semmoinen?"
Minä vastasin, että pidin siitä hyvin paljon, mutta etten suinkaan
voinut väittää sitä ihan semmoiseksi.
"Oh! minua ilahuttaa kuulla sitä, koska aina tahdon tulla oikaistuksi,
kun olen väärässä", sanoi Rosa Dartle. "Te ehkä arvelette, että
virkanne on kuivanpuolinen?"
"Niin", vastasin minä; "ehkä se _oli_ vähän kuivanpuolinen".
"Oh! ja tämä on syy, jonka vuoksi te tarvitsette helpoitusta ja
vaihetusta -- kiihoitusta ja kaikkia noita?" lausui hän. "Ah! hyvin
totta! Mutta eikö se ole hiukan -- kuinka? -- hänelle; minä en tarkoita
teitä?"
Hänen silmänsä nopea katse sitä paikkaa kohden, jossa Steerforth
käveli, äitiänsä taluttaen, näytti minulle, ketä hän tarkoitti; mutta
paitsi tätä minä en ymmärtänyt mitään. Ja sitä muotonikin osoitti, sitä
en epäile.
"Eikö se -- minä en sano, että niin on laita, muistakaat, että minä
tahdon tietää -- eikö se vedä häntä liian paljon puoleensa? Eikö se
kenties tee, että hän käy tavallista harvemmin täällä sokeasti hellivän
-- kuinka?" Ja hän loi toisen nopean katseen heihin, ja semmoisen
katseen minuun, joka näytti tunkevan sydämeni sisimpiin.
"Miss Dartle", vastasin minä, "älkäät ajatelko --".
"En minä ajattele!" sanoi hän. "Oh, voi minua, älkäät luulko, että minä
ajattelen mitään! Minä en ole epäileväinen. Minä vaan teen yhden
kysymyksen. Minä en tuo esiin mitään mielipidettä. Minä tahdon perustaa
jotakin mielipidettä siihen, mitä te kerrotte minulle. Eikö se siis ole
niin? Hyvä! Minä olen sangen iloinen, että tiedän sen".
"Totta on", lausuin minä hämmentyneenä, "ettei minun tule vastata
siitä, että Steerforth on ollut tavallista kauemmin poissa kotoa -- jos
hän on ollut: jota en todella tiedä tänä hetkenä, jollen saa päättää
sitä teidän sanoistanne. Minä en ole nähnyt häntä koko tämän pitkän
ajan kuluessa, ennenkuin eilis-iltana".
"Ettekö?"
"En, totta puhuen, Miss Dartle!"
Kun hän täydellisesti katseli minua, huomasin, että hänen kasvonsa
kävivät tuikeammiksi ja vaaleammiksi sekä että tuo vanha haavan jälki
pidentyi, siksi kuin se viisti rumentuneen huulen poikki ja syvälle
alihuuleen ja ulottui kasvoja myöden alas. Minusta oli jotakin
suorastaan kammottavaa tässä ja hänen hehkuvissa silmissään, kun hän,
kiinteästi katsellen minua, sanoi:
"Mitä hän toimittaa?"
Minä toistin nämät sanat enemmän itsekseni, kuin Miss Dartle'a varten;
minä olin niin kummastuneena.
"Mitä hän toimittaa?" sanoi hän semmoisella kiivaudella, joka näytti
riittävän polttamaan häntä, kuin tuli. "Missä toimessa tuo mies auttaa
häntä, tuo, joka ei koskaan katso minua ilman jotakin selittämätöntä
viekkautta silmissänsä? Jos olette rehellinen ja uskollinen, en minä
pyydä teitä pettämään ystäväänne. Minä pyydän teitä ainoastaan sanomaan
minulle, onko se suuttumus, onko se viha, onko se ylpeys, onko se
levottomuus, onko se joku hurja mielenjohde, onko se rakkaus, _mikä se
on_, joka johdattaa häntä?"
"Miss Dartle", vastasin minä, "kuinka saatan sanoa teille niin, että
uskoisitte minua, etten tiedä mistäkään muutoksesta Steerforth'issa
siitä ajasta, kuin ensin tulin tänne. Minä en huomaa mitään. Minä
luulen varmaan, ettei se ole mitään. Minä tuskin ymmärränkään, mitä
tarkoitatte".
Kun hän yhä kiinteästi katseli minua, ilmestyi jonkunlainen vävähdys,
joka minusta osoitti hänen tuskaansa, tuossa julmassa arvessa ja veti
ylös hänen suupielensä niinkuin ylenkatseesta taikka jostakin säälistä,
joka halveksi esinettänsä. Hän laski kätensä nopeasti sen päälle --
semmoisen käden, joka oli niin ohut ja hennokas, että kun näin hänen
pitävän sitä ylöspäin valkean edessä, kasvojansa varjostaaksensa, minä
ajatuksissani vertasin sitä hienoon porsliiniin -- ja lausuttuaan
kiireisellä, kiivaalla, innokkaalla tavalla: "minä vannotan teitä
pitämään tätä salassa!" ei puhunut sanaakaan lisäksi.
Mrs. Steerforth oli erittäin onnellinen poikansa seurassa, ja
Steerforth oli tällä kertaa erittäin huomiokas ja kunnioittavainen
häntä kohtaan. Minusta oli hyvin hupaista nähdä heitä yhdessä, ei
ainoastaan heidän molemmin-puolisen rakkautensa tähden, vaan myöskin
heidän suuren yhtäläisyytensä ja sen tavan tähden, jolla se, mikä oli
ylpeätä taikka rajua pojassa, oli ijän ja sukupuolen kautta äidissä
lientynyt suloiseksi arvokkaisuudeksi. Minä ajattelin useampia kertoja,
että oli hyvä, ettei mikään suurempi eripuraisuuden syy koskaan ollut
ilmestynyt heille; taikka kaksi semmoista luontoa -- minun tulee
oikeammin sanoa: kaksi semmoista saman luonnon toisintoa -- olisivat
ehkä olleet vaikeammat sovittaa, kuin luodun mailman kaksi äärimmäistä
vastakohtaa. Tämä ajatus ei syntynyt minun omasta älystäni, täytyy
minun tunnustaa, vaan eräästä Rosa Dartle'n lauseesta.
Hän sanoi päivällisillä:
"Oh, vaan sanokaat minulle kuitenkin joku, koska olen ajatellut sitä
koko päivän ja tahdon tietää".
"Te tahdotte tietää mitä, Rosa?" vastasi Mrs. Steerforth. "Tehkäät
hyvin, Rosa, älkäätkä olko niin salamyhkäinen".
"Salamyhkäinen!" huudahti hän. "Todella? Pidättekö minua semmoisena?"
"Enkö ehtimiseen pyydä teitä", lausui Mrs. Steerforth, "puhumaan suoraan
omalla, luonnollisella tavallanne?"
"Vai niin! tämä _ei_ siis ole minun luonnollinen tapani?" vastasi hän.
"Teidän täytyy nyt kärsiä minua, koska vaan pyydän selitystä. Me emme
koskaan tunne itseämme".
"Se on käynyt toiseksi luonnoksi", sanoi Mrs. Steerforth ilman mitään
närkästystä; "mutta minä muistan -- ja epäilemättä tekin, Rosa,
ajattelen minä -- kun käytöksenne oli toisenlainen; kun se ei ollut
niin varovainen, vaan enemmän luottavainen".
"Minä olen varma, että olette oikeassa", vastasi hän; "ja niin käy,
että pahat tavat saavat vallan meissä! Todella? Vähemmän varovainen ja
enemmän luottavainen? Kuinka olen _voinut_ huomaamatta muuttua, tekisi
mieleni tietää! Hyvä, se on sangen omituista! Minun täytyy koettaa
saada takaisin entinen luontoni".
"Minä soisin, että tekisitte niin", lausui Mrs. Steerforth, hymyillen.
"Sitä todella tahdon!" vastasi hän. "Minä tahdon oppia suoruutta --
malttakaat -- James'ista".
"Parempaa koulua te ette saa suoruutta oppiaksenne, Rosa", arveli Mrs.
Steerforth pikaisesti, sillä Rosa Dartle'n puheessa oli aina jotakin
ivallista, vaikka sitä lausuttiin, niinkuin tälläkin kertaa, mitä
viattomimmalla tavalla mailmassa.
"Siitä olen varma", vastasi hän tavattoman innokkaasti. "Jos mistään
olen varma, olen tietysti varma tästä".
Mrs. Steerforth näytti minusta katuvan, että hän oli ollut vähän
närkästynyt; sillä hän sanoi kohta lempeällä äänellä:
"Hyvä, rakas Rosani, me emme ole kuulleet, mitä se oli, jota tahdoitte
tietää?"
"Mitä minä tahdoin tietää?" vastasi hän suututtavalla kylmyydellä. "Oh!
Se oli vaan, ovatko ihmiset, jotka ovat yhtäläiset henkiseltä
luonnonlaadultansa -- onko tämä oikea lauselma?"
"Se on yhtä hyvä, kuin mikään muu", lausui Steerforth.
"Kiitoksia: -- ovatko semmoiset ihmiset, jotka ovat yhtäläiset
henkiseltä luonnonlaadultaan, jos joku suurempi eripuraisuuden syy
ilmestyisi heille, suuremmassa vaarassa, kuin ihmiset, jotka eivät ole
yhtäläiset, ankarasti ja katkerasti riitaantua?"
"Minä sanoisin: ovat", arveli Steerforth.
"Sanoisitteko?" vastasi hän. "Voi minua! Ajatelkaamme siis esimerkiksi
-- esimerkiksi sopii mikä mahdoton asia hyvänsä -- että te ja teidän
äitinne joutuisitte kovaan erimielisyyteen".
"Rakas Rosani", keskeytti Mrs. Steerforth, suopeasti nauraen,
"keksikäät joku muu esimerkki! James ja minä tiedämme velvollisuutemme
toisiamme kohtaan paremmin, toivon Jumalan kautta!"
"Oh!" sanoi Miss Dartle, päätänsä ajattelevaisesti nyykäyttäen.
"Tosiaan. _Se_ estäisi tuota? No, tietysti se estäisi. Aivan niin.
Minua ilahuttaa nyt, että olin kylläksi lapsellinen esittelemään
tätä esimerkkiä, sillä tuntuu niin hyvältä, kun tietää, että
velvollisuutenne toisianne kohtaan estäisi sitä! Minä kiitän teitä
paljon siitä".
Toinen pikkuinen asia, joka koskee Miss Dartle'en, täytyy minun tuoda
esiin; sillä minun oli syy muistaa sitä jälestäpäin, kun koko tuo
auttamaton entisyys oli käynyt selväksi. Koko tämän päivän kuluessa,
mutta erittäin tästä hetkestä, ponnisti Steerforth parasta taitoansa,
ja tämä kävi häneltä varsin luontevasti, muuttaaksensa tätä omituista
olentoa hupaiseksi ja mieltyneeksi kumppaniksi. Että se onnistui
häneltä, ei kummastuttanut minua ollenkaan. Että Miss Dartle vastusti
hänen viehättävän taitonsa -- viehättävän luontonsa, ajattelin silloin
-- lumousvoimaa, ei sekään kummastuttanut minua; sillä minä tiesin,
että Miss Dartle välisti oli äreä ja itsepäinen. Minä näin hänen
kasvojensa ja käytöksensä vähitellen muuttuvan; näin hänen katselevan
Steerforth'ia enentyvällä ihmetyksellä; näin hänen yhä heikommin,
mutta aina vihaisesti, ikäänkuin hän olisi moittinut jotakin omaa
heikkouttansa, taistelevan sitä ihastuttavaa voimaa vastaan, joka
Steerforth'illa oli; ja viimein näin hänen terävän katseensa lauhtuvan
ja hänen hymynsä käyvän lempeäksi, ja minä herkesin häntä pelkäämästä,
niinkuin olin todella pelännyt koko päivän, ja me istuimme kaikki
valkean ympäri, haastellen ja nauraen yhdessä yhtä vapaasti, kuin jos
olisimme olleet lapset.
Oliko se sentähden, että olimme istuneet siellä niin kauan, vai
sentähden, että Steerforth oli päättänyt säilyttää sen edun, jonka hän
oli voittanut, sitä en tiedä; mutta me emme viipyneet ruokasalissa
enemmän kuin viisi minutia Miss Dartle'n lähdön jälkeen. "Hän soittaa
harppuansa", sanoi Steerforth hiljaa vierashuoneen ovella, "eikä
kukaan, paitsi äitini, ole kuullut hänen tekevän sitä, luulen minä,
näinä kolmena vuonna". Hän sanoi sen oudolla hymyllä, joka kohta
katosi; ja me astuimme huoneesen ja tapasimme Miss Dartle'n yksinään.
"Älkäät nousko!" lausui Steerforth (jota Miss Dartle jo oli tehnyt);
älkäät, rakas Rosani! Olkaat kerta hyvä ja laulakaat meille yksi
irlantilainen laulu".
"Mitä te irlantilaisesta laulusta huolitte?" vastasi hän.
"Paljon!" sanoi Steerforth. "Paljon enemmän, kuin mistään muusta. Tässä
on Tuhat-ihanainen myös, joka rakastaa soittoa sydämestänsä. Laulakaat
meille yksi irlantilainen laulu, Rosa! Ja antakaat minun istua ja
kuunnella, niinkuin minun oli tapa ennen".
Hän ei koskenut Miss Dartle'en eikä tuoliin, jolta tämä oli noussut,
vaan istui likelle harppua. Miss Dartle seisoi vähän aikaa sen
vieressä, omituisella tavalla osoitellen soittamista oikealla
kädellänsä, mutta kieliä näpähyttämättä. Vihdoin hän kävi istumaan,
veti harpun luoksensa pikaisella liikunnolla ja soitti ja lauloi.
Minä en tiedä mikä se oli hänen soitossaan taikka äänessään, joka teki
tämän laulun mitä yliluonnollisimmaksi minä milloinkaan olen kuullut
taikka voin itselleni kuvata. Sen todellisuudessa oli jotakin kauheata.
Tuntui siltä, kuin sitä ei koskaan olisi kirjoitettu eikä sävelletty,
vaan se olisi kuohunut esiin siitä intohimosta, joka asui hänessä ja
joka tuli vaan vaillinaisesti ilmi hänen matalassa äänessään ja laantui
taas, kun kaikki oli hiljallensa. Minä olin äänetönnä hämmästyksestä,
kun hän noustuansa jälleen kallistui harppunsa puoleen, oikealla
kädellänsä soittaen sitä, mutta kieliä näpähyttämättä.
Hetki vielä, ja tämä oli herättänyt minut hurmauksistani: -- Steerforth
oli jättänyt istuimensa, mennyt Miss Dartle'n luo, nauraen laskenut
käsivartensa hänen ympärillensä ja sanonut: "No, Rosa, vast'edes
rakastamme toisiamme hyvin paljon!" Ja Miss Dartle oli lyönyt häntä,
sysännyt hänet luotansa villikissan vimmalla ja hyökännyt ulos
huoneesta.
"Mikä Rosaa vaivaa?" kysyi Mrs. Steerforth sisään tullen.
"Hän on vähän aikaa ollut enkeli, äiti", vastasi Steerforth, "ja on
sitten korvaukseksi syöksähtänyt vastapäiseen liiallisuuteen".
"Sinun tulee varoa, ettet ärsytä häntä, James. Hänen mielensä on käynyt
katkeraksi, muista se, eikä sitä saa kiusata".
Rosa ei tullut takaisin; eikä hänestä puhuttu mitään sen enempää,
ennenkuin minä seurasin Steerforth'ia tämän huoneesen sanomaan hyvää
yötä. Silloin hän nauroi Miss Dartle'a ja kysyi, olinko minä koskaan
nähnyt mitään semmoista kiivasta, vähäistä käsittämättömyyden
kappaletta.
Minä ilmoitin niin paljon kummastuksestani, kuin minun silloin oli
mahdollista ilmoittaa, ja kysyin, arvasiko hän, mikä äkkiä oli Miss
Dartle'a niin kovasti pahoittanut.
"Tiesi Jumala", sanoi Steerforth. "Kaikki, mitä tahdot -- taikka ei
mikään! Minä kerroin sinulle, että hän laski kaikki asiat, hän itse
siihen luettuna, tahkolle ja hioi niitä. Hän on teräkalu ja häntä tulee
kohdella suurella varovaisuudella. Hän on aina vaarallinen. Hyvää
yötä!"
Hän oli vastahakoinen laskemaan pois minua ja seisoi, pitäen minua
vähän matkan päässä itsestänsä, yksi käsi kummallakin olkapäälläni,
niinkuin hän oli tehnyt omassa huoneessani.
"Tuhat-ihanainen", lausui hän hymyillen -- "sillä vaikk'ei tämä ole se
nimi, jonka risti-isäsi ja risti-äitisi antoi sinulle, on se se nimi,
jolla minä kaikkein mieluisammin nimitän sinua -- ja minä soisin,
soisin, soisin, että sinä voisit antaa saman nimen minulle!"
"Voinhan minä, jos tahdon", lausuin minä.
"Tuhat-ihanainen, jos mikään koskaan eroittaisi meidät, täytyy sinun
ajatella, mimmoinen minä parhaimpana olin, vanha poika. No! Tehkäämme
tämmöinen sopimus. Muista, mimmoinen minä parhaimpana olin, jos
asianhaarat joskus eroittaisivat meidät!"
"Minun mielestäni sinussa ei ole mitään parasta eikä mitään huonointa,
Steerforth", sanoin minä. "Minä sydämestäni rakastan ja hellin sinua
aina yhtä paljon".
Se asia, että koskaan olin tehnyt vääryyttä hänelle, vaikka vaan
epämääräisillä ajatuksilla, synnytti minussa semmoisia omantunnon
vaivoja, että olin nämät juuri tunnustamallani. Jollen olisi ollut
vastahakoinen ilmoittamaan, mitä Agnes oli uskonut minulle, ja jollen
olisi ollut epätietoinen, kuinka tuota tekemättä kajoisin aineeseni,
olisi tunnustus ehtinyt huulilleni, ennenkuin hän sanoi: "Jumala
siunatkoon sinua, Tuhat-ihanainen, ja hyvää yötä!" Epäilyksissäni en
tullut mitään lausuneeksi; ja me pudistimme toinen toisemme kättä ja
erosimme.
Minä olin ylhäällä aamu-hämyssä ja puettuani niin hiljalleen, kuin
mahdollista, katsahdin hänen huoneesensa. Hän nukkui sitkeästi,
luontevasti maaten, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein
olin nähnyt hänen makaavan. Se aika tuli, tuli hyvinkin pian, jona
melkein ihmettelin, ettei mikään häirinnyt hänen lepoansa minun
katsellessani. Mutta hän nukkui -- sallikaat minun uudestaan ajatella
häntä siinä asemassa -- niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt
hänen nukkuvan; ja näin minä tänä hiljaisena hetkenä erosin hänestä.
Ijäti jättääkseni, voi, Jumala antakoon sinulle anteeksi, Steerforth!
tuota liikahtamatonta kättä rakkaudessa ja ystävyydessä koskematta.
Ijäti, ijäti!