Eräs suurempi kato.
Minun ei ollut vaikea Peggotyn pyynnöstä päättää, että jäisin sinne,
siksi kuin ajomies raukan jäännökset olivat tehneet viimeisen retkensä
Blunderstone'en. Peggotty oli kauan aikaa sitten omilla säästöillään
ostanut vähäisen kappaleen maata vanhassa kirkkotarhassamme likellä
"suloisen tyttönsä" hautaa, joksi hän aina nimitti äitiäni; ja siellä
niitten oli määrä levätä.
Peggotyn seurana ollen ja tehden kaikki, mitä voin, hänen hyväksensä
(kaikissa tapauksissa vähän kyllä) osoitin itseni, minä ajattelen sitä
mielihyvällä, niin kiitolliseksi, kuin nytkin soisin osoittaneeni.
Mutta minä varon, että olin itseni ja ammattini puolesta erittäin
mielissäni siitä, että sain ottaa haltuuni Mr. Barkis'in testamentin ja
selittää sen sisältöä.
Minun sopii katsoa omakseni sitä ansiota, että minä ensiksi esittelin,
että testamenttia etsittäisiin tuosta arkusta. Kun olivat vähän aikaa
hakeneet, löysivätkin sen siitä hevosen pää-pussin pohjasta; jossa
samassa pussissa (paitsi vähän heiniä) havaittiin vanha kultakello
vitjoineen perineen, jota Mr. Barkis oli pitänyt hääpäivänänsä,
mutta jota ei oltu koskaan ennen eikä jälestäpäin nähty; hopeinen,
jalan-muotoinen piipun-painin; teko-sitruuni täynnänsä pieniä kuppeja
ja vateja, jotka, minua vähän aavistaa, Mr. Barkis varmaan oli ostanut
lahjoittaaksensa minulle lapsuudessani, mutta josta hän ei jälestäpäin
ollutkaan malttanut erota; seitsemän-yhdeksättä ja puoli guineaa
guinean ja puolen guinean kappaleissa; kaksi-sataa-kymmenen puntaa
aivan puhtaissa pankin seteleissä; muutamia kuitteja Englannin Pankin
osakkeista; vanha hevoskenkä, kulunut shillingi, kappale kanverttia ja
ostronin-kuori. Siitä seikasta, että viimeistä kalua oli kovasti
tahvottu ja siinä näkyi prismatillisia värejä sisäpuolella, päätän,
että Mr. Barkis'illa oli ollut jonkunlaista vihiä helmistä, joka ei
kuitenkaan koskaan tarkemmaksi muodostunut.
Vuosikausia oli Mr. Barkis joka päivä kuljettanut tätä arkkua kaikilla
matkoillansa. Että sitä vähemmin huomattaisiin, oli hän keksinyt
semmoisen jutun, että se oli "Mr. Blackboy'n" ja että se oli "Barkis'in
hallussa, siksi kuin käytiin sitä kuulustelemassa"; jonka sadun hän oli
suurella huolella kirjoittanut kanteen nyt tuskin luettavilla
kirjaimilla.
Hän oli kaikki nämät vuodet säästänyt, näin minä, hyvällä
menestyksellä. Hänen omaisuutensa rahassa nousi melkein kolmeen
tuhanteen puntaan. Tästä summasta oli hän testamentteerannut tuhannen
punnan korot Mr. Peggotylle hänen elin-ajaksensa; mutta tämän kuoltua
oli pää-oma tasan jaettava Peggotyn, pikku Em'lyn ja minun kesken
taikka meidän jälkeemme elävälle tai eläville. Koko muun omaisuutensa
testamentteerasi hän Peggotylle, jonka hän määräsi pääperillisekseen ja
tämän hänen viimeisen tahtonsa ja testamenttinsa toimeenpaniaksi.
Minä olin mielestäni kokonainen proktori, kun luin tätä dokumenttia
ääneen suurella juhlallisuudella ja esittelin sen määräyksiä, tiesi
kuinka monta kertaa, niille, joihin se koski. Minä rupesin enemmän
ajattelemaan, että Commons'illa oli suurempi arvo, kuin tähän asti olin
luullut. Minä tutkin testamenttia suurimmalla tarkkuudella, julistin
sen kaikin puolin lailliseksi, pistin lyijys-kynällä merkin sinne tänne
reunaan, ja katsoin sitä melkein kummaksi, että tiesin niin paljon.
Minä laitin Peggotylle luettelon kaikesta siitä omaisuudesta, joka oli
tullut hänelle; järjestin kaikki asiat säännöllisellä tavalla; olin
yhteiseksi iloksemme hänen välittäjänsä ja neuvon-antajansa jokaisessa
kysymyksessä; ja näissä vaikeissa toimissa vietin viikon ennen
hautajaisia. Minä en nähnyt pikku Em'lyä tällä väli-ajalla, mutta
minulle kerrottiin, että hänen oli määrä kaikessa hiljaisuudessa parin
viikon perästä pitää häänsä.
Minä en ollut hautajaisissa läsnä virkakuntani jäsenenä, jos minun niin
sopii sanoa. Minä tarkoitan, etten ollut puettu mustaan vaippaan ja
liehuvaan linnunpeloitusharsikkoon; mutta minä astuin aamulla varhain
Blunderstone'en ja olin kirkkotarhassa, kun ruumis tuli, jota
ainoastaan Peggotty ja hänen veljensä saattivat. Tuo heikkomielinen
gentlemani katseli vähäisestä akkunastani; Mr. Chillip'in pikku lapsi
vaaputti raskasta päätänsä ja ällisteli siirottavilla silmillänsä
pappia hoitajattarensa olkapään ylitse; Mr. Omer huohotti ta'empana; ei
ketään muuta ollut siellä; ja kaikki kävi hyvin rauhallisesti. Kun
kaikki oli ohitse, kävimme tunnin aikaa ympäri kirkkotarhaa ja poimimme
muutamia tuoreita lehtiä puusta äitini haudan päältä.
Tässä valloittaa minut kammo. Pilvi laskee kaukaisen kaupungin ylitse,
jota kohden palautin yksinäiset askeleeni. Minä pelkään sitä
lähestymästä. Minä en voi ajatella sitä, mitä tapahtui sinä
muistettavana iltana; sitä, minkä täytyy uudestaan tapahtua, jos
jatkan.
Mutta se ei pahene sen vuoksi, että kirjoitan siitä. Se ei paranisi,
jos pysäyttäisinkin kovin vastahakoista kättäni. Se on tehty. Ei mikään
voi peräyttää sitä; ei mikään voi saada sitä muuksi, kuin mitä se on.
Vanhan hoitajattareni oli aikomus seuraavana päivänä lähteä London'iin
minun kanssani testamentin asioissa. Pikku Em'ly vietti tämän päivän
Mr. Omer'in luona. Me olimme kaikki päättäneet yhtyä vanhassa
vene-huoneessa tänä iltana. Ham oli tavalliseen aikaan tuova Em'lyn
sinne. Minun oli määrä tulla, kun mieleni teki. Veli ja sisar
palaisivat, niinkuin olivat tulleet, ja odottaisivat meitä, kun päivä
päättyi, valkean ääressä.
Minä erosin heistä kirkkomaan veräjällä, jossa Straps mielikuvitukseni
mukaan muinoin oli levännyt Roderick Random'in laukku selässä; mutta en
lähtenyt suoraan takaisin, vaan astuin vähän matkaa Lowestoft'in tietä.
Sitten käännyin ja menin takaisin Yarmouth'ia päin. Minä poikkesin
siivoon ravintolaan päivällisiä syömään, pari kolme penikulmaa siitä
lauttapaikasta, jota ennen olen maininnut; ja niin päivä kului ja oli
ehtoo, kun saavuin sinne. Satoi paraikaa rankasti ja oli kolkko ilta;
mutta kuu oli pilvien takana, eikä ollut pimeä.
Pian näkyi Mr. Peggotyn huone ja valkea, joka loisti akkunasta. Vähän
aikaa raskaassa hiekassa kahlattuani pääsin oven luo ja astuin sisään.
Siellä näytti kaikki hyvin hupaiselta. Mr. Peggotty oli polttanut
iltapiippunsa, ja illallisen hankkeisin oli ruvettu. Valkea paloi
kirkkaasti, tuhka oli luotu ylös, arkku odotti pikku Em'lyä vanhalla
sijallaan. Omassa vanhassa paikassaan istui kerran vielä Peggotty,
näyttäen (jos luetaan pois hänen pukunsa) niinkuin hän ei koskaan olisi
jättänyt sitä. Hän oli jo turvannut vanhaan seuraansa työrasiaan,
jonka kannessa St. Paul'in kirkko oli, kyynärä-mitan huoneesen ja
vahakynttilän palaseen: ja siinä ne olivat kaikki, niinkuin niitä ei
koskaan olisi häiritty. Mrs. Gummidge näytti vähän nurpealta vanhassa
nurkassansa; ja näytti siis hänkin aivan luonnolliselta.
"Te olette ensimäinen joukosta, Mas'r Davy!" lausui Mr. Peggotty
onnellisilla kasvoilla. "Älkäät pysykö tuossa takissa, Sir, jos se on
märkä".
"Kiitoksia, Mr. Peggotty", sanoin minä ja annoin hänelle päällystakkini
seinään ripustettavaksi. "Se on ihan kuiva".
"Niin onkin!" arveli Mr. Peggotty, pidellen minua hartioista. "Kuiva
kuin lastu! Käykäät istumaan, Sir. Teille ei tarvitse sanoa
tervetultua, mutta te olette kaikesta sydämestä tervetullut".
"Kiitoksia, Mr. Peggotty, minä olen varma siitä. No, Peggotty!" sanoin
minä, suudellen häntä. "Ja kuinka sinun käy, vanha eukko?"
"Ha ha!" nauroi Mr. Peggotty, istuen alas meidän viereemme ja hieroen
käsiänsä huojennuksissaan äskeisistä huolista sekä luontonsa
teeskentelemättömässä iloisuudessa; "sitä vaimoa ei ole koko mailmassa,
Sir -- niinkuin olen hänelle puhunutkin -- jonka on syy tuntea
mieltänsä keveämmäksi, kuin hän! Hän teki velvollisuutensa vainajaa
kohtaan ja vainaja tiesi sen; ja vainaja teki hänelle, mitä oli oikein,
ja hän teki vainajalle, mitä oli oikein; ja -- ja -- ja _kaikki_ on
oikein!"
Mrs. Gummidge huokaili.
"Reipastukaat, äitiseni!" lausui Mr. Peggotty. (Mutta hän pudisti
päätänsä syrjään meille, ilmeisesti huomaten, kuinka nykyiset tapaukset
olivat omaiset muistuttamaan tuosta vanhasta.) "Älkäät olko
alakuloinen! Reipastukaat hiukka itse tähtenne ja katsokaat, eikö moni
asia tunnu luonnollisemmalta?"
"Ei minusta, Dan'l", vastasi Mrs. Gummidge. "Ei mikään minusta tunnu
luonnolliselta paitsi yksinään ja hyljättynä oleminen".
"Tuntuu kyllä", arveli Mr. Peggotty, viihdyttäen hänen surujansa.
"Ei tunnu, Dan'l!" sanoi Mrs. Gummidge. "Minä en ole semmoinen, että
minun sopii elää niitten kanssa, jotka ovat saaneet periä rahoja. Asiat
käyvät liiaksi minua vastaan. Olisi parempi, että saisitte eron
minusta".
"No, kuinka ikinä käyttäisin niitä ilman teitä?" lausui Mr. Peggotty
ankaran moitteen katsannolla. "Mitä puhutte? Enkö minä tarvitse teitä
enemmän nyt, kuin koskaan ennen?"
"Minä tiesin, ettei minua koskaan ole tarvittu!" huudahti Mrs. Gummidge
surkeasti vaikeroiden, "ja sitä kerrotaan nyt minulle! Kuinka sopikaan
minun toivoa, että minua kaivattaisiin, koska olen niin yksinäinen ja
hyljätty ja kaikkien vastusten alainen!"
Mr. Peggotty näytti olevan kovin suuttunut itseensä, koska hän oli
puhunut sillä tapaa, että sopi selittää hänen sanojansa noin pahasti,
mutta hän estettiin vastaamasta sen kautta, että Peggotty nykäisi häntä
hiasta ja pudisti päätänsä. Surullisena katsottuaan Mrs. Gummidge'a
tuokion aikaa, loi hän silmänsä Schwarzwaldin kelloon, nousi, niisti
kynttilää ja muutti sen akkunaan.
"Kas niin!" lausui Mr. Peggotty iloisesti. "Nyt on kaikki valmiina,
Missis Gummidge!" Mrs. Gummidge huokaili. "Valaistu tavan mukaan! Te
kummastelette, mitä varten näin tehdään, Sir! No, sitä tehdään pikku
Em'lyämme varten. Tie ei ole, näettekö, erittäin valoisa eikä hauska
pimeän tultua; ja kun minä olen täällä siihen aikaan, kuin hän tulee
kotiin, muutan kynttilän akkunaan. Tämä, näettekö", sanoi Mr. Peggotty,
sydämellisellä ilolla kumartuen minun puoleeni, "täyttää kaksi
tarkoitusta. Hän sanoo, Em'ly sanoo: 'tuolla on koti!' hän sanoo. Ja
samoin sanoo Em'ly: 'tuolla on eno!' Sillä jos en minä ole täällä, ei
akkunassakaan ole mitään kynttilää".
"Sinä olet lapsi!" sanoi Peggotty, paljon pitäen hänestä sen vuoksi,
jos hän todella ajatteli, mitä hän sanoi.
"Vai niin", vastasi Mr. Peggotty, asettaen jalkojansa hyvin hajalleen
toisistaan ja tyytyväisesti hieroen käsiänsä ylös alas niihin, samalla
kuin hän katseli vuorotellen meitä ja valkeata, "minä en tiedä, mutta,
näettekö, ei se päältäni näy".
"Ei azaktisti", muistutti Peggotty.
"Ei", nauroi Mr. Peggotty, "ei se päältäpäin näy, mutta -- ehkä
ajatuksista, tiedäthän. _Minun_ se tekee yhtä, siunatkoon teitä! Nyt
kerron teille jotakin. Kun käyn ja silmäilen tuota Em'lymme sievää
huonetta, tahdon -- tahdon tulla lestyksi", lausui Mr. Peggotty, äkkiä
ääntänsä koroittaen -- "muuta en saata sanoa -- jollei minusta melkein
tunnu, kuin kaikkein vähimmät kapineet olisivat hän itse. Minä nostelen
niitä ja lasken niitä kädestäni ja kosken niihin niin vienosti, kuin ne
olisivat Em'lymme. Niin on myöskin hänen pikku hattujensa ja sellaisten
laita. Minä en voisi nähdä, että niitä yhtäkään pahoin pideltäisiin --
ei, vaikka koko mailman saisin. Tässä näette pikku lapsen ison
meripiikkiäisen muodossa!" sanoi Mr. Peggotty, lievittäen totisuuttansa
lujalla naurunhekotuksella.
Peggotty ja minä nauroimme molemmat, mutta ei niin isolla äänellä.
"Se on, näettekö, minun ajatukseni", lausui Mr. Peggotty hohtavilla
kasvoilla, kun hän vielä hetken oli tahkonut jalkojansa, "että tämä
tulee siitä, että minä olen leikkinyt hänen kanssansa niin paljon ja
menetellyt kuin olisimme olleet Turkkilaisia ja Franskalaisia ja
hai-kaloja ja kaikenlaisia muukalaisia -- siunatkoon teitä; ja leijonia
ja valaskaloja ja tiesi mitä kaikkia! -- kun hän ei ollut polveani
korkeampi. Minä olen tottunut semmoiseen tapaan, tiedättekö. No, tämä
kynttilä tässä!" sanoi Mr. Peggotty, riemuissaan ojentaen kättänsä sitä
kohden, "_minä_ tiedän aivan hyvin, että, kun hän on naitu ja mennyt,
minä asetan tämän kynttilän tähän, juuri niinkuin nyt. Minä tiedän
aivan hyvin, että, kun olen täällä iltaisin (ja missä muualla
asuisinkaan, siunatkoon teidän sydämiänne, vaikka saisin minkä
omaisuuden hyvänsä!) eikä hän ole täällä enkä minä ole siellä, minä
muutan kynttilän akkunaan ja istun valkean edessä ja olen niinkuin
odottaisin häntä, kuten nytkin. _Tässä_ näette pikku lapsen", lausui
Mr. Peggotty toisella lujalla naurunhekotuksella, "meripiikkiäisen
muodossa! No, juuri tänä hetkenä, kun näen kynttilän säkenöivän, sanon
itselleni: 'hän katselee sitä! Em'ly tulee!' _Tässä_ näette pikku
lapsen meripiikkiäisen muodossa! Mutta minä olen oikeassa", sanoi Mr.
Peggotty, hilliten nauruaan ja lyöden käsiänsä yhteen; "sillä tässä
Em'ly on!"
Se oli vaan Ham. Ilta oli varmaan käynyt sateisemmaksi, siitä kuin minä
saavuin, sillä hänellä oli päässään iso sadehattu, alas kasvoille
vedetty.
"Missä Em'ly on?" kysyi Mr. Peggotty.
Ham viittasi päällänsä, niinkuin Em'ly olisi ollut ulkopuolella. Mr.
Peggotty otti kynttilän akkunasta, niisti sitä, pani sen pöydälle ja
kohensi ahkerasti valkeata, kun Ham, joka ei ollut siirtynyt
paikaltansa, sanoi:
"Mas'r Davy, tahdotteko tulla ulos hetkeksi katsomaan, mitä Em'ly ja
minä olemme tuoneet teille näytettäväksi?"
Me menimme ulos. Kun astuin hänen ohitsensa ovessa, näin ihmeekseni ja
kauhukseni, että hän oli aivan vaalea. Hän sysäsi minut nopeasti
taivasalle ja sulki oven meidän perästämme. Ainoastaan meidän kahden
perästämme.
"Ham! mikä nyt on?"
"Mas'r Davy!" -- Voi hänen särjettyä sydäntänsä, kuinka kauheasti hän
itki!
Minä seisoin tyrmistyneenä semmoisen surun edessä. Minä en tiedä, mitä
ajattelin taikka pelkäsin. Minä en voinut muuta kuin katsella häntä.
"Ham! Hyvä toveri raukka! Kerro minulle Jumalan tähden, mikä nyt on!"
"Minun lemmittyni, Mas'r Davy -- sydämeni ylpeys ja toivo -- hän, jonka
edestä olisin kuollut ja nytkin tahtoisin kuolla -- hän on mennyt!"
"Mennyt?"
"Em'ly on karannut pois! Voi, Mas'r Davy, ajatelkaat, _millä tapaa_ hän
on karannut, kun minä rukoilen hyvää ja laupiasta Jumalaa surmaamaan
häntä (häntä, joka on minulle kaikista kalliin) ennemmin, kuin antamaan
hänen joutua turmioon ja häväistykseen!"
Ne kasvot, jotka hän käänsi ylöspäin myrskyistä taivasta kohden, hänen
yhteen puserrettujen käsiensä vapistus, se tuska, joka kuvautui hänen
ruumiissaan, pysyvät vielä tänä hetkenä muistissani yhdessä tuon aution
rannikon kanssa. Siinä on ainainen yö, ja Ham on ainoa henkilö
näkymöllä.
"Te olette oppinut", sanoi hän hätäisesti, "ja tiedätte, mikä on oikein
ja paras. Mitä minun tulee sanoa tuolla sisällä? Kuinka koskaan saan
puhutuksi siitä hänelle, Mas'r Davy?"
Minä näin oven liikkuvan ja koetin vaistomaisesti pitää sitä kiinni
ulkopuolelta, saadakseni hetken verran aikaa. Se oli myöhäistä. Mr.
Peggotty pisti ulos kasvonsa; enkä minä koskaan, vaikka eläisin
viisi-sataa vuotta, voisi unhottaa sitä muutosta, joka tapahtui niissä,
kun hän näki meidät.
Minä muistan, että kuulin kovan valitushuudon, että naiset pitivät
kiinni hänestä ja että kaikki seisoimme sisällä huoneessa; minä, joku
paperi kädessä, jonka Ham oli antanut minulle; Mr. Peggotty, liivi auki
revittynä, hiukset hajallansa, kasvot ja huulet valkeat, kuin vaate, ja
veri tippuen alas rinnalle (se oli, luullakseni, purskahtanut hänen
suustaan), kiinteästi katsellen minua.
"Lukekaat se, Sir", sanoi hän matalalla, vapisevalla äänellä.
"Hitaasti, tehkäät hyvin. Minä en tiedä, pystynkö ymmärtämään".
Kesken haudan-kaltaista hiljaisuutta luin tahraantuneesta kirjeestä
näin:
"'Kun sinä, joka rakastat minua niin paljon enemmän, kuin minä ikinä
olen ansainnut, silloinkin, kuin sydämeni oli viaton, näet tämän, olen
minä kaukana poissa'".
"Olen minä kaukana poissa", toisti Mr. Peggotty pitkäänsä.
"Pysähtykäät! Em'ly kaukana poissa. No!"
"'Kun aamulla jätän kalliin kotini -- kalliin kotini -- voi, kalliin
kotini!'"
Kirjeessä oli edellisen illan datumi;
"'-- en koskaan palaja, jollei hän tuo minua takaisin vaimonansa. Tämä
kirje löydetään illalla monta tuntia tämän jälkeen minun sijastani.
Voi, jos tietäisit, kuinka raadeltu sydämeni on. Jos edes sinä, jolle
olen tehnyt niin paljon vääryyttä, ettet voi koskaan antaa sitä
anteeksi, vaan tietäisit, mitä minä kärsin! Minä olen liian huono
kirjoittamaan itsestäni. Voi, etsi lohdutusta siitä ajatuksesta, että
minä olen niin huono. Voi, Jumalan tähden, kerro enolle, etten koskaan
ole rakastanut häntä puoleksikaan niin paljon, kuin nyt. Voi, älkäät
muistako, kuinka hellät ja hyvät olette kaikki olleet minua kohtaan --
älä muista, että meidän koskaan oli määrä mennä naimisiin -- vaan
koettakaat ajatella, että minä kuolin pienenä ja haudattiin johonkin.
Rukoile Jumalaa, jonka minä hylkään, säälimään enoani! Kerro hänelle,
etten koskaan ole rakastanut häntä puoleksikaan niin paljon. Ole hänen
lohdutuksenaan. Rakasta jotakin hyvää tyttöä, josta tulee semmoinen,
kuin minä ennen olin enon suhteen, ja on uskollinen ja mahdollinen
sinulle eikä tiedä muuta häpeätä, kuin minut. Jumala siunatkoon teitä
kaikkia! Minä olen usein polvillani rukoileva teidän kaikkien
puolestanne. Jollei hän tuo minua takaisin vaimonaan enkä minä rukoile
itse puolestani, rukoilen teidän kaikkien puolestanne. Minun
jäähyväistervehdykseni enolle. Minun viimeiset kyyneleeni, minun
viimeiset kiitokseni enolleni'".
Siinä oli kaikki.
Mr. Peggotty seisoi kauan aikaa sen jälkeen, kuin olin lakannut
lukemasta, yhä katsellen minua. Viimein minä uskalsin tarttua hänen
käteensä ja pyytää häntä niin hyvin, kuin voin, koettamaan vähän
hillitä itseänsä. Hän vastasi liikahtamatta: "minä kiitän teitä, Sir,
minä kiitän teitä!"
Ham puhutteli häntä. Mr. Peggotty käsitti sen verran _hänen_ suruansa,
että hän likisti hänen kättänsä; mutta muutoin hän pysyi samassa
tilassa, eikä kukaan tohtinut häiritä häntä.
Verkalleen hän viimein siirsi silmänsä kasvoistani, niinkuin hän olisi
herännyt jostakin unen-näöstä, ja katseli ympäri huonetta. Sitten hän
sanoi matalalla äänellä:
"Kuka se mies on? Minä tahdon tietää hänen nimensä". Ham katseli minua
ja yhtäkkiä tunsin semmoisen tärähdyksen, joka sysäsi minut taaksepäin.
"Jotakuta epäillään", lausui Mr. Peggotty. "Kuka se on?"
"Mas'r Davy!" rukoili Ham. "Astukaat ulos hetkeksi ja antakaat minun
kertoa hänelle, mitä minun täytyy. Teidän ei käy sitä kuuleminen, Sir".
Minä tunsin tärähdyksen taas. Minä vaivuin alas jollekin tuolille ja
koetin lausua jotakin vastausta, mutta kieleni oli kahletettu ja näköni
himmentynyt.
"Minä tahdon tietää hänen nimensä!" kuulin Mr. Peggotyn sanovan kerran
vielä.
"Kappale aikaa sitten", sopersi Ham, "on eräs palvelia käynyt
täälläpäin tuon tuostakin. Joku gen'lm'n on myöskin ollut täälläpäin.
Molemmat olivat samaa seuraa".
Mr. Peggotty seisoi liikahtamatta, kuin ennen mutta katseli nyt Ham'ia.
"Palvelia", jatkoi Ham, "nähtiin -- meidän tyttö raukkamme kanssa --
eilen illalla. Hän on piileskellyt täällä tämän viikon taikka kauemmin.
Luultiin hänen lähteneen mutta hän piileskeli. Älkäät jääkö tänne.
Mas'r Davy, älkäät!"
Minä tunsin Peggotyn käsivarren kaulani ympärillä, mutta en olisi
päässyt liikkumaan, vaikka huone olisi ollut luhistumaisillaan
päälleni.
"Vieraat vaunut ja hevoset odottivat ulkopuolella kaupunkia tänä aamuna
Norwich'in tiellä melkein ennen päivän koittoa", jatkoi Ham. "Palvelia
meni niitten luo ja tuli niitten luota ja meni niitten luo taas. Kun
hän meni niitten luo taas, oli Em'ly hänen kanssaan. Toinen istui
vaunuissa. Hän se mies on".
"Jumalan rakkauden tähden", lausui Mr. Peggotty, astahtaen taaksepäin
ja ojentaen ulos kättänsä, ikäänkuin torjuaksensa pois, mitä hän
pelkäsi. "Älä sano minulle että hänen nimensä on Steerforth!"
"Mas'r Davy", huudahti Ham katkonaisilla sanoilla, "se ei ole teidän
vikanne -- ja minä olen kaukana teitä siitä syyttämästä -- mutta hänen
nimensä on Steerforth, ja hän on kirottu konna!"
Mr. Peggotty ei päästänyt mitään huutoa eikä vuodattanut mitään
kyyneltä eikä liikahtanut, ennenkuin hän taas näytti yhtäkkiä heräävän
ja tempasi alas karkean takkinsa vaarnalta nurkasta.
"Auttakaat tämä päälleni! Minä olen kuin rikki musertunut enkä voi itse
tehdä sitä", sanoi hän maltittomasti. "Auttakaat sitä päälleni. Hyvä!"
kun joku oli tehnyt niin. "Antakaat minulle nyt tuo hattu!"
Ham kysyi häneltä, mihin hän aikoi mennä.
"Minä menen hakemaan sisarentytärtäni. Minä menen hakemaan Em'lyäni.
Minä menen ensiksi ja puhkaisen tuon veneen ja upotan sen, mihin
olisin, niin totta kuin elän, hukuttanut tuon miehen, jos minua olisi
vähänkin aavistanut, mikä aikomus hänellä oli! Kun hän istui edessäni",
sanoi hän hurjasti ja ojensi ulos puristetun oikean kätensä, "kun hän
istui edessäni kasvoista kasvoihin, lyökäät minut kuoliaaksi maahan,
jollen olisi hukuttanut häntä ja katsonut sitä oikeaksi! -- Minä menen
hakemaan sisarentytärtäni".
"Mistä?" huudahti Ham, asettuen oven eteen.
"Mistä hyvänsä! Minä menen hakemaan sisarentytärtäni kautta mailman.
Minä menen tapaamaan sisarentytärraukkaani hänen häpeässään ja tuomaan
häntä takaisin. Älköön kukaan estäkö minua! Minä sanon teille, että
menen hakemaan sisarentytärtäni!"
"Ei, ei!" huusi Mrs. Gummidge, astuen heidän väliinsä, kovasti itkien.
"Ei, ei, Dan'l. ei siinä tilassa, kuin nyt olette. Hakekaat häntä vähän
ajan perästä, yksinäinen, hyljätty Dan'l'ini, ja se on aivan oikein;
mutta ei siinä tilassa, kuin nyt olette. Käykäät istumaan ja antakaat
minulle anteeksi, että koskaan olen ollut vaivaksi teille, Dan'l --
mitä _minun_ vastoinkäymiseni ovat olleet tämän rinnalla! -- ja
puhukaamme sananen niistä ajoista, kuin tyttö ensiksi oli orpo ja kuin
Ham myöskin oli ja kuin minä olin köyhä leskivaimo ja te otitte minut
luoksenne. Se lievittää sydän parkaanne, Dan'l", laskien päätänsä
vasten hänen olkapäätänsä, "ja te kannatte surunne paremmin; sillä te
tunnette lupauksen, Dan'l: 'mitä olette tehneet yhdelle näistä
vähimmistä veljistäni, sen teitte minulle'; eikä se suinkaan petä tämän
katon alla, joka on ollut meidän suojamme niin monta, monta vuotta!"
Hän oli nyt kokonaan malttanut mielensä; ja kun minä kuulin hänen
itkevän, luovuin aikomuksestani langeta polvilleni ja pyytää anteeksi
siitä häviöstä, jonka olin aikaansaattanut, sekä kirota Steerforth'ia,
ja joku parempi tunne valloitti minut. Liiaksi rasitettu sydämeni löysi
saman huojennuksen, ja minä itkin myöskin.
_Edellisen osan loppu_.