Mr. Micawber'in haasto-kinnas.
Siksi kuin se päivä tuli, jona minun oli määrä kestittää vasta
löydettyjä, vanhoja ystäviäni, elin etupäässä Dorasta ja kahvista.
Rakkauden huolissani ruokahaluni katosi; mutta se ilahutti minua, sillä
minusta tuntui, kuin olisin rikkonut uskollisuuttani Doraa kohtaan, jos
olisin luonnollisella tavalla kaivannut päivällistäni. Monilukuisilla
kävelyilläni ei ollut tässä suhteessa tavallista seuraustansa, koska
pettyneet toiveeni vastustivat raittiin ilman vaikutusta. Paitsi sitä
minä tähän elämäni aikaan saadun katkeran kokemuksen johdosta epäilen,
tokko terveellinen liha-ruoan nautinto esteettömästi menestyy missään
inhimillisessä ruumiissa, jota ahtaat saappaat alati vaivaavat. Minä
luulen, että jäsenpäät vaativat rauhaa, ennenkuin vatsa tehokkaasti
toimittaa tehtävänsä.
Näitä pieniä, perheenkeskisiä pitoja varten minä en toistanut entisiä,
laveita hankkeitani. Minä tuotin vaan pari anturaista, vähäisen
lampaan-reiden ja yhden kyhkyispasteijan. Mrs. Crupp nousi kapinaan,
kun ensin ujosti viittasin siihen, että hän keittäisi kalani ja lihani,
ja sanoi loukatun arvon muodolla: "ei! ei, Sir! te ette suinkaan pyydä
minua tekemään mitään semmoista, sillä te tunnette minut niin hyvin,
ettette luule minun saattavan ottaa tehdäkseni jotakin, jota en voi
tehdä täydellisellä mielihyvällä!" Mutta lopullisesti joku kompromissi
saatiin aikaan; ja Mrs. Crupp suostui toimittamaan tätä urhotyötä sillä
ehdolla, että minä kaksi viikkoa siitä lähtien söisin päivällistä
poissa kotoa.
Ja tässä minun ehkä sopii muistuttaa, että ne vaivat, joita kärsin Mrs.
Crupp'in tyranniudesta itse suhteeni, olivat kauheita. Minä en ole
koskaan pelännyt ketään niin paljon. Me teimme kompromissin kaikissa
asioissa. Jos minua jollakin tapaa epäilytti, kohtasi häntä se
kummallinen tauti, joka aina väijyi hänen hermokunnassaan, valmiina
milloin hyvänsä kalvamaan hänen jaloimpia elimiänsä. Jos minä,
kymmenkunnan kertoja turhaan siivosti soitettuani, vedin vähän
maltittomasti kelloa ja hän vihdoin tuli -- joka ei suinkaan aina ollut
varmaa -- ilmestyi hän nuhtelevalla katsannolla, vaipui hengästyneenä
tuolille oven viereen, laski kätensä nankini-rinnallensa ja kävi niin
kipeäksi, että minä olin iloissani, jos jollakin konjakin tai muun
aineen uhraamisella pääsin hänestä. Jos muistutin, että makuu-sijani
tehtiin jo kello viisi ehtoo-puolella -- jota vieläkin pidän
sopimattomana järjestyksenä -- ei hänen tarvinnut, kuin kerta kädellään
osoittaa samaa pahoitetun arkatuntoisuuden nankini-asemaa, kun minä jo
sopersin jotakin anteeksi-pyyntöä. Lyhyeltä, minä olisin ollut valmis
ennemmin tekemään mitä hyvänsä, joka vaan oli kunniallista, kuin
loukata Mrs. Crupp'ia; hän oli elämäni kauhistus.
Minä ostin näitä päivällisiä varten ennen käytetyn tarjouspöydän enkä
tilannut uudestaan tuota vikkelää nuorta miestä, josta olin saanut
huonon ajatuksen, koska tapasin hänet eräänä sunnuntai-aamuna
Strand'illa aivan samanlaisessa liivissä, kuin se, jota olin edellisten
pitojeni jälkeen kaivannut. Tuo nuori tyttö pestattiin taas; mutta
sillä ehdolla, että hän ainoastaan toisi ruoat sisään, vaan sitten
vetäytyisi porrastavalle eteisen oven taa; josta se nenän-honotus, joka
vaivasi häntä, ei kuuluisi vieraitten korviin, ja jossa hänen oli ihan
mahdoton peräytyä talrikkien päälle.
Minä hankin aineita yhteen maljalliseen punssiin, jonka Mr. Micawber'in
oli määrä laittaa, sekä Mrs. Micawber'ia varten, kun hän järjesti
pukuansa toalettipöytäni edessä, pullon lavendeli-vettä, kaksi
vaha-kynttilää, yhden kirjan erikokoisia nuppineuloja ja yhden
neulatyynyn; minä käskin myöskin tehdä valkeata makuuhuoneeseni Mrs.
Micawber'in mukavuudeksi; ja kun olin omin käsin kattanut pöydän,
odotin levollisesti, mitä vasta tulisi.
Määrättyyn aikaan saapui kolme vierastani yhdessä. Mr. Micawber'illa
oli tavallista suurempi paidankaulus ja uusi nauha lorgnetissaan;
Mrs. Micawber oli pannut lakkinsa vaalean-ruskeaan paperipussiin;
Traddles kantoi pussia ja tuki Mrs. Micawber'ia käsivarrellansa. He
mieltyivät kaikki asuntooni. Kun olin johdattanut Mrs. Micawber'in
toaletti-pöytäni luo, ja hän näki, kuinka suurenläntäisesti se oli
varustettu häntä varten, ihastui hän niin, että hän käski Mr.
Micawber'in tulla sisään katsomaan.
"Rakas Copperfield'ini", lausui Mr. Micawber, "tämä on oikein
ylellistä. Tämä on semmoinen elämän-laatu, joka muistuttaa minua siitä
ajasta, jolloin itse olin aviottomassa tilassa eikä kukaan vielä ollut
kehoittanut Mrs. Micawber'ia antamaan lupaustansa Hymen'in alttarilla".
"Hän tarkoittaa, ettei hän itse ollut kehoittanut minua, Mr.
Copperfield", sanoi Mrs. Micawber närkkäästi. "Hän ei voi vastata
muitten puolesta".
"Rakas ystäväni", lausui Mr. Micawber, äkkiä totiseksi muuttuen, "minä
en suinkaan pyydä vastata muitten puolesta. Minä havaitsin liian hyvin,
että, kun sinä sallimuksen käsittämättömien päätösten mukaan
säilytettiin minulle, sinä ehkä säilytettiin semmoiselle, joka oli
määrätty pitkitetyn taistelon jälkeen viimein joutumaan moninaisten
rahallisten selkkausten uhriksi. Minä ymmärrän sinun viittauksesi,
lemmittyni. Minä olen pahoillani siitä, mutta minä kestän sen".
"Micawber!" huudahti Mrs. Micawber, kyynelet silmissä. "Olenko minä
ansainnut tätä! Minä, joka en ole koskaan jättänyt sinua; joka en
koskaan _aio_ jättää sinua, Micawber!"
"Lemmittyni", sanoi Mr. Micawber, kovin liikutettuna. "Sinä annat
anteeksi, ja meidän vanha ja koetettu ystävämme Copperfield, minä olen
varma siitä, antaa anteeksi semmoisen loukatun sydämen äkillisen rikki
puhkeamisen, joka on ärtynyt vasta tapahtuneesta ottelusta voiman
suosikin kanssa -- toisin sanoen, viheliäisen vesilaitoksen
päällysmiehen kanssa -- ja säälii eikä ankarasti tuomitse sen
liiallisuuksia".
Mr. Micawber syleili nyt Mrs. Micawber'ia ja pusersi kättäni, antaen
minun näistä katkonnaisista, puolipeitteisistä sanoista päättää, että
hänen kotoinen vedentuontinsa oli keskeytetty tänä ehtoona, kosk'ei hän
ollut säännöllisesti suorittanut maksoansa yhtiölle.
Mr. Micawber'in ajatuksia tästä surullisesta aineesta luovuttaakseni,
ilmoitin hänelle, että turvasin häneen yhtä punssi-maljaa varten, ja
saatin hänet sitruunien luo. Hänen äskeinen alakuloisuutensa, etten
sanoisi epätoivonsa, oli silmänräpäyksellä mennyt. Minä en ole koskaan
nähnyt ketään, joka semmoisella mielihyvällä olisi puuhannut keskellä
sitruunin-kuorten ja sokurin suloista hajua, palavan rommin lemua ja
kiehuvan veden höyryä, kuin Mr. Micawber tänä iltana. Kummallista oli
nähdä, kuinka hänen kasvonsa paistoivat meitä kohden noitten
hyvänhajuisten utu-pilvien lomasta, kun hän liikutti ja sekoitti ja
maisteli, ja näytti siltä kuin hän olisi perustanut omaisuuden
perheellensä hamaan kaukaisimpaan tulevaisuuteen eikä laittanut
punssia. Mitä Mrs. Micawber'iin tulee, en tiedä, oliko se seuraus
lakista vai lavendeli-vedestä vai valkeasta vai vahakynttilöistä, mutta
hän astui ulos makuuhuoneestani, verrallisesti puhuen, armaana. Eikä
leivonen koskaan ollut iloisempi, kuin tämä oivallinen nainen.
Minä arvaan -- minä en koskaan uskaltanut kysyä, mutta minä arvaan --
että Mrs. Crupp, anturaiset paistettuaan, oli käynyt kipeäksi. Sillä
tämän jälkeen kääntyi kaikki meiltä alaspäin. Lampaanreisi tuotiin ylös
aivan punaisena sisäpuolelta ja kovin vaaleana ulkopuolelta, paitsi
sitä varistettuna täyteen jonkunlaista vierasta, soran-luontoista
ainetta, niinkuin se olisi pudonnut tuon merkillisen kyökin-takan
tuhkaan. Mutta meidän ei käynyt tätä asiaa ratkaiseminen lihan-nesteen
johdolla, sillä nuori tyttö oli kaatanut tämän kaikki portaille, jossa
se, ohi mennen, pysyi pitkänä suikaleena, siksi kuin se vähitellen
kului pois. Kyhkyispasteija ei ollut hullumpi, mutta petollinen, sillä
kuori oli, frenologien tavalla puhuen, niinkuin erhetyttävä ihmiskallo:
täynnänsä kupuloita ja kyhmyjä, mutta ei mitään mainittavaa alla.
Lyhyeltä, pidot menestyivät niin huonosti, että olisin ollut aivan
onneton -- huonon menestyksen puolesta, tarkoitan, sillä minä olin aina
onneton Doran puolesta -- joll'ei seurani leikillinen luonto ja eräs
Mr. Micawber'in sukkela mieli-johde olisi huojentanut sydäntäni.
"Rakas ystäväni Copperfield", lausui Mr. Micawber, "tapaturmia sattuu
parhaimminkin järjestetyissä perheissä; ja semmoisissa perheissä, joita
ei hallitse tuo kaikkialle tunkeuva vaikutus, joka pyhittää, samalla
kuin se jalostuttaa -- minä aioin sanoa, lyhyeltä, naisen vaikutus, kun
hän ilmestyy vaimon ylevässä muodossa -- sopii niitä varmuudella
odottaa ja filosofin tavalla niitä kantaa. Jos sallitte minun
muistuttaa, että harvoin löytyy laatuansa parempia ravinto-aineita,
kuin pippuroittu ja suolattu kotletti, ja että minun luullakseni, jos
vähän ja'amme työn, saatamme laittaa hyvänkin semmoisen, kun vaan tuo
nuori passarityttö hankki halsterin, tahtoisin esitellä teille, eikö
tätä vähäistä kommelusta voisi helposti parantaa".
Ruokakammiossa oli halsteri, jolla aamuisin silavanvipaleeni
paahdettiin. Me toimme sen sisään tuota hätää ja ryhdyimme heti Mr.
Micawber'in tuuman toimeen-panoon. Työn-jako, johon hän oli viitannut,
oli tämä: -- Traddles leikkasi lampaan-reiden liuskoihin; Mr. Micawber
(joka oivallisesti osasi kaikkia tämmöisiä) ripoitti niihin pippuria,
sinappia ja suolaa; minä panin ne halsterille, kääntelin niitä
kahvelilla ja nostin ne pois Mr. Micawber'in käskyn mukaan; sillä välin
kuin Mrs. Micawber lämmitti ja yhä liikutti champignoni-kastetta
vähäisessä pannussa. Kun meillä oli liuskoja kylläksi valmiina, että
sopi aloittaa, kävimme niitten kimppuun, hiat yhä ranteimille
kiverrettyinä, samalla kuin toiset liuskat ritisivät ja räiskyivät
valkealla ja huomiomme jakaantui talrikeillamme olevan lampaan-lihan ja
paraikaa valmistuvan lampaan-lihan kesken.
Osittain tämä uusi ruoan laittamisen keino, sen oivallisuus, sen
puuhat, lakkaamaton nouseminen ruoan katsomista varten, alituinen
istuminen syömistä varten, kun mureat liuskat tulivat kuumina ja
kihisevinä halsterilta, osittain hommaaminen, valkeasta punehtuminen,
ilonpito keskellä tätä hupaista melua ja himartavaa ruoanhajua -- ne
kaikki saattivat meidät syömään lampaanreiden luuhun asti. Oma
ruokahaluni palasi niinkuin ihmeen kautta. Minä häpeen sitä kertomasta,
mutta minä todella luulen, että unhotin Doran vähäksi aikaa. Minä olen
vakuutettu, ettei Mr. ja Mrs. Micawber olisi voinut saada hauskempia
päivällisiä, vaikka niitä hankkiaksensa olisivat myyneet jonkun sängyn.
Traddles nauroi koko ajan melkein yhtä sydämellisesti, kuin hän söi ja
teki työtä. Me nauroimme kaikki yhteen ääneen; ja minä rohkenen
väittää, ettei suuremmalla menestyksellä koskaan ole mitään pitoja
pidetty.
Ilomme oli korkeimmillansa, ja me askaroimme kaikki vireästi eri
osastoissamme, koettaen saattaa viimeistä liuskakerrostamme semmoiseen
täydelliseen tilaan, joka kunnialla päättäisi kemumme, kun huomasin,
että joku outo henkilö oli huoneessa, ja silmäni kohtasivat tyvenen
Littimer'in silmät, joka seisoi, hattu kädessä, minun edessäni.
"Mikä nyt!" kysyin minä vasten tahtoani.
"Pyydän anteeksi, Sir, minua käskettiin tulemaan tänne. Eikö isäntäni
ole täällä, Sir?"
"Ei".
"Ettekö ole nähneet häntä, Sir?"
"En; ettekö tule hänen luotansa?"
"En suoraan, Sir".
"Sanoiko hän, että tapaisitte hänet täällä?"
"Ei juuri niin, Sir. Mutta minä arvaan, että hän on täällä huomenna,
kosk'ei hän ole ollut täällä tänään".
"Tuleeko hän Oxford'ista?"
"Minä pyydän, Sir", vastasi hän kunnioittavaisesti, "että käytte
istumaan ja sallitte minun tehdä tämän". Jolloin hän otti kahvelin
vastustamattomasta kädestäni ja kumartui halsterin puoleen, niinkuin
koko hänen huomionsa olisi kokoontunut siihen.
Me emme olisi suuresti hämmentyneet, jos Steerforth itse olisi astunut
sisään, mutta me masennuimme silmänräpäyksellä kokonaan hänen arvokkaan
palveliansa edessä. Hyräillen jotakin nuottia näyttääksensä, että hän
oli aivan levollinen, asettui Mr. Micawber tuolillensa, samalla kuin
nopeasti kätketyn kahvelin pää pisti ulos takin-rintamuksesta, niinkuin
hän olisi sillä lävistänyt itsensä. Mrs. Micawber veti ruskeat
hansikkaansa käteensä ja osoitti jonkunlaista gentiliä väsymystä.
Traddles pisti rasvaiset kätensä tukkaansa, nosti sen aivan pystyyn ja
ällisteli pöytäliinaa. Mitä minuun tulee, olin niinkuin pieni lapsi
oman pöytäni päässä ja uskalsin tuskin katsahtaa siihen arvokkaasen
ilmiöön, joka oli tullut, tiesi Jumala mistä, talouttani järjestämään.
Tällä välin Littimer otti lampaanlihan halsterilta ja tarjosi sitä
meille vakavalla muodolla. Me otimme kaikki vähän, mutta emme panneet
enään mitään arvoa siihen, vaan söimme sitä ainoastaan näön vuoksi. Kun
olimme kaikki lykänneet talrikit luotamme, siirsi hän ne hiljaa pois ja
asetti esiin juuston. Tämänkin vei hän pois, kun olimme tarpeeksemme
syöneet sitä; tyhjensi pöydän; läjitti kaikki tarjouspöydälle; antoi
meille viini-lasimme; ja vieritti itsealtansa tarjouspöydän
ruokakammioon. Kaikki nämät tehtiin aivan säännöllisesti, eikä hän
kertaakaan nostanut silmiänsä askareistaan. Kuitenkin näyttivät yksin
hänen kyynäspäänsäkin, kun hänen selkänsä kääntyi minua kohden,
uhkeasti ilmoittavan sitä hänen lujaa ajatustansa, että minä olin
kovasti nuori.
"Voinko tehdä jotakin muuta, Sir?"
Minä kiitin häntä ja sanoin: "ei; mutta eikö hän tahtonut itse syödä
mitään päivällistä?"
"Ei, kiitoksia paljon, Sir".
"Oxford'ista Mr. Steerforth tulee?"
"Pyydän anteeksi, Sir, mitä suvaitsette?"
"Oxfordistako Mr. Steerforth tulee?"
"Minä arvaan, että hän on täällä huomenna, Sir. Minä melkein luulin,
että hän olisi täällä tänään, Sir. Erehdys on epäilemättä minun
puolellani, Sir".
"Jos sattuisitte tapaamaan häntä, ennenkuin minä--" sanoin minä.
"Jos suotte minulle anteeksi, Sir, minä en luule, että ensiksi tapaan
hänet".
"Mutta, jos tapaisitte", lausuin minä, "tehkäät hyvin ja sanokaat
hänelle, että minua pahoittaa, että hän ei ollut täällä tänään, sillä
eräs hänen vanha koulukumppaninsa oli täällä".
"Todella, Sir", ja hän jakoi yhden kumarruksen minun ja Traddles'in
välille, jälkimäiseen katsahtaen.
Littimer astui pitkäänsä ovea kohden, kun minä jonkunlaisessa
viimeisessä toivossa, että saisin sanotuksi jotakin luonnollista --
jota en koskaan saanut tälle miehelle sanotuksi -- lausuin:
"Kuulkaat, Littimer!"
"Sir!"
"Jäittekö tuolla kertaa kauaksi Yarmouth'iin?"
"Ei erittäin, Sir".
"Mutta viivyitte kai siellä, siksi kuin vene oli valmis?"
"Niin viivyin, Sir. Minä jäin sinne varta vasten katsomaan, että se
valmistuisi".
"Kyllä tiedän!" Hän nosti kunnioittavaisesti ylös silmänsä minun
silmiäni kohden. "Mr. Steerforth ei ole vielä nähnyt sitä, arvaan
minä?"
"Minä en todella voi sanoa, Sir. Minä luulen -- mutta minä en todella
voi sanoa sitä, Sir. Minä toivotan teille hyvää yötä, Sir".
Hän sulki kaikki läsnä-olevat siihen kunnioittavaiseen kumarrukseen,
joka seurasi näitä sanoja, ja katosi. Vieraani näyttivät hengittävän
vapaammin, kun hän oli mennyt; mutta oman sydämeni huojennus oli sangen
suuri, sillä paitsi sitä pakkoa, joka syntyi siitä kummallisesta
eduttoman aseman tunteesta, joka minulla aina oli tämän miehen
läsnä-ollessa, oli omatuntoni soimannut minua kuiskaamalla, että olin
epäillyt hänen isäntäänsä, enkä minä voinut tukehuttaa jonkunlaista
epämääräistä, levotonta pelkoa, että hän huomasi sen. Mistä se tuli,
että, vaikka minulla todesti oli niin vähän salattavaa, minusta aina
tuntui, kuin tämän miehen silmä olisi tunkenut minun läpitseni?
Mr. Micawber herätti minut näistä mietteistä, joihin sekaantui joku
kalvava pelko, että kohtaisin Steerforth'in itse, sillä, että hän piti
monta ylistyspuhetta poissa-olevasta Littimer'istä, koska tämä muka oli
mitä arvokkain toveri ja aivan ihmeteltävä palvelia. Mr. Micawber,
sopii minun muistuttaa, oli ottanut itsellensä täysimääräisen osan
tuosta yleisestä kumarruksesta ja vastannut siihen äärettömällä
alentuvaisuudella.
"Mutta punssi, rakas Copperfieldini", lausui Mr. Micawber, maistaen
sitä, "samoin kuin aika ja luode, ei odota ketään. Ah! sen maku on
juuri nyt hienoimmillaan. Tahdotko, lemmittyni, sanoa minulle
ajatuksesi siitä?"
Mrs. Micawber ilmoitti sen oivalliseksi.
"Siinä tapauksessa minä", lausui Mr. Micawber, "jos ystäväni
Copperfield sallii minun käyttää tätä seurallista vapautta, juon
niitten päivien muistoksi, jolloin ystäväni Copperfield ja minä itse
olimme nuoremmat ja rinnatusten raivasimme itsellemme tietä mailman
läpi. Minun sopii puhua itsestäni ja Copperfieldistä seuraavilla
sanoilla, joita olemme ennenkin yhdessä laulaneet:
'Metsiä juosseet oomme me kaks,
Satakaunoja poimiskellen',
-- kuvannollisesti puhuen -- useissa tiloissa. Minä en tarkoin tiedä",
lausui Mr. Micawber tuolla vanhalla äänensä vierityksellä ja tuolla
vanhalla sanoin selittämättömällä muodolla, joka osoitti, että hän
aikoi sanoa jotakin gentiliä, "mitä satakaunot lienevät, mutta minä en
epäile, että Copperfield ja minä usein olisimme noukkineet niitä, jos
se olisi ollut mahdollista".
Tällä nykyisellä hetkellä otti Mr. Micawber noukkauksen punssistansa.
Niin me kaikki teimme: Traddles ilmeisesti ihmetellen, mihin kaukaiseen
aikaan Mr. Micawber ja minä olimme olleet tovereita mailman
taistelossa.
"Ahem!" lausui Mr. Micawber, yskäisten ja vähitellen punssista ja
valkeasta varistuen. "Rakas ystäväni, saanko antaa sinulle lasillisen
lisäksi?"
Mrs. Micawber vastasi, ettei se saisi olla suuri, mutta emme voineet
sallia sitä, ja niin tuli lasi täyteen.
"Koska olemme täällä kokonaan likeisten ystävien kesken, Mr.
Copperfield", lausui Mrs. Micawber, maistellen punssiansa, "sillä Mr.
Traddles on perheemme jäseniä, tahtoisin hyvin mielelläni kuulla teidän
ajatustanne Mr. Micawber'in tulevaisuuden toiveista. Sillä jyvät",
arveli Mrs. Micawber todistavaisesti, "niinkuin useasti olen Mr.
Micawber'ille sanonut, olkoot gentlemanille sopivat, mutta ne eivät
kannata. Kahden shillingin ja yhdeksän pennyn kommisionipalkkaa
kahdelta viikolta ei sovi, vaikka vaatimuksemme olisivat kuinka
rajoitetut, katsoa kannattavaksi".
Me myönsimme kaikki tämän.
"Sitten", lausui Mrs. Micawber, joka ylpeili siitä, että hän selvästi
käsitti asiat ja naisen viisaudellansa piti Mr. Micawber'ia suorana,
kun tämä muutoin ehkä olisi käynyt vähän koukussa, "sitten asetan
eteeni tämän kysymyksen, jos jyviin ei ole luottamista, mihin tulee
luottaa? Onko hiiliin luottamista? Ei ollenkaan. Heimoni neuvosta
käänsimme huomiomme niihin, mutta havaitsimme tässä yrityksessä
pettyneemme".
Mr. Micawber nojausi taaksepäin tuolillansa, kädet plakkarissaan,
katseli meitä syrjäpuolelta ja nyykäytti päätänsä, niinkuin
sanoaksensa, että asia oli hyvin selvästi esitetty.
"Koska jyvät ja hiilet", lausui Mrs. Micawber, vielä enemmän
todistavaisesti, "yhtä vähän voivat tulla kysymykseen, Mr. Copperfield,
katson tietysti ympärilleni mailmassa ja sanon: 'missähän toimessa Mr.
Micawber'in kykyisen miehen on paras toivo menestyä?' Ja minä suljen
pois kaikenlaiset kommissionit, kosk'ei niissä ole mitään varmuutta.
Mutta varmuus se minun lujan luuloni mukaan ennen kaikkia soveltuu Mr.
Micawber'in luontoiselle miehelle".
Traddles ja minä ilmoitimme molemmat myötätunteisella muminalla, että
tämä suuri havainto Mr. Micawber'in suhteen epäilemättä oli oikea ja
tuotti hänelle paljon kunniaa.
"Minä en tahdo salata teiltä, rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs.
Micawber, "että kauan olen tuntenut, että olutpanian ammatti olisi
erittäin sovelias Mr. Micawber'ille. Katsokaat Barclay'ta ja
Perkins'iä! Katsokaat Truman'ia, Hanbury'ä ja Buxton'ia! Juuri
tämmöisellä lavealla perustalla Mr. Micawber, sitä myöden kuin minä
häntä tunnen, on aiottu loistamaan; ja tulot, niin minulle on kerrottu,
ovat _suun-nat-tomat!_ Mutta jollei Mr. Micawber voi päästä näihin
firmoihin, jotka kieltäyvät vastaamasta hänen kirjeisinsä, kun hän
tarjoo heille palvelustansa, vaikka vaan alhaisemmassa virassa -- mikä
hyöty siitä on, että viivymme tässä ajatuksessa? Ei mikään. Minulla
ehkä on se vakuutus, että Mr. Micawber'in käytös --"
"Hem! Mutta, lemmittyni", keskeytti Mr. Micawber.
"Älä puhu mitään, ystäväni", sanoi Mrs. Micawber, laskien ruskeata
hansikastansa hänen kädellensä. "Minulla ehkä on se vakuutus, Mr.
Copperfield, että Mr. Micawber'in käytös tekee hänet erittäin sopivaksi
pankki-toimiin. Minä ehkä päätän itsekseni, että, jos _minulla_ olisi
jotakin panna talteen johonkin pankkiin ja Mr. Micawber edustaisi tätä
pankkia, hänen käytöksensä synnyttäisi luottamusta minussa ja
laventaisi pankin liikettä. Mutta jos erinäiset pankit kieltäyvät
käyttämästä Mr. Micawber'in kykyä taikka vastaan-ottavat hänen
tarjoumustaan ylenkatseella, mikä hyöty siitä on, että viivymme _tässä_
ajatuksessa? Ei mikään. Mitä oman pankin perustamiseen tulee, ehkä
tiedän, että on semmoisia heimoni jäseniä, jotka, jos he tahtovat
tiloittaa rahansa Mr. Micawber'in haltuun, kykenevät panemaan alkuun
semmoista laitosta. Mutta jos he _eivät_ tahdo tiloittaa rahojansa Mr.
Micawber'in haltuun -- jota eivät tahdokaan -- mikä hyöty siitä on?
Taas minä väitän, ettemme ole päässeet entistä edemmäksi".
Minä pudistin päätäni ja sanoin: "ei hiukkaakaan". Traddles pudisti
myöskin päätänsä ja sanoi: "ei hiukkaakaan".
"Mihin päätökseen minä tästä tulen?" jatkoi Mrs. Micawber, yhä pitäen
semmoista muotoa, kuin hän esittelisi asioita selvästi. "Mikä se päätös
on, rakas Mr. Copperfield, johon minä välttämättömästi joudun? Olenko
väärässä, jos sanon, että meidän tulee elää?"
Minä vastasin: "ei ollenkaan!" ja Traddles vastasi: "ei ollenkaan!" ja
minä havaitsin itseni jälestäpäin viisaasti minun puolestani lisäävän,
että ihmisen täytyi joko elää taikka kuolla.
"Aivan niin", vastasi Mrs. Micawber. "Niin oikein. Ja varma on, rakas
Mr. Copperfield, ettemme voi elää, jollei jotakin, joka suuresti eriää
olevista oloistamme, pian ilmaannu. Nyt olen itse kohdaltani
vakuutettu, ja tätä olen viime aikoina useasti teroittanut Mr.
Micawber'iin, ettei sovi odottaa, että asiat ilmaantuvat itsestänsä.
Meidän tulee jossakin määrässä auttaa niitten ilmaantumista. Minä olen
kenties väärässä, mutta minä olen kiintynyt tähän ajatukseen".
Sekä Traddles että minä hyväksyimme tätä suuresti.
"No hyvä", arveli Mrs. Micawber. "Mitä minä siis kehoitan tekemään?
Tässä on Mr. Micawber, jolla on paljon erilaisia ominaisuuksia --
suuret luonnonlahjat --".
"Mutta, lemmittyni", lausui Mr. Micawber.
"Tee hyvin, rakas ystäväni, ja anna minun puhua loppuun. Tässä on Mr.
Micawber, jolla on paljon erilaisia ominaisuuksia, suuret luonnonlahjat
-- _minä_ sanoisin neroa, jollei sitä ehkä katsottaisi vaimon
liialliseksi puolenpidoksi --".
Traddles ja minä sopersimme molemmat: "ei".
"Ja tässä on Mr. Micawber ilman mitään soveliasta paikkaa taikka
ammattia. Kenenkä syy siihen on? Ilmeisesti yhteiskunnan. Sentähden
tahtoisin saattaa näin kunniattoman asian tunnetuksi ja rohkeasti
vaatia yhteiskuntaa parantamaan sitä. Minusta näyttää siltä, rakas Mr.
Copperfield", lausui Mrs. Micawber pontevasti, "kuin se olisi Mr.
Micawber'in ainoa tehtävä, että hän viskaa haastokintaansa
yhteiskunnalle ja sanoo näin: 'näyttäkäät minulle, kuka ottaa ylös sen.
Astukoon taistelia heti esiin'".
Minä rohkenin kysyä Mrs. Micawber'ilta, kuinka tämä tapahtuisi.
"Niin", vastasi Mrs. Micawber -- "että ilmoitetaan kaikissa
sanomalehdissä. Minun mielestäni Mr. Micawber'in tulee velvollisuudesta
itseänsä kohtaan, velvollisuudesta perhettänsä kohtaan, jopa minä
menen niin pitkälle, että sanon: velvollisuudesta yhteiskuntaa
kohtaan, joka tähän saakka on ylenkatsonut häntä, panna ilmoitus
kaikkiin sanomalehtiin, suorastaan kuvata itsensä semmoiseksi ja
semmoiseksi, niillä ja niillä ominaisuuksilla varustetuksi, sekä
lisätä tämä: 'hankkikaat minulle nyt edullinen paikka ja lähettäkäät
franko-kirjeessä vastaus _W. M:tte_ Camden Town'in postikonttoriin'".
"Tämä Mrs. Micawber'in ajatus, rakas Copperfieldini", lausui Mr.
Micawber, vetäen paidankaulustansa yhteen leukansa alle ja katsellen
minua syrjäpuolelta, "on totta puhuen se harppaus, johon viittasin, kun
minun viimein oli ilo nähdä teitä".
"Sanomalehdissä ilmoittaminen käy jotenkin kalliiksi", muistutin minä
epäileväisesti.
"Juuri niin!" lausui Mrs. Micawber, säilyttäen muodossaan samaa
logillista katsantoa. "Aivan totta, rakas Mr. Copperfieldini! Minä olen
tehnyt saman muistutuksen Mr. Micawber'ille. Erittäin tästä syystä
ajattelen, että Mr. Micawber'in täytyy (niinkuin jo olen sanonut,
velvollisuudesta itseänsä kohtaan, velvollisuudesta perhettänsä kohtaan
ja velvollisuudesta yhteiskuntaa kohtaan) ottaa joku summa rahoja
vekselillä".
Taaksepäin tuolillansa nojaantuneena leikitsi Mr. Micawber lorgnettinsa
kanssa ja loi silmänsä ylös kattoon; mutta minusta näytti, kuin hän
samalla olisi kääntänyt niitä Traddles'iin, joka katseli valkeata.
"Jollei kenelläkään heimoni jäsenellä", sanoi Mrs. Micawber, "ole
luonnosta sitä hellyyttä, että hän negotieraa tämän vekselin -- minä
luulen, että löytyy parempi asioitsian lauselma, joka ilmoittaa, mitä
tarkoitan --"
Silmät yhä vielä kattoon luotuina, sanoi Mr. Micawber: "diskonteeraa".
"Että hän diskonteeraa tämän vekselin", jatkoi Mrs. Micawber, "niin
minun ajatukseni on se, että Mr. Micawber lähtee City'yn, vie tämän
vekselin raha-markkinoille ja myy sen siitä hinnasta, minkä hän saa.
Jos ihmiset raha-markkinoilla pakoittavat Mr. Micawber'ia kärsimään
suurta vahinkoa, koskee se heitä itseä ja heidän omaa-tuntoansa. Minä
puolestani katson sitä rahan tiloitukseksi. Minä kehoitan, rakas Mr.
Copperfieldini, Mr. Micawber'ia tekemään samoin: pitämään sitä rahan
tiloituksena, joka varmaan tuottaa voittoa, sekä suostumaan mihin
uhraukseen hyvänsä".
Minä tunsin, mutta en suinkaan tiedä miksi, että tämä oli itsensä
kieltämistä ja hellää rakkautta Mrs. Micawber'in puolelta, ja minä
sopersin jotakin sinnepäin. Traddles, joka yhtyi minun nuottiini, teki
samoin, yhä valkeata katsellen.
"Minä en tahdo", lausui Mrs. Micawber, juoden punssiansa loppuun ja
vetäen shaaliansa olkapäittensä yli, makuuhuoneeseni lähteäksensä;
"minä en tahdo pitkittää näitä muistutuksia Mr. Micawber'in
raha-seikoista. Teidän valkeanne äärellä, rakas Mr. Copperfield'ini, ja
Mr. Traddles'in läsnäollessa, joka tosin ei ole niin vanha ystävä,
mutta kuitenkin yksi perheestämme, en malttanut olla sitä tietä
ilmoittamatta, jota _minä_ neuvon Mr. Micawber'in astumaan. Minä
tunnen, että se aika on tullut, jolloin Mr. Micawber'in täytyy
ponnistaa voimiansa ja -- minä tahdon lisätä -- todistaa arvoansa, ja
minusta näyttää tämä parhaalta keinolta. Minä tiedän, että olen vaan
nainen ja että miehen järkeä tavallisesti katsotaan kykenevämmäksi
ratkaisemaan semmoisia kysymyksiä; mutta minun ei kuitenkaan sovi
unhottaa, että, kun asuin kotona isän ja äidin luona, isäni oli tapa
sanoa: 'Emman ruumis on hento, mutta asiain käsittämisessä hän ei ole
ketään huonompi'. Että isäni liiaksi piti minun puoltani, tiedän kyllä;
mutta että hän jossakin määrässä oli ihmistuntia, kieltää yhtä paljon
velvollisuuteni kuin ymmärrykseni minua epäilemästä".
Tällä puheella ja vastustaen meidän pyyntöjämme, että hän
läsnä-olollansa sulostuttaisi jälellä olevan punssin tyhjentämistä,
peräytyi Mrs. Micawber makuuhuoneeseni. Ja minä tunsin todella, että
hän oli jalo nainen -- semmoinen nainen, joka olisi sopinut Roman
matronaksi ja yleisen häiriön aikana toimittanut kaikenlaisia
sankaritöitä.
Tunteitteni hartaudessa toivotin Mr. Micawber'ille onnea siihen
aarteesen, joka hänellä oli. Niin teki myöskin Traddles. Mr. Micawber
ojensi kättänsä meille kummallekin järjestänsä ja peitti sitten
kasvonsa nenäliinallansa, joka, luullakseni, oli enemmin nuuskassa,
kuin hän itse tiesi. Sitten hän kääntyi punssin puoleen kokonansa iloa
täynnä. Hän uhkui kaunopuheliaisuutta. Hän koetti selittää meille, että
lapsissamme elimme uudestaan ja että rahallisten vastusten rasittaessa
jokainen lisäys heidän luvussaan oli kahta suotuisampi. Hän sanoi, että
Mrs. Micawber'illa nykyisin oli ollut epäilyksiä tässä kohden, mutta
että hän oli haihduttanut epäilykset ja rauhoittanut häntä. Mitä Mrs.
Micawber'in heimoon tuli, he eivät ensinkään vastanneet Mrs.
Micawber'ia, heidän tunteensa tekivät hänen, Mr. Micawber'in, juuri
yhtä ja he saivat -- minä käytän hänen omaa lausettansa -- mennä
hiiteen.
Mr. Micawber piti sitten innokkaan ylistyspuheen Traddles'ista. Hän
sanoi, että Traddles oli semmoinen luonne, jonka vakavia hyviä avuja
hän (Mr. Micawber) ei voinut kehua itsellänsä olevan, mutta joita hän,
Jumalan kiitos, tiesi ihmetellä. Hän viittasi hellästi siihen nuoreen
ladyyn, outoon, jota Traddles oli kunnioittanut rakkaudellansa ja joka
tämän rakkauden vastaukseksi oli omalla rakkaudellansa kunnioittanut ja
siunannut Traddles'ia. Mr. Micawber joi tämän ladyn onneksi. Samoin
minäkin. Traddles kiitti meitä molempia ja sanoi semmoisella
yksinkertaisuudella ja suoruudella, johon minulla oli kylläksi järkeä
mieltyä: "minä olen suuresti kiitollinen teille. Ja minä vakuutan
teille, että hän on suloisin tyttö koko mailmassa!"
Tuosta Mr. Micawber käytti ensimäistä tilaisuutta suurimmalla
hienoudella ja juhlallisuudella viitata _minun_ sydämeni tilaan. Ei
mikään, paitsi hänen ystävänsä Copperfieldin vakaat vastaväitteet,
muistutti hän, voinut luovuttaa häntä siitä ajatuksesta, että hänen
ystävänsä Copperfield rakasti ja rakastettiin. Hetken aikaa hikoiltuani
ja tuskailtuani ja melkoisen punehtumisen, änkyttämisen ja kieltämisen
jälkeen sanoin minä, lasiani kädessäni pitäen: "hyvä! minä juon D:n
onneksi!" joka niin ihastutti ja riemastutti Mr. Micawber'ia, että hän,
punssi-lasi kädessään, juoksi makuuhuoneeseni, jotta myös Mrs. Micawber
joisi D:n onneksi, jonka hän innolla tekikin, kimeällä äänellä
sisältäpäin huutaen: "kuulkaat, kuulkaat! rakas Mr. Copperfield'ini,
minä olen suuresti iloissani; kuulkaat!" ja suostumuksen osoitukseksi
seinään koputtaen.
Keskustelumme kävi nyt enemmän mailmalliseksi. Mr. Micawber kertoi
meille, että Camden Town ei ollut hänestä oikein mukava, ja että hän
ensi työksensä, kun ilmoittamisen johdosta jotakin tyydyttävää oli
ilmaantunut, aikoi muuttaa. Hänellä oli Oxford Street'in läntisessä
päässä tiedossa eräs terassi, joka antoi Hyde Park'iin ja jota hän aina
oli pitänyt hyvällä silmällä, mutta johon hän ei toivonut heti
pääsevänsä, koska se vaati suurenmoista sisustusta. Tuli arvattavasti
joku väli-aika, selitti hän, jona hän tyytyisi johonkin semmoisen
rakennuksen ylikertaan, jossa oli alikerroksessa kunniallinen
asioitsia-konttori -- esimerkiksi Piccadilly'ssä -- jossa Mrs.
Micawber'in olisi hauska asua ja jossa, jos avasi jonkun kaari-akkunan
seinään taikka korottaisi kattoa yhden kerroksen verran taikka tekisi
muutamia muita semmoisia muutoksia, he voisivat vuosikausia elää
mukavasti ja arvoisasti. Mitä tahansa oli hänelle sallittu, sanoi hän
nimen-omaan, taikka missä tahansa hänen asuntonsa olisi, me saimme
luottaa siihen -- aina löytyi yksi huone Traddles'ia varten, ja veitsi
ja kahveli minua varten. Me kiitimme häntä hänen ystävyydestänsä, ja
hän pyysi meitä antamaan anteeksi, että hän oli ryhtynyt näihin
käytöllisiin ja asiamiehen kaltaisiin yksityis-seikkoihin, sekä
kärsimään sitä, koska se oli luonnollista semmoisessa, joka aikoi
asettaa elämänsä kokonaan uudelle kannalle.
Mrs. Micawber koputti nyt uudestaan seinään, kuulustaaksensa, oliko tee
valmiina, ja teki lopun tästä ystävällisen keskustelumme jaksosta. Hän
tarjoili teetä meille aivan viehättävällä tavalla; ja milloin hyvänsä
minä, teekuppeja ja voileipiä jaellessani, lähestyin häntä, kysyi hän
minulta kuiskaten, oliko D. valkea- vai mustaverinen taikka oliko hän
lyhyt vai pitkä taikka jotakin samanlaista, josta minä, luullakseni,
olin mielissäni. Teen jälkeen haastelimme erinäisistä asioista valkean
edessä; ja Mrs. Micawber teki hyvin ja lauloi meille (vähäisellä,
ohuella, heikolla äänellä, jota minä, kun ensin tutustuin hänen
kanssaan, muistaakseni, pidin ääni-opin kaljana) nuot mieliballadit,
"Korean, valkoisen kersantin" ja "Pikku Tafflin'in". Näistä molemmista
lauluista oli Mrs. Micawber ollut kuuluisa, kun hän asui kotona isän ja
äidin luona. Mr. Micawber jutteli meille, että kun hän ensi kerran näki
Mrs. Micawber'in hänen vanhempainsa katon alla ja kuuli hänen laulavan
edellisen balladin, Mrs. Micawber oli tavattoman suuressa määrässä
vetänyt hänen huomiotansa puoleensa; mutta että, kun "Pikku Tafflin"
tuli, hän päätti saada tämän naisen omaksi taikka kuolla yrityksessään.
Kello oli kymmenen ja yhdentoista välillä, kun Mrs. Micawber nousi
asettaaksensa lakkiaan takaisin tuohon vaalean-ruskeaan paperipussiin
ja pannaksensa hattuaan päähänsä. Mr. Micawber käytti tilaisuutta, kun
Traddles puki päällystakkia yllensä, pistääksensä käteeni yhtä
kirjettä, samalla kuiskaten minulle, että lukisin sitä, kun sopi. Kun.
kynttilällä rintavarustimen takaa näytin heitä alas -- Mr. Micawber
astui ensiksi, taluttaen Mrs. Micawberia, ja Traddles seurasi,
lakkipussi kädessä, -- käytin minäkin tilaisuutta ja pysäytin
Traddles'in tuokioksi porrastavalle.
"Traddles", lausuin minä, "Mr. Micawber ei tarkoita mitään pahaa, mies
parka; mutta, jos minä olisin sinun sijassasi, en lainaisi hänelle
mitään".
"Rakas Copperfieldini", vastasi Traddles hymyillen, "minulla ei ole
mitään lainata".
"Sinulla on nimi, näetkö", arvelin minä.
"No! Onko siinä sinun mielestäsi jotakin lainattavaa?" vastasi Traddles
miettivällä katsannolla.
"On kai".
"Ah!" lausui Traddles. "Niin aina! Minä olen hyvin kiitollinen sinulle,
Copperfield; mutta -- minä pelkään, että jo olen lainannut sen
hänelle".
"Tuohonko vekseliin, joka tuottaa niin varmaa voittoa?" kysyin minä.
"Ei", sanoi Traddles. "Ei siihen. Tämä on ensimäistä, mitä olen siitä
kuullut. Minä olen ajatellut, että hän luultavasti kotimatkalla
esittelee tätä. Minun vekselini on toinen".
"Minä toivon, että kaikki on selvillä sen suhteen", arvelin minä.
"Minä toivon sitä", lausui Traddles. "Minä luulen sitä sen vuoksi, että
hän kertoi minulle vasta pari päivää takaperin, että siitä oli pidetty
huolta. Tämä oli Mr. Micawber'in lause: 'Pidetty huolta'".
Koska Mr. Micawber samalla katsahti ylös siihen paikkaan, jossa
seisoimme, en minä ehtinyt muuta kuin toistaa varoitustani. Traddles
kiitti minua ja astui alas. Mutta, kun näin sen hyvänsävyisen tavan,
jolla hän astui alas, lakkipussi kädessä, ja taritsi Mrs. Micawber'ille
käsivarttansa, pelkäsin minä, että hän vietäisiin päineen päivineen
rahamarkkinoille.
Minä palasin valkeani ääreen ja ajattelin, puoleksi totisesti, puoleksi
nauraen, Mr. Micawber'in luonnetta ja meidän vanhaa keskuuttamme, kun
kuulin nopeitten askelten nousevan portaita ylös. Ensiksi luulin, että
se oli Traddles, joka palasi noutamaan jotakin, jota Mrs. Micawber oli
jättänyt; mutta, kun askeleet lähestyivät, tunsin ne ja havaitsin, että
sydämeni sykki kovasti ja veri syöksi kasvoihin, sillä askeleet olivat
Steerforth'in.
Minä en koskaan unhottanut Agnes'ia eikä hän koskaan jättänyt sitä
pyhää paikkaa ajatuksissani -- jos saan nimittää sitä siksi -- johon
alusta olin asettanut hänet. Mutta kun Steerforth astui sisään ja
seisoi edessäni, kättänsä ojentaen, muuttui se pimeys, joka oli
ympäröinnyt häntä, valkeudeksi, ja minä hämmennyin ja häpesin, että
olin epäillyt sitä, jota rakastin niin sydämellisesti. Minä en
rakastanut Agnes'ia vähemmin sen vuoksi; minä ajattelin häntä samaksi
hyväksi, lempeäksi elämäni enkeliksi; minä nuhtelin itseäni, ei häntä,
että olin väärin arvostellut Steerforth'ia; ja minä olisin tarjonnut
Steerforth'ille mitä sovinto-uhria hyvänsä, jos vaan olisin tietänyt,
mitä ja kuinka tarjota.
"No, Tuhat-ihanainen, vanha poika, oletko mykäksi hämmästynyt!" nauroi
Steerforth, sydämellisesti kättäni pudistaen ja heittäen sitä iloisesti
pois. "Olenko taas tavannut sinut pitoja pitämästä, sinä Sybariti!
Nämät Doctors' Commons'in kumppanukset ovat iloisinta väkeä koko
kaupungissa, luulen minä, ja voittavat meidät säädylliset Oxford'in
pojat perinpohjin!" Hänen kirkas katseensa liikkui hilpeästi ympäri
huonetta, kun hän istui sohvalle vastapäätä minua Mrs. Micawber'in
äskeiseen paikkaan, ja kohensi valkeaa, että se leimahti ilmi tuleen.
"Minä kummastuin niin ensiksi", lausuin minä, toivottaen häntä
tervetulleeksi kaikella sillä sydämellisyydellä, joka minulla oli,
"että tuskin sain sanaa sanotuksi sinua tervehtiäkseni, Steerforth".
"No, minun näkyni on terveellinen kipeille silmille, niinkuin
Skotlantilainen sanoo", vastasi Steerforth, "ja niin on sinunkin
näkysi, Tuhat-ihanainen, täydessä kukoistuksessasi. Kuinka jaksat, sinä
Bacchin palvelia?"
"Minä voin sangen hyvin", sanoin minä; "enkä ole ollenkaan Bacchin
palvelia tänä iltana, vaikka myönnän, että minulla on ollut kolme
vierasta".
"Jotka kaikki minä kohtasin kadulla ja kuulin ääneen laskevan sinun
kiitostasi", vastasi Steerforth. "Kuka tuo meidän ystävä polvihousuissa
on?"
Minä annoin muutamilla sanoilla hänelle parhaat selitykset Mr.
Micawber'ista, mitä suinkin voin. Hän nauroi sydämellisesti minun
heikkoa kuvaani tästä gentlemanista ja sanoi, että hän oli mies, joka
ansaitsi tuntemista, ja että hänen täytyi oppia tuntemaan hänet.
"Mutta kenen sinä luulet meidän toisen ystävän olevan?" kysyin minä
vuorostani.
"Jumala tiesi", lausui Steerforth. "Ei suinkaan mikään surunaama,
toivon minä? Minusta hän vähän näytti siltä".
"Traddles!" vastasin minä riemuisena.
"Kuka se on?" kysyi Steerforth huolimattomalla tavallansa.
"Etkö sinä Traddles'ia muista? Traddles'ia vanhassa huoneessamme Salem
House'ssa?"
"Vai se!" lausui Steerforth, tulihangolla koputtaen hiiliharkkoa
pesässä. "Onko hän yhtä hempeä, kuin ennen? Ja mistä hiidestä hänet
onkeesi sait?"
Vastauksessani ylistin Traddles'ia niin paljon, kuin voin. Sillä minä
tunsin, että Steerforth jotenkin halveksi häntä. Steerforth heitti
tämän aineen vähäisellä pään nyykkäyksellä, hymyili ja muistutti, että
hänkin mielellään näkisi tuon vanhan toverin, joka aina oli ollut
kummallinen kala, sekä kysyi, voinko antaa hänelle mitään syötävää?
Tämän lyhyen keskustelun aikana oli hän, kun hän ei puhunut huiman
hilpeällä tavalla, parhaasta päästä istunut joutilaana ja tulihangolla
koputtanut hiiliharkkoa. Minä huomasin, että hän teki samaa tekoa,
sillä välin kuin toin esiin tähteet kyyhkyispasteijasta ja niin
edespäin.
"No, Tuhat-ihanainen, onhan tässä päivälliset vaikka kuninkaalle!"
huudahti hän, äkkiä keskeyttäen äänettömyyttänsä ja istuen pöydän
ääreen. "Minä en aio surkeilla niitä, sillä minä olen tullut
Yarmouth'ista".
"Minä luulin sinun tulevan Oxford'ista?" vastasin minä.
"Ei", lausui Steerforth. "Minä olen ollut merenkulkia -- paremmassa
toimessa".
"Littimer kävi tänään täällä sinua kysymässä", muistutin minä, "ja minä
ymmärsin hänen puheensa niin, että sinä olit Oxford'issa; vaikka, kun
nyt ajattelen asiaa, ei hän nimen-omaan sanonut sitä".
"Littimer on suurempi houkkio, kuin miksi minä häntä luulin, koska hän
on kysellyt minua", sanoi Steerforth iloisesti kaataen lasillisen
viiniä itsellensä ja juoden minun onnekseni. "Mitä hänen puheensa
käsittämiseen tulee, olet sinä viisaampi toveri, kuin useimmat meistä,
Tuhat-ihanainen, jos siihen pystyt".
"Se on totta", sanoin minä, tuoliani pöydän luo siirtäen. "Vai olet
sinä käynyt Yarmouth'issa, Steerforth!" kysyin minä, uteliaana
kuulemaan kaikkia sieltä päin. "Olitko kauankin siellä?"
"En", vastasi hän. "Vähäisellä parin viikon retkellä".
"Ja kuinka he kaikki voivat siellä? Tietysti pikku Em'ly ei vielä ole
mennyt naimisiin?"
"Ei vielä. Menee, luullakseni -- niin ja niin monen viikon taikka
kuukauden taikka jonkun muun ajan perästä. Minä en ole nähnyt paljo
heistä. Kesken puheen"; hän laski kädestään veitsensä ja kahvelinsa,
joita hän oli käyttänyt suurella ahkeruudella, ja rupesi
plakkareistansa hakemaan; "minulla on kirje sinulle".
"Keneltä?"
"No, vanhalta hoitajattareltasi", vastasi hän, ottaen muutamia
papereita plakkaristaan. "'J. Steerforth, Esquire, velkaa Hyvälle
Aikomukselle'; ei se se ole. Maltappa, ja me löydämme sen pian. Vanha
mikä-hänen-nimensä-onkaan on huonona kipeänä, ja siitä, luullakseni,
kirjeessä puhutaan".
"Barkis'iako tarkoitat?"
"Niin!" yhä plakkareistansa hakien ja katsellen niitten sisältöä;
"Barkis paralla ei ole mitään toivoa enää, pelkään minä. Minä näin
pikkuisen apteekarin siellä -- joku haavalääkäri taikka mikä hän on --
saman miehen, joka saatti sinun kunnian-arvoisuutesi mailmaan. Hän
puhui oppineen tavalla tästä kohtauksesta minulle; mutta päätös hänen
ajatuksestaan oli se, että ajomies hankki viimeiselle matkallensa
jokseenkin pikaisesti. -- Pistä kätesi päällystakkini poviplakkariin
tuolilla tuossa, ja minä luulen, että löydät kirjeen. Onko se siellä?"
"Tässä se on!" sanoin minä.
"Se on oikein!"
Se oli Peggotylta; vähän epäselvempi, kuin tavallisesti, ja lyhyt. Hän
ilmoitti minulle siinä puolisonsa toivottoman tilan ja viittasi siihen,
että tämä oli käynyt "hiukan tarkemmaksi", kuin ennen, sekä sen
johdosta oli vaikeampi tarpeeksi hoitaa. Se ei puhunut mitään Peggotyn
omasta väsymyksestä ja valvonnasta, mutta ylisti Barkis'ia suuresti. Se
oli kirjoitettu suoralla, yksinkertaisella ja teeskentelemättömällä
hurskaudella, jonka minä tiesin todelliseksi, ja päättyi terveisillä
"ikuiselle lemmitylleni" -- tarkoittaen minua.
Sillä aikaa, kuin minä koetin saada selvää siitä, jatkoi Steerforth
syömistänsä ja juomistansa.
"Se on ikävä asia", arveli hän, kun olin päättänyt; "mutta aurinko
laskee joka päivä, ja ihmisiä kuolee joka hetki, eikä yhteinen kohtalo
saa peloittaa meitä. Jos luopuisimme uraltamme sen vuoksi, että tuo
yhtäläinen jalka, joka kolkuttaa kaikkien ihmisten ovea, kuullaan
jossakin kolkuttavan, luiskahtaisivat kaikki asiat tässä mailmassa
käsistämme. Ei! Katsasta eteenpäin! Terävässä kengässä, jos on
tarpeellista, tylsässä kengässä, jos käy laatuun, mutta ratsasta
eteenpäin! Ratsasta kaikkien esteitten ylitse ja voita kilvan-ajossa!"
"Ja voita missä kilvan-ajossa?" kysyin minä.
"Siinä kilvan-ajossa, johon on mennyt", lausui hän. "Ratsasta
eteenpäin!"
Kun hän pysähtyi ja katseli minua, tuo kaunis pää vähän taaksepäin
heitettynä ja kohotettu lasi kädessään, huomasin, muistaakseni, että,
vaikka hänen kasvonsa punersivat vilppaasta merituulesta, niissä
kuitenkin näkyi jälkiä, jotka olivat ilmestyneet niihin siitä, kuin
viimein tapasin hänet, ikäänkuin hän olisi vanhan tapansa mukaan
ponnistanut sitä hehkuvaa voimaa, joka, jos se heräsi, heräsi niin
tulisesti hänessä. Minä aioin vähän nuhdella häntä siitä hurjasta
tavasta, jolla hän noudatti jokaista mielitekoansa -- esimerkiksi tuota
taistelemista tuimalla merellä ja urhostelemista kovissa säissä -- kun
ajatukseni kääntyivät takaisin keskustelumme lähimmäiseen esineesen ja
minä sen sijaan jatkoin sitä.
"Minä kerron sinulle jotakin, Steerforth", sanoin minä, "jos sinun
uljas mielesi tahtoo kuunnella minua --".
"Se on voimakas mieli ja tekee mitä hyvänsä tahdot", vastasi hän,
muuttaen jälleen pöydän vierestä valkean luo.
"Siinä tapauksessa minä kerron sinulle jotakin, Steerforth. Minä
luulen, että lähden vanhaa hoitajatartani katsomaan. Ei sentähden, että
saatan tehdä hänelle mitään hyvää taikka olla hänelle miksikään
todelliseksi hyödyksi; mutta hän on niin liittynyt minuun, että minun
käyntini vaikuttaisi häneen yhtä paljon, kuin jos todella pystyisin
molempiin. Hän pitäisi tuloani niin suotuisana, että se lohduttaisi ja
tukisi häntä. Se ei suinkaan ole suuri vaivannäkö semmoisen ystävän
tähden, kuin hän on ollut minulle. Etkö sinä tekisi päivän matkaa, jos
olisit minun sijassani?"
Hänen kasvonsa olivat miettiväiset ja hän istui vähän ajatellen,
ennenkuin hän matalalla äänellä vastasi: "hyvä! Lähde. Sinä et voi
tehdä mitään vahinkoa".
"Sinä olet vast'ikään palannut", sanoin minä, "ja olisi turha pyytää
sinua tulemaan kanssani?"
"Aivan niin", vastasi hän. "Aion Highgate'en tänä iltana. Minä en ole
nähnyt äitiäni koko tämän pitkän ajan kuluessa, ja se rasittaa
omaatuntoani, sillä se maksaa jotakin, kun on rakastettu, niinkuin hän
rakastaa tuhlaajapoikaansa, -- Pah! Joutavia! -- Sinä lähdet huomenna,
arvaan minä", sanoi hän, pitäen minua käsivarren pituuden päässä
luotansa, yksi käsi kummallakin olkapäälläni.
"Niin minä luulen".
"No, älä siis lähde ennenkuin ylihuomenna. Minä soisin, että tulisit
muutamiksi päiviksi meille. Minä olen tullut tänne siinä aikomuksessa,
että pyytäisin sinua meille, ja sinä lennät pois Yarmouth'iin".
"Sinä olet varsin omainen lentämisestä puhumaan, Steerforth, sinä, joka
aina rajusti rynnistelet tuntemattomille retkille!"
Hän katseli minua hetken puhumatta ja vastasi sitten, yhä pitäen kiinni
minusta, niinkuin ennen, ja pudistaen minua:
"No! Sano ylihuomenna ja vietä niin paljon, kuin voit, huomispäivästä
meidän kanssamme! Kuka tietää, milloin me muutoin jälleen yhdymme. No!
Sano ylihuomenna! Minä tarvitsisin sinua seisomaan Rosa Dartlen ja
itseni välissä ja pitämään meitä erinänsä".
"Rakastaisitteko toisianne liian paljon ilman minutta?"
"Rakastaisimme taikka vihaisimme", nauroi Steerforth; "vähät siitä
kumpiko. No! Sano ylihuomenna!"
Minä sanoin ylihuomenna; ja hän pani päällystakkinsa yllensä, sytytti
sigarinsa ja hankki kotimatkalle. Kun huomasin hänen tarkoituksensa,
otin minäkin päällystakkini ylleni (mutta en sytyttänyt mitään sigaria,
sillä minä olin saanut tarpeekseni siitä kappaleeksi aikaa) ja astuin
hänen kanssaan isolle valtatielle asti: siihen aikaan illasta kolkolle
tielle. Hän oli hyvin vilkas koko matkan; ja kun erosimme, ja minä
katsoin hänen jälkeensä, kun hän astui niin reippaasti ja uljaasti
kotiinpäin, ajattelin hänen sanojansa: "ratsasta kaikkien esteitten
ylitse ja voita kilvan-ajossa!" ja toivoin ensi kerran, että hänellä
olisi joku kelvollinen päämäärä saavutettavana.
Minä riisuin päältäni omassa huoneessani, kun Mr. Micawber'in kirje
putosi lattialle. Näin muistutettuna siitä, avasin sinetin ja luin,
niinkuin seuraa. Se oli dateerattu puoltatoista tuntia ennen
päivällisiä. Minä en ole varma, olenko maininnut, että, kun Mr.
Micawber oli jossakin erittäin kovassa pulassa, hän käytti jonkunlaista
lakimiehen lausetapaa, jota hän näytti ajattelevan samaksi, kuin
raha-asiainsa suorittamista.
"Sir -- sillä minä en uskalla sanoa: Copperfield'ini. Soveliasta lienee
minun ilmoittaa teille, että allekirjoittanut on kokonaan muserrettu.
Te ehkä huomaatte hänessä tänään muutamia heikkoja ponnistuksia säästää
teiltä ennenaikaista tietoa hänen onnettomasta asemastaan; mutta toivo
on laskenut taivaan-rannan alle, ja allekirjoittanut on kokonaan
muserrettu".
"Tämä ilmoitus on kirjoitettu semmoisen henkilön personallisessa
läsnä-olossa (minun ei sovi nimittää sitä seuraksi), joka on
jonkunlaisessa päihtymystä lähestyvässä tilassa ja jonka eräs
raha-mäkläri on tänne lähettänyt. Tämä henkilö on asuntoni laillinen
omistaja, kosk'en jaksa hyyryäni maksaa. Hänen inventariuminsa sisältää
ei ainoastaan niitä kaikenlaisia irtaimia kaluja ja kapineita, jotka
ovat minun, allekirjoittaneen, omia, joka olen tämän asunnon vuodeksi
vourannut, vaan myöskin kaikki ne, joita Mr. Thomas Traddles,
hyyryllisen hyyryllinen, Inner Temple'n kunnianarvoisen seuran jäsen,
omistaa".
"Jos mikään surun pisara puuttuisi siitä ylitse-vuotavasta pikarista,
joka nyt (ikimuistettavan kirjailian sanoja käyttääkseni) kurotetaan
allekirjoittaneen huulille, löytyisi se siinä tosi-asiassa, että eräs
ystävällinen accepti, jonka ennen mainittu Mr. Thomas Traddles on
antanut allekirjoittaneelle 23 punnasta 4 shillingistä ja 9 1/2
pennystä, on maksettavaksi langennut sekä että siitä _ei_ ole huolta
pidetty; ja myöskin siinä asiassa, että niitten elävien edesvastausten
lisäksi, jotka nojauvat allekirjoittaneesen, asiain luonnollisen menon
mukaan tulee vielä yksi avuton uhri, jonka kurjaa ilmestymistä sopii
odottaa -- tasaluvuissa puhuen -- noin kuuden taivaallisen kuun kierron
perästä, tästä päivästä lukien".
"Nämät edeltäpäin lausuttuani, tekisin liikatyön, jos lisäisin, että
tomua ja tuhkaa on ijäksi varistettu
sen
pään
päälle,
jota
kantaa
_Wilkins Micawber_.
Traddles parka! Minä tunsin siihen aikaan kylläksi Mr. Micawber'in,
tietääkseni, että kyllä sopi odottaa, että _hän_ tointuisi tästä
tärähdyksestä, mutta yöleponi häirääntyi suuresti, kun ajattelin
Traddles'ia ja papintytärtä, joka oli yksi kymmenestä sisaruksesta
alhaalla Devonshire'ssä, joka oli semmoinen suloinen tyttö ja joka oli
suostunut odottamaan Traddles'ia (paha-enteinen kiitos!), siksi kuin
hän olisi kuusikymmen-vuotias taikka kuinka vanha hyvänsä.