Minä joudun vankeuteen.
Minä en nähnyt sen koommin Uriah'ta, ennenkuin sinä päivänä, jona Agnes
jätti kaupungin. Minä olin vaunukonttorissa Agnes'ia hyvästi jättämässä
ja katsomassa hänen lähtöänsä; ja siellä oli Uriah'kin, joka palasi
Canterbury'yn samoilla kulkuneuvoilla. Minua ilahutti vähän,
kun huomasin hänen kapean, lyhyt-selkäisen, korkea-olkaisen,
silkkiäismarjan-karvaisen päällys-takkinsa ynnä vähäisen teltan
kaltaisen paraplyyn kanssa pistettynä katon taka-istuimen reunaan,
samalla kuin Agnes tietysti istui sisäpuolella; mutta mitä minä
kärsin, kun koetin olla ystävällinen häntä kohtaan, niin kauan kuin
Agnes katseli minua, se ehkä ansaitsi tämän pikkuisen palkinnon.
Vaunu-akkunan vieressä liehui hän, niinkuin päivällisilläkin, meidän
ympärillämme, hetkeksikään hellittämättä, ikäänkuin iso korppikotka
hotkaisten joka tavua, jonka minä sanoin Agnes'ille taikka Agnes sanoi
minulle.
Siinä huolestuneessa tilassa, johon Uriah'n ilmoitus kotonani oli
saattanut minut, olin sangen paljon ajatellut niitä sanoja, joita Agnes
oli käyttänyt, kun puhuimme tuosta asiakumppanuudesta. "Minä tein,
mitä, toivoakseni, oli oikein. Vakuutettuna siitä, että altistuminen
oli tarpeellinen isäni rauhalle, pyysin häntä rupeamaan siihen". Joku
synkkä aavistus, että Agnes myöntyisi ja turvautuisi samaan tunteesen,
olipa kysymys mistä uhrista hyvänsä isän tähden, oli vaivannut minua
siitä asti. Minä tiesin, kuinka hän rakasti isäänsä. Minä tiesin,
kuinka hellä hänen luontonsa oli. Minä tiesin hänen omasta puheestaan,
että hän piti itseänsä viattomana syynä isänsä erhetyksiin ja luuli
olevansa hänelle suuressa velassa, jota hän hartaasti tahtoi
maksaa. Siitä ei lähtenyt minulle mitään lohdutusta, että näin,
kuinka toisenlainen hän oli, kuin tuo ilettävä punatukka
silkkiäismarjan-karvaisella päällystakillaan, sillä minä tunsin, että
juuri heidän keskinäisessä erilaisuudessaan, Agnes'in puhtaan sielun
itsensä-kieltämisessä ja toisen saastaisessa huonoudessa, suurin vaara
oli. Kaikki nämät tiesi Uriah epäilemättä täydellisesti ja oli tarkasti
ottanut ne lukuun laskuissansa.
Kuitenkin olin niin varma, että semmoisen vastaisen uhrauksen tieto
hävittäisi Agnes'in onnen, ja minä olin niin vakuutettu hänen
käytöksensä johdosta, ettei hän silloin nähnyt tätä tulevaisuutta sekä
ettei mikään aavistus vielä ollut luonut varjoansa hänen ylitsensä,
että olisin voinut yhtä hyvin loukata häntä kuin varoittaa häntä
uhkaavan vaaran suhteen. Näin tapahtui, että me erosimme ilman mitään
selitystä: Agnes viitaten kädellään ja hymyillen jäähyvästiä vaunujen
akkunasta; hänen kiusaaja-henkensä luikerrellen katolla, niinkuin hän
jo olisi pitänyt häntä kynsissänsä ja riemuinnut.
Minä en voinut moneen aikaan unhottaa tätä jäähyväis-vilausta heistä.
Kun Agnes kirjoitti ja kertoi turvallisesta kotiintulostaan, olin minä
yhtä onneton, kuin milloin näin hänen lähtevän pois. Kulloin
hyvänsä rupesin ajattelemaan, tuli tämä aine kohta eteeni, ja koko
levottomuuteni kävi heti kahta suuremmaksi. Tuskin mikään yö kului
ilman että näin unta siitä. Se muuttui yhdeksi elämäni osaksi ja yhtä
eroamattomaksi elämästäni, kuin oma pääni.
Minulla oli runsaasti aikaa miettiä levottomuuttani, sillä Steerforth
oli Oxford'issa, niinkuin hän kirjoitti minulle, ja niinä aikoina,
jolloin en ollut Commons'issa, olin paljon itsekseni. Minä luulen, että
minulla tähän aikaan oli jonkunlainen salainen epäilys Steerforth'in
suhteen. Minä kirjoitin hänelle hyvin sydämellisesti vastaukseksi hänen
kirjeesensä, mutta minä uskon, että ylimalkain olin iloissani, ettei
hän juuri silloin päässyt London'iin. Minä luulen totuuden olevan sen,
että Agnes'in vaikutus minun suhteeni säilyi eheänä, kun en nähnyt
Steerforth'ia; ja että tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kuin
ajatukseni ja osanottoni niin suuresti kääntyivät Agnes'in puoleen.
Näin kuluivat päivät ja viikot. Minä rupesin varsinaisesti oppiin
Spenlow ja Jorkins'illa. Tätini antoi minulle yhdeksänkymmentä puntaa
vuoteensa (lisäksi huoneen hyyryni ja rahaa muutamiin muihin menoihin).
Huoneeni vourattiin vuodeksi; ja vaikka ne yhä tuntuivat minusta
kolkoilta iltaisin, ja illat pitkiltä, istuin usein jotenkin
tasaisessa, vaikka synkänpuolisessa mielentilassa ja lohdutin itseäni
kahvilla, jota, taaksepäin katsoessani, näytän tähän elämäni aikaan
juoneen kannuttain. Näihin aikoihin minä myöskin huomasin kolme asiaa:
ensiksi, että Mrs Crupp'ia vaivasi kummallinen, värveiksi nimitetty
tauti, johon tavallisesti yhtyi tulehtunut nenä ja joka paranteeksi
lakkaamatta vaati piparminttua; toiseksi, että joku omituisuus
ruokakammioni ilmassa särki konjakki-pulloni; kolmanneksi, että olin
yksinään mailmassa ja hyvin taipusa englantilaisilla runokatkelmilla
saattamaan tätä asiaa ikimuistettavaksi.
Sitä päivää, jona ryhdyin virkani toimeen, ei vietetty muulla
juhlallisuudella, kuin että konttoristeille tarjosin voileipää ja
sherryä ja illalla menin yksinään teateriin. Minä lähdin katsomaan
"Vierasta", koska se oli Doctors' Commons'iin vivahtava näytelmä,
ja olin niin kauheasti sortuneena, että tuskin tunsin itseni
omassa peilissäni, kun tulin kotiin. Mr. Spenlow muistutti tässä
tilaisuudessa, kun sopimuksemme oli tehty, että hän olisi mielellään
suonut, että minä olisin tullut hänen luoksensa Norwood'iin liittoamme
viettämään, jollei hänen koti-oloissaan olisi ollut jonkunlainen
epäjärjestys siitä syystä, että hän odotti tytärtänsä kotiin
Paris'ista, jossa tämä oli päättänyt kasvatuksensa. Mutta hän arveli,
että, kun tytär tuli kotiin, hän toivoi saavansa ilon nähdä minua
vieraanansa. Minä tiesin, että hän oli leskimies, jolla oli vaan yksi
tytär, ja lausuin kiitollisuuttani.
Mr. Spenlow piti puheensa. Viikon parin perästä palasi hän lupaukseensa
ja sanoi, että jos minä tahdoin tehdä hänelle sen ilon, että tulisin
hänen luoksensa ensi lauvantaina ja jäisin sinne maanantaihin asti, se
olisi erittäin hänen mieleensä. Tietysti minä vastasin, että tahdoin
tehdä hänelle sen ilon; ja hänen oli määrä viedä minut sinne
faetonillansa sekä saattaa minut takaisin.
Kun puhuttu päivä tuli, katsoivat palkatut konttoristit yksin
matkalaukkuanikin kunnioituksella. Heidän silmissään oli tuo kartano
Norwood'issa pyhä mysteri. Yksi heistä kertoi minulle kuulleensa, että
Mr. Spenlow söi vaan hopea- ja posliini-astioista; toinen viittasi
siihen, että champagnea aina laskettiin tynnyristä, niinkuin tavallista
kaljaa. Tuo vanha, perukipäinen konttoristi, jonka nimi oli Mr. Tiffey,
oli monta kertaa palveluksensa aikana käynyt siellä asioilla ja joka
kerta tunkenut aamiais-huoneesen asti. Hän kuvaili sitä mitä
komeimmaksi huoneeksi ja sanoi siellä juoneensa ruskeata Itä-Indian
sherryä, joka oli niin oivallista, että se sai miehen silmiänsä
vilkuttamaan.
Meillä oli sinä päivänä konsistoriumissa eräs lykätty asia -- jonkun
leipurin sulkeminen kirkon yhteydestä sen vuoksi, että hän oli
seurakunnan kokouksessa kieltäynyt kadunkivitysveroa maksamasta -- ja
koska todistukset olivat juuri kahta vertaa pidemmät, kuin Robinson
Crusoe erään laskun mukaan, jonka minä tein, oli päivästä jotenkin
paljon kulunut, ennenkuin päätimme työmme. Kuitenkin saimme hänet
suljetuksi pois kuudeksi viikoksi ja tuomituksi loppumattomiin
kustannuksiin; ja silloin leipurin, proktorin, tuomarin ja kummankin
puolen advokatit (jotka olivat kaikki likeistä sukua) lähtivät yhdessä
kaupungista, ja Mr. Spenlow ja minä ajoimme pois faetonilla.
Faetoni oli sangen hupainen kapine; hevoset koukistivat kaulojansa ja
nostivat jalkojansa, niinkuin olisivat tietäneet, että kuuluivat
Doctors' Commons'iin. Commons'issa kilpailtiin nimittäin kaikenlaisessa
komeudessa, jonka vuoksi siellä oli koko joukko uhkeita ajoneuvoja,
vaikka minä aina olen ajatellut ja aina olen ajatteleva, että minun
aikanani kilvoituksen pää-esine siellä oli tärkkelys: jota proktorit,
minun luullakseni, käyttivät niin suuressa määrässä, kuin ihmisluonto
suinkin sallii.
Me olimme matkallamme varsin hyvällä tuulella, ja Mr. Spenlow antoi
minulle muutamia viittauksia ammattini suhteen. Hän sanoi, että se oli
oivallisin ammatti koko mailmassa ja ettei sitä saanut millään lailla
katsoa samanlaiseksi kuin asian-ajajan ammattia, sillä edellinen oli
jotakin ihan toista, paljon enemmän suljettu, vähemmän koneenkaltainen
ja tuotteliaampi. Me käsitimme asioita paljon helpommalta kannalta
Commons'issa, kuin mitä voi käsittää missään muualla, muistutti hän, ja
tämä tekee meidät etuoikeuksilla varustetuksi luokaksi. Hän sanoi, että
oli mahdoton salata sitä ikävää seikkaa, että etupäässä asian-ajajat
käyttivät meitä; mutta hän viittasi siihen, että nämät kuuluivat
alhaisempaan ihmisluokkaan, jota kaikki proktorit, jotka tahtoivat
käydä jostakin, yleisesti halpelemalla katselivat.
Minä kysyin Mr. Spenlow'ilta, mitä hän piti parhaana ammattimme
toimena? Hän vastasi, että hyvä testamentin moitteen asia, jossa
puheena oli vähäinen, sievä kolmen- tai neljänkymmenen tuhannen
punnan maatila, oli ehkä paras kaikista. Semmoisessa asiassa, sanoi
hän, ei ollut ainoastaan argumenteista jokaiselta riidan-menon
askeleelta sangen hyvät tulot, vaan myös vuorittain tutkinnoissa ja
vastatutkinnoissa kokoontuvista todistuksista (puhumatta vetoomisesta
delegateihin ja sitten lordeihin); mutta, koska kustannukset tiedettiin
varmaan lähtevän maatilasta, taistelivat molemmat puolueet vireästi
eikä kulunkeja ensinkään kysytty. Tuosta alkoi hän yleiseen kiittää
Commons'ia. Mitä tuli Commons'issa erittäin ihmetellä (sanoi hän), oli
sen tukevuus. Se oli kaikkein soveliaimmalla tavalla järjestetty laitos
mailmassa. Se oli hauskan mukavuuden perikuva. Asia oli helppo
muutamilla sanoilla selittää. Esimerkiksi: konsistoriumin eteen tulee
avio-eron taikka rahojen takaisinannon asia. Hyvä. Sitä tutkitaan
konsistoriumissa. Siitä tehdään hiljainen pieni seurapeli, ja
pelataan se rauhassa loppuun. Ajatelkaamme, ettei tyydytä
konsistoriumin päätökseen, mitä sitten tehdään? No, mennään
arkkipiispallis-oikeustoon. Mitä arkkipiispallis-oikeusto on? Sama
oikeusto samassa huoneessa, sama aidake ja samat asian-ajajat, mutta
toinen tuomari, sillä täällä saa konsistoriumin tuomari joka oikeuden
päivä ilmestyä advokatina. Hyvä; pelataan seura-peli loppuun taas.
Mutta ei vieläkään tyydytä päätökseen. Hyvä. Mitä sitten tehdään? No,
mennään delegateihin. Mitä delegatit ovat? No, kirkollisia delegateja
ovat ne työttömät advokatit, jotka ovat katselleet seurapeliä, kun sitä
pelattiin molemmissa oikeustoissa, ovat nähneet, kuinka kortit
sakattiin, nostettiin ja lyötiin ulos, ovat puhuneet kaikkien pelaajien
kanssa siitä ja tulevat nyt tuoreina tuomareina ratkaisemaan asiaa
kaikkein mieliksi! Tyytymättömät ihmiset puhukoot lahjomisesta
Commons'issa, Commons'in umpinaisuudesta ja Commons'in uudistuksen
tarpeellisuudesta; mutta kun vehnän hinta bushel'ilta[32] oli ollut
korkeimmillaan, oli Commons'illa ollut kaikkein enimmän tekemistä,
jonka vuoksi sopi laskea kätensä sydämelleen ja sanoa koko maailmalle
-- "kajotkaat Commons'iin, ja maa joutuu häviöön!"
Minä kuuntelin näitä kaikkia tarkasti; ja vaikka, minun täytyy sanoa
se, minä epäilin, oliko maa niin suuressa kiitollisuuden velassa
Commons'ille, kuin Mr. Spenlow väitti, taivuin kuitenkin
kunnioittavaisesti hänen ajatukseensa. Tuon puheen vehnän hinnasta
bushel'ilta tunsin nöyrästi olevan liian raskaan voimilleni, ja se
ratkaisi kokonaan kysymyksen. Minä en ole tähän hetkeen saakka koskaan
saanut selkoa tästä vehnän bushel'ista. Se on yhteydessä kaikenlaisten
asiain kanssa koko elin-aikani yhä ilmestynyt minua kukistaakseen. Minä
en tarkoin tiedä, mitä sillä on tekemistä minun kanssani taikka mikä
oikeus sillä on kukistaa minua äärettömän erilaisissa tiloissa; mutta
milloin hyvänsä minä näen vanhan ystäväni bushelin väkisin esiin
tuotuna (niinkuin hän, huomaan minä, aina tuodaan), pidän asiani
hukkaan menneenä.
Tämä oli poikkeus aineesta. _Minä_ en ollut se mies, joka kajosin
Commons'iin ja syöksin maan häviöön. Minä ilmoitin alamaisesti
äänettömyyteni kautta, että suostuin kaikkiin, mitä olin kuullut
häneltä, joka ijän ja tietojen puolesta oli minua etevämpi; ja me
puhuimme sitten "Vieraasta" ja dramasta ja Mr. Spenlow'in
parihevosista, siksi kuin saavuimme hänen portillensa.
Mr. Spenlow'in asuntoon kuului kaunis puutarha; ja vaikk'ei vuoden-aika
ollut erittäin sovelias puutarhan katselemiseksi, oli sitä niin hyvästi
hoidettu, että minä olin aivan ihastunut. Siinä oli viehättävä
nurmikko, siinä puuryhmiä, siinä eteneviä käytäviä, joita tuskin
selitin pimeässä, katetut rautalanka-ristikoilla, joita myöden kesällä
pensaat ja kukat kasvoivat. "Täällä Miss Spenlow kävelee itseksensä",
ajattelin minä. "Voi sentään!"
Me astuimme iloisesti valaistuun rakennukseen ja tulimme eteiseen,
jossa oli kaikenlaisia hattuja, lakkeja, päällystakkeja, shaaleja,
hansikkaita, ruoskia ja kävelykeppejä. "Missä Miss Dora on?" sanoi Mr.
Spenlow palvelialle. "Dora!" minä ajattelin. "Mikä kaunis nimi!"
Me käännyimme läheiseen huoneesen (minä luulen, että se oli juuri se
aamiais-huone, jonka tuo ruskea Itä-Indian sherry oli tehnyt
muistettavaksi) ja minä kuulin jonkun äänen sanovan: "Mr. Copperfield,
tyttäreni Dora ja tyttäreni Doran uskottu ystävä!" Se oli epäilemättä
Mr. Spenlow'in ääni, mutta minä en tietänyt sitä enkä huolinut, kenenkä
se oli. Kaikki oli silmänräpäyksellä kadonnut. Kohtaloni oli ratkaistu.
Minä olin vanki ja orja. Minä rakastin tulisesti Dora Spenlow'ia!
Hän oli enemmän kuin ihminen minun silmissäni. Hän oli fee, sylfidi,
minä en tiedä, mitä hän oli -- kaikki, mitä ei kukaan ollut milloinkaan
nähnyt, ja kaikki, mitä jokainen aina ikävöitsi. Tuota hätää nielaisi
minut pohjaton rakkauden syvyys. Ei ollut aikaa pysähtyä reunalla, ei
katsoa alaspäin eikä taaksepäin; minä olin syössyt päistikkaa alas,
ennenkuin kykenin puhumaan sanaakaan hänelle.
"Minä", muistutti eräs hyvin tunnettu ääni, kun olin kumartanut ja
sopertanut muutamia sanoja, "olen nähnyt Mr. Copperfield'in ennen".
Puhuja ei ollut Dora. Ei; tuo uskottu ystävä, Miss Murdstone!
Minä en luule, että kummastuin paljon. Minun ymmärtääkseni ei ollut
mitään kummastumisen voimaa enään jälellä minussa. Paitsi Dora
Spenlow'ia ei tässä aineellisessa mailmassa löytynyt mitään
mainittavaa, jota olisi sopinut kummastella. Minä sanoin: "Kuinka
jaksatte, Miss Murdstone? Minä toivon, että voitte hyvin". Hän vastasi:
"varsin hyvin". Minä sanoin: "Kuinka Mr. Murdstone jaksaa?" Hän
vastasi: "veljeni on hyvissä voimissa, kiitoksia paljon".
Mr. Spenlow, joka, arvaan minä, oli hämmästynyt, kun näki, että me
tunsimme toinen toisemme, säisti nyt:
"Minä huomaan ilolla", lausui hän, "Copperfield, että te ja Miss
Murdstone olette tutut".
"Mr. Copperfield ja minä", sanoi Miss Murdstone totisella tyvenyydellä,
"olemme sukua. Me olimme ennen vähän tutut. Se oli hänen lapsuutensa
aikana. Asianhaarat ovat sitten eroittaneet meidät. Minä en olisi
tuntenut häntä".
Minä vastasin, että minä olisin tuntenut hänet missä hyvänsä. Joka
kyllä olikin totta.
"Miss Murdstone teki niin hyvin", lausui Mr. Spenlow minulle, "ja
rupesi siihen virkaan -- jos tätä siksi sopii nimittää -- että hän on
tyttäreni Doran uskottu ystävä. Koska tyttärelläni Doralla kovaksi
onneksi ei ole mitään äitiä, on Miss Murdstone suosiollinen kyllä
olemaan hänen seuralapsenaan ja suojelianaan".
Minun juolahti mieleeni, että Miss Murdstone, samoin kuin
hengen-säilyttäjäksi nimitetty taskukapine, ei ollut niin paljon
aiottu suojelukseksi kuin päällekarkaukseksi. Mutta kun eivät
ajatukseni kiintyneet mihinkään muuhun, kuin Doraan, katselin tätä
kohta jälestäpäin ja luulin hänen sievän oikullisesta käytöksestään
huomaavani, ettei hän ollut erittäin taipusa uskomaan mitään
seuralaiselleen ja suojeliallensa, kun samalla joku kello soi, jonka
Mr. Spenlow sanoi olevan ensimäisen päivällismerkin, ja hän vei minut
pois vaatteita muuttamaan.
Näin rakastuneessa tilassa oli jotenkin naurettavaa ajatella
pukemistansa taikka mitään muuta tointa hyvänsä. Minä en voinut kuin
istua valkean eteen, purra matkalaukkuni avaimeen ja ajatella tuota
viehättävää, tyttömäistä, kirkas-silmäistä, armasta Doraa. Mikä vartalo
hänellä oli, mitkä kasvot, mikä sulokas, vaihteleva, lumoava käytös!
Kello soi taas niin pian, ettei pukemisestani tullut kuin tyhjää
hätäilemistä sen huolellisen toimituksen sijasta, jota olisin suonut
nykyisissä oloissa, ja minä menin alas. Siellä oli muutamia vieraita.
Dora puhutteli vanhaa, harmaapäistä gentlemania. Vaikka tämä oli harmaa
-- ja päälle päätteeksi omia sanojansa myöden iso-isän isä -- olin minä
vimmatun mustasukkainen hänelle.
Mimmoisessa mielentilassa minä olin! Minä olin mustasukkainen
jokaiselle. Minä en voinut kärsiä sitä ajatusta, että kukaan tunsi Mr.
Spenlow'ia paremmin, kuin minä. Minua tuskastutti kovasti, kun kuulin
heidän puhuvan semmoisista tapauksista, joihin minä en ollut ottanut
mitään osaa. Kun joku hyvin rakastettava mies, jolla oli kiiltävä,
kalju pää, kysyi minulta poikki päivällispöydän, olinko ensi kertaa
siellä, olisin juljennut ruveta häntä vastaan mihinkä hurjuuteen ja
kostoon tahansa.
Minä en muista, kuka siellä oli, paitsi Dora. Minulla ei ole
vähintäkään käsitystä, mitä meillä oli päivällisiksi, paitsi Doraa.
Minusta tuntuu, kuin olisin aterioinnut vaan Doraa, ja minä lähetin
pois puolen tusinan ruokia koskematta. Minä istuin hänen vieressänsä.
Minä puhuin hänen kanssaan. Hänellä oli mitä miellyttävin pikkuinen
ääni, mitä iloisin pikkuinen nauru ja mitä hupaisimmat ja herttaisimmat
pikkuiset temput, jotka ikinä saattivat kadotetun nuorukaisen
toivottomaan orjuuteen. Hän oli ylimalkain pienenpuolinen. Sitä
kalliimpi, ajattelin minä.
Kun hän meni ulos huoneesta Miss Murdstone'n kanssa (muita naisia ei
ollutkaan seurassa), vaivuin minä unelmiin, joissa vaan se julma pelko
häiritsi minua, että Miss Murdstone panettelisi minua Doran edessä. Tuo
rakastettava kiiltopäinen olento kertoi minulle pitkän jutun, joka
luullakseni koski puutarhan hoitoa. Minä luulen, että kuulin hänen
sanovan "minun puutarhurini" useita kertoja. Minä olin suurimmalla
tarkkuudella häntä kuuntelevinani, mutta kävelin koko ajan Eden'in
puutarhassa Doran kanssa.
Tuo pelkoni, että minua paneteltaisiin yhä kiihtyvän rakkauteni esineen
luona, virkosi taas, kun vierashuoneeseen tultuamme näin Miss
Murdstone'n tuiman ja ylpeän muodon. Mutta minä pääsin siitä
odottamattomalla tavalla.
"David Copperfield", sanoi Miss Murdstone, viitaten minua syrjäpuoleen
jonkun akkunan luo. "Pari sanaa".
Minä seisoin kahden kesken Miss Murdstone'n kanssa.
"David Copperfield", sanoi Miss Murdstone, "minun ei tarvitse puhua
lavealta perhe-seikoista. Niissä ei ole mitään viehättävää".
"Kaukana siitä, Ma'am", vastasin minä.
"Kaukana siitä", myönsi Miss Murdstone. "Minä en tahdo palauttaa
muistoja entisistä riidoista eikä entisistä loukkauksista. Minua on
eräs henkilö loukannut -- eräs nainen, minä sanon sen mielipahalla
sukupuoleni kunnian tähden -- jota vaan tulee mainita ylenkatseella ja
inholla; ja sen vuoksi olen mieluisammin häntä mainitsematta".
Minä tunsin itseni tulistuvan tätini puolesta, mutta sanoin, että
varmaan olisi parempi, jos Miss Murdstone suvaitsi jättää hänet
mainitsematta. Minä en voinut kuulla, että häntä mainittiin
epäkunnioituksella, lisäsin minä, ajatustani jyrkällä tavalla
lausumatta.
Miss Murdstone ummisti silmänsä ja notkisti ylenkatseellisesti
päätänsä, sitten hän, verkalleen avaten silmiänsä, jatkoi:
"David Copperfield, minä en mieli salata sitä tosiasiaa, että minussa
syntyi huono ajatus teistä teidän lapsuudessanne. Olkoon, että minä
erehdyin taikka te ehkä ette enää ansaitse sitä. Siitä ei ole nyt puhe
meidän välillämme. Minä kuulun semmoiseen sukuun, joka, luullakseni, on
erinomainen jonkunlaisesta lujuudesta; enkä minä tottele asianhaaroja
eikä muutoksia. Minulla olkoon oma ajatukseni teistä. Te saatte pitää
omaa ajatustanne minusta".
Minä notkistin nyt vuorostani päätäni.
"Mutta se ei ole tarpeellista", arveli Miss Murdstone, "että nämät
ajatukset täällä törmäävät yhteen. Nykyisissä oloissa on se kaikin
tavoin yhtä hyvä, etteivät tee sitä. Koska elämän vaiheet jälleen ovat
saattaneet meidät yhteen ja ehkä saattavat meidät yhteen muissakin
tiloissa, ehdottelisin, että me täällä kohtaisimme toinen toistamme
niinkuin kaukaiset tuttavat. Perheellisissä seikoissa on kylläinen syy,
että toistemme suhteen asetumme vaan tälle kannalle eikä meidän
kummankaan ensinkään tarvitse tehdä toista muistutustensa alaiseksi.
Suostutteko tähän?"
"Miss Murdstone", vastasin minä, "minun mielestäni te ja Mr. Murdstone
menettelitte minun suhteeni julmasti ja kohtelitte äitiäni
säälittömästi. Tämä on minun ajatukseni, niin kauan kuin elän. Mutta
minä suostun täydellisesti teidän ehdoitukseenne".
Miss Murdstone ummisti taas silmänsä ja notkisti päätänsä. Kun hän
sitten kylmien, kankeitten sormiensa hyppysillä oli koskettanut
kädenselkääni, astui hän pois, järjestäen noita pieniä renkaita
kalvoimissansa ja kaulassansa, jotka näyttivät olevan samaa joukkoa ja
aivan samassa tilassa, kuin viime kerralla, jolloin näin hänet. Miss
Murdstone'n luontoon katsoen muistuttivat ne minua kahleista
vankihuoneen oven ylitse, jotka ulkopuolella ilmoittavat kaikille
katsojille, mitä sisäpuolella sopii odottaa.
Kaikki, mitä minä tiedän tämän illan loppupuolesta, on, että kuulin
sydämeni kuningattaren laulavan lumoavia balladeja Franskan kielellä,
joitten päätös tavallisesti oli se, että, oli laita kuinka hyvänsä,
meidän aina tuli tanssia, tra la la, tra la la! säistäen itseänsä
jollakin taivaallisella, gitarrintapaisella soittokalulla; että olin
kuin pyörryksissä autuaallisista tunteista; että hylkäsin kaikki
virvoitukset; että sieluni erittäin inhosi punssia; että, kun Miss
Murdstone vei Doran pois vankeuteen, tämä hymyili ja ojensi minulle
armaan kätensä; että näin itseni vilaukselta peilissä ja näytin
täydellisesti heikkopäiseltä ja typerältä; että menin levolle aivan
itkullisessa mielentilassa ja nousin niinkuin vähän järjeltä mennyt.
Oli kaunis aamu ja varhainen, ja minua halutti, luulin minä, mennä
kävelemään jossakin noista rautalanka-katteisista käytävistä ja
antautua rakkauteeni, hänen kuvaansa ihastelemalla. Matkallani eteisen
läpi kohtasin hänen pienen koiransa, jonka nimi oli Jip -- lyhennetty
Gipsy'stä.[33] Minä lähestyin sitä hellästi, sillä minä rakastin
sitäkin; mutta se näytti minulle koko hammasjatansa, meni jonkun tuolin
alle varta vasten murisemaan eikä tahtonut kuulla mitään vähimmästäkään
tuttavallisuudesta.
Puutarha oli viileä ja ihmisistä tyhjä. Minä kävelin ympäri, ajatellen,
kuinka onnellinen olisin, jos kerran saisin kihloihini tuon kalliin
ihmeen. Mitä naimisiin, varoihin ja kaikkiin noihin tulee, luulen, että
nyt ajattelin niitä melkein yhtä vähän, kuin pikku Em'lyä
rakastaessani. Jos saisin sanoa häntä "Doraksi", kirjoittaa hänelle,
armastella ja palvella häntä, jos minun olisi syytä luulla, että hän
muitten parissa ollessaan kuitenkin muisti minua, näytti se minusta
olevan mitä suurinta inhimillinen kunnianhimo voi pyytää -- varmaan se
oli mitä suurinta minun kunnianhimoni voi pyytää. Ei ole ensinkään
epäilemistäkään, että minä olin nuori, rakkaudesta hiukeava houkkio;
mutta kaikissa näissä oli kuitenkin jotakin sydämen puhtautta, joka
estää minua sitä muistissani kokonaan halveksimasta, nauroin sitä
kuinka paljon hyvänsä.
Minä en ollut kauan kävellyt, kun poikkesin jostakin kulmasta ja
kohtasin hänet. Minua vävähtää vielä kiireestä kantapäähän, kun
muistini poikkee tästä kulmasta, ja kynäni vapisee kädessäni.
"Te -- olette -- ulkona varhain, Miss Spenlow", sanoin minä.
"Sisällä on niin ikävä", vastasi hän, "ja Miss Murdstone on niin
järjetön! Hän puhuu semmoisia joutavia, että päivän tarvitsee käydä
kuivemmaksi, ennenkuin minä lähden ulos. Kuivemmaksi!" (Hän nauroi
tässä mitä sointuisimmalla tavalla). "Sunnuntai-aamuna, jona minulla ei
ole mitään harjoituksia, täytyy minun tehdä jotakin. Sentähden
sanoinkin isälle eilen illalla, että minun täytyy lähteä ulos. Paitsi
sitä on aamu kirkkain aika koko päivän kuluessa. Eikö teidänkin
mielestänne ole niin?"
Minä uskalsin ruveta rohkeaan lentoon ja sanoin (ei kuitenkaan
hämmentelemättä), että nyt oli varsin kirkas minulle, vaikka äsken oli
ollut sangen pimeä.
"Onko tuo kohteliaisuutta?" lausui Dora, "vai onko ilma todella
muuttunut?"
Minä hämmentelin vielä pahemmin, kuin ennen, kun vastasin, ettei se
ollut mitään kohteliaisuutta, vaan pelkkää totuutta, vaikk'en ollut
huomannut, että mitään muutosta oli tapahtunut ilmassa. Omissa
tunteissani tuo muutos oli tapahtunut, lisäsin minä ujosti, selitystäni
kiinnittääkseni.
Minä en ollut milloinkaan nähnyt semmoisia kiharoita -- kuinka minun
olisi ollut mahdollistakaan, koska semmoisia ei milloinkaan ollut
löytynyt! -- kuin ne, joita hän pudisti kasvojensa eteen punehtumistaan
salatakseen. Ja hänen sini-nauhainen olkihattunsa, joka peitti nämät
kiharat, mikä arvaamattoman kallis omaisuus se olisi ollut, jos vaan
olisin saanut ripustaa sen huoneeseni Buckingham Street'illä!
"Te olette nykyisin palanneet kotiin Paris'ista", sanoin minä.
"Niin olen", lausui hän. "Oletteko koskaan käyneet siellä?"
"En ole".
"Voi! minä toivon, että pian lähdette. Te pitäisitte niin paljon
siitä!"
Haikean tuskan jälkiä ilmestyi kasvoissani. Hänen toivonsa, että minä
lähtisin; hänen luulonsa, että hennoisin lähteä, oli oikein
kuolettavaa. Minä halveksin Paris'ia; minä halveksin Franskaa. Minä
sanoin, etten nykyisissä oloissa tahtoisi lähteä Englannista mistäkään
hinnasta mailmassa. Ei mikään saisi minua siihen. Lyhyeltä, hän pudisti
taas kiharoitansa kasvojensa eteen, kun samalla pikku koira tuli
juosten pitkin käytävää avuksemme.
Se oli kauhean mustasukkainen minulle eikä laannut minua haukkumasta.
Dora otti sen syliinsä -- voi minua! -- ja hyväili sitä, mutta se
haukkui vaan haukkumistansa. Se ei antanut minun koskea itseänsä, kun
koetin: ja nyt Dora löi sitä. Sisälliset vaivani enentyivät suuresti,
kun näin, kuinka hän rangaistukseksi näpähytteli sen tylppää kuonoa,
sillä välin kuin se vilkutti silmiänsä, nuoleksi hänen kättänsä, mutta
yhä murisi itseksensä, niinkuin vähäinen kontra-baasi. Viimein se
viihtyi -- hyvin sen sopi viihtyä, Doran kuoppainen leuka pään päällä!
-- ja me astuimme tuonnemmaksi ansaria katsomaan.
"Te ja Miss Murdstone ette ole likeiset tuttavat, vai kuinka?" sanoi
Dora. -- "Lemmittyni!"
(Viimeinen sana lausuttiin koiralle. Voi, jospa se olisi minulle
lausuttu!)
"Ei", vastasin minä. "Ei likimainkaan".
"Hän on väsyttävä olento", sanoi Dora, nurpealta näyttäen. "Minä en
voi ymmärtää, mitä isäni ajatteli, kun hän valitsi semmoisen
kiusankappaleen kumppaniksi minulle. Kuka tässä suojeliaa tarvitsee!
_Minä_ en suinkaan semmoista tarvitse. Jip voi suojella minua paljon
paremmin, kuin Miss Murdstone -- etkö voi, rakas Jip?"
Jip räpytti vaan laiskasti silmiänsä, kun Dora suuteli sen pyöreätä
päätä.
"Isä nimittää häntä uskotuksi ystäväkseni, mutta minä olen varma, ettei
hän ole mitään semmoista -- onko hän, Jip? Me emme rupea, Jip ja minä,
uskomaan mitään semmoisille näreille ihmisille. Me aiomme antaa
luottamuksemme milloin tahdomme ja itse etsiä omat ystävämme eikä
sallia muitten etsiä niitä meille -- eikö niin, Jip?"
Vastaukseksi Jip tyytyväisellä tavalla potisi vähän, melkein niinkuin
laulava tee-keitin. Mitä minuun tulee, oli joka sana uusi, edellisiin
kiinni taottu kahleen rengas.
"Se on hyvin surkeata, että meidän, sen vuoksi ettei meillä ole mitään
hyvää äitiä, täytyy sen sijaan saada tuommoinen kärtyinen vanha olento,
kuin Miss Murdstone, joka aina kannoilla seuraa meitä -- eikö ole, Jip?
Älä huoli, Jip. Me emme tahdo antaa luottamustamme, vaan teemme itsemme
niin onnelliseksi, kuin voimme, ilman hänettä, ja me suututamme häntä
emmekä ole hänen mieltänsä myöden -- eikö niin, Jip?"
Jos tätä olisi kestänyt kauemmin, luulen, että minun olisi täytynyt
langeta polvilleni someroon, vaikka oli todennäköistä, että hiertäisin
niitä ja paitsi sitä heti ajettaisiin pois talosta. Mutta onneksi ei
ansari ollut kaukana poissa, ja nämät sanat saattivat meidät sinne.
Ansarissa oli kokonainen näyttely-vara kauniita geraniumeja. Me
astuimme verkalleen niitten ohitse, ja Dora pysähtyi usein
ihmettelemään sitä taikka tätä geraniumia, ja minä seisahduin
ihmettelemään samaa, ja Dora nosti nauraen ylös koiransa lapsellisella
tavalla, että se haistaisi kukkia; ja jollemme kaikki kolme olleet
satujen maassa, olin ainakin minä. Geraniumin lehden haju saattaa minut
vielä tänäänkin puoleksi naurattavalla, puoleksi totisella tavalla
kummastelemaan, mikä muutos äkkiä on tapahtunut minussa; ja silloin
minä näen sini-nauhaisen olkihatun ja runsaan joukon kiharoita ja
pikkuisen mustan koiran, jota kaksi hentoa käsivartta nostaa ylös
kukkia ja heleitä lehtiä kohden.
Miss Murdstone oli etsinyt meitä. Hän löysi meidät täältä ja tarjosi
tylkeää poskeansa, jonka pienet rypyt olivat puuteria täynnä, Doran
suudeltavaksi. Sitten hän pisti Doran käsivarren kainaloonsa ja
käyttäytti meidät aamiaista syömään, niinkuin olisi ollut sotamiehen
hautajaiset.
Kuinka monta kuppia teetä minä join sentähden, että Dora jakeli sitä,
en tiedä. Mutta minä muistan tarkoilleen, että istuin teetä
lainoomassa, siksi kuin koko hermostoni, jos minulla siihen aikaan oli
mitään semmoista, varmaan oli mennyt pilalle. Vähän ajan perästä
lähdimme kirkkoon. Miss Murdstone istui Doran ja minun välissäni
penkissä; mutta minä kuulin Doran laulavan ja seurakunta katosi. Joku
saarna pidettiin -- Dorasta tietysti -- ja minä pelkään, että siinä on
kaikki, mitä minä jumalanpalveluksesta tiedän.
Päivä kului hiljaisuudessa. Ei mitään vieraita, yksi kävely-retki,
neljän hengen perhe-päivälliset ja iltakausi, jona katselimme kirjoja
ja kuvia, samalla kuin Miss Murdstone, saarna edessään ja silmät meihin
kääntyneinä, piti valpasta vahtia. Voi! varsin vähän arvasi Mr.
Spenlow, kun hän sinä päivänä puolisten jälkeen, nenäliina päänsä yli,
istui vastapäätä minua, kuinka minä ajatuksissani innokkaasti syleilin
häntä -- hänen vävynänsä! Varsin vähän ajatteli hän, kun illalla jätin
hänet hyvästi, että hän oli juuri antanut suostumuksensa Doran ja minun
kihlaukseeni ja että minä rukoilin hänelle siunauksia taivaasta!
Me erosimme varhain aamulla, sillä meidän oli amiraliteti-oikeustossa
edessämme eräs laivanpelastus-juttu, joka vaati melkoisen tarkkaa
tietoa merikulun asioissa, jonka vuoksi (kosk'ei sopinut odottaa, että
me Commons'issa erittäin ymmärsimme semmoisia seikkoja) tuomari oli
käskenyt kaksi vanhaa Trinity House'n jäsentä Jumalan tähden tulemaan
avuksi. Dora oli kuitenkin aamiaispöydässä teetä laittamassa; ja
minulla oli se surullinen ilo, että faetonissa sain ottaa hattuni
päästä hänen edessään, kun hän seisoi oven astuimilla, Jip sylissään.
Mitä amiraliteti-oikeusto sinä päivänä oli minun silmissäni; miksi
hullutukseksi minä ajatuksissani juttumme muutin, sitä kuunnellessani;
kuinka minä näin "Doran" piirrettynä sen hopea-airon lavalle, joka
laskettiin pöydälle tämän korkean tuomio-istuimen vertauskuvaksi; ja
kuinka minusta, kun Mr. Spenlow lähti kotiin ilman minua (minä olin
pitänyt sitä mieletöntä toivoa, että hän ottaisi minut mukaansa
jälleen), tuntui siltä, kuin olisin ollut merimies ja se laiva, johon
kuuluin, olisi purjehtinut pois ja jättänyt minut autiolle saarelle;
sitä turhaan koettaisin kuvata. Jos tuo unelias, vanha oikeusto voisi
herätä ja näkyvässä muodossa tuoda esiin ne päivälliset unelmat, joita
minulla siinä Dorasta on ollut, saattaisi se ilmi minun todellisen
tilani.
Minä en tarkoita niitä unelmia, joita minulla oli vaan sinä päivänä,
mutta päivästä päivään, viikosta viikkoon ja toisesta työkaudesta
toiseen. Minä en mennyt sinne ottamaan vaaria siitä, mitä siellä
tapahtui, vaan Doraa ajattelemaan. Jos koskaan ajattelin juttuja, kun ne
verkalleen laahoivat ohitseni, ajattelin niitä vaan sillä tavoin, että
avioliiton asioissa (Doraa muistaen) itsekseni tuumailin, kuinka oli
mahdollista, että naineet ihmiset voivat olla muuta, kuin onnellisia;
ja että perintö-asioissa mietin, mihin toimeen ensiksi Doran suhteen
rupeisin, jos riidan-alainen raha olisi minulle testamenteerattu.
Rakkauteni ensi viikkona ostin neljä kallista liiviä -- ei itse
tähteni; _minä_ en pannut mitään arvoa niihin; Doran tähden -- ja
rupesin käymään oljenkarvaisilla, vuohen-nahkaisilla hansikkailla
kaduilla ja perustin kaikki ne varpaan-känsät, mitkä minulla
milloinkaan on ollut. Jos saattaisin vaan tuoda esiin ne saappaat,
joita siihen aikaan käytin, ja verrata niitä jalkani luonnolliseen
kokoon, todistaisivat ne liikuttavalla tavalla, mimmoinen sydämeni tila
oli.
Vaikka Doraa kunnioittaakseni näin surkeasti vaivasin itseäni, kävelin
kuitenkin penikulmia joka päivä siinä toivossa, että saisin nähdä
hänet. Norwood'in tiellä tunsivat yhtä hyvin minut kuin tämän
paikkakunnan kirjeenkantajat; mutta ei siinä kyllin, minä kiertelin
itse London'in ristin rastin. Minä kävelin pitkin katuja, missä parhaat
puodit ladyjä varten olivat, minä liikuin basaarilla, niinkuin levoton
haamu, minä häärin puistossa herkeämättä kauan aikaa sen jälkeen, kuin
olin aivan uuvuksissa. Silloin tällöin näin hänet pitkien loma-aikojen
perästä ja harvinaisissa tiloissa. Kenties näin hänen heiluttavan
hansikastansa vaunujen akkunasta; kenties tapasin hänet, astuin hänen
ja Miss Murdstonen kanssa vähän matkaa ja puhuttelin häntä. Viimeisessä
tapauksessa olin aina hyvin onneton jälestäpäin, kun ajattelin, etten
ollut sanonut mitään asiallista hänelle, taikka ettei hänellä ollut
mitään käsitystä rakkauteni suuruudesta, taikka ettei hän ollenkaan
huolinut minusta. Minä odotin aina, niinkuin arvata sopii, toista
kutsumusta Mr. Spenlow'in luo. Minä petyin aina toiveissani, sillä minä
en saanut mitään. Mrs. Crupp lienee varmaan ollut terävä-silmäinen
nainen, sillä, kun tämä mieltymykseni oli vaan muutamien viikkojen
vanha enkä minä ollut rohjennut kirjoittaa Agnes'illekaan selvemmin
siitä, kuin että olin käynyt Mr. Spenlow'illa, "jonka koko perhe",
lisäsin minä, "on vaan yks tytär"; -- Mrs. Crupp, sanon, lienee varmaan
ollut teräväsilmäinen nainen, sillä yksin tällä varhaisella kannallakin
huomasi hän sen. Eräänä iltana, jona olin kovin alakuloinen, tuli hän
ylös minun luokseni kysymään (häntä kiusasi silloin se tauti, jota olen
maininnut), sopisiko minun antaa hänelle vähäisen kartemumman
tinkturia, johon oli sekoitettu rabarberia ja joka oli maustettu
seitsemällä neilikannesteen tilkalla -- tämä oli paras rohto hänen
kipuihinsa -- taikka, jollei minulla sattunut olemaan mitään semmoista,
vähän konjakkia, joka oli lähinnä parasta. Tämä ei maistunut hänestä,
muistutti hän, niin hyvältä, mutta se oli lähinnä parasta. Kosk'en
ollut milloinkaan edes kuullut tuosta ensimäisestä lääkkeestä, mutta
minulla aina oli tuota toista ruokakammiossani, annoin Mrs. Crupp'ille
siitä lasillisen, jota hän (etten pelkäisi, että sitä käytettäisiin
mihinkään sopimattomaan tarkoitukseen) alkoi juoda minun nähdessäni.
"Reipastukaat, Sir", lausui Mrs. Crupp, "minua säälittää nähdä teitä
tässä tilassa, Sir, minä olen äiti itse".
Minä en kaikin puolin ymmärtänyt, kuinka tämä tosiasia oli sovitettava
minuun itseen; mutta minä hymyilin kuitenkin Mrs. Crupp'ille niin
ystävällisesti kuin suinkin voin.
"No, Sir", lausui Mrs. Crupp. "Suokaat anteeksi. Minä tiedän, mitä se
on, Sir. Kysymys on jostakin ladystä".
"Mrs. Crupp?" vastasin minä punehtuen.
"Oh, Jumala siunatkoon teitä! Olkaat hyvällä mielellä, Sir!" sanoi Mrs.
Crupp ja nyykäytti päätänsä rohkaisevaisesti. "Älkäät koskaan heittäkö
mitään asiaa menneeksi, Sir! Jos hän ei hymyile teille, löytyy monta,
jotka hymyilisivät. Te olette nuori gentlemani, jolle kyllä hymyillään,
Mr. Copperfull, ja teidän tulee oppia tuntemaan oma arvonne, Sir".
Mrs. Crupp nimitti minua aina Mr. Copperfull'iksi: ensiksi epäilemättä
sen vuoksi, ettei se ollut minun nimeni; ja toiseksi sen vuoksi, että
se oli, mikä minusta tuntuu luultavalta, jossakin kaukaisessa
yhteydessä pesu-päivän[34] kanssa.
"Mikä saattaa teitä ajattelemaan, että kysymys on jostakin ladystä,
Mrs. Crupp?" sanoin minä.
"Mr. Copperfull", lausui Mrs. Crupp suurella hellyydellä, "minä olen
äiti itse".
Hetkeen aikaan ei Mrs. Crupp voinut muuta, kuin laskea kätensä
nankini-rinnallensa ja vahvistaaksensa itseään palaavaa kipua vastaan
särpiä rohtoansa. Vihdoin hän puhui taas.
"Kun rakas tätinne hyyräsi teille tämän huoneiston, Mr. Copperfull",
arveli Mrs. Crupp, "muistutin minä, että olin nyt löytänyt jonkun,
josta minun sopi pitää huolta. 'Kiitos Jumalan!' kuuluivat sanani,
'minä olen nyt löytänyt jonkun, jota saan hoidella!' -- Te ette syö
kylläksi, Sir, ettekä juo".
"Tähänkö päätöksenne perustatte, Mrs. Crupp?" kysyin minä.
"Sir", lausui Mrs. Crupp, ankaranpuolisella äänellä, "minä olen
passannut muita nuoria gentlemaneja paitsi teitä. Nuori gentlemani
olkoon liian huolikas itse suhteensa taikka liian huolimaton. Hän
harjatkoon hiuksiansa liian säännöllisesti taikka liian säännöttömästä.
Hän käyköön liian isoilla saappailla taikka liian pienillä. Tämä kaikki
on sen mukaan, kuinka nuoren gentlemanin alkuperäinen luonne on. Mutta
ruvetkoon hän mihinkä liiallisuuteen hyvänsä, Sir, on kumpaisessakin
tapauksessa kysymys nuoresta ladystä".
Mrs. Crupp pudisti päätänsä niin tukevalla tavalla, ettei minulla ollut
tuumaakaan edullista asemaa jälillä.
"Mainittakoon vaan se gentlemani, joka kuoli tässä ennen teitä", lausui
Mrs. Crupp. "Hän rakastui -- johonkin ravintolan tyttöön -- ja antoi
kohta kaventaa liivinsä, vaikka hän oli kovasti kohistunut juomisesta".
"Mrs. Crupp", sanoin minä, "minun täytyy, jos suvaitsette, pyytää,
ettette yhdistä sitä nuorta ladyä, josta nyt on puhe, minkään
ravintolantytön taikka muun semmoisen kanssa".
"Mr. Copperfull", vastasi Mrs. Crupp, "minä olen äiti itse eikä sitä
tarvitse pelätä. Minä pyydän anteeksi, Sir, jos tungen liian likelle.
Minä en tahtoisi koskaan tunkea mihinkään, johon en ole tervetullut.
Mutta te olette nuori gentlemani, Mr. Copperfull, ja sen neuvon annan
teille, että reipastutte, Sir, että olette hyvällä mielellä ja tunnette
oman arvonne. Jos rupeisitte johonkin, Sir", sanoi Mrs. Crupp, "jos
rupeisitte nyt keiliä heittämään, joka on terveellistä, huomaisitte,
että se johdattaisi ajatuksenne toisaalle ja tekisi teidän hyvää".
Sillä puheella Mrs. Crupp, ollen säästävinänsä konjakkia -- joka jo oli
kaikki mennyt -- kiitti minua majesteetillisella niiauksella ja lähti
tiehensä. Kun hänen haamunsa katosi pimeään eteiseen, osoitti tosin
tämä neuvo minun silmissäni vähän sopimatonta rohkeutta Mrs. Crupp'in
puolelta, mutta samalla olin toiselta kannalta katsoen hyvinkin
mielissäni, että olin saanut sen, koska se oli aikanansa lausuttu sana
ja varoitti minua vasta paremmin kätkemään salaisuuttani.