Hyviä ja pahoja enkeleitä.
Tämä surkea päänkivistyksen, pahoinvoinnin ja katumuksen päivä päättyi,
ja minä olin seuraavana aamuna ulos lähtemälläni, epäselvästi
muistellen päivällispitojeni aikaa, ikäänkuin joukko titaneja olisi
ottanut äärettömän suuren kangen ja työntänyt entispäivän muutamia
kuukausia taaksepäin, kun näin kirjeenkantajan tulevan portaita ylös,
kirje kädessä. Hän ei pitänyt erinäistä kiirettä asiansa ajossa, mutta,
kun hän näki minun portaitten ylipäästä käsipuun takaa katselevan
itseään, pisti hän pientä ravia ja tuli läähöttäen ylös, niinkuin hän
olisi juossut itsensä hengästyksiin.
"T. Copperfield, Esquire", lausui kirjeenkantaja, koskien hattuansa
vähäisellä ruokokepillänsä.
Minä tuskin kykenin omistamaan itselleni tätä nimeä; niin häiritsi
minua se varma tieto, että kirje tuli Agnes'ilta. Kuitenkin ilmoitin
kirjeentuojalle, että olin T. Copperfield, Esquire, ja hän uskoi sen ja
antoi minulle kirjeen, johon, sanoi hän, vastaus oli saatava. Minä
jätin hänet ulos porraslavalle odottamaan vastausta ja menin huoneisini
jälleen, mutta niin heikkohermoisena, että olin iloinen, kun sain
laskea kirjeen aamiaispöydälleni ja tutustua vähän sen ulkopuoleen,
ennenkuin tohdin särkeä sinetin.
Kirjeen avattuani havaitsin, että se oli hyvin ystävällinen kirjoitus,
joka ei sisältänyt mitään viittauksia tilaani teaterissa. Kaikki, mitä
se sanoi, oli: "Rakas Trotwood'ini. Minä asun isäni asiamiehen, Mr.
Waterbrook'in, luona Elyplace'lla Holbornissa. Tahdotko tulla tapaamaan
minua tänään johonkin aikaan, jonka itse saat määrätä. Ainainen
ystäväsi _Agnes"_.
Minulta meni niin paljon aikaa, ennenkuin sain valmiiksi mitään
semmoista vastausta, joka tyydytti minua, etten tiedä, mitä
kirjeenkantaja lienee ajatellut, jollei hän ajatellut, että opettelin
kirjoittamaan. Epäilemättä kirjoitin vähintäin kymmenkunnan vastauksia.
Minä aloitin yhtä: "Kuinka saatan koskaan toivoa, rakas Agnes, että
saisin muistostasi poistetuksi sen inhottavan vaikutuksen" -- siinä se
ei enää miellyttänyt minua, vaan minä revin sen rikki. Minä aloitin
toista: "Shakespeare on huomauttanut, rakas Agnes'ini, kuinka
kummallista on, että ihminen pistää vihollisensa suuhunsa" -- se
muistutti minua Markham'in ihmisestä eikä siitä tullut sen pidempää.
Minä koetin myöskin runoutta. Minä aloitin yhtä kirjettä seuraavalla
säkeellä: "Oi, ällös muistako mitään muuta" -- mutta tämä johdatti
mieleeni viidettä Marraskuuta ja kävi hullunpäiväiseksi. Monen
yrityksen jälkeen kirjoitin: "Rakas Agnes'ini. Sinun kirjeesi on sinun
kaltaisesi, ja mitä suurempaa ylistystä saattaisin siitä sanoa? Minä
tulen kello neljä. Ystävällisesti ja surullisesti. T. C." Tämän kirjeen
saatuansa (minä aioin varmaan kaksikymmentä kertaa vaatia sitä
takaisin, kun se jo oli poissa käsistäni) kirjeenkantaja viimein lähti.
Jos päivä oli vaan puoleksi niin kauhea jollekulle muulle viralliselle
gentlemanille Doctors' Commons'issa, kuin se oli minulle, uskon
totisesti, että hän jossakin määrässä suoritti sovinto-uhria sen osan
puolesta, joka hänellä oli tässä homehtuneessa, vanhassa kirkollisessa
juustossa. Vaikka jätin byroon kello puoli neljä ja viisi minutia sen
jälkeen jo kiertelin yhtymyspaikan likitteellä, oli kuitenkin St.
Andrew'in kellon mukaan Holbornissa neljännes kulunut määräajan yli,
ennenkuin sain kootuksi niin paljon hurjaa voimaa, että nykäisin sitä
yksityisten soitinkellon pontta, joka oli sovitettu Mr. Waterbrook'in
huoneen vasemmanpuoliseen ovenpieleen. Mr. Waterbrook'in varsinaista
ammatti-tointa harjoitettiin alikerroksessa, mutta hienonlaisia asioita
(joita siellä oli hyvin paljon) rakennuksen yliosassa. Minua näytettiin
sievään, mutta jotenkin ahtaasen vierashuoneesen, ja siellä istui
Agnes, kutoen yhtä kukkaroa.
Hän näytti niin levolliselta ja hyvältä ja muistutti minua niin
elävästi noista ilmaisista, vilppaista koulupäivistäni Canterbury'ssä
sekä siitä pöhistyneestä, tupakan-savuisesta, tyhmästä raukasta,
jommoisena olin ollut entis-illan, että minä, koskei kukaan muu ollut
läsnä, sorruin itsesyytökseni ja häpeäni alle ja -- lyhyeltä,
menettelin narrin tavalla. Minä en voi kieltää, että vuodatin kyyneliä.
Mutta tähän hetkeen saakka olen kahdenvaiheinen, oliko se ylipäänsä
viisainta vai naurettavinta, mitä voin tehdä.
"Jos se olisi ollut joku muu, kuin sinä, Agnes", sanoin minä, kääntäen
pois päätäni, "en olisi huolinut siitä puoleksikaan niin paljon. Mutta
että se juuri satuit olemaan sinä, joka näit minut! Ensiksi minä
melkein toivoin, että olisin kuollut".
Hän pani kätensä -- sen koskeminen tuntui toisenlaiselta, kuin minkään
muun käden -- tuokioksi käsivarrelleni; ja minä tunsin siitä niin
suurta huojennusta ja lohdutusta, etten voinut olla sitä huulilleni
nostamatta ja kiitollisesti sitä suutelematta.
"Käy istumaan", käski Agnes iloisesti. "Älä ole niin alakuloinen,
Trotwood. Jollet voi minuun luottaa, keneenkä voit luottaa?"
"Voi, Agnes!" vastasin minä. "Sinä olet minun hyvä enkelini!"
Hän hymyili mielestäni vähän surullisesti ja pudisti päätänsä.
"Niin, Agnes, minun hyvä enkelini! Aina minun hyvä enkelini!"
"Jos todella olisin, Trotwood", vastasi hän, "löytyy yksi asia, josta
pitäisin erittäin lukua".
Minä katselin häntä kysyväisesti, mutta minua aavisti jo, mitä hän
tarkoitti.
"Minä varoittaisin sinua", lausui Agnes vakavalla katseella, "pahan
enkelisi suhteen".
"Rakas Agnes'ini", aloitin minä, "jos tarkoitat Steerforth'ia --".
"Häntä minä tarkoitan, Trotwood", vastasi hän.
"Siinä tapauksessa, Agnes, päätät kovin väärin hänestä. Hänkö minun
taikka jonkun muun paha enkeli! Hänkö mitään muuta, kuin johdattajani,
turvani ja ystäväni! Rakas Agnesini! Etkö tee väärin ja vastoin omaa
tapaasi, kun tuomitset häntä siitä, mitä näit minusta entis-iltana?"
"Minä en tuomitse häntä siitä, mitä näin sinusta entis-iltana", vastasi
hän tyvenesti.
"Mistä siis?"
"Monesta asiasta -- jotka itsestänsä ovat vähäpätöisiä, mutta yhteen
laskettuina eivät minusta näytä semmoisilta. Minä arvostelen häntä
osittain omien kertomustesi mukaan hänestä, Trotwood, osittain sinun
luonteesi mukaan ja sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on sinun
suhteesi".
Hänen siivossa äänessään oli aina jotakin, joka sydämessäni synnytti
säveliä, jotka vaan sointuivat yhteen tämän äänen kanssa. Se oli aina
totinen; mutta, kun se oli hyvin totinen, niinkuin nyt, oli siinä
jonkunlainen värähdys, joka kokonaan voitti minut. Minä istuin ja
katselin häntä, kun hän loi silmänsä ompelukseensa; minusta oli, kuin
olisin yhä kuunnellut häntä; ja tämän äänen soidessa himmentyi
Steerforth, vaikka sydämestäni rakastin häntä.
"Minä", lausui Agnes, katsahtaen ylös taas, "joka olen elänyt
semmoisessa yksinäisyydessä ja jonka on mahdoton tietää paljon
mailmasta, teen hyvin rohkeasti siinä, että epäröimättä annan sinulle
neuvoni taikka edes pidän tätä jyrkkää mieltä. Mutta minä tiedän, mikä
sen on synnyttänyt, Trotwood -- mikä uskollinen muisto siitä, että
olemme yhdessä kasvaneet, ja mikä harras osan-otto kaikkeen, mikä
koskee sinua. Se minut rohkeaksi tekee. Minä olen varma siitä, että,
mitä sanon, on oikein. Minä olen aivan varma siitä, että niin on.
Minusta tuntuu, kuin se olisi joku muu, joka puhuu sinulle, enkä minä,
kun varoitan sinua, että olet saanut vaarallisen ystävän".
Taas katselin häntä, taas kuuntelin häntä, kun hän oli vaiennut, ja
taas Steerforth'in kuva himmentyi, vaikka se vielä oli sydämessäni
kiintyneenä.
"Minä en ole niin järjetön, että toivoisin", lausui Agnes, vähän ajan
perästä jälleen puhuen tavallisella äänellänsä, "että tahdot taikka
että voit kerrallaan muuttaa semmoista tunnetta, joka on käynyt
vakuutukseksi sinussa; saatikka semmoista tunnetta, joka on juurtunut
luottavaiseen luontoosi. Sinun ei tule äkkiä tehdä sitä. Minä vaan
pyydän sinua, Trotwood, jos milloinkaan ajattelet minua -- minä
tarkoitan", lisäsi hän levollisella hymyllä, sillä minä aioin
keskeyttää häntä, ja hän tiesi kyllä miksi, "joka kerta kuin ajattelet
minua -- muistamaan, mitä olen sanonut. Annatko minulle kaikki nämät
anteeksi?"
"Minä annan sinulle anteeksi, Agnes", vastasin minä, "kun kerran teet
oikeutta Steerforth'ille ja pidät hänestä yhtä paljon, kuin minä".
"Eikö ennen?" lausui Agnes.
Minä näin jonkun varjon vierivän hänen kasvojensa yli, kun tällä tapaa
mainitsin Steerforth'ia, mutta hän vastasi hymyyni, ja me olimme taas
yhtä avosydämiset keskinäisessä ystävyydessämme, kuin ennen.
"Ja milloin, Agnes", sanoin minä, "annat minulle anteeksi entis-illan?"
"Kun jälleen muistan sen", vastasi Agnes.
Hän olisi jättänyt tämän aineen tähän, mutta minä en voinut sallia
sitä, siksi oli sydämeni liian täynnä, vaan pyysin hartaasti, että
saisin kertoa hänelle, kuinka olin tullut niin itseäni häväisneeksi ja
mihin satunnaisten asianhaarojen jaksoon teateri oli joutunut
viimeiseksi osaksi. Mieleni huojentui suuresti, kun sain tehdä tämän ja
lavealta puhua, kuinka kiitollisena olin Steerforth'ia kohtaan siitä
huolesta, jota hän piti minusta, kun en kyennyt pitämään huolta
itsestäni.
"Sinä et saa unhottaa", lausui Agnes, tyvenesti muuttaen
keskustelu-ainetta, kun minä olin päättänyt, "että sinun täytyy aina
ilmoittaa minulle, ei ainoastaan milloin joudut murheisin, vaan myöskin
milloin rakastut. Kuka on astunut Miss Larkins'in sijaan, Trotwood?"
"Ei kukaan, Agnes".
"Joku, Trotwood", sanoi Agnes nauraen ja heristäen sormeansa.
"Ei, Agnes, kunniani kautta! Löytyy tosin eräs lady Mrs. Steerforth'in
huoneessa, joka on sangen taitava ja jonka kanssa minä mielelläni puhun
-- Miss Dartle -- mutta minä en rakasta häntä".
Agnes nauroi taas omaa terävyyttänsä ja ilmoitti minulle, että, jos
tahdoin vilpittömästi uskoa hänelle kaikki, hän aikoi pitää vähäistä
luetteloa ankarista rakkauden puuskistani ja siihen tarkasti panna
päivän, jolloin ne itsekukin alkoivat, ajan, jona kestivät, sekä
päivän, jona loppuivat, että se olisi niinkuin kuninkaitten ja
kuningattarien hallitustaulu Englannin historiassa. Sitten hän kysyi
minulta, olinko minä nähnyt Uriah'ta.
"Uriah Heep'iäkö?" sanoin minä. "En. Onko hän London'issa?"
"Hän käy täällä alikerran byroossa joka päivä", vastasi Agnes. "Hän
tuli London'iin viikkoa ennen minua. Minä pelkään: ikävissä asioissa,
Trotwood".
"Semmoisissa asioissa, jotka huolettavat sinua, Agnes, näen", lausuin
minä. "Mitkä ne lienevät?"
Agnes laski neulomuksensa luotansa ja vastasi, pannen kätensä toinen
toisensa päälle ja miettiväisesti katsellen minua noilla kauniilla,
lempeillä silmillänsä:
"Minä luulen, että hän aikoo ruveta asiakumppanuuteen isäni kanssa".
"Kuinka? Uriah? Tuo halpa, imarteleva olento käärmeilisi semmoiseen
arvoon?" huudahdin minä harmistuneena. "Etkö ole vastustanut sitä,
Agnes? Ajattele, minkälainen yhdistys siitä nähtävästi tulee. Sinun
täytyy puhua suoraan. Sinä et saa sallia, että isäsi astuu semmoisen
mielettömän askeleen. Sinun täytyy estää sitä, Agnes, niin kauan kuin
vielä on aikaa".
Yhä katsellen minua, pudisti Agnes päätänsä, sillä välin, kuin minä
puhuin, ja hymyili heikosti kiivauttani. Sitten hän vastasi:
"Sinä muistat viimeisen keskustelumme isästäni? Ei siitä mennyt pitkä
aika -- ei enemmän, kuin pari kolme päivää -- kuin hän antoi minulle
ensimäisen tiedon siitä, mitä nyt kerron sinulle. Oli surullista nähdä,
missä taistelossa hän oli, kun hän koetti esitellä sitä minulle
vapaaehtoiseksi asiaksi hänen puoleltaan eikä kuitenkaan saanut
salatuksi, että hänen oli pakko siihen. Minä olin kovin murheissani".
"Pakko siihen, Agnes! Kuka häntä siihen pakoittaa?"
"Uriah", vastasi hän, hetken epäiltyään, "on saattanut itsensä
välttämättömän tarpeelliseksi isälle. Hän on viekas ja valpas. Hän on
urkkinut tietoihinsa isäni heikkoudet, pitänyt niitä vireillä ja
käyttänyt niitä eduksensa, siksi kuin -- yhdellä sanalla sanoakseni
kaikki, mitä tarkoitan, Trotwood, siksi kuin isä rupesi pelkäämään
häntä".
Sitä oli enemmän, jota hän olisi voinut sanoa; enemmän, jota hän tiesi
taikka epäili; sen minä selvästi näin. Minä en voinut vaivata häntä
kysymällä, mitä se oli, sillä minä tiesin, että hän salasi sitä
minulta, isäänsä säästääksensä. Minä ymmärsin, että asiat jo kauan
aikaa olivat kallistuneet sinnepäin: niin, jos vähänkin ajattelin,
täytyi minun havaita, että asiat olivat kauan aikaa kallistuneet
sinnepäin. Minä pysyin äänetönnä.
"Hänen valtansa isäni suhteen", lausui Agnes, "on sangen suuri. Hän
osoittaa nöyryyttä ja kiitollisuutta -- rehellisesti ehkä; minä toivon
niin -- mutta hänen asemansa on todella mahtava, ja minä pelkään, että
hän kovalla tavalla käyttää tätä valtaansa".
Minä sanoin, että hän oli ilkeä koira, ja mieleni oli oikein hyvä, kun
tällä hetkellä sain sanoa sitä.
"Siihen aikaan, jota mainitsin ja jolloin isä puhui minun kanssani",
jatkoi Agnes, "oli hän ilmoittanut isälle, että hän aikoi muuttaa pois;
että hän oli kovin pahoillaan ja vastahakoinen luopumaan, mutta, että
hänen nyt oli parempi tulevaisuus tarjona. Isäni oli silloin kovin
alakuloinen ja enemmän sortunut surusta, kuin ikinä sinä taikka minä
olemme nähneet; mutta tämä asiakumppanuuden tuuma näytti huojentavan
häntä, vaikka samalla kertaa tuntui siltä, kuin hän olisi ollut
loukattu ja häpeissänsä siitä".
"Ja kuinka sinä menettelit, Agnes?"
"Minä tein, Trotwood", vastasi hän, "mitä, toivoakseni, oli oikein.
Vakuutettuna siitä, että altistuminen oli tarpeellinen isäni rauhalle,
pyysin häntä rupeamaan siihen. Minä sanoin, että se keventäisi hänen
elämänsä taakkaa -- minä toivon, että se keventää! -- ja antaisi
minulle enemmän tilaisuutta seurustella hänen kanssaan. Voi, Trotwood!"
huudahti Agnes, käsillänsä peittäen kasvojaan, kun kyynelet valuivat
niistä alas, "minusta tuntuu melkein kuin olisin ollut isäni vihollinen
eikä hänen rakastava lapsensa. Sillä minä tiedän, kuinka rakkaus minuun
on muuttanut hänet. Minä tiedän, kuinka hän on supistanut taipumustensa
ja velvollisuuksiensa piirin ja yhdistänyt kaikki ajatuksensa minuun.
Minä tiedän, kuinka monesta asiasta hän on luopunut minun tähteni, ja
kuinka hänen tuskalliset huolensa minun puolestani ovat kolkostuttaneet
hänen elämäänsä, heikontaneet hänen voimaansa ja jäntevyyttänsä,
alituisesti kääntäen niitä samaan ajatukseen. Jospa joskus saisin tämän
parannetuksi! Jospa joskus voisin auttaa häntä ylöspäin, koska olen,
vaikka viattomasti, ollut syypäänä hänen alaspäin menoonsa".
Minä en ollut koskaan ennen nähnyt Agnes'in itkevän. Minä olin nähnyt
kyyneliä hänen silmissään, kun toin kotiin uusia kunniamerkkejä
koulusta, minä olin nähnyt niitä, kun viimein puhuimme hänen isästään,
ja minä olin nähnyt hänen kääntävän pois leppeätä päätänsä, kun jätimme
toinen toisemme hyvästi; mutta minä en ollut koskaan nähnyt hänen
surevan niinkuin nyt. Se saatti minut niin murheelliseksi, etten voinut
muuta kuin yksinkertaisella, avuttomalla tavalla sanoa: "Voi, Agnes,
älä nyt! Älä, rakas sisareni!"
Mutta Agnes oli liian etevä minun suhteeni luonteen ja aikomusten
puolesta, niinkuin nyt hyvin tiedän -- mitä tahansa silloin tiesin
taikka en tietänyt -- ettei hän kauan tarvinnut pyyntöjäni. Se kaunis,
levollinen käytös, joka muistissani eroittaa hänet kaikista muista,
palasi jälleen, niinkuin pilvi olisi poistunut kirkkaalta taivaalta.
"Ei ole luultavaa, että enää saamme olla kauan aikaa kahden kesken",
lausui Agnes, "ja niin kauan kuin minulla on tilaisuus, salli minun
vakaasti pyytää sinua, Trotwood, olemaan ystävällinen Uriah'lle. Älä
sysää häntä pois luotasi. Älä suutu siihen (niinkuin minä luulen, että
sinulla on luonnosta taipumus tehdä), mikä hänessä on sinua
miellyttämättä. Häneen ehkä ei ole syytä suuttua, sillä me emme varmaan
tiedä mitään pahaa hänestä. Oli miten oli, ajattele ensiksi isää ja
minua".
Agnes'illa ei ollut mitään aikaa sanoa enemmän, sillä ovi aukeni ja
Mrs. Waterbrook, joka oli kookas lady -- taikka jolla oli kookas puku:
minä en tarkkaan tiedä, kumpi oli laita, sillä minä en tiedä, mikä oli
pukua, mikä ladyä -- tuli purjehtien sisään. Minulla oli joku hämärä
muisto, että olin nähnyt hänet teaterissa, niinkuin vaaleassa
taikalyhdyssä; mutta hän näytti täydellisesti muistavan minut ja yhä
epäilevän, että olin päihtyneenä.
Vähitellen huomatessaan, että olin selvä ja (toivoakseni) häveliäs
nuori gentlemani, muuttui Mrs. Waterbrook kuitenkin paljon lempeämmäksi
minua kohtaan ja kysyi ensiksi, kävelinkö usein puistoissa, ja
toiseksi, otinko paljon osaa seura-elämään. Kun kieltämällä vastasin
molempiin näihin kysymyksiin, tuntui minusta, kuin taas olisin
alentunut hänen hyvässä ajatuksessaan; mutta hän salasi sitä taitavasti
ja käski minut päivällisille seuraavaksi päiväksi. Minä suostuin
kutsumukseen ja sanoin jäähyväiseni, mennessäni poiketen Uriah'n luo
byroosen, johon jätin korttini häntä varten, koska hän oli poissa.
Kun seuraavana päivänä saavuin päivällisille ja, oven auettua, painuin
paistin-käryyn, niinkuin saunan löylyyn, aavisti minua, etten minä
ollut ainoa vieras; sillä minä tunsin kohta kirjeenkantajan, joka
valepuvussa autti perheen palveliaa ja vartoi portaitten alipäässä,
minua ilmoittaaksensa. Rohkeasti nimeäni kysyessään koetti hän kaikin
voimin näyttää siltä, kuin hän ei koskaan ennen olisi nähnyt minua;
mutta hyvin minä hänet tunsin, ja hyvin hän minut tunsi. Omatunto teki
meistä molemmista pelkureita.
Minä näin, että Mr. Waterbrook oli keski-ikäinen gentlemani, jolla oli
lyhyt kaula ja iso paidankaulus ja jota vaan mustan nenän puute esti
olemasta täydellisenä moppakoiran kuvana. Hän lausui minulle, että
häntä ilahutti saada kunnia päästä tuttavuuteen minun kanssani; ja kun
olin suorittanut kunnian-osoitukseni Mrs. Waterbrook'ille, esitteli
isäntä minut suurella komeudella eräälle mustaan samettihameesen ja
isoon mustaan sametti-hattuun puetulle, sangen majesteetilliselle
ladylle, joka, muistaakseni, näytti joltakin läheiseltä Hamlet'in
sukulaiselta -- esimerkiksi hänen tädiltänsä.
Tämän ladyn nimi oli Mrs. Henry Spiker; ja hänen puolisonsa oli siellä
myöskin; niin kylmäkiskoinen mies, että hänen päähänsä näytti olevan
sirotettu härmää harmaitten hiusten sijasta. Ääretöntä kunnioitusta
osoitettiin Henry Spiker'iläisille, sekä mies- että naispuolisille;
joka, niinkuin Agnes kertoi minulle, tapahtui sen vuoksi, että Mr.
Henry Spiker oli asian-ajaja jollekin tai jollekulle, minä en
muista mille enkä kenelle, joka oli kaukaisessa yhteydessä
valtiovarain-viraston kanssa.
Minä tapasin Uriah Heep'in seurassa. Hän oli puettu mustaan asuun ja
syvään nöyryyteen. Hän sanoi minulle, kun pudistin hänen kättänsä, että
hän oli ylpeä siitä, että minä huomasin hänet, ja että hän todella
tunsi itsensä kiitolliseksi minulle alentuvaisuudestani. Minä olisin
melkein suonut, että hän olisi ollut vähemmän kiitollinen minulle,
sillä kiitollisuudessansa liehui hän ympärilläni kaiken iltaa; ja
milloin hyvänsä minä lausuin sanan Agnes'ille, tuijotti hän aina
varjottomilla silmillänsä ja kuolleenkaltaisilla kasvoillaan takaapäin
meihin.
Siellä oli muitakin vieraita -- kaikki, siltä minusta näytti, tätä
tilaisuutta varten jäällä jäähdytetyt, niinkuin viini. Mutta siellä oli
yksi, johon käänsin huomioni, ennenkuin hän tuli, koska kuulin häntä
ilmoitettavan Mr. Traddles'iksi! Ajatukseni lensivät takaisin Salem
House'en; ja olikohan se Tommy, mietin minä, jonka oli tapa piirtää
luurankoja!
Minä odotin Mr. Traddles'ia tavattoman hartaasti. Hän oli
maltilliselta, vakavalta näyttävä, käytökseltään ujo, nuori mies, jolla
oli lystillinen, tuuhea-tukkainen pää, ja silmät, jotka olivat melkein
liiaksi siirottavat; ja hän peräytyi johonkin pimeään nurkkaan niin
pian, että minulla oli vastus löytää häntä. Vihdoin sopi minun selvästi
nähdä hänet, ja joko silmäni pettivät minut taikka se oli vanha,
onneton Tommy.
Minä suunnitin askeleeni Mr. Waterbrook'in luo ja sanoin luulevani,
että minun oli ilo nähdä eräs vanha koulukumppani täällä.
"Todella?" lausui Mr. Waterbrook kummastuneena. "Te olette liian nuori
Mr. Henry Spiker'in koulukumppaniksi?"
"Häntä minä en tarkoita!" vastasin minä. "Minä tarkoitan sitä
gentlemania, jonka nimi on Traddles".
"Vai niin!" lausui isäntäni suuresti vähentyneellä osanotolla. "Se on
mahdollista".
"Jos se todella on sama mies", sanoin minä, katsellen Traddles'ia
kohden, "olimme yhdessä eräässä paikassa, jota nimitettiin Salem
House'ksi, ja hän oli oivallinen toveri".
"Kyllä. Traddles on hyvä toveri", vastasi isäntä, nyykäyttäen päätänsä
jonkunlaisella suvaitsevalla tavalla. "Traddles on sangen hyvä toveri".
"Se on kummallinen yhteensattumus", arvelin minä.
"Se onkin todella", vastasi isäntäni, "oikea sattumus, että Traddles on
ensinkään täällä, koska Traddles kutsuttiin tänne päivällisille vasta
tänä aamuna, kun se sija pöydässä, joka oli aiottu Mrs Henry Spiker'in
veljelle, joutui tyhjäksi hänen pahoin-vointinsa tähden. Oikein
gentlemanin kaltainen mies, tuo Mrs. Henry Spikerin veli, Mr.
Copperfield".
Minä sopersin suostumusta, joka oli täynnä tunteellisuutta, siihen
katsoen, etten tietänyt yhtäkään mitään hänestä; ja minä kysyin, mikä
ammatti Mr. Traddles'illa oli.
"Traddles", vastasi Mr. Waterbrook, "on nuori mies, joka lukee
advokatiksi ruvetakseen. Niin. Hän on sangen hyvä toveri -- ei
kenenkään vihollinen, paitsi oma".
"Onko hän oma vihollisensa?" kysyin minä pahoillani, kun kuulin tämän.
"No", vastasi Mr. Waterbrook, vetäen suutansa suppuun ja leikitellen
kellonvitjojensa kanssa tyytyväisellä, varakkaalla tavalla. "Minä
sanoisin, että hän on yksi niistä ihmisistä, jotka estävät omaa valoaan
loistamasta. Niin, minä sanoisin, ettei hän koskaan esimerkiksi olisi
viiden sadan punnan arvoinen. Eräs ammatti-kumppani kiitti häntä
minulle. Oh niin. Niin. Hänellä on jonkunlainen kyky panna kokoon
lakikirjoituksia ja selvään esitellä asioita kirjeellisesti. Minun on
tilaisuus vuoden kuluessa toimittaa Traddles'ille vähän ansiota; vähän
-- vaikka hänelle paljon. Oh niin. Niin!"
Minuun vaikutti suuresti se erinomaisen tanea ja itsemieltynyt tapa,
jolla Mr. Waterbrook vähän väliä lausui tuota pikkuista "niin" sanaa.
Siinä asui kummallinen voima. Se saatti täydellisesti ajattelemaan
semmoista miestä, joka oli syntynyt, etten sanoisi hopealusikka
kädessä, ryntötikkaitten kanssa ja oli kiivennyt ylös kaikille elämän
kukkuloille, toiselle toisen perästä, siksi kuin hän nyt linnoitusten
harjalta filosofin ja suojelian silmällä katseli niitä, jotka olivat
alhaalla juoksu-kaivannoissa.
Minä mietin vielä tätä asiaa, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi.
Mr. Waterbrook talutti alas Hamlet'in tädin ja Mr. Henry Spiker Mrs.
Waterbrook'in. Agnes, jota olisin itse mielelläni tahtonut saattaa,
annettiin eräälle muhoilevalle, heikkosääriselle toverille. Uriah,
Traddles ja minä, jotka olimme seuran nuorempi osa, menimme viimeiseksi
alas, niinkuin vaan sopi. Että Agnes vietiin minulta, ei pahoittanut
minua niin paljon, kuin se muutoin olisi pahoittanut, koska sen kautta
sain tilaisuutta portailla esitellä itseäni Traddles'ille, joka
tervehti minua sydämellisesti, sillä välin kuin Uriah luikerteli
vieressämme semmoisella tungettelevaisella tyytyväisyydellä ja
itse-alennuksella, että olisin ilolla heittänyt hänet menemään
rinta-nojan ylitse.
Traddles ja minä eroitettiin pöydässä, sillä meitä sijoitettiin kahteen
etäiseen kulmaan: hän erään punaisen sametti-ladyn valoon; minä
Hamlet'in tädin varjoon. Päivällisiä kesti jotenkin kauan ja keskustelu
koski aatelisia -- ja verta. Mrs. Waterbrook ilmoitti meille monta
kertaa, että jos hän oli mihinkään mieltynyt, hän oli mieltynyt vereen.
Mieleeni joutui useita kertoja, että olisimme menestyneet paljon
paremmin, jollemme olisi olleet niin gentilejä. Me olimme niin
erinomaisen gentilejä, että keskustelumme ala kävi hyvin ahtaaksi. Mr.
ja Mrs. Gulpidge'llä. jotka olivat seurassamme, oli toisen kautta
jotakin tekemistä (ainakin Mr. Gulpidge'llä oli) Pankin laki-asiain
kanssa; ja osittain Pankin tähden, osittain valtiovarain-viraston
tähden pidimme puheessamme yhtä tarkkaa rajaa, kuin hovikalenteri.
Päälle päätteeksi oli Hamlet'in tädillä se sukuvika, että hän rupesi
yksinhaasteloon ja katkonaisella tavalla itseksensä jutteli jokaisessa
aineessa, jota aloitettiin. Niitä ei tosin ollut monta; mutta kun aina
palasimme vereen, oli hänellä yhtä lavea miettimisen ala, kuin hänen
veljenpojallansakin.
Me olisimme sopineet vampyri-joukoksi, niin veriseksi kävi
keskustelumme.
"Minä tunnustan, että minulla on sama ajatus kuin Mrs.
Waterbrook'illa", lausui Mr. Waterbrook, viini-lasi silmän edessä.
"Muut asiat ovat sangen hyvät tavallansa, mutta veri voittaa kaikki!"
"Oh! Ei ole mitään, joka siinä määrässä tyydyttäisi", muistutti
Hamlet'in täti. "Ei löydy mitään, joka on niin paljon ihmisen
_beau-ideal_ -- kaikista tuollaisista asioista, yleensä puhuen. Löytyy
muutamia alhaisia mieliä (ei monta, ilokseni toivon sitä, mutta
kuitenkin _muutamia_), jotka halukkaammin tahtoisivat kumartaa
epäjumalia, joksi _minä_ sanoisin sitä. Oikeita epäjumalia. Ansioita,
luonnonlahjoja ja muita sellaisia. Mutta nämät ovat asioita, joita emme
voi aisteillamme havaita. Niin ei ole veren laita. Me näemme veren
nenässä, ja tunnemme sen. Me tapaamme sen leuassa, ja sanomme: 'tuossa
se on! Se on verta!' Se on oikea tosi-asia. Me osoitamme sitä
toisillemme. Se ei salli mitään epäilystä".
Tuo muhoileva, heikko-säärinen toveri, joka oli saattanut alas
Agnes'in, esitteli mielestäni tätä kysymystä vielä enemmän
ratkaisevalla tavalla.
"Oh, näettekö, hiisi vieköön", lausui tämä gentlemani, katsellen ympäri
pöytää yksinkertaisella hymyllä, "me emme voi olla ilman verta,
näettekö. Meillä pitää olla verta, näettekö. Muutamat nuoret veitikat,
näettekö, ovat ehkä vähän takapajulla kasvatuksensa ja käytöksensä
puolesta ja eksyvät vähän oikealta tolalta, näettekö, ja saattavat
itsensä ja muita ihmisiä monenlaiseen pulaan -- ja kaikenlaista muuta
semmoista -- mutta hiisi vieköön, hauska on ajatella, että heissä on
verta! Itse puolestani sallisin aina ennemmin, että joku mies, jossa on
verta, paiskaisi minut maahan, kuin että joku, jossa ei sitä ole,
nostaisi minut ylös!"
Tämä ajatus, joka ikäänkuin pähkinänkuoreen käsitti kokoon yleisen
kysymyksen, herätti harrasta mieltymystä ja tuotti paljon arvoa tälle
gentlemanille, siksi kuin ladyt nousivat pöydästä. Tämän jälkeen
huomasin, että Mr. Gulpidge ja Mr. Henry Spiker, jotka olivat tähän
saakka pysyneet niinkuin erinänsä muista, rupesivat puolustusliittoon
meitä, yhteistä vihollista, vastaan ja pöydän poikki pitivät
jonkunlaista salamyhkäistä keskustelua meidän voittamiseksemme ja
kukistamiseksemme.
"Tuo ensimäisen neljän-tuhannen ja viiden-sadan punnan velkakirjan asia
ei ole selvinnyt sillä tapaa, kuin odotettiin, Spiker", lausui Mr.
Gulpidge.
"Tarkoitatteko herttua A:n?" arveli Mr. Spiker.
"Kreivi B:n", sanoi Mr. Gulpidge.
Mr. Spiker kohotti kulmakarvojansa ja näytti kovin huolestuneelta.
"Kun kysymys esitettiin Lord -- minun ei tarvitse nimittää häntä",
lausui Mr. Gulpidge, pidättäen itseänsä.
"Minä ymmärrän", sanoi Mr. Spiker, "N:lle".
Mr. Gulpidge nyykäytti synkän-näköisenä päätänsä -- "esitettiin
hänelle, oli hänen vastauksensa: 'rahaa taikka ei mitään helpoitusta'".
"Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Spiker.
"'Rahaa taikka ei mitään helpoitusta'", toisti Mr. Gulpidge jämeällä
äänellä. "Lähimmäinen perintövuorossa -- te ymmärrätte?"
"K.", lausui Mr. Spiker pahan-enteisellä katseella.
"K. kieltäysi nyt jyrkästi allekirjoittamasta. Häntä varrottiin
New-market'issa tätä tarkoitusta varten, mutta hän kieltäysi kerrallaan
sitä tekemästä".
Mr. Spiker kuunteli niin hartaasti, että hän kävi kuin kivettyneeksi.
"Semmoisella kannalla asia nyt on", lausui Mr. Gulpidge, heittäytyen
taaksepäin tuolillansa. "Ystävämme Waterbrook suonee minulle anteeksi,
jollen niitten suurten asiain vuoksi, jotka ovat vaaran-alaisina, puhu
selvemmin".
Mr. Waterbrook oli minun silmissäni vaan liian onnellinen, kun
semmoisiin asioihin ja semmoisiin nimiin edes viitattiin hänen pöytänsä
poikki. Hän koetti näyttää siltä, kuin hänellä olisi joku surettava
tieto asiasta (vaikka minä olen vakuutettu siitä, ettei hän ymmärtänyt
keskustelusta enemmän, kuin minäkään), ja hyväksyi suuresti sitä
taitavaa varovaisuutta, jota oli noudatettu. Kun Mr. Spiker'ille oli
uskottu tämmöinen asia, tahtoi hän tietysti kunnioittaa ystäväänsä
jollakin luottamuksella omalta puoleltaan; sen vuoksi seurasi edellistä
keskustelua toinen, jossa Mr. Gulpidge'n oli vuoro kummastella, ja tätä
keskustelua vielä kolmas, jossa kummastelemisen vuoro palasi Mr.
Spiker'ille jälleen, ja niin edespäin, yhä vaihetellen. Koko tämän ajan
me syrjäiset istuimme maahan painuneina niistä kauheista asioista,
jotka olivat vaaran-alaisina tässä keskustelussa; ja isäntämme katseli
meitä ylpeästi, niinkuin jonkunlaisia terveellisen kammon ja ihmetyksen
uhreja.
Minä olin todella oikein iloinen, kun pääsin ylikerrokseen Agnes'in
luo ja sain puhua hänen kanssaan jossakin nurkassa ja hänelle
esitellä Traddles'ia, joka oli ujo, mutta miellyttävä ja yhä sama
hyvänluontoinen olento. Koska hänen täytyi lähteä varhain, sillä hänen
oli määrä matkustaa pois seuraavana päivänä kuukaudeksi aikaa, en
saanut keskustella hänen kanssaan niin paljon, kuin olisin suonut;
mutta me vaihdoimme adresseja ja lupasimme keskinäiseksi huviksemme
yhtyä jälleen, kun hän palaisi takaisin kaupunkiin. Hän kuuli
ihastuksella, että minä tunsin Steerforth'in, ja puhui hänestä
semmoisella ystävyydellä, että minä käskin hänen kertoa Agnes'ille,
mitä hän Steerforth'ista ajatteli. Mutta Agnes ei muuta kuin katseli
minua sillä aikaa ja pudisti vähän päätänsä, milloin hyvänsä minä
silmäilin häntä. Kosk'ei Agnes ollut semmoisessa seurassa, jossa minä
luulin hänen erittäin menestyvän, olin melkein iloinen, kun kuulin,
että hän aikoi lähteä pois muutamien päivien perästä, vaikka minua
suretti, kun ajattelin, että minun täytyi niin pian taas erota hänestä.
Tämä sai minut jäämään, siksi kuin koko muu seura oli mennyt. Hänen
kanssaan puhuminen ja hänen laulantansa kuunteleminen oli semmoinen
hupainen muistutus minulle onnellisesta elämästäni tuossa vakavassa,
vanhassa asunnossa, jonka hän oli tehnyt niin ihanaksi, että olisin
voinut jäädä tänne puoleksi yöksi; mutta, kosk'ei minulla ollut mitään
syytä viipyä täällä, kun kaikki kynttilät Mr. Waterbrook'in
seurahuoneessa olivat sammutetut, sanoin minä hyvästi, vaikk'ei
suinkaan halukkaasti. Minä tunsin silloin enemmän, kuin koskaan, että
Agnes oli minun hyvä enkelini; ja jos ajattelin hänen suloisia
kasvojansa ja levollista hymyänsä, niinkuin ne olisivat loistaneet
puoleeni jostakin kaukaisesta, enkelin-kaltaisesta olennosta, toivon,
etten ajatellut mitään pahaa.
Minä olen sanonut, että vieraat olivat kaikki menneet, mutta minun
olisi pitänyt luvusta eroittaa Uriah, jota en sulje tähän nimitykseen
ja joka ei ollut ensinkään laannut likipaikoillamme liehumasta. Hän oli
ihan takanani, kun astuin portaita alas. Hän oli ihan vieressäni, kun
lähdin talosta, hitaasti sovittaen pitkiä luurangon sormiansa Guy
Fawkes'in[30] hansikka-parin vielä pidempiin sormiin.
Se ei ollut mistäkään halusta Uriah'n seuraan, vaan sen vuoksi, että
muistin Agnes'in pyyntöä, kuin kysyin häneltä, tahtoiko hän tulla
kotiin huoneisini kahvia juomaan.
"Todella, Master Copperfield", vastasi hän -- "suokaat anteeksi,
Mister[31] Copperfield, mutta tuo toinen tuntuu niin luonnolliselta --
minä en tahtoisi, että vaivaisitte itseänne ja kutsuisitte niin halpaa
henkilöä, kuin minua, luoksenne".
"Ei siinä ole mitään vaivaa", sanoin minä. "Tahdotteko tulla?"
"Minä tahtoisin hyvin mielelläni", vastasi Uriah luikerrellen.
"Hyvä, tulkaat siis!" lausuin minä.
Minä en voinut olla häntä vähän nurjasti kohtelematta, mutta hän ei
näyttänyt huolivan siitä. Me astuimme lyhyintä tietä emmekä
puhuneet monta sanaa matkalla, ja hän oli niin nöyrä noitten
linnunpeloitus-hansikastensa suhteen, että hän yhä veti niitä käteensä
eikä näyttänyt tässä toimessa ollenkaan edistyneen, kun pääsimme
asuntoni luoksi.
Minä talutin häntä noita pimeitä portaita ylös, ettei hän loukkaisi
päätänsä johonkin, ja hänen kostea, kylmä kätensä tuntui todella niin
sammakon tapaiselta kädessäni, että minun teki mieli hellittää siitä ja
juosta tieheni. Agnes ja vieraanvaraisuus voittivat minut kuitenkin ja
minä saatin hänet majaani. Kun sytytin kynttiläni, joutui hän nöyrään
ihastukseen siitä huoneesta, joka ilmestyi hänen eteensä; ja kun keitin
kahvia yksinkertaisessa läkki-astiassa, jossa Mrs. Crupp mielellään
valmisti sitä (etupäässä, luullakseni, sentähden, ettei se ollut täksi
tarpeeksi aiottu, vaan partaveden lämmitykseksi, ja sentähden, että
löytyi kallis patenttikahvikeitin, joka oli pantu ruokakammioon
ruostumaan), osoitti hän niin suurta mielenliikutusta, että ilolla
olisin voinut kaltata hänet.
"Todella, Master Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa", lausui
Uriah, "kun näkee teidän passaavan minua, on se asia semmoinen, jota en
olisi voinut koskaan odottaa! Mutta joka taholla tapahtuu minulle niin
monta asiaa, joita en olisi koskaan voinut halvassa asemassani odottaa,
että näyttää satavan siunauksia pääni päälle. Te olette varmaan
kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden toiveissani, Master
Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa?"
Kun hän istui sohvallani, pitkät polvet vedettynä ylös kahvikupin alle,
hattu ja hansikkaat lattialla vieressä, lusikka verkalleen liikkuen
ympäri, varjottomat, punaiset silmät, jotka näyttivät niinkuin olisivat
kärventäneet pois ripsensä, kääntyneinä minua kohden, mutta minua
katselematta, ennen kuvatut ilkeät uurteet hänen sieramissansa tullen
ja mennen jokaiselta henkäykseltä, ja käärmeentapainen vääntely
ulottuen pitkin koko ruumista leuasta alkaen saappaisin saakka -- kun
hän näin istui, tulin itsekseni siihen päätökseen, että hän
sanomattomasti inhotti minua. Minua tuskastutti kovasti, että hän oli
minun vieraanani, sillä minä olin silloin nuori ja tottumaton
peittämään, mitä voimakkaasti tunsin.
"Te olette kaiketi kuulleet jotakin eräästä muutoksesta tulevaisuuden
toiveissani, Master Copperfield -- Mister Copperfield aioin sanoa?"
muistutti Uriah.
"Kyllä", sanoin minä, "vähän".
"Ah! minä arvasin, että Miss Agnes tietäisi sen!" vastasi hän
levollisesti. "Minua ilahuttaa, kun näen, että Miss Agnes tietää sen.
Voi, kiitoksia, Master -- Mister Copperfield!"
Minä olisin juljennut heittää häntä saapaspihdilläni päähän (se makasi
valmiina kaminin matolla), koska hän oli houkutellut minua ilmoittamaan
jotakin, vaikka vaan vähäpätöistä, joka koski Agnes'iin. Mutta minä
vaan join kahviani.
"Mimmoiseksi profeetaksi olette itsenne osoittaneet, Mister
Copperfield!" jatkoi Uriah. "Voi minua, mikä profeeta olette olleet!
Ettekö muista, kuinka kerta sanoitte minulle, että minä ehkä pääsisin
asiakumppaniksi Mr. Wickfield'in toimeen ja että joskus sanottaisiin
Wickfield ja Heep! _Te_ kenties ette muista sitä; mutta, kun ihminen on
halpa, Master Copperfield, kätkee hän muistiinsa semmoiset asiat!"
"Minä muistan sanoneeni niin", lausuin minä, "vaikk'en silloin pitänyt
sitä juuri todennäköisenä".
"Voi! kukapa sitä olisi todennäköisenä pitänyt, Mister Copperfield!"
vastasi Uriah ihastuksissaan, "en todellakaan minä itse. Minä muistan
omin huulin lausuneeni, että olin liian halpa. Siksi totta, totisesti
katsoinkin itseäni".
Hän istui, pesään katsellen, tuo lovinen irvistys kasvoissansa, sillä
välin kuin minä silmäilin häntä.
"Mutta halvimmat henkilöt, Master Copperfield", jatkoi hän kohta,
"voivat joutua välikappaleiksi johonkin hyvään. Minua ilahuttaa
ajatella, että olen ollut välikappaleena johonkin hyvään Mr.
Wickfield'ille, ja ehkä saan olla semmoisena vielä suuremmassa
määrässä. Oi, mikä kunnon mies hän on. Mister Copperfield, mutta kuinka
varomaton hän on ollut!"
"Minua pahoittaa kuulla sitä", arvelin minä. Minä en voinut olla
lisäämättä vähän pistäväisesti: "kaikissa kohden".
"Niin oikein, Mister Copperfield", vastasi Uriah. "Kaikissa kohden.
Ennen kaikkia Miss Agnes'in suhteen! Te ette itse muista kauniita
lauseitanne, Master Copperfield; mutta _minä_ muistan, kuinka kerta
sanoitte, että jokaisen täytyi ihmetellä häntä ja kuinka minä kiitin
teitä siitä! Te olette epäilemättä unhottaneet tämän, Master
Copperfield?"
"En", sanoin minä kuivasti.
"Voi, kuinka minua ilahuttaa, ettette ole!" huudahti Uriah. "Kun
ajattelee, että te olitte ensimäinen, joka sytytti kunnianhimon
säkeneet halvassa rinnassani, ja ettette ole unhottaneet sitä! Voi! --
Sallitteko, että pyydän teiltä kuppia kahvia lisäksi?"
Siinä pontevuudessa, jolla hän puhui säkenien sytyttämisestä, ja siinä
katseessa, jonka hän loi minuun, kun hän sanoi sitä, oli jotakin, joka
oli säpsähyttänyt minua, niinkuin jos olisin nähnyt hänet äkillisessä
valkean valossa. Herätettynä hänen pyyntönsä kautta, joka tuotiin esiin
aivan toisenlaisella äänellä, taritsin hänelle taas kahvia partaveden
pannusta, mutta tein tätä epävakaisella kädellä, äkkiä arvaten, että
hän oli minua taitavampi, ja levottomasti peläten, mitä hän aikoi
lisäksi sanoa, jonka pelon, minä tunsin sen, hän varmaan huomasi.
Hän ei puhunut yhtäkään mitään. Hän liikutti yhä kahviansa, hän särpi
sitä, hän piteli hiljaa leukaansa kaamealla kädellänsä, hän katseli
pesään, hän katseli ympäri huonetta, hän ammotteli pikemmin kuin
hymyili minulle, hän väänteli ja kiemuroitsi, kunnioittavaisesti
liehitellen, hän liikutti kahviansa ja särpi sitä taas, mutta hän jätti
keskustelun jatkamisen minun toimekseni.
"Vai niin, että Mr. Wickfield", lausuin minä viimein, "joka on viittä
sataa kertaa suurempi-arvoinen, kuin te -- -- taikka minä"; vaikka mikä
olisi ollut, en olisi voinut jättää tätä lauselman osaa taitamattomalla
hytkäyksellä edellisestä eroittamatta; "on ollut varomaton, Mr. Heep?"
"Voi, kovin varomaton, Master Copperfield", vastasi Uriah, nöyrästi
huoaten. "Voi, kovin varomaton! Mutta minä soisin, että sanoisitte
minua Uriah'ksi, jos suvaitsette. Se on niinkuin entisinä aikoina".
"Hyvä! Uriah", lausuin minä, sysäten sanaa suustani jonkunmoisella
vastuksella.
"Kiitoksia!" vastasi hän innolla. "Kiitoksia, Master Copperfield!
Tuntuu siltä, kuin vanhat tuulet puhaltaisivat taikka vanhat kellot
soisivat, kun kuulee _teidän_ sanovan Uriah. Minä pyydän teiltä
anteeksi. Lausuinko minä mitään?"
"Mr. Wickfield'istä", muistutin minä.
"Se on totta", lausui Uriah. "Voi! Suuri varomattomuus, Master
Copperfield. Se on semmoinen aine, johon en tahtoisi koskea kenenkään
muun kuin teidän kuullessa. Teidänkin kuullen saatan vaan koskea siihen
eikä sen enempää. Jos joku muu olisi ollut minun sijassani näinä
muutamina viimeisinä vuosina, olisi hän tähän aikaan pitänyt Mr.
Wickfield'iä (voi; mikä kunnon mies hän on, Master Copperfield!)
peukalonsa alla. Peu-ka-lonsa al-la", lausui Uriah pitkäänsä, samalla
kuin hän ojensi kamalalta näyttävää kättänsä pöytäni poikki ja painoi
omaa peukaloansa sitä vastaan, siksi kuin pöytä värisi ja värisytti
koko huonetta.
Jos minun olisi ollut täytymys nähdä hänen asettavan litteää jalkaansa
Mr. Wickfield'in pään päälle, luulen, että tuskin olisin voinut vihata
häntä enemmän.
"Niin kyllä, Master Copperfield", jatkoi hän leppeällä äänellä, joka
kokonaan soti peukalon tointa vastaan, sillä tämä ei ensinkään laannut
pöytää kovasti painamasta, "ei ole epäilemistäkään. Tappio, häpeä, minä
en tiedä mitä kaikkia olisi tullut. Mr. Wickfield tietää sen. Minä olen
halpa välikappale ja halpa on se hyvä työ, jonka teen hänelle, mutta
hän asettaa minut semmoiseen etevään paikkaan, johon tuskin olisin
voinut toivoa pääseväni. Kuinka kiitollinen tulisi minun olla!" Kasvot
kääntyneinä minua päin, kun hän päätti, mutta minua katselematta, nosti
hän koukistuneen peukalonsa siitä paikasta, johon hän oli istuttanut
sen, ja raappi sillä pitkäänsä ja miettiväisesti laihaa leukaansa,
niinkuin hän olisi ajanut partaansa.
Minä muistan hyvin, kuinka sydämeni suuttumuksesta sykki, kun näin
hänen kavalien kasvojensa, joita punertava valkean hohto soveltuvalla
tavalla valaisi, hankkivan jotakin puhetta lisäksi.
"Master Copperfield", aloitti hän -- "mutta minä estän teidän
maata-panoanne?"
"Te ette estä minua. Minä menen tavallisesti myöhään levolle".
"Kiitoksia, Master Copperfield! Tosin olen kohonnut halvasta
asemastani, siitä kuin te ensin puhuttelitte minua mutta minä olen yhä
halpa. Minä toivon, etten koskaan muutu siitä miksikään. Te ette
ajattele pahaa halpuudestani, vaikka uskon teille pienen asian, Master
Copperfield' Ajatteletteko?"
"En suinkaan", sanoin minä vähän vastahakoisesti.
"Kiitoksia!" Hän otti nenäliinan plakkaristaan ja alkoi pyyhkiä
kämmeniänsä. "Miss Agnes, Master Copperfield --".
"No, Uriah?"
"Voi kuinka hauskaa, kun itse-altanne sanotte minua Uriah'ksi!"
huudahti hän ja jännehti, niinkuin sätkyttelevä kala. "Oliko hän teidän
mielestänne ollut hyvin kaunis tänä iltana, Master Copperfield?"
"Minusta hän oli samannäköinen, kuin ainakin: kaikin päin etevämpi,
kuin kukaan muu hänen ympärillänsä", vastasin minä.
"Voi, kiitoksia! Se on aivan totta!" huusi hän. "Voi paljon kiitoksia
siitä!"
"Ei tarvita", sanoin minä ylpeästi. "Ei ole mitään syytä, jonka vuoksi
kiittäisitte minua".
"Niin, Master Copperfield", lausui Uriah, "tämä on totta puhuen juuri
se asia, jonka rohkenen uskoa teille. Vaikka minä olen halpa", hän
pyyhki käsiänsä kovemmin ja katseli vuorotellen niitä ja valkeaa,
"vaikka äitini on halpa ja vaikka meidän köyhä, mutta kunniallinen
kattomme aina on ollut matala, on Miss Agnes'in kuva (minä en pelkää
salaisuuttani teille uskomasta), Master Copperfield, sillä minä olen
aina puhunut teille kaikki ensi hetkestä asti, kuin minun oli ilo nähdä
teidät noissa pony-kääsyissä vuosikausia asunut rinnassani. Voi, Master
Copperfield, millä puhtailla tunteilla minä rakastan sitä maata, jota
Agnes'ini polkee!"
Minä luulen, että aioin kuin mieletön siepata tulikuuman hiilikoukun
valkeasta ja pistää hänet puhki sillä. Tämä aikomus poukahti pois
minusta, niinkuin pyssystä ammuttu luoti: mutta Agnes'in kuva, jota jo
yksistään tämän punatukkaisen ilkiön ajatus saastutti, pysyi
mielessäni, kun katselin häntä hänen istuessaan tuossa vinoksi
vääntyneenä, niinkuin hänen rietas sielunsa olisi raadellut hänen
ruumistansa, ja pyörrytti minua. Uriah näytti paisuvan ja kasvavan
silmieni edessä; huone oli ikäänkuin täynnä hänen äänensä kaikkua; ja
minua valloitti semmoinen kummallinen tunne (jolle kenties ei kukaan
ole kokonaan vieras), että kaikki nämät olivat tapahtuneet ennen
johonkin epämääräiseen aikaan, ja että minä tiesin, mitä hän ensiksi
aikoi sanoa.
Se seikka, että hyvään aikaan havaitsin sen vallan tiedon, joka asui
hänen kasvoissaan, palautti Agnes'in pyynnön sen täydessä voimassa
vilkkaammin muistiini, kuin mikään muu ponnistus minun puoleltani. Minä
näytin paljon tyvenemmältä, kuin hiukkaa ennen olisin luullut
mahdolliseksi, kun kysyin, oliko hän ilmoittanut tunteitansa
Agnes'ille.
"Oi, ei. Master Copperfield!" vastasi hän; "oi, ei! Ei kenellekään
paitsi teille. Te näette, kuinka vasta nyt kohoon alhaisesta tilastani.
Minä panen paljon toivoa siihen, että Agnes huomaa, kuinka hyödyllinen
minä olen hänen isällensä (sillä minä luulen varmaan voivani suuresti
hyödyttää häntä, Master Copperfield) ja kuinka minä tasoitan hänen
tietänsä ja kannatan häntä. Agnes on niin hellästi liittynyt isäänsä,
Master Copperfield (voi, kuinka tuo on kaunista tyttäressä), että hän
ehkä isän tähden käy ystävälliseksi minua kohtaan".
Minä pääsin nyt täydellisesti konnan tuuman perille ja ymmärsin, miksi
hän ilmoitti sen.
"Jos teette hyvin ja kätkette salaisuuteni, Master Copperfield", jatkoi
hän, "ettekä ylipäänsä vastusta minua, pidän sitä erityisenä suosiona.
Te ette suinkaan tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita. Minä tiedän, mikä
ystävällinen sydän teillä on; mutta koska olette tunteneet minut vaan
halvassa asemassani (halvimmassa, aioin sanoa, sillä minä olen hyvin
halpa vielä), ehkä te tietämättäni vastustaisitte minua oman Agnes'ini
luona. Minä sanon häntä omaksi, näettekö, Master Copperfield. Löytyy
eräs laulu, joka sanoo: 'Ma kruunuja altistaisin, jos omata hänet
saisin'. Minä toivon saavani jonakin päivänä".
Rakas Agnes! liian armas ja liian hyvä jok'ikiselle, jota minä saatin
ajatella, oliko mahdollista, että hän oli määrätty tämmöisen
viheliäisen miehen vaimoksi!
"Ei ole mitään kiirettä tätä nykyä, näettekö, Master Copperfield",
jatkoi Uriah lipeällä tavallansa, samalla kuin minä, tätä ajatellen,
istuin ja katselin häntä. "Agnes'ini on vielä sangen nuori; ja äitini
ja minä saamme raivata tietä itsellemme ylöspäin ja asettaa monta asiaa
toiselle kannalle, ennenkuin se kokonaan kävisi laatuun. Sillä tapaa
minulle jää aikaa vähitellen antaa hänelle tietoa toiveistani, kun niin
soveltuu. Voi, minä olen niin kiitollinen teille, että olen saanut
uskoa teille tämän asian! Voi, te ette saata ajatella, kuinka se
lohduttaa minua, kun tiedän, että tunnette tilamme ettekä (kosk'ette
tahdo aikaansaattaa ikäviä asioita perheessä) vastusta minua!"
Hän tarttui käteeni, jota en tohtinut kieltää häneltä, ja kosteaksi
sitä puristettuaan katseli vaalea-naamaista kelloansa.
"Voi minua!" lausui hän, "kello käy kahta. Hetket kuluvat, kun
tuttavien kesken juttelee vanhoista asioista, Master Copperfield. Kello
on melkein puolivälissä kaksi!"
Minä vastasin, että olin luullut aikaa myöhemmäksi. Ei sen vuoksi, että
todella ajattelin sitä, vaan sen vuoksi, että keskustelun-kykyni oli
melkein kokonaan loppunut.
"Herranen aika!" lausui hän miettien. "Siinä kartanossa, jossa minä
majailen -- jonkunlainen yksityinen hotelli ja ravintopaikka likellä
New River Head'ia -- Master Copperfield, on varmaan jo kaksi tuntia
sitten menty levolle".
"Minä olen pahoillani", arvelin minä, "ettei löydy kuin yksi vuode
täällä, ja että minä --".
"Voi, älkäät mainitkokaan vuoteita, Master Copperfield!" vastasi hän
innoissansa ja nostaen ylös toista jalkaansa. "Mutta _olisiko_ teillä
mitään sitä vastaan, että panen maata kaminin eteen?"
"Jos niiksi tulee", sanoin minä, "tehkäät hyvin ja menkäät te
vuoteeseni, mutta minä panen maata kaminin eteen".
Hän kieltäysi tätä tarjousta vastaan-ottamasta ja oli liiallisessa
hämmästyksessään ja nöyryydessään melkein niin iso-ääninen, että se
olisi voinut kuulua Mrs. Crupp'in korviin, joka nyt, luullakseni,
makasi jossakin kaukaisessa huoneessa noin alaveden tasalla, uneen
tuuditettuna erään parantumattoman kellon tikityksestä, johon hän aina
vetosi, kun meillä oli joku vähäinen riita säntillisyydestä, ja joka
aina kävi kumminkin kolme neljännestä jälkeen, vaikka sitä ehtimiseen
aamulla asetettiin parhaitten ojennuskellojen mukaan. Kosk'ei mikään
syy, jota minä hämmennyksissäni kykenin esiin tuomaan, vähintäkään
järkyttänyt hänen ujouttansa eikä saattanut häntä vastaan-ottamaan
makuu-huonettani, täytyi minun parhaimmalla tavalla hankkia hänelle
sija kaminin eteen. Sohva-matrassi (joka oli monta vertaa lyhyempi,
kuin hänen pitkä ja hoikka ruumiinsa), sohva-tyynyt, yksi viltti,
pöytävaate, yksi puhdas aamiais-pöytäliina ja joku päällystakki olivat
hänen vuoteensa ja peitteensä, joista hän oli yltäkyllin kiitollinen.
Minä lainasin hänelle yölakin, jonka hän heti pani päähänsä ja jossa
hän näytti niin kauhealta, etten ole milloinkaan jälestäpäin käyttänyt
mitään semmoista, ja jätin hänet lepäämään.
Minä en koskaan unhota tätä yötä. Minä en koskaan unhota, kuinka
kääntelin ja vääntelin; kuinka väsyksiin asti ajattelin Agnes'ia ja
tätä ilkeätä olentoa; kuinka mietin, mitä minä voin tehdä ja mitä minun
tuli tehdä; kuinka en päässyt mihinkään muuhun päätökseen, kuin että
paras asia, joka minun sopi tehdä Agnes'in rauhaa varten, oli se, etten
tehnyt mitään, vaan pidin takanani, mitä olin kuullut. Jos minun
onnistui saada unta tuokioksi aikaa, kuvittelivat helläsilmäinen Agnes
ja hänen isänsä, joka lempeästi katseli häntä, niinkuin olin niin usein
nähnyt hänen katselevan, edessäni rukoilevilla kasvoilla ja täyttivät
minut epämääräisellä kammolla. Kun heräsin, istui muisto, että Uriah
makasi läheisessä huoneessa, niin raskaasti rinnalleni, kuin
painajainen, ja vaivutti minua lyijyisellä pelolla, niinkuin luonani
olisi vieraillut joku alhaisemman luokan perkele.
Hiilikoukku tunkeusi myöskin uinaileviin ajatuksiini eikä tahtonut
lähteä pois niistä. Puoli-nukkuisessa ja puoli-valveisessa tilassani
näytti se minusta vielä tulikuumalta, ja minä olin siepannut sen ulos
valkeasta ja syössyt hänen ruumiinsa puhki sillä. Tämä ajatus kiusasi
minua lopulta siinä määrässä, että minä, vaikka tiesin, ettei siinä
ollut mitään perää, menin hiljalleen läheiseen huoneesen katsomaan
häntä. Siinä minä näin hänen makaavan selällänsä, jalat ulottuen, en
tiedä mihin, korina kurkussa, nenä tukossa ja suu auki, kuin
postiluukku. Hän oli oikeassa olossaan niin paljon pahempi, kuin
kiihtyneessä mielikuvituksessani, että jälestäpäin pelkkä inho veti
minut hänen luoksensa, enkä minä malttanut olla joka puoli tunti taikka
niillä vaiheilla sisään ja ulos astumatta, häntä uudestaan katsoakseni.
Tuo pitkä, pitkä yö näytti yhtä kolkolta ja toivottomalta, kuin
koskaan, eikä mikään päivän enne ilmestynyt mustalla taivaalla.
Kun näin hänen astuvan portaita alas varhain aamulla (sillä, kiitos
Jumalan! hän ei tahtonut jäädä suurukselle), tuntui minusta, kuin yö
olisi mennyt pois hänen haamussaan. Commons'iin lähtiessäni käskin
erittäin Mrs. Crupp'in jättää akkunat auki, että arki-huoneeni
tuuleentuisi ja puhdistuisi hänen läsnä-olostaan.