Ensimäinen ylellisyyteni.
Ihmeen ihanaa oli, kun sain pitää tätä pulskeata linnaa itseäni varten
ja ulko-ovea sulkeissani tuntea itseni Robinson Crusoe'ksi, kun hän oli
astunut linnoitukseensa ja vetänyt tikapuunsa ylös perästään. Ihmeen
ihanaa oli kävellä ympäri kaupunkia, huoneeni avain plakkarissani, ja
tietää, että minun sopi käskeä minkä toverin hyvänsä tulla kotiini ja
olla aivan vakuutettu siitä, ettei siitä ollut vastusta kenellekään,
jollei minulle itselle. Ihmeen ihanaa oli, kun sain päästää itseni
sisään ja ulos, tulla ja mennä ilman yhtäkään sanaa kenellekään ja
soittaa huohottavaa Mrs. Crupp'ia ylös maan uumenista, kun tarvitsin
häntä -- ja hän katsoi hyväksi tulla. Kaikki tämä oli, sanon, ihmeen
ihanaa; mutta minun täytyy myöskin tunnustaa, että löytyi aikoja,
jolloin se oli kovasti ikävää.
Se oli ihanaa aamuisin, erittäinkin kauniina aamuina. Se näytti sangen
vilppaalta, vapaalta elämältä päivän valossa, vielä vilppaammalta ja
vapaammalta auringonpaisteessa. Mutta kun päivä kallistui, näytti
elämäkin alenevan. En tiedä, mistä se tuli; se näytti harvoin hyvältä
kynttilänvalossa. Minä kaipasin silloin jotakuta, jonka kanssa
puhuisin. Minä kaipasin Agnes'ia. Minä huomasin hirveän aukon siinä,
missä tuo hymyilevä kätkö, jolle olin uskonut kaikki, ennen oli
siainnut. Mrs. Crupp näytti olevan pitkän matkan päässä. Minä ajattelin
edellä-käviääni, joka oli kuollut juoppoudesta ja savusta; ja minä
olisin melkein suonut, että hän olisi ollut niin hyvä ja elänyt eikä
kuolemallansa kiusannut minua.
Kahden päivän ja yön perästä tuntui minusta, kuin olisin elänyt siellä
vuoden, enkä minä kuitenkaan ollut tuntiakaan vanhempi, vaan oma
nuoruuteni vaivasi minua yhtä paljon kuin ennen.
Kun Steerforth ei vielä ollut ilmestynyt, josta syystä rupesin
pelkäämään, että hän oli sairastunut, lähdin minä kolmantena päivänä
varhain Commons'ista ja astuin Highgateen. Mrs. Steerforth tuli hyvin
iloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi, että Steerforth oli mennyt
yhden Oxford'in ystävänsä kanssa katsomaan jotakin muuta ystävää, joka
asui likellä St. Albans'ia, mutta että hän odotti häntä kotiin
huomiseksi. Minä pidin niin paljon Steerforth'ista, että oikein
kadehdin hänen Oxford'in ystäviänsä.
Kun Mrs. Steerforth hartaasti pyysi minua jäämään päivällisiksi,
suostuin siihen, emmekä koko päivänä, luullakseni, puhuneet mistään
muusta, kuin Steerforth'ista. Minä kerroin hänelle, kuinka paljon
Yarmouth'issa rakastivat häntä ja mikä hauska kumppani hän oli ollut.
Miss Dartle oli täynnänsä viittauksia ja salaperäisiä kysymyksiä, mutta
piti paljon lukua kaikista toimistamme siellä ja sanoi: "oliko se
todella niin?" ja niin edespäin, niin usein, että hän sai urkituksi
minusta, mitä hän tahtoi tietää. Hänen ulkomuotonsa oli ihan semmoinen,
kuin olen kuvannut sitä, kun ensi kerran näin hänet; mutta molempien
ladyjen seura oli niin miellyttävä ja tuntui minusta niin luontevalta,
että huomasin olevani hiukan rakastuneena Miss Dartle'en. Minä en
voinut olla monta kertaa illan kuluessa ja etenkin kotiin astuessani
ajattelematta, kuinka hupainen seurustelia hän olisi Buckingham
Street'illä.
Minä join juuri kahviani ympyräleivän kanssa aamulla ennen Commons'iin
lähtöäni -- ja minun sopii ehkä muistuttaa tässä, että oli kummallista,
kuinka paljon kahvia Mrs. Crupp pani menemään ja kuinka heikkoa se
kuitenkin oli -- kun Steerforth itse rajattomaksi ilokseni astui
sisään.
"Rakas Steerforth'ini", huudahdin minä, "minä rupesin jo luulemaan,
etten koskaan enää saisi nähdä sinua jälleen!"
"Minä vietiin väkisin pois", lausui Steerforth, "jo päivää jälkeen
kotiin-tuloni. No, Tuhat-ihanainen, oikein mainio vanha poika sinä
oletkin täällä!"
Jommoisellakin ylpeydellä minä näytin hänelle koko kerroksen,
ruokakammiota unhottamatta, ja hän kiitti sitä kovasti. "Minä kerron
sinulle jotakin, vanha poika", lisäsi hän, "minä rupean pitämään
kaupungin asuntoani täällä, siksi kuin annat minulle käskyn muuttaa".
Tätä oli hyvin hauska kuulla. Minä vastasin hänelle, että jos hän
odotti sitä, hän saisi odottaa tuomiopäivään saakka.
"Mutta sinun täytyy saada vähän suurusta!" sanoin minä, käsi kellon
nuoralla. "Mrs Crupp keittää sinulle vähän uutta kahvia, ja minä
paahdan sinulle vähän silavaa eräässä vanhan pojan tinaläkki-uunissa,
jonka olen saanut tänne".
"Ei, ei!" lausui Steerforth. "Älä soita! Minä en voi! Minun on määrä
suurustella yhden noitten toverien kanssa, jotka asuvat Piazza
Hotel'issa Covent Garden'issa".
"Mutta sinä palajat päivällisiksi?" sanoin minä.
"Minun on mahdoton, henkeni kautta. Ei mikään olisi niin minun
mieleeni, mutta minun _täytyy_ olla noitten kahden toverin kanssa. Me
lähdemme kaikki kolme yhdessä pois huomis-aamuna".
"Tuo heidät siinä tapauksessa tänne päivällisille", vastasin minä.
"Luuletko, että he tulisivat?"
"Heitä olisi kyllä helppo saada tulemaan", arveli Steerforth; "mutta me
vaivaisimme sinua. Sopisi paremmin, että sinä tulet syömään päivällistä
johonkin meidän kanssamme".
Minä en tahtonut millään lailla suostua tähän, sillä mieleeni joutui,
että minun todella tulisi pitää vähäiset huoneenristiäiset ja ettei
mitään parempaa tilaisuutta siihen koskaan voisi ilmestyä. Minä olin
kahta ylpeämpi huoneistani, kun Steerforth oli kiittänyt niitä, ja
minulla oli tulinen halu panna liikkeelle niitten viimeiset varat. Minä
vaadin häntä sentähden varmaan lupaamaan molempien ystäviensä puolesta,
ja me määräsimme päivällistunnin kello kuudeksi.
Kun hän oli mennyt, soitin minä ylös Mrs. Crupp'in ja ilmoitin hänelle
hurjan aikomukseni. Mrs. Crupp sanoi ensiksi: se oli hyvin tietty,
ettei häntä sopinut pyytää passariksi, mutta hän tunsi erään vikkelän,
nuoren miehen, joka, hänen luullaksensa, saataisiin siihen virkaan ja
jonka ehdot olivat viisi shilling'iä sekä mitä minä suvaitsin lisäksi
antaa. Minä sanoin: kaiketi otamme hänet. Toiseksi, sanoi Mrs. Crupp,
oli selvä asia, ettei hän voinut olla kahdessa paikassa yhtä haavaa
(jossa hän mielestäni puhui järkevästi), ja että välttämättömästi
tarvittiin nuori tyttö, joka oli asetettava ruokakammioon yhden
makuuhuoneen kynttilän kanssa ja koko ajan siellä lakkaamatta pesisi
talrikkeja. Minä kysyin, mikä olisi tämän nuoren tytön makso, ja Mrs.
Crupp sanoi arvelevansa, ettei kahdeksantoista pennyä tekisi minua
rikkaammaksi eikä köyhemmäksi. Minä sanoin arvelevani samaa; ja _tämä_
oli ratkaistu. Sitten Mrs. Crupp sanoi: nyt päivällisiin.
Kummallista ajattelevaisuuden puutetta oli se rautakaluin kauppias,
joka oli sepittänyt Mrs. Crupp'in kyökinarinan, osoittanut, kun ei
tällä saanut laitetuksi mitään muuta kuin kotletteja ja perunavoita.
Mitä kalakattilaan tuli, sanoi Mrs. Crupp: hyvä! tahdoinko vaan tulla
katsomaan hälliä. Parempaa, kuin tämän, hän ei voinut sanoa. Tahdoinko
tulla katsomaan sitä? Kosk'en olisi käynyt paljon viisaammaksi,
vaikka _olisin_ katsonut sitä, kielsin ja sanoin: "älkäät huoliko
kalasta!" Mutta Mrs. Crupp vastasi: älkäät sitä sanoko; löytyypä
ostroneita ja miks'ei niitä otettaisi? Niin _tämä_ oli ratkaistu. Mrs.
Crupp sanoi silloin, että mitä hän kehoittaisi hankkimaan, olisi tämä:
pari hyvin paistettua, lämmintä kanaa -- pasteijan-leipojalta;
haudutettua biffiä kasvasten kanssa -- pasteijan-leipojalta; kaksi
vähäistä väliruokaa, esimerkiksi koho-kakkua ja joku munuais-laitos --
pasteijan-leipojalta; yksi torttu ja (jos niin tahdoin) vähän hyytelöä
-- pasteijan-leipojalta. Tämä, sanoi Mrs. Crupp, tuottaisi hänelle
täyden vapauden koota kaikki ajatuksensa potaatteihin ja asettaa esiin
juuston ja sillerian, niinkuin hän tahtoi sen tehdyksi.
Minä noudatin Mrs. Crupp'in neuvoja ja tein itse tilaukset
pasteijan-leipojalla. Kun jälestäpäin kävelin pitkin Strand'ia ja näin
erään lihapuodin akkunassa jonkunlaista kovaa, täplikästä ainetta, joka
vivahti marmoriin, mutta oli lipullaan nimitetty "Mock Turtle'ksi",[29]
menin sisään ja ostin liuskan siitä, joka, niinkuin jälestäpäin sain
syytä luulla, olisi riittänyt viidelletoista hengelle. Tätä ruokaa
suostui Mrs. Crupp, vähän vastustettuaan, lämmittämään; ja sulana se
kutistui siinä määrässä, että havaitsimme sen olevan, niinkuin
Steerforth sanoi, helpon neljän hengen suorittaa.
Nämät hankkeet onnellisesti suoritettuani ostin pienen desertin Covent
Garden'in torilla ja tein lavealäntäisen tilauksen erään läheisen
viinikauppiaan luona. Kun jälkeen puolen päivää palasin kotiin ja näin
pullot asetettuina neliskulmaan ruokakammion lattialle, näyttivät ne
niin monilukuisilta (vaikka kaksi niistä puuttui, josta Mrs. Crupp oli
kovin pahoillaan), että suorastaan pelästyin niitä.
Steerforth'in ystävien nimi oli toisen Grainger, ja toisen Markham. He
olivat molemmat hyvin iloisia ja vilkkaita tovereita; Grainger hiukan
vanhempi, kuin Steerforth, Markham nuorekkaan-näköinen ja minä sanoisin
kahdenkymmenen vuoden vanha. Minä huomasin, että jälkimäinen aina puhui
itsestänsä epämääräisesti niinkuin "ihmisestä" ja harvoin taikka ei
milloinkaan singularin ensimäisessä personassa.
"Ihminen menestyy varmaan sangen hyvin täällä, Mr. Copperfield", lausui
Markham -- tarkoittaen itseänsä.
"Asunto ei ole huonolla paikalla", sanoin minä, "ja huoneet ovat
todella mukavat".
"Minä toivon, että olette molemmat tuoneet ruokahalun muassanne?"
arveli Steerforth.
"Kunniani kautta", vastasi Markham, "kaupunki näyttää teroittavan
ihmisen ruokahalua. Ihminen on nälissään koko päivän. Ihminen syö
alinomaa".
Minä olin alussa vähän hämmentynyt ja tunsin itseni liian nuoreksi
isännöimään, jonka vuoksi käskin Steerforth'in istua ylimmäiseen
paikkaan, kun päivälliset ilmoitettiin valmiiksi, ja asetuin itse
vastapäätä häntä. Kaikki oli erittäin hyvää; me emme säästäneet viiniä;
ja Steerforth'in onnistui täydellisesti saada kaikki käymään
oivallisesti, ettei mikään keskeyttänyt juhlaamme. Minä en ollut
päivällisten kuluessa niin hyvä seurakumppani, kuin olisin suonut,
sillä tuolini oli vastapäätä ovea, ja huomioni kääntyi muuanne, kun
havaitsin, että tuo vikkelä, nuori mies sangen usein meni ulos
huoneesta ja että hänen varjonsa aina heti sen jälkeen näkyi eteisen
seinällä, pullo suun edessä. Tuo nuori tyttö saatti minut samaten vähän
levottomaksi: ei niin paljon sen kautta, että hän laiminlöi talrikkien
pesun, kuin sen kautta, että hän särki ne. Hän oli luonnostaan
tiedonhaluinen eikä saanut (vaikka hänen oli ankara käsky)
ruokakammiossa pysytyksi, vaan kurkisteli lakkaamatta sisään meidän
puoleemme ja luuli alinomaa, että hän huomattiin, jossa luulossa hän
useita kertoja peräytyi talrikkien päälle (joilla hän oli huolellisesti
kivittänyt lattian) ja aikaan saatti paljon häviötä.
Nämät olivat kuitenkin vaan vähäisiä vastuksia ja unhottuivat helposti,
kun pöytäliina otettiin pois ja jälkiruoka asetettiin esiin; jossa
pitojemme kohdassa vikkelä, nuori mies havaittiin käyneen
puhumattomaksi. Salakättä käskin hänen etsiä Mrs. Crupp'in seuraa sekä
myöskin viedä nuoren tytön muassansa alikerrokseen, ja heittäysin nyt
nautinnon valtaan.
Minä aloitin sillä, että olin erittäin iloinen ja keveäsydäminen;
kaikenlaiset puoleksi unhottuneet jutut tunkivat tunkemalla mieleeni ja
saattivat minut tavattoman puheliaaksi. Minä nauroin sydämellisesti
omia leikinlaskujani ja jokaisen muun; käskin Steerforth'ia
järjestykseen, koskei hän tarjonnut viiniä; tein monta lupausta lähteä
Oxford'iin; ilmoitin, että aioin toistaiseksi kerran viikkoonsa pitää
tämänkaltaisia päivälliskemuja; ja otin puolettomuuttani niin paljon
nuuskaa Grainger'in rasiasta, että minun täytyi mennä ruokakammioon ja
siellä itsekseni kestää kymmenen minutin aivastus-kuuro.
Minä jatkoin sillä, että nopeammin ja yhä nopeammin tarjosin viiniä ja
ehtimiseen nousin ylös, korkkiruuvi kädessä, avaamaan enemmän pulloja
aikaa ennen, kuin niitä tarvittiin. Minä esittelin Steerforth'in
maljaa. Minä sanoin, että hän oli minun kalliin ystäväni, lapsuuteni
suojelia ja nuoruuteni kumppani. Minä sanoin, että minua ihastutti
esitellä hänen maljaansa. Minä sanoin, että olin suuremmassa velassa
hänelle, kuin koskaan voin maksaa, ja ihmettelin häntä paljon enemmän,
kuin ikinä voin lausua. Minä päätin sanoilla: "Steerforth'in onneksi!
Jumala siunatkoon häntä! Hurraa!" Me hurrasimme hänelle kolmesti
kolme kertaa ja lisäksi kerran ja päälle päätteeksi kerran
vielä aika lailla. Minä särjin lasini, kun astuin pöydän ympäri
pudistamaan hänen kättänsä, ja sanoin (kahdella sanalla):
"Steerforthsinäoletolemisenijohtava tähti".
Minä jatkoin sillä, että äkkiä havaitsin jonkun olevan keskellä jotakin
laulua. Markham oli laulaja, ja hän lauloi: "Kun suruhun sortunut
syömeni on". Laulun laulettuansa sanoi hän, että hän tahtoi esitellä
"naisen" maljaa. Minä panin tätä vastaan enkä voinut sallia sitä. Minä
sanoin, ettei maljaa esitelty kunnioittavaisella tavalla ja etten
koskaan suostuisi tähän maljaan huoneessani muulla lailla, kuin että se
esitettiin "ladyille". Minä puhuin jotenkin ylpeästi Markham'ia
vastaan, etupäässä, luullakseni, siitä syystä, että näin Steerforth'in
ja Grainger'in nauravan itseäni -- taikka häntä -- taikka meitä
molempia. Hän sanoi, että ihmistä ei saanut käskeä. Minä sanoin, että
ihmistä _sai_. Hän sanoi sitten, että ihmistä ei saanut loukata. Minä
sanoin, että siinä hän oli oikeassa -- ei se koskaan saisi
tapahtua minun kattoni alla, jossa kotijumalat olivat pyhät ja
vieraanvaraisuuden lait ylimmät. Hän sanoi, ettei se alentanut ihmisen
arvoa, jos tunnusti, että minä olin saakelin hyvä toveri. Minä
esittelin kohta hänen maljaansa.
Joku poltti. Me poltimme kaikki. _Minä_ poltin ja koetin kukistaa
pudistuksia, jotka yhä alkoivat tuntua. Steerforth oli pitänyt minulle
puheen, jonka kuluessa olin ollut liikutettu melkein kyyneliin. Minä
vastasin kiittäen siitä ja toivoin, että vieraani söisivät päivällistä
minun kanssani huomenna ja ylihuomenna -- joka päivä kello viisi, että
saisimme nauttia keskustelua ja yhdessä olon iloja kokonaisen pitkän
illan. Minä tunsin sydämessäni, että minun tuli esitellä erään henkilön
maljaa. Minä tahdoin esitellä tätini maljaa. Eläköön Miss Betsey
Trotwood, sukupuolensa paras!
Joku nojautui ulos makuuhuoneeni akkunasta virvoittaen otsaansa kylmää
muurin-reunusta vastaan ja tuntien ilman koskevan kasvojansa. Se olin
minä. Minä puhuttelin itseäni "Copperfield'iksi" ja sanoin: "miksi
koetit polttaa? Sinun olisi pitänyt tietää, ettet voinut sitä tehdä".
Nyt joku epävakaisesti katseli kasvojansa peiliin. Se olin myöskin
minä. Minä olin kovin vaalea peilissä; silmäni näyttivät tylsältä; ja
hiukseni -- hiukseni vaan, ei mikään muu -- näyttivät päihtyneiltä.
Joku sanoi minulle: "mennään teateriin, Copperfield!" Ei ollut mitään
makuuhuonetta edessäni, vaan taas kilisevä, laseilla peitetty pöytä,
lamppu, Grainger oikealla kädelläni, Markham vasemmalla ja Steerforth
vastapäätä -- kaikki istuen sumussa ja pitkän matkan päässä. Teateriin?
Todellakin. Sinne juuri mennään. Lähdetään. Mutta heidän täytyi antaa
minulle anteeksi, että ensiksi saatin kaikki ulos ja väänsin alas
lampun -- tulipalon varalle.
Jonkunlaisen hämmingin johdosta pimeässä oli ovi kadonnut. Minä
hapuilin sitä akkunan-kartiinein välistä, kun Steerforth nauraen
tarttui käsivarteeni ja talutti minut ulos. Me astuimme portaita alas,
toinen toisensa perästä. Likellä alipäätä joku kaatui ja kukertui alas.
Joku muu sanoi, että se oli Copperfield. Minä suutuin tästä väärästä
ilmoituksesta, siksi kuin havaitsin itseni makaavan selälläni
porstuassa ja rupesin ajattelemaan, että siinä oli jotakin perää.
Kovin sumuinen ilta ja isot kehät katulamppujen ympärillä! _Minä_ pidin
sitä kylmänä. Steerforth siivosi minua jonkun lyhtypaalun vieressä ja
oikaisi suoraksi hattuni, jonka joku mitä kummallisimmalla tavalla veti
esiin jostakin, sillä se ei ollut päässäni ennen. Steerforth arveli
silloin: "sinä olet varsin hyvä taas, Copperfield, etkö ole?" ja minä
vastasin hänelle: "aikalailla".
Eräs mies, joka istui jossakin kyhkyislakan tapaisessa, katsahti ulos
sumusta ja otti rahaa joltakulta, kysyen, olinko minä yksi niistä
gentlemaneista, joitten puolesta oli maksettu, ja näyttäen (niinkuin
muistan, kun vilaukselta näin hänet) jotenkin epätietoiselta, ottaisiko
hän rahaa minua varten vai ei. Kohta sen perästä olimme kovin korkealla
sangen kuumassa teaterissa ja katsoimme alas isoon parterriin, joka
minusta näytti savuavan; ihmiset, joita se oli täynnä, olivat siinä
määrässä epäselvät. Siellä oli myöskin iso näkymö, joka näytti hyvin
puhtaalta ja sileältä, kun tuli kadulta; ja siellä oli ihmisiä
näkymöllä, jotka puhuivat niitä näitä, mutta ei ollenkaan niin, että
sopi ymmärtää mitään. Siellä oli kosolta kirkasta valoa, ja siellä oli
soittoa, ja siellä oli ladyjä alhaalla logeissa ja tiesi mitä kaikkia.
Koko rakennus näytti minusta siltä, kuin se olisi opetellut uimaan; sen
käytös oli aivan käsittämätön, kun koetin asettaa sitä.
Jonkun ehdoituksesta päätimme mennä alikertaan galalogeihin, joissa
ladyt istuivat. Eräs gentlemani, joka täydessä juhlapuvussa venyi
jollakin sohvalla, teateri-kiikari kädessään, heilahti silmieni ohitse
ja jossakin peilissä myöskin oma kuvani ruumiinkokoisena. Sitten minua
johdatettiin yhteen noista logeista, ja minä havaitsin itseni sanovan
jotakin, samalla kuin istuin alas, ja ihmisten ympärilläni huutavan
"hiljaa!" jollekulle ja ladyjen luovan suuttuneita silmäyksiä minuun ja
-- kuinka! niin! -- Agnes'in istuvan edessäni samassa logissa, lady ja
gentlemani hänen vieressänsä, joita en tuntenut. Paremmin, kuin
silloin, näen nyt, kuinka hänen kasvonsa kääntyivät minua kohden
muististani häviämättömällä surulla ja kummastuksella.
"Agnes!" sanoin minä sopertaen, "Herrasiunakkoominua! Agnes!"
"Hiljaa kaikella muotoa!" vastasi hän, minä en ymmärtänyt miksi. "Sinä
häiritset yleisöä. Katso näkymölle päin!"
Minä koetin hänen käskystään saada sitä seisomaan alallansa ja kuulla
jotakin siitä, mitä siellä tapahtui, mutta aivan turhaan. Minä katselin
nyt Agnes'ia taas ja näin hänen peräytyvän yhteen nurkkaan ja panevan
hansikoitun kätensä otsallensa"
"Agnes!" sanoin minä. "Minäpelkäänettetvoihyvin".
"Niin, niin. Älä huoli minusta, Trotwood", vastasi hän. "Kuuleppa!
Menetkö pian pois?"
"Meenkömäpois?" vastasin minä.
"Niin".
Minulla oli jonkunlainen typerä aikomus vastata, että aioin odottaa,
että saisin saattaa häntä portaista alas. Minä arvaan, että jollakin
tavalla lausuinkin sitä; sillä vähän aikaa minua tarkasti katseltuaan
näytti hän ymmärtävän ja vastasi matalalla äänellä:
"Minä tiedän, että tahdot tehdä, mitä minä pyydän, jos sanon sinulle,
että hartaasti suon sitä. Mene nyt täältä, Trotwood, minun tähteni, ja
pyydä, että ystäväsi vievät sinut kotiin".
Hän oli sillä haavaa saattanut minut sen verran järkeeni, että, vaikka
olin suuttunut häneen, olin häpeissäni ja lyhyellä "hyvästi!" nousin
ja menin pois. He seurasivat minua, ja minä astuin yhdellä kertaa
login-ovesta makuuhuoneeseni, jossa ainoastaan Steerforth oli kanssani
ja jossa vuoroin kerroin hänelle, että Agnes oli sisareni, vuoroin
vannotin häntä tuomaan korkkiruuvia, että saisin avata uutta
viinipulloa.
Kuinka joku, vuoteessani maaten, makasi siinä ja haasteli ja uudestaan
tapaturmaa toimitteli näitä kaikkia kuumeenkaltaisessa unelmassa, jota
kesti koko yön -- vuode kuohuvana merenä, joka ei koskaan tyyntynyt!
Kuinka minua, kun tämä joku vähitellen muuttui minuksi itseksi, rupesi
kuivaamaan ja minusta tuntui, kuin ihoni ollut olisi kova lauta,
kieleni tyhjän kattilan pohja, joka oli pitkästä palveluksesta
tahmennut ja paloi verkkaisella valkealla, ja kämmeneni kuumat
metalli-laa'at, joita ei mikään jää voinut kylmentää!
Mutta sitä sielun tuskaa, omantunnon soimausta ja häpeätä, jota tunsin,
kun heräsin itsetietoon seuraavana päivänä! Kauhuni, kun luulin
tehneeni tuhansia tyhmiä töitä, joita olin unhottanut pois ja joita ei
mikään koskaan voinut sovittaa -- muisto tuosta haihtumattomasta
katseesta, jonka Agnes oli luonut minuun -- kiduttava mahdottomuus
tavata häntä, kosk'en minä luontokappaleena, jommoisena olin, tietänyt,
kuinka hän sattui olemaan Londonissa taikka missä hän asui -- inhoni,
jonka yksistään sen huoneen näky herätti, jossa juominki pidettiin --
pakottava pää -- savun haju, lasien näky, kykenemättömyyteni mennä ulos
taikka edes nousta ylös! Voi, mikä päivä se oli!
Voi, mikä ilta, kun istuin valkean ääressä, edessäni maljallinen
rasva-tiplaista lampaanlihan-lientä, ja ajattelin, että astuin samaa
tietä, kuin edelläkäviäni, ja ehkä perisin hänen surkean elämäkertansa,
niinkuin hänen huoneensakin, ja puoleksi tuumin rientää suorastaan
Dover'iin ja ilmoittaa kaikki! Mikä ilta, kun Mrs. Crupp tuli sisään
ottamaan pois liemi-maljaa ja juusto-talrikilla toi minulle yhden
munuaisen, joka oli ainoa jäännös eilisistä pidoista, ja minä todella
olin valmis heittäymään hänen nankini-syliinsä ja syvästi katuen
sanomaan: "Voi, Mrs. Crupp, Mrs. Crupp, älkäät huoliko jälkeenjääneistä
ruo'ista! Minä olen kovin onneton!" -- jollen siinäkin tilassa olisi
epäillyt, että Mrs. Crupp oli semmoinen nainen, johon sopi luottaa!