Minä huomaan Mr. Dick'in puheen todeksi ja valitsen ammattini.
Kun aamulla heräsin, ajattelin hyvin paljon pikku Em'lyä ja hänen
mielenliikutustansa edellisenä iltana, Marthan lähdettyä. Minusta
tuntui, kuin olisin jonkunlaisella pyhällä tavalla saanut tietoa noista
perheellisistä heikkouden ja hellyyden kohdista ja että niitten
ilmoittaminen yksin Steerforth'illekin olisi väärä. Minä en hellinyt
ketään ihmistä enemmän, kuin sitä sievää pikku olentoa, joka oli ollut
leikkikumppanini ja jota minä silloin -- siitä olen aina ollut
vakuutettu ja siitä pysyn aina vakuutettuna kuolinhetkeeni saakka --
hartaasti rakastin. Jos olisin muille -- vaikka vaan Steerforth'ille --
jutellut, mitä pikku Em'ly ei ollut kyennyt salaamaan, kun hänen
sydämensä sattumuksesta oli auennut eteeni, olisi se minusta ollut
huono teko, sopimaton itselleni, sopimaton sille puhtaan lapsuutemme
valolle, jonka minä aina näin ympäröivän hänen päätänsä. Minä päätin
sentähden kätkeä asian omaan poveeni; ja siinä se antoi uuden sulon
pikku Em'lyn kuvalle.
Aamulla syödessämme sain kirjeen tädiltäni. Koska siinä puhuttiin
semmoisista asioista, joissa luulin Steerforth'in voivan neuvoa minua
yhtä hyvin, kuin kenenkään muun, ja joista, minä tiesin sen, minua
huvittaisi keskustella hänen kanssaan, päätin ottaa ne puheeksi
kotimatkallamme. Tällä haavaa oli meillä yltäkyllin tekemistä,
ennenkuin olimme jättäneet kaikki ystävämme hyvästi. Mr. Barkis ei
suinkaan ollut se, joka vähimmin pahoitteli lähtöämme, ja hän olisi,
luullakseni, vielä kerran avannut arkkuansa ja pannut toisen guinean
menemään, jos se olisi pysyttänyt meitä vielä kahdeksanviidettä tuntia
Yarmouth'issa. Peggotty ja kaikki hänen sukulaisensa olivat suruissansa
meidän menomme vuoksi. Koko Omer ja Joram'in perhe lähti liikkeelle
sanomaan hyvästi meille; ja Steerforth'ia oli semmoinen joukko
vapaa-ehtoisia merenkulkioita saattamassa, kun koffertimme vietiin
vaunujen luo, että, vaikka meillä olisi ollut kokonaisen rykmentin
matkakalusto muassamme, meiltä tuskin olisi puuttunut kantajia sen
kuljettamiseksi. Sanalla sanoen, me lähdimme kaikkien asian-omaisten
meitä kaivatessa ja ihmetellessä ja jätimme paljon ihmisiä suruun
jälkeemme.
"Jäättekö pitkäksi aikaa tänne, Littimer?" kysyin minä, kun hän seisoi
ja odotti, että vaunut lähtisivät.
"Ei, Sir", vastasi hän; "arvattavasti ei aivan pitkäksi, Sir".
"Hän tuskin saattaa sanoa sitä nyt", muistutti Steerforth
huolimattomasti. "Hän tietää, mitä hänen tulee tehdä, ja hän tekee
sen".
"Siitä olen varma", lausuin minä.
Littimer kosketti hattuansa niinkuin kiittääksensä minua hyvästä
ajatuksestani, ja minusta tuntui kuin olisin ollut noin kahdeksan
vuoden vanha. Hän kosketti hattuansa vielä kerran, toivottaen meille
onnea matkalle; ja me jätimme hänet seisomaan kivitykselle yhtä
arvokkaaksi mysteriksi, kuin mikään Egyptin pyramidi.
Hetkeen aikaan emme lausuneet mitään. Steerforth oli tavattoman
harvapuheinen ja minulla oli kylläksi työtä, kun mietiskelin, milloin
saisin nähdä nuot vanhat paikat jälleen ja mitkä uudet muutokset sillä
välin tapahtuisivat minussa taikka niissä. Viimein Steerforth yhtäkkiä
kävi iloiseksi ja puheliaaksi, niinkuin hän joka silmänräpäys osasi
muuttua miksi hyvänsä hän tahtoi, ja nykäisi minua käsivarresta:
"Pane kielesi liikkeelle, David. Kuinka sen kirjeen laita oli, josta
puhuit, aamiaista syödessämme?"
"Niin!" vastasin minä, vetäen sitä ulos plakkaristani. "Se on
tädiltäni".
"Ja mitä hän sanoo, joka vaatii miettimistä!"
"No, hän muistuttaa minulle, Steerforth", lausuin minä, "että minä
lähdin tälle retkelle katsoakseni ympärilleni ja ajatellakseni vähän".
"Jota tietysti olet tehnyt?"
"Sitä minun ei juuri sovi sanoa. Totta puhuen, pelkään, että olen
unhottanut sen".
"No niin! Katso nyt ympärillesi ja opi, mitä olet laiminlyönyt", lausui
Steerforth. "Katso oikealle, ja sinä näet laakean maan ja paljon soita;
katso vasemmalle, ja sinä näet saman. Katso eteenpäin etkä sinä
havaitse mitään eroitusta; katso taaksesi, eikä se siitä parane".
Minä nauroin ja vastasin, etten huomannut mitään soveliasta ammattia
koko näkö-alassa; johon ehkä sen laakeus oli syy.
"Mitä tätimme asiasta sanoo?" kysyi Steerforth, luoden silmänsä
kädessäni olevaan kirjeesen. "Ehdotteleeko hän jotakin?"
"Ehdottelee", vastasin minä. "Hän kysyy minulta tässä, luulenko, että
minua haluttaisi ruveta proktoriksi? Mitä sinä siitä arvelet?"
"No, enpä tiedä", vastasi Steerforth kylmäkiskoisesti. "Sinun sopii
yhtä hyvin ruveta siksi, kuin muuksikin, luulen minä".
Minä en voinut olla jälleen nauramatta, kun hän näin laski kaikki virat
ja ammatit tasa-arvoisiksi; ja minä sanoin sitä hänelle.
"Mikä proktori on, Steerforth?" kysyin minä.
"No, hän on, niin sanoakseni, munkintapainen asianajaja", vastasi
Steerforth. "Hän on muutamissa vanhanaikaisissa oikeusteissä Doctors'
Commons'issa -- tuossa unteliaassa, vanhassa sopessa likellä St.
Paul'in kirkkomaata -- mitä edusmiehet ovat tavallisissa oikeustoissa.
Hän on semmoinen virkamies, jonka oleminen asiain luonnollisen menon
mukaan olisi pitänyt loppua kaksisataa vuotta takaperin. Minä voin
selittää sinulle parhaiten, mitä hän on, jos selitän sinulle, mitä
Doctors' Commons on. Se on vähäinen, syrjäinen paikka, jossa laskevat
niin sanottua kirkollista lakia ja tekevät kaikenlaisia temppuja
vanhojen, kuluneitten, kummallisten parlamentin päätösten avulla,
joista kolme neljättä osaa mailmaa ei tiedä mitään ja joita neljäs osa
luulee kivettyneessä tilassa kaivetun maasta Edward'ein aikoina. Se on
semmoinen paikka, jolla on muinaisista ajoista asti yksin oikeus
suoritella testamentti- ja naimis-asioita sekä riitoja laivoista ja
veneistä".
"Joutavia, Steerforth!" huudahdin minä. "Ethän sinä väitä, että
meri- ja kirkko-asioilla on jonkunlaista yhteyttä?"
"Ei, poikaseni, sitä minä en väitä", vastasi hän; "mutta minä aioin
sanoa, että samat miehet hoitavat ja ratkaisevat niitä tässä samassa
Doctors' Commons'issa. Sinä menet sinne joku päivä ja tapaat heidät
ympäri ääriä solkkaamasta Young'in sanakirjan meri-lauselmia sen
johdosta, että 'Nancy' on purjehtinut 'Sarah Jane'n' upoksiin taikka
että Mr. Peggotty ja Yarmouth'in venemiehet ovat myrskyssä lähteneet
vesille viemään ankkuria ja köyttä 'Nelson'ille', hätään joutuneelle
Itä-Indian käviälle; ja sinä menet sinne toinen päivä ja tapaat heidät
tutkimasta todistuksia myötä ja vastaan jonkun papin asiassa, joka on
käyttänyt itsensä huonosti; ja näet, että se, joka oli tuomarina
meri-asiassa, on advokatina papin asiassa taikka päin-vastoin. He ovat
niinkuin näytteliät: milloin on sama mies tuomarina, milloin ei;
välisti hän on sitä, välisti tätä; sitten hän taas on jotakin ihan
toista; muuttuu muuttumistaan alinomaa; mutta aina se on pikku sangen
hauska ja tuottelias yksityisteateri, jossa näytellään erinomaisen
valitulle kuulia-joukolle".
"Mutta eihän advokati ja proktori ole sama?" arvelin minä hiukan
hämmentyneenä. "Ovatko he?"
"Ei", vastasi Steerforth, "advokatit ovat sivili-oikeuden tutkijoita --
miehiä, jotka ovat päässeet tohtorin arvoon yliopistossa; tämä on
ensimäinen syy, jonka vuoksi minä tiedän jotakin siitä. Proktorit
käyttävät advokateja. Molemmat saavat sangen sievät palkat, ja kaikki
yhdessä he ovat mahtava, soma seurue. Ylipäänsä tahtoisin kehoittaa
sinua kiltisti antaumaan Doctors' Commons'iin, David. He kerskailevat
itse hienosta käytöksestään, voin minä kertoa sinulle, jos siitä on
sinulla jotakin iloa".
Minä en pitänyt lukua siitä kevytmielisestä tavasta, jolla Steerforth
keskusteli tätä ainetta. Minä ainoastaan liitin asian siihen
levolliseen vakavuuden ja vanhuuden ulkomuotoon, jota minä katsoin
kuuluvaksi tuohon "unteliaasen, vanhaan soppeen likellä St. Paul'in
kirkkomaata", ja tunsin itseni taipusaksi tätini ehdoitukseen, jonka
hän jätti kokonaan minun ratkaistavakseni, samalla arvelematta kertoen
minulle, että se oli johtunut hänen mieleensä, kun hän taannoin kävi
oman proktorinsa luona Doctors' Commons'issa testamenttiansa minun
hyväkseni teettämässä.
"Tämä on kaikissa tapauksissa kiitettävä menetys tätimme puolelta",
lausui Steerforth, kun minä mainitsin sitä; "ja ansaitsee
kaikinpuolista kehoitusta. Neuvoni, Tuhat-ihanainen, on, että kiltisti
antaut Doctors' Commons'iin".
Minä päätin tehdä niin. Minä kerroin sitten Steerforth'ille, että
tätini oli kaupungissa vartomassa minua (niinkuin näin hänen
kirjeestään) ja että hän oli hankkinut asunnon itselleen viikon
päiviksi jossakin yksityisessä hotellissa Lincoln's Inn Fields'issä,
jossa oli kivi-portaat ja sovelias luukku katossa, sillä tätini oli
aivan varma siitä, että jokikinen rakennus Londonissa joka yö oli
poroksi palamallansa. Me suoritimme hupaisesti matkamme loppupuolen,
välisti palaten Doctors' Commons'iin ja edeltäpäin ihastellen niitä
kaukaisia aikoja, jolloin minä olisin proktori siellä, jota Steerforth
kuvasi niin monella lystillisellä ja hullunkurisella tavalla, että se
huvitti meitä molempia. Perille päästyämme lähti hän kotiin, luvaten
käydä minun luonani toisena päivänä; ja minä ajoin Lincoln's Inn
Fields'iin, jossa tapasin tätini ylhäällä ja illallista odottamasta.
Jos olisin matkustanut mailman ympäri sen jälkeen, kuin erosimme,
olisimme tuskin suuremmalla ilolla kohdanneet toisemme jälleen. Tätini
suorastaan itki minua syleillessään ja sanoi, ollen nauravinansa, että,
jos äiti raukkani olisi ollut elossa, se yksinkertainen pikku olento
epäilemättä olisi vuodattanut kyyneleitä.
"Te olette siis jättänyt Mr. Dick'in kotiin, täti?" lausuin minä.
"Minua pahoittaa. Kas Janet'ia, kuinka jaksatte?"
Kun Janet niiasi, toivoen, että minä voin hyvin, huomasin, että tätini
kasvot kävivät kovin pitkäksi.
"Minuakin pahoittaa", lausui tätini, nenäänsä hivuttaen. "Minulla ei
ole ollut mitään lepoa, Trot, siitä kuin tulin tänne".
Ennenkuin ehdin kysymään miksi, kertoi hän minulle.
"Minä olen vakuutettu siitä", sanoi tätini, synkällä yksitotisuudella
kättänsä pöydälle laskien, "ettei Dick'in luonne ole semmoinen luonne,
joka on omainen aaseja torjumaan. Minä tiedän tyyni, että häneltä
puuttuu päättäväisyyttä. Minun olisi pitänyt sen sijaan jättää Janet
kotiin, ja silloin olisin ehkä ollut levollinen. Jos koskaan mikään
aasi on häirinnyt viheriää nurmikkoani", lausui tätini pontevasti,
"häiritsi joku tänään iltapäivällä kello neljä. Kylmät väreet kävivät
pitkin ruumistani kiireestä kantapäähän, ja minä tiedän, että siellä
oli joku aasi!"
Minä koetin lohduttaa häntä tässä kohden, mutta hän hylkäsi kaikki
lohdutukset.
"Siellä oli aasi", lausui tätini; "ja se oli sama typpyhäntäinen, jolla
tuo Murhaaja sisar ratsasti, kun hän lähestyi asuntoani". Tämä oli
siitä saakka ollut ainoa nimi, jolla tätini puhui Miss Murdstone'sta.
"Jos Dover'issa löytyy joku aasi, jonka rohkeutta minun on vaikeampi
sietää, kuin minkään muun, on se", sanoi tätini, lyöden kättänsä
pöytään, "tämä eläin!"
Janet uskalsi viitata siihen, että tätini ehkä suotta kiusasi itseänsä,
ja että hän luuli puheen-alaisen aasin silloin olevan hiekan- ja
soran-ajossa sekä että sen siis ei ollut mahdollinen nurmikkoa häiritä.
Mutta tätini ei ottanut sitä kuullaksensa.
Illallinen asetettiin mukavasti ja lämpimänä eteemme, vaikka tätini
huoneet olivat kovin korkealla -- oliko se sen vuoksi, että hän saisi
enemmän kiviportaita rahoistansa, vai sen vuoksi, että hän olisi
likempänä katto-luukkua, sitä minä en tiedä -- ja siinä tarjottiin
paahdettua kanaa, häränpaistia ja kasvaksia, joita kaikkia minä söin
makeaan suuhun ja jotka kaikki olivat oivallisia. Mutta tädilläni oli
oma ajatuksensa London'in ruoasta, ja hän söi vaan vähän.
"Minä luulen, että tämä onneton kana on kellarissa syntynyt ja
kasvatettu", lausui tätini, "eikä koskaan ole hengittänyt raitista
ilmaa paitsi hyyry-vaunujen asemalla. Minä toivon, että paisti on
häränpaistia, mutta minä en usko sitä. Minun luullakseni ei täällä
löydy mitään todenperäistä, paitsi likaa".
"Ettekö katso mahdolliseksi, täti, että kana on tuotu tänne maalta?"
arvelin minä.
"En tosiaan", vastasi tätini. "London'in kauppiasta ei huvittaisi myydä
mitään, joka olisi, mitä hän väittää sen olevan".
Minä en tohtinut vastustaa tätä ajatusta, vaan söin tätini suureksi
mielihyväksi kunnon illallisen. Kun pöytä oli riisuttu, autti Janet
häntä järjestämään hiuksiansa, panemaan päähän yö-lakkiansa, joka oli
somempaa mallia, kuin tavallisesti, ("tulipalon varalle", sanoi
tätini), ja sonnustamaan hametta takaa polvien kohdalta, jotenka hän
tavallisesti hankki lämmittelemään valkean edessä; ennenkuin hän lähti
levolle. Sitten minä muutamien määrättyjen sääntöjen mukaan, joista ei
vähintäkään poikkeusta koskaan sallittu, laitin hänelle lasillisen
kuumaa valkoista viiniä ja vettä sekä vipaleen paahdettua leipää, joka
leikattiin pitkiksi, ohuiksi liuskaleiksi. Näitten lisälaitosten kanssa
jätettiin me yksikseen päättämään iltaa. Tätini istui vastapäätä minua,
juoden viiniänsä ja vettänsä; kastaen leipäliuskaleitansa siihen, yhden
kerrallaan, ennenkuin hän söi niitä, ja suopeasti katsellen minua
yölakkinsa reunusten takaa.
"No, Trot", aloitti hän, "mitä proktorin tuumasta arvelet? Vai etkö
vielä ole ruvennut ajattelemaan sitä?"
"Minä olen ajatellut sitä paljon, rakas tätini, ja minä olen puhunut
siitä paljon Steerforth'in kanssa. Minä pidän siitä suuresti. Minä
pidän siitä erittäin".
"Vai niin!" lausui tätini. "Se on ilahuttavaa!"
"Asiassa on vaan yksi vastus, täti".
"Sano, mikä se on, Trot", lausui hän.
"No, minä tahdon kysyä, täti, eikö proktoriksi pääsöni kävisi kovasti
kalliiksi, koska semmoinen virka, siitä päättäen, mitä minä ymmärrän,
näyttää olevan vaan muutamien saatavissa?"
"Koko oppi-ajan makso", vastasi tätini, "tekee säntilleen tuhat
puntaa".
"Rakas tätini", lausuin minä, siirtäen tuoliani likemmäksi, "siitä
juuri olen mielessäni levoton. Se on suuri raha. Te olette kuluttaneet
paljon kasvatukseeni ja olette aina kaikissa ollut niin antelias
minulle, kuin oli mahdollista olla. Te olette ollut itse jalomielisyys.
Varmaan löytyy muutamia elinkeinoja, joissa sopii aloittaa elämää ilman
juuri mitään kustannuksia, vaan kuitenkin aloittaa sitä hyvällä
menestyksen toivolla, kun vaan on rohkea ja koettaa. Oletteko varma
siitä, ettei olisi parempi yrittää tämmöiselle uralle? Luuletteko, että
saatatte luopua niin suuresta rahasta, ja että on oikein käyttää sitä
niin? Minä vaan pyydän teitä, toinen äitini, ajattelemaan sitä.
Oletteko varma siitä?"
Tätini söi ensiksi sen leipäpalan, johon hän silloin oli ryhtynyt,
katsellen minua suorastaan kasvoihini koko ajan, ja sitten asettaen
lasiansa kamininreunukselle sekä pannen käsiänsä ristiin sonnustetuille
liepeillensä, vastasi näin:
"Trot, lapseni, jos minulla on mikään tarkoitus elämässäni, on se se,
että laitan sinut hyväksi, ymmärtäväksi ja onnelliseksi mieheksi. Minä
olen päättänyt tehdä sen -- ja niin myöskin Dick. Minä soisin, että
muutamat ihmiset, joita minä tunnen, kuulisivat Dick'in keskustelua
tässä asiassa. Sen viisaus on kummallinen. Mutta ei kukaan tunne tämän
miehen järjen-lahjoja, paitsi minä itse!"
Hän vaikeni hetkeksi, ottaaksensa kättäni omien käsiensä väliin, ja
jatkoi:
"Turha on, Trot, johdattaa menneitä mieleen, jolleivät ne jollakin
lailla vaikuta nykyisiin. Kenties minun olisi pitänyt olla parempi
ystävä sinun isäraukallesi. Kenties minun olisi sopinut olla parempi
ystävä tuolle rakkaalle lapselle, sinun äidillesi, senkin jälkeen, kuin
sisaresi, Betsey Trotwood, petti minut. Kun tulit minun luokseni
pikkuisena karanneena poikana, tomuisena ja uupuneena, ajattelin minä
ehkä niin. Siitä ajasta asti tähän saakka olet aina, Trot, tuottanut
minulle kunniaa ja täyttänyt mieleni ylpeydellä ja ilolla. Ei
kenelläkään ole mitään oikeutta minun omaisuuteeni; ainakin -- tässä
hän kummastuksekseni epäili ja hämmenteli -- ei, ei kenelläkään ole
mitään oikeutta minun omaisuuteeni -- ja sinä olet minun omaksi otettu
poikani. Ole vaan hellä lapsi minua kohtaan vanhoilla päivilläni, kärsi
oikkujani ja mielijohteitani, ja sinä osoitat vanhalle vaimolle, jonka
elämän alku ei ollut niin onnellinen eikä lempeä, kuin se olisi voinut
olla, enemmän hyvyyttä, kuin mitä tämä vanha vaimo koskaan on
osoittanut sinulle".
Tämä oli ensimäinen kerta, kuin olin kuullut tätini kajoovan entiseen
elämäänsä. Siinä levollisessa tavassa, jolla hän ryhtyi tähän aineesen
ja taas jätti sen, oli jotakin jaloa, joka olisi koroittanut häntä
kunnioituksessani ja rakkaudessani, jos mikään olisi voinut tehdä sitä.
"Kaikki on nyt suostuttu ja sovittu meidän välillämme, Trot", lausui
tätini, "eikä meidän tarvitse puhua tästä enää. Anna minulle suudelma,
ja me lähdemme Commons'iin huomenna aamiaisen jälkeen".
Me juttelimme vielä kauan valkean ääressä, ennenkuin menimme levolle.
Minä makasin jossakin huoneessa samassa kerroksessa, kuin tätini, ja
häirityin yöllä vähän siitä, että hän joka kerta, kuin kaukainen
hyyry-vaunujen tai tori-kärryjen kolina säikähytti häntä, koputti
oveani ja kysyi: "kuulinko minä ruiskuja?" Mutta aamupuoleen nukkui hän
paremmin ja antoi minun myöskin tehdä niin.
Puolipäivän aikaan lähdimme Messrs Spenlow ja Jorkins'in byroosen
Doctors' Commons'iin. Tätini, jolla oli myöskin se toinen yleinen
ajatus Londonista, että jokainen mies, jonka hän näki, oli taskuvaras,
käski minun pitää kukkaroansa, jossa oli kymmenen guineaa ja vähän
hopea-rahaa.
Me pysähdyimme hetkeksi leikkikalujen puodin kohdalle Fleet-kadulla
katsomaan, kuinka Pyhän Dunstan'in jättiläiset kumahuttelivat kelloja
-- me olimme sovittaneet lähtömme niin, että saisimme nähdä heidät
siinä toimessa kello kaksitoista -- ja jatkoimme sitten matkaamme
Ludgate Hill'iä ja St. Paul'in kirkkomaata kohden. Me astuimme juuri
kadun poikki edellisen paikan luo, kun huomasin, että tätini suuresti
joudutti askeleitansa ja näytti pelästyneeltä. Minä näin samalla, että
eräs kolkon-näköinen, huonosti puettu mies, joka vähäistä ennen oli
seisahtunut ja tuijottanut meihin, kun menimme hänen ohitsensa, seurasi
meitä niin likeltä, että hän melkein kosketti tätiäni.
"Trot! Rakas Trot'ini!" huudahti tätini kauhistuneella kuiskauksella ja
puristi käsivarttani. "Minä en tiedä, mitä tehdä".
"Älkäät olko levoton", sanoin minä. "Teidän ei tarvitse pelätä mitään.
Astukaat johonkin porttiin, kyllä minä pian toimitan pois tuon
toverin".
"Ei, ei, lapsi!" vastasi hän. "Älä millään muotoa puhuttele häntä. Minä
pyydän, minä käsken sinua!"
"Hyvä Jumala, täti!" lausuin minä. "Se on vaan joku röyhkeä
kerjäläinen".
"Sinä et tiedä, kuka se on!" vastasi tätini. "Sinä et tiedä, kuka se
on! Sinä et tiedä, mitä sanot!"
Me olimme seisahtuneet tyhjään porttivajaan sillä aikaa, kuin tämä
tapahtui, ja mies oli myöskin seisahtunut.
"Älä katsele häntä!" sanoi tätini, kun minä suuttuneena käänsin
päätäni, "vaan hanki minulle vaunut, rakas poikani, ja odota minua St.
Paul'in kirkkomaalla".
"Odottaa teitä?" toistin minä.
"Niin", vastasi tätini, "minun täytyy mennä yksinäni. Minun täytyy
mennä hänen kanssaan".
"Hänen kanssaan, täti? Tuon miehen kanssa?"
"Minä olen täydellä järjellä", vastasi hän, "ja minä sanon sinulle,
että minun _täytyy_. Nouda minulle vaunut!"
Vaikka kyllä kummastelin, ymmärsin, ettei minun ollut oikeus jättää
niin lujaa käskyä tottelematta. Minä kiirehdin pois muutamia askelia ja
huusin puolikatteisia vaunuja, jotka ajoivat tyhjinä ohitse. Tuskin
sain astuimen alas lasketuksi, kuin tätini jo riensi sisään, en tiedä,
kuinka. Ja mies seurasi. Tätini viittasi minua lähtemään pois niin
totisesti, että hämmentyneenäkin heti käännyin heidän puolestaan. Sitä
tehdessäni kuulin tätini sanovan kuskille: "ajakaat mihin hyvänsä!
Ajakaat suoraan eteenpäin!" Ja samalla vaunut vierivät minun ohitseni,
kulkien mäkeä ylöspäin.
Mitä Mr. Dick oli jutellut minulle ja mitä minä olin ajatellut hänen
haira-luulokseen, johtui nyt mieleeni. Minä en voinut epäillä, että
tämä mies oli sama, jota hän niin salamyhkäisellä tavalla oli
maininnut, vaikka minun oli aivan mahdoton käsittää, mikä valta hänellä
oli tätini suhteen. Puolen tuntia kirkkomaalla vilvoiteltuani näin
vaunujen tulevan takaisin. Kuski seisautti ne minun eteeni, ja tätini
istui niissä yksinään.
Hän ei ollut vielä niin tointunut liikutuksestaan, että hän olisi
voinut hyvin suorittaa sitä käyntiä, joka oli edessämme. Hän käski
minun sen vuoksi nousta vaunuihin ja sanoa kuskille, että tämä ajaisi
verkalleen edestakaisin vähän aikaa. Hän ei puhunut sen enempää kuin:
"rakas lapseni, älä koskaan kysy minulta, mitä se oli, äläkä viittaa
siihen", siksi kuin hän oli täydellisesti virkistynyt, jolloin hän
ilmoitti minulle, että hän nyt oli aivan entisellänsä ja että meidän
sopi astua ulos. Kun hän antoi minulle kukkaronsa, että minä maksaisin
vaunut, huomasin, että kaikki guineat olivat menneet ja ainoastaan
pienet hopea-rahat olivat jälellä.
Me lähestyimme Doctors' Commons'ia vähäisen, matalan holvi-sillan
alitse. Ennenkuin olimme astuneet monta askelta pitkin katua sen
toisella puolella, tuntui kaupungin hälinä, niinkuin taikavoiman
kautta, heikkonevan ja haihtuvan kaukaisuuteen. Muutamat hiljaiset
pihat ja kapeat solat saattivat meidät Spenlow ja Jorkins'in
katto-akkunain kautta valaistuihin byroisin; ja tämän temppelin
eteisessä, johon pilgrimit pääsivät ilman kolkuttamisen seremoniaa,
istui kolme, neljä konttoristia kirjoittaen. Yksi heistä, pieni,
kuivamainen mies, joka istui itsekseen ja jolla oli päässään kankea,
ruskea peruki, joka näytti siltä, kuin se olisi ollut piparkakuista
tehty, nousi vastaan-ottamaan tätiäni ja johdattamaan meitä Mr.
Spenlow'in huoneesen.
"Mr. Spenlow on oikeustossa, Ma'am", lausui kuivamainen mies; "tänä
päivänä istutaan kirkollis-oikeutta, mutta niin lähellä täällä, että
sopii kohta lähettää noutamaan häntä".
Koska me näin jätettiin katselemaan, mitä ympärillämme oli, sillä aikaa
kuin oltiin Mr. Spenlow'ia hakemassa, käytin tilaisuutta hyväkseni.
Huonekalut olivat vanhan-aikaiset ja tomuiset; ja kirjoituspöydän
viheriäinen verka oli kokonaan virttynyt ja yhtä kutistunut ja vaalea,
kuin vanha vaivaishuoneen asukas. Pöydällä oli joukko paperikimppuja,
joista muutamat selkäkirjoituksen mukaan olivat allegateja, toiset,
ihmeekseni, libellejä; muutamat koskivat konsistorialioikeutta, toiset
arkkipiispallis-oikeutta; moniaat prerogativi-oikeutta, toiset
amiraliteti-oikeutta ja toiset lisäksi delegationi-oikeutta; joka antoi
minulle aihetta tuumailemiseen, kuinka monta oikeustoa kaikkiansa
löytyikään, ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin ymmärtäisi niitä
kaikkia. Paitsi näitä löytyi useita suunnattoman suuria
käsinkirjoitettuja kokoelmia valalla vahvistettuja todistuksia. Nämät
olivat lujasti sidotut ja liitetyt yhteen aimollisiin tukkuihin, yksi
tukku itsekutakin juttua varten, niinkuin jokainen juttu olisi ollut
joku historia kymmenessä vihkossa. Kaikki tämä näytti jotenkin
kalliilta, ajattelin minä, ja synnytti minussa hauskan käsityksen
proktorin toimista. Minä katselin paraikaa karttuvalla mielihyvällä
näitä ja useita samanlaisia esineitä, kun nopeita askelia kuului
ulkopuolisesta huoneesta, ja Mr. Spenlow, puettuna mustaan, valkoisilla
turkiksilla reunustettuun vaippaan, tuli kiiruhtaen sisään, nostaen
hattuansa päästään, huoneesen astuessaan.
Hän oli pikkuinen, vaalea-tukkainen gentlemani. Hänellä oli aivan
virheettömät saappaat ja mitä kankein valkoinen kaulahuivi ynnä
paidankaulus. Hänen takkinsa oli kokonaan napissa, että hän näytti
kovasti hoikalta ja piukoitetulta; ja hän oli epäilemättä nähnyt paljon
vaivaa poskipartansa vuoksi, joka oli huolellisesti käherretty. Hänen
kultaiset kellonvitjansa olivat niin paksut, että hän, vetääksensä ylös
kelloa, minun mielestäni olisi tarvinnut suonikasta, kultaista
käsivartta, jommoisia kullantakojat ripustavat puotiensa ulkopuolelle.
Hän oli hankittu niin jäykäksi, että hän tuskin sai kumarretuksi, jonka
tähden hänen, kun hän oli istunut tuolillensa ja katseli muutamia
papereita pulpetillaan, täytyi taivuttaa koko ruumistansa alimmaisesta
selkäsolmustaan asti, juuri kuin Punch.[28]
Tätini oli vastikään esitellyt minut, ja Mr. Spenlow oli
vastaan-ottanut minut kohteliaasti. Tämä sanoi nyt:
"Te aiotte siis, Mr. Copperfield, ruveta meidän ammattiimme? Minä
mainitsin sattumalta Miss Trotwood'ille, kun minun oli kunnia pari
päivää takaperin tavata hänet" -- uudestansa ruumistaan taivuttaen --
Punch taas -- "että täällä löytyi avonainen paikka. Miss Trotwood teki
hyvin ja ilmoitti, että hänellä oli veljenpoika, joka oli hänen
hoimissaan ja josta hän aikoi kunnollisesti pitää huolta. Tämä
veljenpoika on minun nyt luullakseni ilo" -- Punch taas.
Minä kumarsin myöntyen ja sanoin, että tätini oli puhunut minulle
siellä olevasta avonaisesta paikasta ja että minä, luullakseni,
pitäisin siitä paljon; että minä olin taipuvainen pitämään siitä sekä
kohta suostunut ehdoitukseen; etten kuitenkaan saattanut kerrallaan
sitouta pitämään siitä, ennenkuin tiesin siitä hiukan enemmän; että,
vaikk'ei se ollut juuri muuta, kuin muodon asia, minä tahdoin saada
tilaisuutta koettaa, mitä pidin siitä, ennenkuin peruuttamatta lupasin
ruveta siihen.
"Tietysti! tietysti!" lausui Mr. Spenlow. "Me esittelemme aina tässä
paikassa yhtä kuukautta -- alkajaiskuukautta. Itse puolestani ilolla
esittelisin kahta kuukautta -- kolmea -- jopa epämääräistä aikaa --
mutta minulla on asiakumppani, Mr. Jorkins".
"Ja oppiraha, Sir", vastasin minä, "on tuhat puntaa?"
"Ja oppiraha, karttamerkki siihen luettuna, on tuhat puntaa", lausui
Mr. Spenlow. "Niinkuin olen maininnut Miss Trotwood'ille, ei itsekäs
edunpyyntö vaikuta minuun; harvaan ihmiseen vaikuttaa se, luullakseni,
niin vähän; mutta Mr. Jorkins'illa on omat ajatuksensa näissä asioissa,
ja minun täytyy pitää Mr. Jorkins'in ajatuksia arvossa. Lyhyeltä, Mr.
Jorkins katsoo tuhat puntaa liian vähäksi".
"Minä arvaan, Sir", sanoin minä, yhä tahtoen säästää tätiäni, "ettei
täällä ole tapa, vaikka joku oppiin ruvennut konttoristi olisi erittäin
hyödyllinen ja pääsisi täydellisen taitavaksi ammatissaan --" minä en
voinut olla punehtumatta; tämä oli aivan kuin olisin ylistänyt itseäni
-- "minä arvaan, ettei täällä ole tapa antaa hänelle hänen oppi-aikansa
viimeisinä vuosina mitään --"
Suurella ponnistuksella nosti Mr. Spenlow sen verran päätänsä ylös
kaulahuivistaan, että hän saatti pudistaa sitä, ja vastasi,
edellyttäin, että minä tarkoitin palkkaa:
"Ei. Minä en tahdo sanoa, missä määrässä itse suostuisin tähän, Mr.
Copperfield, jos olisin vapaa, mutta Mr. Jorkins on taipumaton".
Minua oikein pelotti, kun ajattelin tätä kauheata Jorkins'ia. Mutta
minä huomasin jälestäpäin, että hän oli lempeä, hidasluontoinen mies,
jonka tehtävänä heidän yhteisessä toimessaan oli se, että hän pysyi
toisen takana ja alinomaa antoi kuvata itseänsä mitä kovimmaksi ja
tylyimmäksi ihmiseksi. Jos joku kirjuri tahtoi saada palkkaansa
koroitetuksi, ei Mr. Jorkins voinut ottaa korviinsa semmoista
ehdoitusta. Jos joku asian-omainen ei aikanansa suorittanut
rätinkiänsä, oli Mr. Jorkins päättänyt, että se heti oli maksettava; ja
vaikka kuinka tuskalliset nämät seikat olisivat olleet (ja aina olivat)
Mr. Spenlow'in tunteille, piti Mr. Jorkins kiinni oikeudestaan. Hyvän
enkelin, Spenlow'in, sydän ja käsi olisivat aina olleet avoinna, jollei
paha enkeli, Jorkins, olisi estänyt. Vanhemmiten luulen havainneeni
muutamia muita yhtiöitä, jotka ajavat asioitansa Spenlow ja Jorkins'in
perus-ajatusten mukaan!
Päätettiin, että minä aloittaisin koetuskuukauttani kohta, kuin minun
itse teki mieli, sekä ettei tätini tarvinnut jäädä kaupunkiin eikä
palata tämän ajan kuluttua, koska välikirja, jonka päähenkilö minä
olin, sopi helposti lähettää hänelle kotiin allekirjoitettavaksi. Kun
olimme päässeet niin pitkälle, tarjoutui Mr. Spenlow heti viemään minua
oikeustoon ja näyttämään minulle, mimmoinen paikka se oli. Koska minua
hyvin halutti tietää, lähdimme tätä varten huoneesta ja jätimme sinne
tätini, joka omia sanojansa myöden ei huolinut uskoa itseänsä
semmoiselle paikalle ja joka, luulen minä, piti kaikkia oikeustoja
jonkunlaisina kruutimyllyinä, jotka olivat valmiit milloin hyvänsä
ilmaan räjähtämään.
Mr. Spenlow johdatti minua kivitetyn pihan poikki -- pihaa ympäröitsi
vakavat tiilirakennukset, joita minä ovissa olevien tohtorien nimistä
päätin niitten oppineitten advokatein virka-asunnoiksi, joista
Steerforth oli jutellut minulle -- ja vasemmalle kädelle isoon,
kolkkoon huoneesen, joka mielestäni oli jotenkin kappelin kaltainen.
Tämän huoneen ylinen pää oli aidakkeella eroitettu muusta huoneesta; ja
siellä kummallakin puolella korkeata, hevoskengän-muotoista lavaa istui
mukavilla, vanhan-aikaisilla ruokasalin-tuoleilla joukko punaisiin
vaippoihin ja harmaisin perukeihin puetuita gentlemaneja, jotka minä
huomasin yllämainituiksi tohtoreiksi. Keskeltä hevoskengän mutkaa ja
vähäisen, saarnastuolin pöydän kaltaisen pulpetin takaa vilkutti vanha
gentlemani silmiänsä, semmoinen, jota, jos olisin nähnyt hänet jossakin
lintuhuoneessa, varmaan olisin luullut tarhapöllöksi, mutta jonka minä
kuulin olevan esimiehyyttä pitävän tuomarin. Hevoskengän sisäpuolella,
mutta matalampana, kuin nämät, se on melkein lattian tasalla, istui
pitkän, viheriäisen pöydän vieressä muutamia Mr. Spenlow'in vertaisia
gentlemaneja, jotka, niinkuin hänkin, olivat puetut mustiin,
valkoisilla turkiksilla reunustettuihin vaippoihin. Heidän
kaulahuivinsa näyttivät minusta ylimalkain kankeilta ja heidän muotonsa
ylpeältä; mutta tässä viimeisessä kohdassa huomasin kohta päättäneeni
väärin heistä, sillä, kun kahden, kolmen heistä täytyi nousta ja
vastata johonkin esimiehen kysymykseen, en ollut koskaan nähnyt mitään
enemmän lampaankaltaista. Yleisö, jota edusti eräs poika isolla,
villaisella kaulahuivilla, ja ränstyneen-gentili gentlemani, joka
vaivihkaa söi leivänmuruja takintaskuistaan, lämmitteli itseänsä
rauta-uunin edessä keskellä tuomio-salia. Paikan raukaisevaa
hiljaisuutta keskeytti vaan valkean ritinä ja yhden tohtorin ääni, kun
hän verkalleen astuskeli kokonaisen todistusten kirjaston läpi ja
matkallansa tuon tuostakin pysähtyi, poiketaksensa johonkuhun vähäiseen
tienviereiseen argumentti-ravintolaan. Ylipäänsä minä en ole päivinäni
ollut missään tämmöisessä tuttavallisessa, vanhantapaisessa, aikansa
unhottavassa untelopäisessä, pikkuisessa perhe-ryhmässä; ja minä
tunsin, että minkälainen jäsenyys tahansa tässä vaikuttaisi
kuin asettava uni-juoma, paitsi jos olisi osallisena jossakin
oikeuden-asiassa.
Suuresti tyytyväisenä tämän hiljaisen paikan uneksivaiseen luontoon,
ilmoitin Mr. Spenlow'ille, että olin nähnyt kylläksi täksi kertaa, ja
me yhdyimme jälleen tätiimme, jonka seurassa minä sitten kohta lähdin
Commons'ista ja tunsin itseni, Spenlow ja Jorkins'in byroista ulos
astuessani, hyvin nuoreksi sen vuoksi, että konttoristit tyrkkäsivät
toisiansa kynillään, minua osoittaaksensa.
Me saavuimme Lincoln's Inn Fields'iin ilman mitään muuta uutta
tapausta, kuin että kohtasimme hedelmän-myyjän kärryihin valjastetun,
onnettoman aasin, joka synnytti tuskallisia muistoja tädissäni. Meillä
oli taas pitkä keskustelu tulevaisuuden tuumistani, kun olimme
turvallisesti katon alla; ja koska tiesin, että tätini ikävöitsi kotiin
eikä tulipalojen, ruoka-aineitten ja taskuvarkaitten vuoksi saanut
puolen tunnin lepoa Londonissa, pyysin, ettei hän vaivaisi itseänsä
minun tähteni, vaan jättäisi minut pitämään huolta itsestäni.
"Minä en ole ollut täällä huomenna viikko tätäkin asiaa ajattelematta,
rakas poikani", vastasi hän. "Adelphi'ssa on vähäinen kalustettu
huonekerta hyyrättävänä, Trot, jonka pitäisi erittäin hyvin sopia
sinulle".
Tämän lyhyen esipuheen perästä veti hän esiin plakkaristansa
ilmoituksen, joka oli huolellisesti leikattu ulos jostakin
sanomalehdestä ja antoi sen tiedon, että Buckingham Street'illä
Adelphi'ssa oli hyyrättävänä huonekaluilla varustettu, virtaa päin
katsova, erittäin miellyttävä ja mukava huonekerta, komea asunto
nuorelle gentlemanille, joka oli jäsen jossakin lakitieteellisessä
kollegiumissa taikka jotakin senkaltaista. Siihen sai kohta muuttaa
sisään. Ehdot olivat kohtuulliset, ja sopi hyyrätä huoneet
kuukaudeksikin, jos tahtoi.
"No, tämähän on juuri, mitä tahdotaan, täti!" sanoin minä, punehtuen
siitä mahdollisesta kunniasta, että saisin asua lakimiesten kammioissa.
"Tuleppa siis", vastasi tätini, taas pannen päätänsä hattuunsa, jonka
hän oli hiukkaa ennen laskenut pois. "Mennään katsomaan niitä".
Me lähdimme. Ilmoitus kehoitti meitä kääntymään Mrs. Crupp'iin samassa
talossa, ja me soitimme rakennuksen ulkopuolella olevaa kelloa, jonka
luulimme johdattavan Mrs. Crupp'in luo. Meidän ei onnistunut, ennenkuin
olimme soittaneet kolme, neljä kertaa, saattaa Mrs. Crupp'ia mihinkään
yhteyteen meidän kanssamme, mutta viimein hän ilmestyi. Hän oli kookas
lady, jonka nankini-hameen alta villaisen alushameen reunus pisti
esiin.
"Tehkäät hyvin ja näyttäkäät meille nämät huoneet, jos suvaitsette,
Ma'am", sanoi tätini.
"Tätä gentlemaniako varten?" lausui Mrs. Crupp, tavoittaen avaimiansa
plakkaristansa.
"Niin, tätä veljenpoikaani varten", vastasi tätini.
"Ja sievä huonekerta se onkin semmoiselle!" lausui Mrs. Crupp.
Tuosta astuimme portaita ylös.
Huonekerta oli rakennuksen ylimmäisessä osassa -- tärkeä asia tätini
silmissä, koska se oli niin likellä tulipalon pelastus-tikkaita -- ja
siihen kuului pikkuinen, puolisokea eteinen, jossa tuskin näki mitään,
vähäinen, umpisokea ruokakammio, jossa ei nähnyt yhtäkään mitään,
arkihuone ja makuuhuone. Huonekalut olivat jokseenkin kuluneet, mutta
tarpeeksi hyvät minulle; ja virta juoksi todellakin akkunain alta.
Koska minä olin paikkaan mieltynyt, menivät tätini ja Mrs. Crupp
ruokakammioon ehdoista keskustelemaan, sillä välin kuin minä jäin
istumaan arkihuoneen sohvalle, tuskin tohtien ajatella mahdolliseksi,
että olin aiottu asumaan niin komeassa huonehistossa. Jotenkin pitkän
kaksintaistelon perästä palasivat he, ja minä näin ilokseni sekä Mrs.
Crupp'in että tätini kasvoista, että asiasta oli sovittu.
"Ovatko nämät entisen asujaimen huonekalut?" kysyi tätini.
"Ovat, Ma'am", sanoi Mrs. Crupp.
"Mihin hän joutui?" kysyi tätini.
Mrs. Crupp sai pahan yskän-kohtauksen, jonka kestäessä hän suurella
vastuksella lausui: "hän sairastui täällä, Ma'am. ja -- öh! öh! öh! voi
minua -- ja kuoli".
"Kuinka! Mihin tautiin hän kuoli?" kysyi tätini.
"No, Ma'am, hän kuoli juoppoudesta", lausui Mrs. Crupp, niinkuin kahden
kesken puhuen. "Ja savusta".
"Savusta? Ette suinkaan tarkoita kaminin savua?" kysyi tätini.
"Ei, Ma'am", vastasi Mrs. Crupp. "Sigarin ja piipun savua".
"Se ei ole missään tapauksessa tarttuvaista Trot" muistutti tätini,
kääntyen minun puoleeni.
"Ei tosiaan", sanoin minä.
Lyhyeltä, tätini, joka näki, kuinka ihastunut minä olin näihin
huoneisin, otti ne kuukaudeksi sillä suostumuksella että minun oli
oikeus jäädä vuodeksi sinne, kun tämä aika oli mennyt. Mrs. Crupp'in
tuli toimittaa liinavaatteet ja keittää ruokani; kaikista muista
tarpeista oli jo pidetty huolta; ja Mrs. Crupp ilmoitti selvästi, että
hän aikoi helliä minua niinkuin omaa poikaansa. Minun oli määrä muuttaa
siihen toisena päivänä, ja Mrs. Crupp sanoi, että hän nyt, Jumalan
kiitos, oli löytänyt jonkun, jota hän sai hoidella.
Paluu-matkallamme ilmoitti tätini minulle, kuinka hän varmaan toivoi,
että se elämä, jota minä nyt jouduin viettämään, tekisi minut
lujaluontoiseksi ja itsenäiseksi joka oli kaikki, mitä minä tarvitsin.
Hän jutteli tästä useita kertoja seuraavana päivänä sillä välin kuin
levähdimme niistä puuhista, joita meillä oli vaatteitteni ja kirjojeni
tuottamista varten Mr. Wickfield'in luota. Näistä, niinkuin koko
viimeisestä lupa-ajastani, minä Agnes'ille kirjoitin pitkän kirjeen,
jonka tätini lupasi toimittaa perille, kun hän tulevana päivänä lähti.
Etten pitkittäisi yksityisseikkoja, tulee minun vaan lisätä, että hän
antoi minulle runsaan summan kaikkia mahdollisia tarpeitani varten
koetuskuukauteni kuluessa; että Steerforth minun ja myöskin tätini
suureksi mielipahaksi ei ilmestynyt ennen tätini lähtöä; että minä näin
tätini, Janet vieressään, turvallisesti istuvan Dover'in vaunuissa ja
riemuitsevan riihattomien aasien tulevasta tappiosta; ja että, kun
vaunut olivat menneet, minä käänsin kasvoni Adelphi'a päin, ajatellen
niitä vanhoja aikoja, jolloin kävelin sen maan-alaisissa holveissa, ja
niitä onnellisia muutoksia, jotka olivat saattaneet minut maanpinnalle.