Muutamia vanhoja näkymöitä ja muutamia uusia ihmisiä.
Steerforth ja minä viivyimme kolmatta viikkoa tässä paikkakunnassa, ja
minun tarvitsee tuskin sanoa, että olimme sangen paljon yhdessä, vaikka
satunnaisesti silloin tällöin olimme eroitetut muutamia tunteja
kertaansa. Hän oli hyvä merimies, matta minä vaan haluton, ja kun hän
lähti purjehtimaan Mr. Peggotyn kanssa, johon huvitukseen hän ennen
kaikkia oli mieltynyt, jäin minä tavallisesti rannalle. Se seikka, että
minä asuin Peggotyn vierashuoneessa, oli minulle vähäinen pidäke, josta
hän oli vapaa; sillä tietäessäni, kuinka huolellisesti Peggotty hoiti
Mr. Barkis'ia koko päivän, en tahtonut viipyä ulkona myöhään illalla;
mutta Steerforth'in, joka asui ravintolassa, ei tarvinnut noudattaa
muuta, kuin omaa mieltänsä. Näin tapahtui, että minä vaan kuulemalla
sain tietää, että hän pani toimeen pieniä pitoja kalastajille Mr.
Peggotyn ravintolassa "Hyvässä Aikomuksessa", kun minä jo olin
vuoteessani, ja oli liikkeellä, puettuna kalastajan vaatteisin,
kokonaiset kuutama-yöt ja palasi aamuluoteen aikana. Minä olin
kuitenkin silloin huomannut, että hänen tavaton luontonsa ja uskalias
mielensä yhtä paljon ihaili karkeaa työtä ja kovaa säätä, kuin muitakin
kiihdykkeitä, jotka uudelta ilmestyivät hänelle; sen vuoksi ei mikään
hänen menetyksensä hämmästyttänyt minua.
Toinen syy, jonka tähden välisti olimme erinään toisistamme, oli se,
että minun luonnollisesti teki mieli lähteä Blunderstone'en jälleen
katsomaan lapsuuteni vanhoja, tuttavia näkymöitä; kun päinvastoin
Steerforth'ia tietysti ei haluttanut käydä siellä muuta kuin kerran.
Siitä syystä lähdimme kolme, neljä päivää, niinkuin varmaan muistan,
kumpikin eri tiellemme varhaisen aamiaisen jälkeen ja kohtasimme toinen
toisemme taas vasta myöhään päivällisillä. Minä en tietänyt ensinkään,
kuinka hän tällä välin käytti aikaansa, se vaan, että kaikki olivat
hyvin mieltyneet häneen täällä ja että hän osasi monella kymmenellä
tavalla huvittaa itseänsä, jossa toinen ei osannut yhdelläkään.
Mitä minuun itseen tulee, minä yksinäisillä vaelluksillani vietin
aikaani sillä, että mieleeni muistutin jokaisen kyynärän tuosta
vanhasta tiestä, sitä myöden astuessani, ja liikuin noilla vanhoilla
paikoilla, joihin en koskaan kyllästynyt. Minä liikuin niillä, niinkuin
muistini usein oli liikkunut, ja viivyin niissä, niinkuin entiset
ajatukseni olivat viipyneet, kaukana poissa ollessani. Sen haudan
lähellä puun juurella, jossa vanhempani lepäsivät -- jota olin
katsellut kummallisella sääliväisyydellä, kun se oli vaan isäni hauta,
ja jonka partaalla olin seisonut aivan hyljättynä, kun se avattiin
kauniille äidilleni ja hänen pikku lapsellensa -- sen haudan lähellä,
jota Peggotyn oma, uskollinen huoli aina siitä saakka oli pitänyt
siivottuna ja kukkatarhan kaltaisena, käyskelin tuntikaudet. Se oli
rauhallisessa nurkassa, vähän syrjässä kirkkomaan käytävästä, mutta
kuitenkin niin likellä, että eroitin nimet kivessä, kun astuin
edestakaisin, säpsähtäen kirkonkellon ääntä joka kerta, kuin se löi
tuntinsa, sillä se oli minusta niinkuin kuolleen ääni. Ajatukseni
kääntyivät silloin aina siihen muotoon, jolla minä mailmassa
ilmestyisin, ja niihin mainioihin tekoihin, joita olin toimittava.
Kajahtelevat askeleeni eivät säistäneet mitään muuta nuottia, vaan
pysyivät siinä niin uskollisesti, kuin jos olisin tullut kotiin
rakentamaan tuulen tupiani elossa olevan äidin vieressä.
Suuria muutoksia oli tapahtunut vanhassa kodissani. Nuot rikkinäiset,
ammon aikoja sitten jätetyt peltovareksenpesät olivat kadonneet, ja
puut olivat karsitut ja latvotut toisenmuotoisiksi, kuin mitä minä
muistin. Puutarhassa rehottivat rikkaruohot, ja toinen puoli asunnon
akkunoista oli suljettu. Talossa asui vaan eräs mielipuoli gentlemani
raukka ja se väki, joka häntä hoiti. Hän istui aina minun vähäisessä
akkunassani ja katseli hautausmaalle päin; ja minä kummastelin,
synnyttivätkö hänen kiertelevät ajatuksensa koskaan samanlaisia kuvia,
kuin minun ajatukseni noina ruusuisina aamuina, jolloin yöpuvussani
kurkistelin ulos samasta vähäisestä akkunasta ja näin lampaitten
levollisesti käyvän laitumella nousevan auringon valossa.
Vanhat naapurimme, Mr. ja Mrs. Grayper, olivat lähteneet
Etelä-Amerikaan, ja sade oli tunkenut heidän tyhjän asuntonsa katon
läpi ja tahrannut ulkoseinät. Mr. Chillip oli mennyt uudestaan
naimisiin pitkän, laihan, korkeanenäisen vaimon kanssa; ja heillä oli
kuihtunut pikku lapsi, jolla oli niin raskas pää, ettei se jaksanut
pitää sitä pystyssä, ja kaksi heikkoa, tirkistelevää silmää, joilla se
aina näytti kummastelevan, miksi se koskaan oli syntynyt.
Minun oli tapa jonkunlaisella surun-sekaisella ilolla kuljeskella
syntymäpaikallani, siksi kuin punertava talviaurinko muistutti minulle,
että oli aika palata. Mutta kun olin lähtenyt sieltä pois, ja erittäin,
kun Steerforth ja minä iloisina istuimme päivällispöydässä hohtavan
valkean vieressä, oli minun suloista ajatella, että olin käynyt siellä.
Niin oli myöskin laita, vaikka vähemmässä määrässä, kun iltaisin menin
sievään huoneeseni ja krokotiili-kirjan lehtiä kääntäessäni (se oli
aina siellä vähäisellä pöydällä) kiitollisella sydämellä muistin,
kuinka onnellinen olin, kun minulla oli semmoinen tuttava, kuin
Steerforth, semmoinen ystävä, kuin Peggotty, ja semmoinen kadotettujen
sijainen, kuin oivallinen ja jalo tätini.
Lyhyin matkani Yarmouth'iin, kun palasin näiltä pitkiltä retkiltä, kävi
erään lauttapaikan kautta. Minä laskettiin maalle kaupungin ja meren
väliselle lakealle, jonka poikki minun sopi kulkea suoraa tietä ja
niinmuodoin välttää pitkä kierto valtatietä myöden. Koska Mr. Peggotyn
huone oli tällä aukealla paikalla eikä sadan kyynärän päässä polustani,
poikkesin joka kerta sisään, kun astuin ohitse. Steerforth oli aina
siellä minua odottamassa, ja me lähdimme kahden kesken kylmässä ilmassa
ja sakenevassa sumussa kaupungin pilkehtiviä valkeita kohden.
Kun eräänä pimeänä iltana tulin tavallista myöhemmin -- sillä minä olin
sinä päivänä käynyt Blunderstone'a hyvästi jättämässä, koska meidän nyt
oli aikomus palata kotiin -- tapasin hänet yksinään Mr. Peggotyn
huoneessa miettiväisesti istuvana valkean edessä. Hän oli niin vaipunut
omiin ajatuksiinsa, ettei hän ollenkaan huomannut lähestymistäni. Tuo
olisi kuitenkin helposti voinut tapahtua, vaikk'ei hän olisi ollutkaan
niin kiintynyt itseensä, sillä askeleet tuskin kuuluivat hiekkaiselta
maalta ulkopuolelta; mutta ei sisään-tulonikaan herättänyt häntä. Minä
seisoin aivan likellä häntä ja katselin häntä, vaan kuitenkin hän yhä
istui tuossa synkkä-otsaisena mietteissänsä.
Hän hykähti niin, kun minä laskin käteni hänen olkapäällensä, että hän
hykähytti minuakin.
"Sinä yllätät minut", lausui hän melkein vihaisesti, "juuri kuin
soimaava haamu!"
"Minun täytyi ilmoittaa itseni jollakin lailla", vastasin minä. "Olenko
kutsunut sinut alas tähdistä?"
"Ei", vastasi hän. "Ei".
"No, ylöskö jostakin?" kysyin minä, käyden istumaan hänen viereensä.
"Minä katselin kuvia valkeassa", arveli hän.
"Mutta sinä hävität ne minulta", sanoin minä, kun hän äkkiä keritti
valkeata palavalla kekäleellä ja kolhaisi esiin sarjan tulipunaisia
säkeniä, jotka kiitivät ylös vähäiseen takantorveen ja suhisten
lensivät ilmaan.
"Sinä et kuitenkaan olisi nähnyt niitä", vastasi hän. "Minua inhottaa
tämä sekaperäinen aika, kun ei ole yö eikä päivä. Kuinka myöhään sinä
tulet! Missä olet ollut?"
"Minä olen jättänyt tavallisen kävelyni hyvästi", sanoin minä.
"Ja minä olen istunut täällä", lausui Steerforth, katsellen ympäri
huonetta, "ja ajatellut, että kaikki ne ihmiset, joita tapasimme täällä
niin iloisina ensimäisenä tulomme iltana, olivat -- paikan nykyisestä
hävinneestä ulkomuodosta päättäen -- hajonneet tai kuolleet tai
joutuneet, en tiedä, mihinkä vahinkoon. David, minä soisin Jumalan
kautta, että minulla olisi ollut järkevä isä näinä viimeisinä
kahtenakymmenenä vuonna!"
"Rakas Steerforth'ini, mikä sinun on?"
"Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minua olisi johdatettu
paremmin!" huudahti hän. "Minä soisin kaikesta sydämestäni, että minä
voisin johdattaa itseäni paremmin!"
Hänen käytöksessään ilmestyi niin raju alakuloisuus, että se oikein
kummastutti minua. Hän oli enemmän muuttunut, kuin olisin luullut
mahdolliseksi.
"Olisi parempi olla tämä köyhä Peggotty taikka hänen tomppelimainen
veljenpoikansa", sanoi hän nousten ja synkkämielisesti nojaten
takanreunukseen, kasvot valkeata kohden, "kuin olla minä itse, vaikkapa
olisin kahtakymmentä kertaa rikkaampi ja kahtakymmentä kertaa
viisaampi, vieläpä olla se rasitus itselleni, kuin olen ollut tässä
kirotussa veneessä tämän viimeisen puolen tuntia!"
Tämä hänen muutoksensa hämmästytti minua niin, etten ensiksi voinut
kuin ääneti katsella häntä, kun hän seisoi tuossa ja nojasi päätänsä
kättänsä vastaan, kolkosti valkeaan tuijottaen. Viimein pyysin häntä
koko sillä totisuudella, joka minulla oli, kertomaan itselleni, mikä
oli suututtanut häntä niin tavattomasti, ja sallimaan minun ottaa osaa
hänen tunteisiinsa, jollen saattaisikaan toivoa, että voisin antaa
mitään neuvoa hänelle. Ennenkuin olin edes päättänyt, alkoi hän nauraa
-- ensiksi vastahakoisesti, mutta ennen pitkää palaavalla ilolla.
"Pah, se ei ole mitään, Tuhat-ihanainen! ei mitään!" vastasi hän. "Minä
kerroin sinulle hotellissa Londonissa, että oma seurani välisti
rasittaa minua. Vast'ikään olen ollut niinkuin painajainen itse
suhteeni -- jopa luulen, että oikea painajainen on ahdistanut minua.
Silloin tällöin ikävinä hetkinä muistuvat lastensadut mieleeni
semmoisella tavalla, etten tunne, mitä ne ovat. Minä luulen, että olen
pitänyt itseäni tuona häijynä poikana, joka 'ei ottanut varoaksensa' ja
sentähden joutui leijonien suuhun -- jonkunlainen komeampi hitolle
menon laatu, luulen minä. Mitä vanhat ämmät sanovat väreiksi, on
hiipinyt pitkin koko ruumistani kiireestä kantapäähän. Minä olen
pelännyt itseäni".
"Sinä et luullakseni muutoin pelkää mitään", sanoin minä.
"Kenties en, vaan kuitenkin lienee minullakin kylläksi pelättäviä",
vastasi hän. "Hyvä! Nyt se on ohitse! Minä en aio äkkiä taas käydä
alakuloiseksi, David; mutta sen sanon sinulle, hyvä toverini, vielä
kerran, että olisi ollut hyvä minulle (ja useammalle, kuin minulle),
jos minulla olisi ollut vakava ja järkevä isä!"
Hänen kasvonsa olivat aina mielekkäät, mutta minä en ollut koskaan
nähnyt niitten osoittavan niin synkkää totisuutta kuin nyt, jolloin
hän, yhä valkeaan tuijottaen, lausui nämät sanat.
"Tuon verta näistä!" lausui hän, liikuttaen kättänsä, niinkuin hän
olisi heittänyt jotakin köykäistä ilmaan.
"'Sen mentyä mä jälleen olen mies'",
niinkuin Macbeth. Ja nyt päivällisille! Jollen (Macbethin tavalla) ole
häirinnyt pitoja mitä ihmeellisimmällä houreella, Tuhat-ihanainen".
"Mutta missä he nyt kaikki ovat!" lausuin minä.
"Jumala tiesi", arveli Steerforth. "Kun olin käynyt lautan tykönä sinua
etsimässä, tulin tänne ja havaitsin paikan autioksi. Se saatti minut
mietteisin, ja niissä sinä tapasit minut".
Mrs. Gummidge'n tulo -- hänellä oli kori kädessään -- selitti meille,
kuinka huone oli sattunut olemaan tyhjä. Hän oli kiirehtinyt ulos
ostamaan jotakin, jota tarvittiin siksi, kuin Mr. Peggotty luoteen
noustessa palasi, ja oli väli-ajaksi jättänyt oven auki, että Ham ja
pikku Em'ly, jonka oli tänä iltana määrä tulla varhain työstänsä,
pääsisivät sisään, vaikka hän oli poissa. Iloisella tervehdyksellä ja
leikillisellä syleilyllä Mrs. Gummidge'n mieli-alaa melkoisesti
parannettuaan, tarttui Steerforth käsivarteeni ja joudutti minua pois.
Hän oli parantanut omaa mieli-alaansa yhtä paljon, kuin Mrs.
Gummidge'n, sillä hän oli taas tavallisella tuulellaan ja keskusteli
vilkkaasti, pitkin tietä astuessamme.
"Me jätämme siis", lausui hän iloisesti, "tämän merirosvon elämän
huomenna, eikö niin?"
"Niinhän olimme sopineet", vastasin minä, "ja paikat ovat jo tilatut
meille vaunuissa, niinkuin tiedät".
"Niin! ei mikään auta enää, luulen minä", arveli Steerforth. "Minä olen
melkein unhottanut, että löytyy muutakin tekemistä mailmassa, kuin
heilua täällä meren aalloilla. Minä soisin todella, ettei
löytyisikään".
"Niin kauan kuin siinä olisi jotakin uutta", sanoin minä nauraen.
"Hyvin luultavaa", vastasi hän; "vaikka tässä muistutuksessa on
jonkunlainen ilkkuinen tarkoitus niin rakastettavan viattomuuden
lauseeksi, kuin sinun, nuori ystäväni. Hyvä! Minä olen todella
oikullinen toveri, David. Minä tiedän, että olen; mutta niin kauan kuin
rauta on kuuma, osaan minä myöskin takoa sitä lujasti. Minä voisin jo
luullakseni suorittaa jommoisenkin luotsin tutkinnon näillä vesillä".
"Mr. Peggotty sanoo, että sinä olet koko ihme", vastasin minä.
"Oikea nautillinen ilmauma, kuinka?" nauroi Steerforth.
"Niin hän todesti sanoo ja itse tiedät, kuinka hyvällä syyllä; sillä
sinä tiedät, kuinka harras olet kaikissa, mitä yrität, ja kuinka
helposti kaikkiin perehdyt. Mutta se sinussa, Steerforth, kaikkein
enimmän kummastuttaa minua, että tyydyt niin epävakaiseen voimiesi
käyttämiseen".
"Tyydyn?" vastasi hän iloisesti. "Minä en tyydy mihinkään, paitsi
sinun tuoreuteesi, hyvä Tuhat-ihanainen. Mitä epävakaisuuteen tulee,
en ole koskaan oppinut sitomaan itseäni mihinkään niistä pyöristä,
joissa meidän-aikuiset Ixionit kieppuvat. Sitä taitoa en tullut
saavuttaneeksi, huonossa opissa kun olin, enkä minä nyt huoli siitä. --
Tiedätkö, että olen ostanut itselleni veneen täällä?"
"Mikä eriskummainen toveri sinä olet, Steerforth!" huudahdin minä,
pysähtyen -- sillä tämä oli ensimäistä, mitä olin kuullut siitä.
"Vaikka sinä ehkä et koskaan tule näille seuduille enää!"
"Sitä minä en tiedä", vastasi hän. "Minä olen mieltynyt tähän
paikkakuntaan. Oli niin taikka näin", nopeasti minua eteenpäin
käyttäyttäen, "minä olen ostanut veneen, joka oli myytävänä --
kutterin, sanoo Mr. Peggotty, ja niin se onkin -- ja Mr. Peggotty saa
kuljettaa sitä minun poissa ollessani".
"Nyt minä ymmärrän sinut, Steerforth!" lausuin minä riemuiten. "Sinä
olet ostavinasi sen itsellesi, mutta todella teet sen, hänelle jotakin
hyvää osoittaaksesi. Minun olisi pitänyt tietää se kohta, koska tunnen
sinut. Rakas, hyvä Steerforth, kuinka voin ilmoittaa sinulle, mitä
jalomielisyydestäsi ajattelen?"
"Pah!" vastasi hän, punehtuen. "Mitä vähemmin puhuttu, sitä parempi".
"Enkö minä tietänyt sitä?" huudahdin minä, "enkö minä sanonut, ettei
löytynyt mitään iloa eikä surua eikä muuta mielenliikuntoa semmoisissa
rehellisissä sydämissä, joka ei koskisi sinuun?"
"Niin, niin", vastasi hän, "sinä sanoit minulle kaikki nuot, jääkööt ne
sikseen. Me olemme puhuneet niistä kyllin!"
Peläten, että loukkaisin häntä, jos jatkaisin tätä keskustelua, kun hän
huoli siitä niin vähän, jatkoin sitä vaan ajatuksissani, sillä välin
kuin astuimme tietämme vielä ripeämmin, kuin tähän saakka.
"Täytyy taklata se uudestaan", lausui Steerforth, "ja minä jätän
Littimer'in jälkeeni katsomaan, että se tehdään, ja ilmoittamaan
minulle, milloin se on aivan valmiina. Olenko maininnut sinulle, että
Littimer on tullut tänne?"
"Et".
"No niin! Hän tuli tänä aamuna ja toi kirjeen äidiltäni".
Kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin, että hän oli vaalea yksin
huulistansakin, vaikka hän katseli hyvin vakaasti minua. Minä pelkäsin,
että joku eripuraisuus hänen ja hänen äitinsä välillä oli saattanut
hänet siihen mielialaan, jossa olin tavannut hänet yksinäisen pesän
edessä. Minä viittasin siihen.
"Oh, ei!" sanoi hän, pudistaen päätänsä ja naurahtaen vähäisen. "Ei
mitään semmoista! Niin. Hän on tullut, tuo palveliani".
"Samanlainen kuin ainakin?" kysyin minä.
"Samanlainen kuin ainakin", vastasi Steerforth. "Kylmäkiskoinen ja
hiljainen kuin pohjois-napa. Hän saa katsoa, että veneelle pannaan uusi
nimi. Se on nyt Myrskylintu. Mitä Mr. Peggotty myrskylinnuista huolii!
Minä aion ristitä sen uudestaan".
"Miksi?" kysyin minä.
"Pikku Em'lyksi".
Kun hän yhä vakaasti katseli minua, pidin sitä muistutuksena, ettei hän
tahtonut tulla ylistetyksi tästä kohteliaisuudesta. Minä en kuitenkaan
voinut estää kasvojani osoittamasta, kuinka suuresti se miellytti
minua, mutta minä puhuin vaan vähän, ja hän alkoi jälleen tapansa
mukaan hymyillä ja näytti tuntevan huojennusta.
"Mutta kas tuossa", lausui hän, luoden silmänsä eteenpäin, "tuolla
tulee oikea pikku Em'ly! Ja hänen kanssaan tuo toveri! Mies on, sieluni
kautta, uskollinen ritari. Hän ei koskaan luovu tytön seurasta!"
Ham oli näihin aikoihin veneen-rakentaja. Hän oli edistänyt
luonnollista taipumustaan tässä ammatissa, niin että hän oli tullut
taitavaksi työmieheksi. Hän oli työpuvussaan ja näytti tosin jotenkin
pörrömäiseltä, mutta samalla myöskin miehuulliselta ja varsin sopivalta
suojelialta sille kukoistavalle pikku olennolle, joka kävi hänen
vieressään. Hänen kasvoissaan kuvasteli todella semmoinen
avosydämisyys, semmoinen rehellisyys ja peittelemätön ylpeys pikku
Em'lystä ja rakkaus tähän, että se minun silmissäni vastasi kauniinta
ulkomuotoa. Minä ajattelin, kun he tulivat meitä kohden, että he
sopivat hyvin toisillensa myöskin tässä suhteessa.
Pikku Em'ly veti arasti pois kätensä Ham'in kainalosta, kun pysähdyimme
puhuttelemaan heitä, ja punehtui, kun hän ojensi sitä Steerforth'ille
ja minulle. Kun olimme vaihtaneet muutamia sanoja, lähtivät he taas,
mutta pikku Em'ly ei tahtonut asettaa kättänsä entiselle paikalle, vaan
käveli itsekseen, yhä näyttäen aralta ja hämmentyneeltä. Minun
mielestäni tämä kaikki oli sangen sievää ja viehättävää, ja Steerforth
näytti myöskin ajattelevan niin, kun katsoimme heidän jälkeensä ja he
katosivat heikossa kuun valossa.
Yhtäkkiä kulki meidän ohitsemme -- ilmeisesti seuraten heitä -- nuori
nainen, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet, vaan jonka kasvot
minä näin, kun hän sivusi meidät, ja luulin himmeästi muistavani. Hän
oli keveästi puettu, oli rohkea muodoltaan ja laiha ja koreileva ja
köyhä, mutta näytti sinä hetkenä heittäneen kaikki nämät tuuleen, joka
puhalsi, eikä ajattelevan mitään muuta, kuin seurata heitä. Kun pimeä,
etäinen lakea, heidän haamunsa nielaistuaan, yksin jäi näkyviin meidän,
meren ja pilvien välillä, haihtui hänen haamunsa samalla tapaa, vaikka
yhtä kaukana heistä kuin ennen.
"Tuo on kovin musta varjo tytön seuraajaksi", lausui Steerforth,
seisahtuen; "mitä se tietää?"
Hän puhui matalalla äänellä, joka soi melkein oudolta minun korvissani.
"Hän aikoo luultavasti kerjätä heiltä jotakin", sanoin minä.
"Kerjäläisessä ei olisi mitään uutta", lausui Steerforth, "mutta se on
kummallista, että kerjäläinen tänä iltana on ottanut tämmöisen muodon".
"Minkä vuoksi?" kysyin minä häneltä.
"Ei minkään muun asian vuoksi", vastasi hän, vähän vaiti oltuansa,
"kuin että ajattelin jotakin tämän haamun tapaista, juuri kun se meni
ohitse. Mistä hiidestä se tulikaan!"
"Tämän muurin varjosta, luulen", sanoin minä, kun poikkesimme eräälle
tielle, joka rajoittui johonkin muuriin.
"Se on mennyt", vastasi hän, katsoen olkapäänsä yli. "Ja kaikki paha
menköön sen kanssa. Nyt päivällisillemme!"
Mutta hän katsahti uudestaan olkapäänsä yli meren reunaa kohden, joka
etäältä hohti, ja vielä yhden erän, ja matkamme lyhyellä loppu-osalla
hän useita kertoja katkonaisilla lauseilla kummasteli tuota haamua ja
näytti unhottavan sen vasta, kun valkean ja kynttilän valossa istuimme
lämpiminä ja iloisina pöydän ääressä.
Littimer oli siellä ja hän vaikutti minuun samalla tavalla, kuin ennen.
Kun sanoin hänelle, että toivoin Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n
voivan hyvin, vastasi hän kunnioittavaisesti (ja tietysti arvokkaasti),
että he voivat jotenkin hyvin, kiitoksia kysymästä, ja olivat
lähettäneet terveisiä minulle. Tässä oli kaikki, vaan kuitenkin näytti
hän minusta sanovan niin suoraan, kuin kukaan ihminen voi sanoa: "te
olette kovasti nuori, Sir; te olette erinomaisen nuori". Me olimme
melkein päättäneet päivällisemme, kun hän, astuen askeleen taikka pari
pöytää kohden siitä nurkasta, jossa hän vartioitsi meitä taikka
oikeammin minua, niinkuin minusta tuntui, sanoi isännällensä:
"Pyydän anteeksi teiltä, Sir. Miss Mowcher on täällä".
"Kuka?" huudahti Steerforth kovasti kummastuneena.
"Miss Mowcher, Sir".
"No, mitä vietävää hän täällä tekee?" kysyi Steerforth.
"Tämä osa maasta näyttää olevan hänen syntymäpaikkansa, Sir. Hän
ilmoittaa minulle, että hän kerran vuoteensa matkustaa tänne virkansa
asioissa, Sir. Minä kohtasin hänet kadulla tänä iltana, ja hän tahtoi
tietää, saisiko hän kunnian käydä teidän luonanne päivällisten jälkeen,
Sir".
"Tunnetko tätä jättiläis-naista, Tuhat-ihanainen?" kysyi Steerforth.
Minun täytyi tunnustaa -- minä olin häpeissäni, että tässäkin kohden
asemani oli eduton Littimer'in edessä -- että Miss Mowcher ja minä emme
ensinkään tunteneet toisiamme.
"Siinä tapauksessa sinä saat tutustua hänen kanssaan", lausui
Steerforth, "sillä hän on yksi mailman seitsemästä ihmeestä. Kun Miss
Mowcher tulee, saata hänet sisään tänne".
Minä tunsin vähän uteliaisuutta ja levottomuutta tämän ladyn vuoksi,
erittäin kuin Steerforth purskahti isoon nauruun, kun minä pyysin
tietoja hänestä, ja jyrkästi kieltäysi vastaamasta mihinkään
kysymykseen, jonka minä tein hänen suhteensa. Minä odotin sentähden
hartaasti, siksi kuin pöytäliina oli puolen tunnin verran ollut
riisuttuna ja me istuimme viinikaraffimme ääressä valkean edessä,
jolloin ovi aukeni ja Littimer tavallisella, häiritsemättömällä
levollisuudellaan ilmoitti:
"Miss Mowcher!"
Minä katselin ovea päin enkä nähnyt mitään. Minä yhä katselin ovea
päin, ajatellen, että Miss Mowcher jotenkin kauan hankki tuloa, kun
äärettömäksi kummastuksekseni jonkun sohvan ohitse, joka seisoi minun
ja oven välillä, vaappuen tuli huohotteleva, noin neljänkymmenen tai
viidenviidettä vuoden vanha kääpiö, jolla oli kovin iso pää ja naama,
pari kujeellisen harmaata silmää ja niin erinomaisen lyhyet käsivarret,
että hänen, voidaksensa veitikkamaisesti asettaa sormeansa
nykeränenälleen, samalla kuin hän tirkisteli Steerforth'ia, täytyi
kohdata sormea puoli-tiessä ja laskea nenänsä sitä vastaan. Hänen
leukansa, tuommoinen kaksinkertainen leuka, oli niin lihava, että se
kokonaan nielaisi hänen hattunsa nauhat ruusuineen päivineen. Kaulaa
hänellä ei ollut mitään; vyötäisiä hänellä ei ollut mitään; sääriä
hänellä ei ollut mitään, ei ainakaan mitään mainittavia; sillä vaikka
hän oli täysi- jopa uhkeakasvuinen alas siihen paikkaan asti, josta
hänen vyötäisensä olisivat alkaneet, jos hänellä olisi ollut jotakin
sentapaista, ja vaikka hän päättyi, niinkuin inhimilliset olennot
tavallisesti päättyvät, jalkaparilla, oli hän niin lyhyt, että hän
seisoi tavallisen tuolin vieressä, niinkuin se olisi ollut pöytä, ja
tuolin pohjaa vastaan nojautti laukkua, jota hän kantoi. Tämä lady,
joka oli puettu vallattomalla, sukevalla tavalla, saatti jo mainitulla,
vaivaloisella keinolla nenänsä ja etusormensa keskinäiseen yhteyteen,
piti pakosta päätänsä kallellaan ja teki, toisen terävän silmänsä
ummistamalla, kasvonsa tavattoman viekkaaksi sekä puhkesi,
Steerforth'ia hetken aikaa tirkistettyään, seuraavaan sanatulvaan:
"Kuinka! kukkaseni!" alkoi hän leikillisesti, pudistaen isoa päätänsä
Steerforth'ille. "Oletteko todella täällä? Voi te häijy poika, hyi
häpeä, mitä teette niin kaukana poissa kotoa? Jotakin pahuutta
toimittamassa, takaan minä. Oh, te olette aika veitikka, Steerforth,
niin te olette, ja minä olen toinen, enkö ole? Ha, ha, ha! Te olisitte
nyt pannut vetoa sata puntaa viittä vastaan, ettette saisi nähdä minua
täällä, ettekö olisi? Minä olen joka paikassa, oiva ystäväni. Minä olen
siellä ja täällä ja kaikkialla niinkuin silmänkääntäjän raha ladyn
nenäliinassa. Mutta nenäliinoista puhuessamme -- ja ladyistä
puhuessamme -- mikä lohdutus te olette hyvälle äidillenne, ettekö ole,
rakas poikani, uskokoon ken tahtoo!"
Miss Mowcher päästi tässä paikassa puheessaan auki hattunsa, heitti
taaksepäin nauhat ja istui huohottaen pallille valkean eteen --
muodostaen itselleen jonkunlaista majaa päivällispöydästä, joka levitti
mahogny-suojaansa hänen päänsä yli.
"Voi minun tähteni ja mikä niitten nimi lienee!" jatkoi hän, lyöden
kummallakin kädellänsä vähäisiä polviansa ja katsellen viekkaasti minun
puoleeni, "minä olen liian verevä, siinä vika on, Steerforth. Kappaleen
portaita ylöspäin astuttuani, on minun yhtä suuri vastus jokaisesta
henkäyksestä, kuin jos se olisi aamillinen vettä. Jos näkisitte minun
katsovan ulos jostakin ylikerroksen akkunasta, luulisitte minua
kauniiksi naiseksi, eikö niin?"
"Sitä luulisin, missä ikinä näkisin teidät", vastasi Steerforth.
"Menkäät tiehenne, koiransilmä, menkäät!" huusi pikku olento,
huiskuttaen häntä kohden nenäliinaansa, jolla hän pyyhki kasvojansa,
"älkäätkä olko hävytön! Mutta minä vakuutan teille kunnian-sanallani,
että menneellä viikkoa olin lady Mithers'in luona -- siinä vasta naista
on! Voi sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! -- Ja Mithers itse tuli
huoneesen, jossa odotin Mrs. Mithers'iä -- siinä vasta miestä on! Voi
sitä tapaa, jolla hän pukee itsensä! Entä hänen perukinsa! sillä hän on
pitänyt perukia nämät kymmenen vuotta -- ja hän lateli minulle sillä
tapaa kohteliaisuuksiansa, että melkein luulin itseni olevan pakoitetun
soittamaan kelloa. Ha! ha! ha! Hän on hupainen hylkiö, mutta häneltä
puuttuu elin-ohjeita".
"Mitä lady Mithers'in luona teitte?" kysyi Steerforth.
"Se olisi kielittelemistä, lapsi kultani", vastasi hän, taputtaen
nenäänsä jälleen, kasvojansa väännellen ja vilkuttaen silmiänsä,
niinkuin pikkuinen velho. "Älkäät _te_ siitä huoliko! Teidän tekisi
mieli tietää, estänkö minä hänen hiuksiansa lähtemästä vai värjään
niitä vai maalaan hänen ihoansa vai parannan hänen kulmakarvojansa,
eikö niin? Ja sen saattekin tietää, lemmittyni -- kun juttelen asian
teille! Tiedättekö, mikä minun iso-isäni isän nimi oli?"
"En", lausui Steerforth.
"Se oli Walker,[24] suloinen sydänkäpyni", vastasi Miss Mowcher, "ja
hän polveusi pitkästä Walker'ien sarjasta, joilta minä olen perinyt
kaikki Hookey'n tilukset".
Minä en ole koskaan nähnyt mitään Miss Mowcher'in silmän vilkutuksen
kaltaista, paitsi Miss Mowcher'in itsehillinnön. Hänellä oli myöskin se
kummallinen tapa, kun hän kuunteli jotakin, jota sanottiin hänelle,
taikka odotti jotakin vastausta siihen, mitä hän oli itse sanonut, että
hän mietti, pää älykkäästi kallellaan ja toinen silmä ylöspäin,
niinkuin harakka. Minä en tehnyt muuta, kuin kummastelin ja istuin ja
ällistelin häntä, kokonaan unhottaen, pelkään minä, kohteliaisuuden
lakeja.
Hän oli nyt siirtänyt tuolin viereensä ja askaroitsi ahkerasti:
laukustansa (johon hän joka kerralta sukellutti lyhyen käsivartensa
olkapäähän saakka) veti hän esiin koko joukon pieniä pulloja, vamppuja,
kampoja, harjoja, flanellitilkkuja, parin pikkuisia käherrys-rautoja ja
muita koneita, joita hän ajoi yhteen läjään tuolille. Tästä toimesta
hän yhtäkkiä taukosi ja lausui suureksi hämmästyksekseni
Steerforth'ille:
"Kuka tuo ystävänne on?"
"Mr. Copperfield", vastasi Steerforth; "hän tahtoo tutustua teidän
kanssanne".
"No hyvä, tutustukoon vaan! Minun mielestäni hän näyttää siltä, kuin
hän todella tahtoisi sitä!" vastasi Miss Mowcher, vaaputtaen minun
luokseni, laukku kädessä ja nauraen minulle, kun hän tuli. "Kasvot kuin
persika!" seisoen varpaillansa nipistääksensä minua poskesta, missä
istuin. "Oikein viehättävä! Minä olen kovasti mieltynyt persikoihin.
Minua ilahuttaa tosiaan päästä teidän tuttavuuteenne, Mr. Copperfield".
Minä sanoin, että onnittelin itseäni, kun sain kunnian päästä hänen
tuttavuuteensa, ja että ilo oli molemminpuolinen.
"Voi minua, kuinka kohteliaita me olemme!" huudahti Miss Mowcher,
hullunkurisella tavalla koettaen peittää isoja kasvojansa
käsinysällään. "Mikä valheen ja totuuden mailma tämä kuitenkin on, eikö
niin!"
Tämä lausuttiin ystävällisesti meille molemmille, samalla kuin tuo
käsinysä siirtyi pois kasvoilta ja taas varsineen päivineen hautaantui
laukkuun.
"Mitä tarkoitatte, Miss Mowcher?" lausui Steerforth.
"Ha! ha! ha! Mikä mainio narrien joukko me todella olemme, emmekö ole,
suloinen lapseni?" vastasi tämä naisen tynki, koperoiten laukussaan,
pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin. "Kas tässä!" vetäen ylös
jotakin siitä, "Liuskoja Venäjän ruhtinaan kynsistä! Minä nimitän häntä
ruhtinas Aapisto Hurinkuriseksi, sillä hänen nimensä sisältää kaikki
kirjaimet huiskin haiskin".
"Venäjän ruhtinas on teidän tuttavianne, onko hän?" lausui Steerforth.
"Tietysti, kyyhkyseni", vastasi Miss Mowcher. "Minä pidän hänen
kyntensä kunnossa. Kaksi kertaa viikkoonsa! Sormet ja varpaat!"
"Hän maksaa hyvin, toivon ma?" arveli Steerforth.
"Maksaa, niinkuin hän puhuukin, rakas lapseni -- nenän kautta",[25]
vastasi Miss Mowcher. "Ruhtinas ei ole teidän saivarteliain joukkoa. Te
sanoisitte samaa, Jos näkisitte hänen viiksensä. Luonnosta punaiset,
taiteen kautta mustat".
"Teidän taiteenne kautta, tietysti", lausui Steerforth.
Miss Mowcher nyykäytti myöntymystään. "Täytyi tuottaa minut. Ei päässyt
siitä. Ilman-ala koski hänen ihonsa väriin; väri kävi varsin hyvin
laatuun Venäjällä, mutta se ei kelvannut täällä. Te ette ole koskaan
nähneet semmoista ruosteista ruhtinasta. Niinkuin vanha rauta".
"Tästäkö syystä vast'ikään sanoitte häntä narriksi?" kysyi Steerforth.
"No, te olette oiva poika, ettekö ole?" vastasi Miss Mowcher, ankarasti
päätänsä pudistaen. "Minä sanoin, mikä narrien joukko me olemme
yleensä, ja näytin teille ruhtinaan kynsien liuskoja todistukseksi.
Ruhtinaan kynnet hyödyttävät minua yksityisissä hienonlaatuisissa
perheissä enemmän, kuin kaikki luonnonlahjani yhteensä. Minä kuljetan
niitä aina muassani. Ne ovat paras suosituslause minulle. Jos Miss
Mowcher leikkaa ruhtinaan kynnet, _täytyy_ hänen olla etevä. Minä
lahjoitan niitä nuorille ladyille. He panevat niitä albumeihinsa,
luulen minä. Ha! ha! ha! Henkeni kautta, 'koko yhteiskunnallinen
järjestelmä' (joksi miehet sitä sanovat, kun pitävät puheita
parlamentissa) on ruhtinaan kynsien järjestelmä!" lausui tämä naisten
pienokaisin, koettaen panna lyhyitä käsivarsiansa ristiin ja noikkien
isolla päällään.
Steerforth nauroi sydämellisesti, ja minä nauroin myöskin. Miss Mowcher
pudisti koko ajan päätänsä (joka oli kovin kallella), katsoen ilmaan
toisella silmällä ja vilkuttaen toista.
"Hyvä, hyvä!" hän sanoi, läjähyttäen vähäisiä polviansa ja seisaalle
nousten, "tämä ei ole mitään tointa. Noh, Steerforth, tutkikaamme
pohjoisnavan seutuja ja suorittakaamme asia".
Hän valitsi nyt pari kolme noista pienistä kapineistaan sekä vähäisen
pullon ja kysyi (kummastuksekseni), pitäisikö pöytä. Kun Steerforth
vastasi myöntäväisesti, sysäsi hän yhden tuolin pöydän viereen ja,
pyytäen kättäni avukseen, kapusi sangen ketterästi ylös, niinkuin
näkymön lavalle.
"Jos jompikumpi teistä näki nilkkaluuni", lausui hän, kun hän oli
turvallisesti koroitettu, "niin sanokaat se, ja minä menen kotiin ja
tapan itseni".
"Minä en nähnyt", lausui Steerforth.
"En minäkään", sanoin minä.
"No hyvä", huudahti Miss Mowcher, "minä suostun elämään. No, tipu,
tipu, tipu, tule Mrs. Bond'in luo ja anna teurastaa itsesi!"
Tällä hän kehoitti Steerforth'ia asettumaan hänen haltuunsa, jonka
vuoksi tämä istuikin alas, selkä pöytää päin ja nauravat kasvonsa minua
kohden, ja jätti päänsä hänen katsasteltavakseen, ilmeisesti vaan
huvittaaksensa meitä. Kun näki Miss Mowcher'in seisovan ylipuolella ja
tarkastelevan hänen uhkeata, ruskeata tukkaansa isolla, ympyriäisellä
suurennuslasilla, jonka hän veti esiin plakkaristansa, näki mitä
kummallisimman näyn.
"_Te_ vasta aika poika olette!" sanoi Miss Mowcher lyhyen tutkinnon
jälkeen. "Te olisitte vuoden perästä kaljupäinen, kuin munkki, jollen
minä olisi olemassa. Puoli minutia vaan, nuori ystäväni, ja minä annan
teille semmoisen silityksen, joka säilyttää kiharanne seuraaviksi
kymmeneksi vuodeksi!"
Samalla hän kaasi vähän tuosta pikkuisesta pullosta yhdelle
flanelli-tilkulle, vuodatti tämän rohdon voimaa myöskin johonkuhun
vähäiseen harjaansa ja alkoi sitten näillä molemmilla hieroa ja raappia
Steerforth'in pään lakea mitä ahkerimmalla tavalla minä milloinkaan
olen nähnyt, koko ajan kieltänsä piesten.
"Esimerkiksi Charley Pyegrave, herttuan poika", sanoi hän. "Te tunnette
Charley'n?" kurkistellen Steerforth'in kasvoihin.
"Vähän", vastasi Steerforth.
"Mikä mies hän on! Hänellä vasta poskiparta on! Mitä Charley'n sääriin
tulee, niillä ei olisi vertaistansa, jos ne vaan olisivat samaa paria
(jota ne eivät ole). Uskoisitteko, että hän koetti tulla toimeen ilman
minutta -- henkivartiaväestössä lisäksi?"
"Se hullu!" lausui Steerforth.
"Siltä näyttää. Kuitenkin, oli hän hullu taikka viisas, hän todella
koetti", vastasi Miss Mowcher. "Mitä hän tekee? Menee, katsokaat,
parfymi-puotiin ja pyytää saada ostaa pullon Madagaskarin nestettä".
"Tekeekö Charley niin?" kysyi Steerforth.
"Tekee kuin tekeekin. Mutta heillä ei ollut mitään Madagaskarin
nestettä".
"Mitä se on? Jotakin juotavaa?" kysyi Steerforth.
"Juotavaa?" vastasi Miss Mowcher, pysähtyen näpähyttääksensä häntä
poskelle. "Jotakin, jolla hän parantaisi viiksiänsä, tietysti. Puodissa
oli eräs nainen -- vanhaläntä vaimopuoli -- oikea lohikäärme -- joka ei
ollut koskaan kuullut sen nimeäkään mainittavan. 'Minä pyydän anteeksi,
Sir', sanoi lohikäärme Charley'lle, 'eikö se ole -- ole -- ole --
_sminkkiä_, onko se?' 'Sminkkiä', vastasi Charley lohikäärmeelle. 'Mitä
vietävää luulette minun sminkillä tekevän?' 'Älkäät pahaksuko, Sir',
sanoi lohikäärme, 'sitä kysytään meiltä niin monella nimellä; minä
arvelin, että se ehkä oli sitä'. Tässä meillä nyt on, lapseni", jatkoi
Miss Mowcher, hieroen koko ajan yhtä ahkerasti, kuin ennen, "toinen
esimerkki siitä mainiosta narrimaisuudesta, josta puhuin. Itsekin
harjoitan sentapaisia asioita -- kenties paljon -- kenties vähän --
viekas, se on tunnus-sana, rakas poikani -- vähät siitä!"
"Mimmoisia asioita tarkoitatte? Sminkki-asioita?" kysyi Steerforth.
"Pankaat tämä ja tuo yhteen, nuori holhottini", vastasi varovainen
Mowcher, nenäänsä koskien, "käytelkäät sitä kaikkien kauppa-ammattien
salaisuuden sääntöjä myöden ja tuloksesta lähtee mitä toivotte. Minä
sanon, että itsekin harjoitan tämmöisiä asioita. Joku leskirouva
nimittää sitä huuli-voiteeksi. Toinen hansikkaiksi. Kolmas
rintaröyhelön reunukseksi. Neljäs viuhkaksi. Minä nimitän sitä, miksi
hyvänsä he sitä nimittävät. Minä hankin sitä heille, mutta me
teeskentelemme niin ja uskottelemme toisiamme semmoisilla kasvoilla,
että he olisivat yhtä valmiit sivelemään sitä päällensä kokonaisen
seuran edessä, kuin minun edessäni. Ja kun käyn heidän luonansa,
sanovat he välisti minulle -- _tuo päälle siveltynä_ -- paksulta eikä
mitään erehdystä -- 'miltä minä näytän, Mowcher? Olenko vaalea?' Ha!
ha! ha! ha! Eikö _tämä_ ole mainiota, nuori ystäväni!"
Minä en ole elin-aikanani nähnyt mitään Mowcher'in kaltaista, kun hän
seisoi päivällispöydällä, hartaasti ihastellen tuota "mainiota",
hieroen uutterasti Steerforth'in päätä ja vilkuttaen minulle silmiään
sen takaa.
"Voi!" sanoi hän. "Semmoisia asioita ei kysytä paljon näillä seuduilla.
Tämä asettaa minut taas enemmän huomattavaksi! Minä en ole nähnyt
yhtäkään kaunista naista siitä, kuin tulin tänne, Jemmy".[26]
"Ettekö?" lausui Steerforth.
"Ei haamuakaan semmoisesta", vastasi Miss Mowcher.
"Me voisimme näyttää hänelle yhden ilpo elävänä, luulen minä", arveli
Steerforth, minuun katsahtaen. "Eikö niin, Tuhat-ihanaiseni?"
"Aivan varmaan", sanoin minä.
"Vai niin!" huusi pikkuinen olento, katsellen minua terävästi kasvoihin
ja sitten Steerforth'ia. "Hm?"
Ensimäinen huudahus soi niinkuin kysymys, joka oli asetettu meille
molemmille, ja toinen niinkuin kysymys, joka oli asetettu
Steerforth'ille yksinään. Hän ei näyttänyt saaneen mitään vastausta
kumpaankaan, vaan jatkoi hieromistaan, pää kallellaan ja toinen silmä
ylöspäin, niinkuin hän olisi odottanut vastausta ilmasta ja ollut varma
sen pikaisesta tulosta.
"Joku teidän sisarenne, Mr. Copperfield?" huudahti hän, tuokion vaiti
oltuaan ja yhä tähystellen samalla tavalla. "Niinkö?"
"Ei", lausui Steerforth, ennenkuin minä ehdin vastaamaan. "Ei mitään
semmoista. Päinvastoin on Mr. Copperfield ennen -- jollen suuresti
erehdy -- paljon ihmetellyt tätä tyttöä".
"No, eikö hän nyt enää ihmettele?" vastasi Miss Mowcher. "Onko hän
huikentelevainen? Hyi häpeä! Hän imikö jokaista kukkaa ja muuttui
jokainen hetki, siks' kuin sai Pollyn suostumaan? -- Onko hänen nimensä
Polly?"
Se keijukais-nopeus, jolla hän iski minuun tällä kysymyksellä ja
tutkivalla katseella, hämmensi minut kokonaan hetkeksi.
"Ei, Miss Mowcher", vastasin minä. "Hänen nimensä on Emily".
"Vai niin!" huudahti hän aivan niinkuin ennen. "Hm? Mikä lavertelia
minä olen! Mr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?"
Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka ei miellyttänyt minua,
kun se ilmestyi yhteydessä tämän aineen kanssa, jonka vuoksi minä
totisemmalla tavalla, kuin mitä kukaan meistä tähän asti oli käyttänyt,
sanoin:
"Tyttö on yhtä siveä, kuin sieväkin. Hän on kihloissa ja menee
naimisiin varsin kunnollisen ja ansiollisen miehen kanssa omasta
säädystänsä. Minä kunnioitan tyttöä hänen hyvän järkensä vuoksi yhtä
paljon, kuin ihmettelen häntä hänen kauniin ulkomuotonsa puolesta".
"Hyvin puhuttu!" huudahti Steerforth. "Kuulkaat, kuulkaat, kuulkaat!
Minä tyydytän nyt tämän pikkuisen Fatiman uteliaisuuden, rakas
Tuhat-ihanaiseni, etten jätä mitään hänen arvattavakseen. Tyttö on tätä
nykyä, Miss Mowcher, opissa taikka välipuheella työssä taikka jollakin
muulla tavalla palveluksessa Omer ja Joram'illa, Rihmanmyyjällä,
Muotikauppiaalla ja niin edespäin tässä kaupungissa. Huomaatteko? Omer
ja Joram'illa. Se lupaus, josta ystäväni on puhunut, on annettu hänen
serkullensa; ristimänimi, Ham; sukunimi, Peggotty; ammatti,
veneenrakentaja; myöskin tästä kaupungista. Tyttö asuu erään
sukulaisensa luona; ristimä-nimi, tuntematon; sukunimi, Peggotty;
ammatti, merenkulkia: myöskin tästä kaupungista. Hän on sievin ja
viehättävin pikku olento koko mailmassa. Minä ihmettelen häntä --
niinkuin ystävänikin -- erinomaisesti. Jollen näyttäisi halveksivan
hänen sulhoansa, jota, minä tiedän sen, ystäväni ei soisi, lisäisin,
että _minusta_ hän menee liian huonolle; että olen varma, että hän
pääsisi parempiin naimisiin; ja että vannon hänen ladyksi syntyneen".
Miss Mowcher kuunteli näitä sanoja, jotka olivat hyvin pitkäänsä ja
selvästi lausutut, pää kallellaan ja toinen silmä ylöspäin, niinkuin
hän yhä odottaisi tuota vastausta. Kun Steerforth herkesi, kävi hän
tuota hätää vilkkaaksi jälleen ja lasketteli taas hämmästyttävän
sujuvasti.
"No! Ja siinä on kaikki, kuinka?" huudahti hän, tasoittaen
Steerforth'in poskipartaa vähäisillä, levottomilla saksilla, jotka
välkkyen liikkuivat Steerforth'in pään ympäri kaikilla tahoilla. "Hyvä,
varsin hyvä! Oikein pitkä kertomus. Sen pitäisi päättyä: 'Ja he elivät
siitä lähtien onnellisina'; eikö pitäisi? Voi! mikä tuo panttileikki
taas onkaan? Minä rakastan armastani E:llä, koska hän on enkelin
kaltainen; minä vihaan armastani E:llä, koska hän on toiselle
ehdätetty. Minä vein hänet pois Erinomaisen ravintolaan ja ehdottelin
eron-ottoa; hänen nimensä on Em'ly, ja hän elää etelässä? Ha! ha! ha!
Mr. Copperfield, enkö minä ole oikea liehu?"
Katsellen vaan minua vallattoman viekkaasti, jatkoi hän yhtä puhkua.
"Tuossa noin! Jos koskaan mikään epatto on siistitty ja kaunistettu
täydelliseksi, olette te, Steerforth. Jos ymmärrän kenenkään kalloa
mailmassa, ymmärrän teidän. Kuuletteko minua, kun sanon teille tätä,
lemmittyni? Minä ymmärrän teidän kallonne", tirkistellen hänen
kasvoihinsa. "Nyt saatte poikistua (niinkuin hovissa sanomme), Jemmy ja
jos Mr. Copperfield tahtoo käydä istumaan tuolille, käyn minä häneen
käsiksi".
"Mitäs arvelet, Tuhat-ihanaiseni?" kysyi Steerforth, nauraen ja
tuoliltansa lähtien. "Tahdotko tulla parannetuksi?"
"Kiitoksia, Miss Mowcher, ei tänä iltana".
"Älkäät sanoko niin", vastasi pikku nainen, katsellen minua
asian-ymmärtäjän muodolla; "hiukan enemmän kulmakarvoja?"
"Kiitoksia", vastasin minä, "joskus muulloin".
"Saada niitä siirretyksi puolen neljänneksen tuumaa likemmäksi
aivenia", lausui Miss Mowcher. "Me voimme tehdä sen parissa viikossa".
"Ei, minä kiitän teitä. Ei tätä nykyä".
"No mutta rahtu vaan", ahdisti hän. "Eikö sitäkään? Laskekaamme edes
perusta poskiparralle. Noh!"
Minä en voinut olla punehtumatta, kun kielsin, sillä minä tunsin, että
nyt koskimme minun arkaa kohtaani. Mutta Miss Mowcher, joka huomasi,
etten tällä haavaa ollut taipusa vastaan-ottamaan minkäänlaista
kaunistusta hänen taiteensa alalla ja etten sinä hetkenä huolinut sen
vähäisen pullon viekoituksista, jota hän piti ylhäällä toisen silmänsä
edessä, paremmin suostuttaaksensa minua, sanoi, että toisten ja ennen
pitkää ryhtyisimme työhön, sekä pyysi kättäni avuksi, astuaksensa alas
ylhäiseltä asemaltaan. Näin tuettuna hyppäsi hän hyvin notkeasti alas
ja rupesi sitomaan leukapariansa hattuunsa.
"Maksu", lausui Steerforth, "on --"
"Viisi shillingiä", vastasi Miss Mowcher, "ja pilkkahinta se onkin,
tupuseni. Enkö minä ole oikea liehu, Mr. Copperfield?"
Minä vastasin kohteliaasti: "ei ollenkaan", mutta ajattelin itsekseni,
että hän kyllä oli, kun hän silmänkääntäjän näppäryydellä heitti ilmaan
molemmat puolikruununsa, sieppasi ne käteensä, pudotti ne taskuunsa ja
löi tätä, että paukahti.
"Tässä rahalaatikkoni on!" muistutti Miss Mowcher, kun hän jälleen
seisoi tuolin vieressä ja laukkuunsa taas latoi noita erilaatuisia
pikku kapineita, joita hän oli onkinut siitä. "Olenko jo ottanut
kaikki kaluni? Siltä näyttää. Minun ei kelpaisi olla niinkuin pitkä
Ned Beadwood, kun he veivät hänet kirkkoon 'naittaaksensa häntä
jollekulle', niinkuin hän sanoo, mutta hän jätti morsiamensa jälkeensä.
Ha! ha! ha! Pahankurinen konna, tuo Ned, mutta lystillinen! Minä
tiedän, että särjen teidän sydämenne, mutta minun on pakko jättää
teidät. Teidän tulee kutsua avuksi koko urhoollisuutenne ja koettaa
kestää sitä. Jumalan haltuun, Mr. Copperfield! Pitäkäät huolta
itsestänne, te Norfolkin Jockey! Voi, mitä olen lörpötellyt! Siihen
olette te molemmat syypäät, senkin veitikat. Minä annan anteeksi
teille! 'Bob Swore'[27] -- sanoi Englantilainen '_bon soir'in_'
sijasta, kun hän ensin oppi franskaa ja ajatteli sitä aivan Englannin
kielen kaltaiseksi. Bob swore, kultaseni!"
Laukku käsivarrella ja vaapotellessaan yhä jutellen vaapotteli hän pois
oven luo, johon hän pysähtyi kysymään, antaisiko hän meille kiharan
hiuksistansa. "Enkö minä ole oikea liehu?" lisäsi hän, niinkuin
selitykseksi tähän tarjomukseen, ja, sormi nenän varrella, lähti hän
tiehensä.
Steerforth nauroi siinä määrässä, että minun oli mahdoton olla myöskin
nauramatta, vaikka en ole varma, olisinko tehnyt niin, jollei hän olisi
houkutellut minua. Kun olimme tarpeeksemme nauraneet, johon meni hetki
aikaa, kertoi hän minulle, että Miss Mowcher'illa oli varsin lavea
tuttavakunta ja että hän teki itsensä hyödylliseksi monenlaisille
ihmisille monenlaisilla keinoilla. Muutamat pitivät häntä vaan
leikkinänsä, niinkuin eriskummaista olentoa, sanoi hän; mutta Miss
Mowcher oli yhtä viekas ja terävä huomaamaan, kuin, hänen tietääksensä,
kukaan, ja yhtä pitkä-järkinen, kuin lyhyt-kätinen. Hän jutteli
minulle, että, mitä Miss Mowcher oli kehunut siellä ja täällä ja joka
paikassa olemisestaan, oli aivan totta, sillä hän kävi pikku retkillä
maakunnassa ja näytti hankkivan itselleen ystäviä kaikkialla sekä
tuntevan joka ihmisen. Minä kysyin häneltä, mimmoinen Miss Mowcher'in
luonto oli: oliko hän oikeastansa paha ja suosiko hän yleensä asiain
oikeata puolta; mutta, kun minun ei kahden taikka kolmen turhan
yrityksen perästä onnistunut vetää hänen huomiotansa näihin
kysymyksiin, herkesin taikka unhotin niitä toistamasta. Hän kertoi
minulle sen sijaan suurella hilpeydellä Miss Mowcher'in taidosta ja
tuloista, sekä että hän oli tieteellinen kuppari, jos minä joskus
tavitsisin hänen apuansa tässä kohden.
Hänestä pää-asiallisesti keskustelimme illan kuluessa, ja yöksi
erotessamme huusi Steerforth perässäni rintanojan takaa: "Bob swore!"
kun menin portaita alas.
Minua kummastutti, kun Mr. Barkis'in asunnolle tultuani näin Ham'in
kävelevän edestakaisin sen edustalla, ja minua kummastutti vielä
enemmän, kun kuulin häneltä, että pikku Em'ly oli sisällä. Minä kysyin
tietysti, miks'ei hänkin ollut siellä sen sijaan, että hän astui
kadulla itseksensä.
"No, näettekö, Mas'r Davy", vastasi hän epäilevällä tavalla, "Em'ly
puhuu jonkun kanssa siellä".
"Minä olisin luullut", arvelin hymyillen, "että juuri sen vuoksi teidän
olisi sopinut myöskin olla siellä, Ham".
"Kyllä, Mas'r Davy, ylimalkain olisi tosin niin", vastasi hän; "mutta
katsokaat, Mas'r Davy", alentaen ääntänsä ja puhuen hyvin totisesti,
"siellä on nuori nainen, Sir -- nuori nainen, jonka Em'ly ennen tunsi,
mutta jota hänen ei tule tuntea enää".
Kun kuulin nämät sanat, alkoi jonkunlainen valo ympäröitä sitä haamua,
jonka olin nähnyt muutamia tunteja takaperin seuraavan heitä.
"Se on kurja mato, Mas'r Davy", lausui Ham, "jota koko kaupunki tallaa
jaloillansa. Katua ylöspäin, toista alaspäin. Kirkkomaan mullassa ei
löydy yhtäkään matoa, jota ihmiset inhoisivat enemmän".
"Enkö minä nähnyt häntä tänä iltana, Ham, hietarannalla, kun olimme
tavanneet teidät?"
"Pitikö hän meitä silmällä?" kysyi Ham. "Se on luultavaa, että näitte
hänet, Mas'r Davy. Ei sen vuoksi, että minä silloin tiesin hänen olevan
siellä, Sir, vaan sen vuoksi, että hän jälestäpäin hiipi Em'lyn
vähäisen akkunan alle, kun hän näki valkean siitä, ja kuiskasi: 'Em'ly,
Em'ly, Kristuksen tähden olkoon sinulla naisen sydän minua kohtaan.
Minä olin kerta sinun kultaisesi!' Nämät olivat juhlalliset sanat
kuulla, Mas'r Davy!"
"Olivat kyllä, Ham. Mitä Em'ly teki?"
"Em'ly sanoo: 'Martha, sinäkö se olet? Voi, Martha, sinäkö se todella
olet!' -- sillä he olivat istuneet monta päivää rinnatusten työtä
tekemässä Mr. Omer'illa".
"Minä muistan hänet nyt!" huudahdin minä, johdattaen mieleeni toista
niistä molemmista tytöistä, jotka olin nähnyt, kun ensin kävin Mr.
Omer'illa. "Minä muistan hänet aivan hyvin!"
"Martha Endell!" sanoi Ham. "Kahta, kolmea vuotta vanhempi, kuin Em'ly,
vaikka yhdessä hänen kanssaan koulussa".
"Minä en ole koskaan kuullut hänen nimeänsä", lausuin minä. "Minä en
aikonut keskeyttää teitä".
"Mitä siihen tulee, Mas'r Davy", vastasi Ham, "on melkein kaikki
kerrottu noissa sanoissa: 'Em'ly, Em'ly, Kristuksen tähden olkoon
sinulla naisen sydän minua kohtaan. Minä olin kerta sinun kultaisesi!'
Hän tahtoi puhutella Em'lyä. Em'ly ei voinut puhua hänen kanssaan,
sillä hänen rakas enonsa oli tullut kotiin eikä tämä olisi voinut --
ei, Mas'r Davy", lausui Ham suurella vakavuudella, "eikä tämä olisi
voinut, vaikka hän on hyväluontoinen ja hellä, nähdä heitä molempia
yhdessä toinen toisensa vieressä, ei, vaikka hän olisi saanut kaikki
aarteet, jotka ovat mereen hukkuneet".
Minä tiesin, kuinka totta tämä oli. Minä tunsin sen kohta yhtä hyvin
kuin Ham.
"Sen vuoksi Em'ly kirjoittaa lyijyskynällä paperipalaselle", jatkoi
hän, "ja antaa sen Marthalle akkunan kautta, että hän veisi sen tänne.
'Näytä tämä', sanoo hän, 'tädilleni Mrs. Barkis'ille, ja rakkaudesta
minuun antaa hän sinun istua alas valkean ääreen, siksi kuin eno on
mennyt ulos ja minun käy tuleminen'. Kohta sen jälkeen kertoo hän
minulle, mitä minä kerron teille, Mas'r Davy, ja pyytää minua
saattamaan itseänsä tänne. Mitä minä voin tehdä? Hänen ei tulisi tuntea
ketään semmoista, mutta minä en henno kieltää häneltä mitään, kun hänen
on kyynelet silmissä".
Hän pisti kätensä karkean jakkunsa poveen ja veti hyvin varovaisesti
esiin sievän, pienen kukkaron.
"Ja jos voisinkin kieltää häneltä jotakin, kun hänen on kyynelet
silmissä, Mas'r Davy", lausui Ham, hellästi sovittaen kukkaroa
känsäisen kämmenensä pohjaan, "kuinka hennoisin kieltää häneltä mitään,
kun hän antaa minulle tämän kannettavaksi puolestaan -- varsinkin kun
tiedän, miksi hän otti sen mukaansa? Mimmoinen leikkikalu se on!" sanoi
Ham, miettiväisesti katsellen sitä. "Ja kuinka pikkuisen rahaa siinä
on, armas Em'lyni!"
Minä pudistin hänen kättänsä sydämellisesti, kun hän oli pistänyt
takaisin kukkaron -- sillä tämä tyydytti minua enemmän, kuin jos olisin
sanonut jotakin -- ja me kävelimme ääneti edestakaisin minutin taikka
pari. Ovi aukeni silloin, ja Peggotty ilmestyi, viitaten Ham'ia
tulemaan sisään. Minä olisin vetäynyt pois, mutta Peggotty kiirehti
minun jälkeeni, käskien minunkin tulla sisään. Nytkin olisin tahtonut
välttää sitä huonetta, jossa he kaikki olivat, jollei se olisi ollut
tuo sievä, tiili-lattiainen kyökki, jota olen monesti maininnut. Koska
ovi suorastaan aukeni sinne, olin minä keskellä heitä, ennenkuin ehdin
ajattelemaan, mihin menin.
Tyttö -- sama, jonka olin nähnyt hietarannalla -- istui likellä
valkeata lattialla, nojaten päätänsä ja toista käsivarttansa johonkin
tuoliin. Minä päätin hänen ruumiinsa asemasta, että Em'ly vast'ikään
oli nousnut tuolilta ja että tuo turvaton pää ehkä oli levännyt hänen
sylissään. Minä näin vaan vähän tytön kasvoista, joita hiukset
peittivät höllällään ja harsollaan, niinkuin hän omin käsin olisi
seuhtonut niitä; mutta minä näin, että hän oli nuori ja valkeaverinen.
Peggotty oli itkenyt. Niin oli myöskin pikku Em'ly. Ei sanaakaan
puhuttu, kun ensin tulimme sisään; ja Schwarzwald'in kello
kyökki-kaapin vieressä tuntui yleisessä äänettömyydessä raksuttavan
kahta vertaa kovemmin, kuin tavallisesti.
Em'ly puhui ensiksi.
"Martha tahtoo", sanoi hän Ham'ille, "lähteä London'iin".
"Miksi London'iin?" vastasi Ham.
Ham seisoi heidän välissään, katsellen polvillansa olevaa tyttöä,
samalla säälien häntä ja ollen pahoillansa siitä, että tällä oli
jonkunlaista yhteyttä sen tytön kanssa, jota hän niin hellästi rakasti;
tämän minä aina olen muistanut tarkasti. He puhuivat molemmat, niinkuin
tyttö olisi ollut kipeä; matalalla, hiljennetyllä äänellä, joka kuului
selvästi, vaikka se tuskin kohosi kuiskausta korkeammaksi.
"Parempi siellä, kuin täällä", lausui lujaan kolmas ääni -- Marthan,
vaikk'ei hän liikahtanut paikaltaan. "Siellä ei kukaan tunne minua.
Täällä jokainen tuntee minut".
"Mitä hän siellä aikoo?" kysyi Ham.
Tyttö nosti ylös päätänsä ja katsoi tuokion synkästi Ham'in puoleen,
tuosta laski sen alas jälleen ja koukisti oikeata käsivarttansa
niskansa ympärille, niinkuin nainen kuumeessa taikka luodinhaavan
vaivoissa vääntelisi.
"Hän aikoo koettaa tulla hyväksi ihmiseksi", lausui pikku Em'ly. "Sinä
et tiedä, mitä hän on sanonut meille. Tietääkö hän -- tietävätkö he --
täti?"
Peggotty pudisti sääliväisesti päätänsä.
"Minä aion koettaa", sanoi Martha, "jos tahdotte auttaa minua pois
täältä. Pahemmin kuin täällä en voi koskaan menetellä, mutta kenties
paremmin. Voi!" lisäsi hän, ja häntä värisytti kauheasti, "toimittakaat
minut pois näiltä kaduilta, jossa keko kaupunki tuntee minut siitä
saakka, kuin olin lapsi!"
Kun Em'ly ojensi kättänsä Ham'ia kohden, näin minä tämän panevan siihen
pienen kanvassi-kukkaron. Em'ly otti vastaan sen, niinkuin hän olisi
luullut sitä omaksi kukkarokseen, ja astui askeleen taikka pari
eteenpäin; mutta erehdyksensä havaittuaan palasi hän siihen paikkaan,
johon Ham oli peräytynyt likelle minua, ja näytti sitä hänelle.
"Se on kaikki sinun, Em'ly", kuulin Ham'in sanovan. "Minulla ei ole
mitään koko mailmassa, joka ei ole sinun, lemmittyni. Minulla ei ole
siitä mitään iloa paitsi sinun kauttasi!"
Kyynelet puhkesivat uudestaan pikku Em'lyn silmiin, mutta hän kääntyi
pois ja meni Marthan luo. Mitä hän antoi hänelle, sitä en tiedä. Minä
näin hänen kallistuvan Marthan puoleen ja pistävän rahaa hänen
poveensa. Hän kuiskasi myös jotakin ja kysyi, olisiko siinä kyllin.
"Yltäkyllin", vastasi toinen, tarttuen hänen käteensä ja suudellen
sitä.
Sitten Martha nousi ylös, kokosi shaalinsa ympärilleen, peitti kasvonsa
sillä ja astui, ääneen itkien, verkalleen ovea päin. Hän pysähtyi
hetkeksi, ennenkuin hän meni ulos, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa
jotakin taikka kääntyä takaisin; mutta ei mitään sanaa tullut hänen
huuliensa ylitse. Laskien samaa matalaa, kamalaa, surkeata vaikerrusta
shaaliinsa, lähti hän pois.
Kun ovi sulkeusi, katseli pikku Em'ly meitä kolmea hätäisellä tavalla,
kätki sitten kasvonsa käsiinsä ja rupesi nyyhkimään.
"Älä nyt, Em'ly!" lausui Ham, taputtaen häntä lempeästi olkapäälle.
"Älä, armaani! Sinä et saa itkeä niin kaunoiseni!"
"Voi, Ham!" huudahti hän, yhä katkerasti itkien, "minä en ole niin hyvä
tyttö, kuin minun tulisi olla! Minä tiedän, ettei minussa aina ole sitä
kiitollista sydäntä, kuin minussa pitäisi olla!"
"Kyllä, kyllä sinussa on, minä olen varma siitä", lausui Ham.
"Ei! ei! ei!" huusi pikku Em'ly, nyyhkien ja päätänsä pudistaen. "Minä
en ole niin hyvä tyttö, kuin minä pitäisi olla. Ei likimainkaan! ei
likimainkaan!"
Ja yhä hän itki, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumallaan.
"Minä koetan sinun rakkauttasi liian paljon. Minä tiedän, että teen
niin!" nyyhkytti hän. "Minä olen usein äreä ja muuttuvainen sinun
suhteesi, vaikka minun pitäisi olla aivan toisenlainen. Sinä et ole
koskaan semmoinen minua kohtaan. Miksi minä koskaan olen tämmöinen
sinua kohtaan, vaikka minun ei tulisi ajatella mitään muuta, kuin
mitenkä olla kiitollinen ja tehdä sinua onnelliseksi!"
"Sinä teet minut aina onnelliseksi", lausui Ham, "rakas tyttöni! Minä
olen onnellinen, kun näen sinut. Minä olen onnellinen koko päivän
pitkän, kun ajattelen sinua".
"Voi! siinä ei ole kyllin!" huusi pikku Em'ly. Se tulee siitä, että
sinä olet niin hyvä; ei siitä, että minä olen! Voi, ystäväni, olisi
ehkä ollut onnellisempi sinulle, jos olisit rakastunut toiseen --
johonkuhun vakavampaan ja soveliaampaan, kuin minuun, johonkuhun, joka
olisi ollut kokonaan liittynyt sinuun eikä koskaan niin turhamainen ja
vaihtelevainen, kuin minä!"
"Pikku helläsydäminen raukka", lausui Ham matalalla äänellä. "Martha on
peräti huolestuttanut hänet".
"Olkaat hyvä, täti", nyyhkytti Em'ly, "ja tulkaa tänne, että saan
laskea pääni povellenne. Voi, täti, minä olen kovin kurja tänä iltana.
Voi, minä en ole niin hyvä tyttö, kuin minun pitäisi olla. Minä en ole,
minä tiedän sen!"
Peggotty oli kiiruhtanut tuolin luo valkean eteen. Käsivarret hänen
kaulassaan polvistui pikku Em'ly hänen viereensä ja katseli vakavasti
hänen kasvoihinsa.
"Voi, täti, olkaat hyvä ja koettakaat auttaa minua! Rakas Ham, koeta
auttaa minua! Mr. David, vanhojen aikojen tähden, koettakaat auttaa
minua! Minä tahdon olla parempi tyttö, kuin minä olen. Minä tahdon
tuntea itseni tuhat kertaa kiitollisemmaksi, kuin tunnen. Minä tahdon
tuntea syvemmin, mikä siunattu asia on olla hyvän miehen vaimo ja
viettää rauhallista elämää. Voi minua, voi minua! Voi sydäntäni,
sydäntäni!"
Hän laski kasvonsa vanhan holhojattareni rinnalle ja, herjeten tästä
rukoilemisesta, joka tuskassaan ja surussaan oli puoleksi naisen,
puoleksi lapsen, niinkuin koko hänen käytöksensäkin (joka juuri sen
kautta, minun ymmärtääkseni, oli luonnollisempi ja hänen kauneudellensa
soveliaampi, kuin mikään muu käytös olisi voinut olla), itki ääneti,
samalla kuin vanha holhojattareni viihdytti häntä, niinkuin pientä
lasta.
Hän kävi vähitellen tyvenemmäksi, ja silloin me hyväilimme häntä,
milloin puhuen rohkaisevaisesti, milloin laskien vähän leikkiä
hänen kanssaan, siksi kuin hän rupesi nostamaan ylös päätänsä ja
puhuttelemaan meitä. Niin me pitkitimme, kunnes hän saatti hymyillä,
sitten nauraa ja sitten nousta istualle puoli-häpeissänsä; sillä aikaa
kuin Peggotty palautti takaisin hänen eksyneitä kiharoitansa, pyyhki
hänen silmiänsä ja teki hänet sieväksi jälleen, ettei eno, hänen kotiin
tullessansa, kummastelisi, miksi hänen lemmittynsä oli itkenyt.
Minä näin hänen sinä iltana tekevän, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt
hänen tekevän. Minä näin hänen viattomasti suutelevan valittua
puolisoansa poskelle ja painuvan hänen runtevan vartalonsa viereen,
niinkuin se olisi ollut hänen paras tukensa. Kun he yhdessä menivät
pois vaalenevassa kuutamossa, ja minä katselin heitä, verraten heidän
lähtöänsä Marthan lähtöön, näin, että pikku Em'ly piti kiinni Ham'in
käsivarresta molemmilla käsillään ja yhä pysyi likellä häntä.