Pikku Em'ly.
Talossa löytyi eräs palvelia, eräs mies, joka sitä myöden, kuin minä
kuulin, tavallisesti seurasi Steerforth'ia ja oli joutunut hänen
palvelukseensa yliopistossa. Hän oli oikea arvokkaisuuden kaava
ulkonaisessa ilmestymisessään. Minä luulen, ettei koskaan ollut hänen
ammatissaan ketään enemmän arvokkaalta näyttävää miestä. Hän oli
harvapuheinen, kävi hyvin hiljaa, oli varsin tyven käytöksessään,
kunnioittavainen, tarkka, aina saapuvilla, kun tarvittiin, eikä koskaan
likellä, kun ei tarvittu; mutta mikä hänessä etupäässä huomiota koski,
oli hänen arvokkaisuutensa. Hänellä ei ollut mitään liikkuvaisia
kasvoja, hänellä oli jotenkin kankea niska, kiinteä, keskeltä kalju
pää, jota lyhyet hiukset tiveästi peittivät kummaltakin puolelta,
hempeä sananääntö ja omituinen tapa kuiskata S kirjainta niin selvästi,
että hän näytti käyttävän sitä useammin, kuin kukaan muu ihminen; mutta
jokaisen omituisuuden, joka hänellä oli, teki hän arvokkaaksi. Jos
hänen nenänsä olisi ollut ylösalaisin, olisi hän tehnyt sen
arvokkaaksi. Hän laati ympärillensä jonkunlaisen arvokkaisuuden kehän
ja liikkui turvallisena siinä. Olisi ollut melkein mahdotonta epäillä
häntä mistäkään väärästä, hän oli niin perin arvokas. Joka olisi
vaatinut häntä johonkin alentavaan askareesen, olisi kevytmielisesti
loukannut mitä arvokkaimman miehen tunteita, ja tästä, minä havaitsin
sen, olivat talon naispalveliat niin vaistomaisesti vakuutetut, että he
itse-altansa aina toimittivat semmoisia töitä, ja tavallisesti sillä
aikaa, kuin hän luki sanomalehtiä ruokakammion valkean edessä.
Siinä määrässä itseänsä hillitsevää miestä minä en ollut koskaan
nähnyt. Mutta tämäkin ominaisuus, niinkuin jokainen muu, joka hänellä
oli, näytti vaan koroittavan hänen arvokkaisuuttansa. Yksin se
tosi-asiakin, ettei kukaan tietänyt hänen ristimänimeänsä, näytti
olevan osa hänen arvokkaisuudestaan. Hänen sukunimeänsä Littimer'iä
vastaan, jolla hän oli tunnettu, ei voinut muistuttaa mitään. Peter
olisi sopinut hirttää, ja Tom lähettää maan-pakolaisuuteen; mutta
Littimer oli täydellisen arvokas.
Olkoon, että se tuli, niinkuin minä luulen, arvokkaisuuden käsitteen
kunnioitettavasta luonnosta, mutta minä tunsin itseni erittäin nuoreksi
tämän miehen läsnä-ollessa. Kuinka vanha hän itse oli, minä en
voinut arvata -- ja tämäkin asia kallistui samasta syystä hänen
voittopuolellensa; sillä arvokkaisuutensa tyvenyydessä olisi hän voinut
yhtä hyvin olla viidenkymmenen, kuin kolmenkymmenen vuoden vanha.
Littimer oli huoneessani aamulla, ennenkuin vielä olin nousnut,
tuodaksensa minulle tuota loukkaavaa partavettä ja ottaaksensa ulos
vaatteitani. Kun vedin syrjään uudinta ja katsoin ulos vuoteestani,
näin hänet jonkunlaisessa tasaisessa arvokkaisuuden lämpömäärässä,
Tammikuun itä-tuulesta huolimatta eikä edes kylmää hengittäen,
asettavan kenkiäni oikealle ja vasemmalle ensimaiseen tanssi-asemaan ja
puhaltelevan tomuhiukkoja pois takistani, samalla kuin hän laski sitä
alas, niinkuin sylilasta.
Minä sanoin hänelle hyvää huomenta ja kysyin häneltä, paljonko kello
oli. Hän otti esiin plakkaristaan mitä arvokkaimman kaksikuorisen
kellon, minkä minä ikinä olen nähnyt, ja, peukalollaan estäen vieteriä
liiaksi kelloa avaamasta, katseli sitä kasvoihin, niinkuin hän olisi
kysynyt orakelin-sanaista ostronia, sulki sen jälleen ja sanoi, että se
oli puolivälissä yhdeksän, jos suvaitsin.
"Mr. Steerforth'ia ilahuttaa kuulla, kuinka olette nukkuneet, Sir".
"Kiitoksia", lausuin minä, "varsin hyvästi. Voiko Mr. Steerforth
hyvin?"
"Kiitoksia, Sir, Mr. Steerforth voi jotenkin hyvin". Yksi lisäksi hänen
tunnusmerkeistään -- ei mitään superlativiä puheessa. Aina vaan kylmä,
tyven keskisuunta.
"Eikö löydy mitään muuta, jota saisin kunnian toimittaa teille, Sir?
Ilmoituskello soi kello yhdeksältä; perhe syö aamiaista kello
puolivälissä kymmenen".
"Ei mitään, minä kiitän teitä".
"Minä kiitän _teitä_, Sir, jos suvaitsette"; ja näillä sanoilla ja
vähän notkistaen päätänsä, kun hän astui vuoteeni ohitse, niinkuin
puolustukseksi, että hän oikaisi minua, meni hän ulos, sulkien ovea
niin hiljaisesti, kuin jos minä juuri olisin vaipunut suloiseen
unenvienoon, josta henkeni riippui. Jok'ikinen aamu pidimme aivan samaa
keskustelua, ei koskaan pidempää eikä koskaan lyhyempää; vaan
kuitenkin, vaikka nyt Steerforth'in seura taikka Mrs. Steerforth'in
ystävällisyys taikka Miss Dartle'n haastelo olisivat kohottaneet minua
itseäni korkeammaksi ja saattaneet minut vanhemmaksi, minä aina tämän
perin arvokkaan miehen läsnäollessa muutuin "pojaksi jälleen", niinkuin
vähemmät runoiliamme laulavat.
Hän toimitti meille hevosia, ja Steerforth, joka osasi kaikkia, opetti
minua ratsastamaan. Hän hankki meille floretteja, ja Steerforth opetti
minua miekkailemaan, hansikkaita, ja minä rupesin saman opettajan
johdolla edistymään nyrkkitaistelossa. Se ei huolettanut minua yhtään,
että Steerforth huomasi minut vasta-alkajaksi näissä taiteissa, mutta
minä en sietänyt, että arvokas Littimer näkisi taidonpuutettani.
Minulla ei ollut mitään syytä uskoa, että Littimer itse ymmärsi
semmoisia taiteita; hän ei koskaan saattanut minua luulemaan mitään
semmoista edes niin paljon, kuin toisen arvokkaan silmänripsensä
räpyttämisellä; mutta milloin hyvänsä hän oli läsnä harjoituksissamme,
tunsin kuitenkin itseni keltaisimmaksi ja kokemattomimmaksi ihmiseksi
maan päällä.
Minä puhun vähän pitkältä tästä miehestä sen vuoksi, että hän teki niin
erityisen vaikutuksen minuun siihen aikaan, sekä sen johdosta, mitä
myöhemmin tapahtui.
Viikko kului mitä hupaisimmalla tavalla. Se kului nopeasti, niinkuin
sopii arvata semmoiselta, joka oli niin ihastuksissa, kuin minä; vaan
kuitenkin antoi se minulle niin monta tilaisuutta oppia tuntemaan
Steerforth'ia paremmin ja ihmettelemään häntä enemmän tuhansissa
kohdin, että minusta sen lopulla tuntui, kuin olisin ollut paljon
kauemman aikaa yhdessä hänen kanssaan. Se mutkaton tapa, jolla hän
kohteli minua, niinkuin leikkikalua, miellytti minua enemmän, kuin mikä
muu käytös hyvänsä, jota hän olisi noudattanut. Se muistutti minua
vanhasta tuttavuudestamme; se näytti olevan luonnollinen seuraus siitä;
se osoitti minulle, ettei hän ollut muuttunut; se päästi minut siitä
levottomuudesta, jota ehkä olisin tuntenut, kun olisin verrannut
minun ansioitani hänen ansioihinsa ja harkinnut oikeuttani hänen
ystävyyteensä asianmukaisella mitalla; ennen kaikkia se oli joku
tuttavallinen, luonnikas, ystävällinen käytös, jommoista hän ei
osoittanut ketäkään muuta kohtaan. Samoin kuin hän koulussa oli
kohdellut minua eri tavalla, kuin kaikkia muita, uskoin iloisesti, että
hän elämässäkin kohteli minua eri tavalla, kuin ketään muuta ystävää,
joka hänellä oli. Minä luulin, että olin hänen sydäntänsä lähempänä
kuin kukaan muu ystävä, ja oma sydämeni hehkui rakkaudesta häneen.
Hän päätti lähteä minun kanssani maalle, ja lähtömme päivä tuli. Hän
oli alusta ollut kahdella päällä, ottaisiko hän Littimer'in mukaansa,
vai ei, mutta päätti jättää hänet kotiin. Tämä arvokas olento, joka oli
tyytyväinen kohtaloonsa, olipa se mikä hyvänsä, sovitti koffertimme
niihin vähäisiin vaunuihin, joitten oli määrä viedä meidät Londoniin,
niinkuin niitten olisi pitänyt vastustaa vuosisatojen täräyksiä, ja
vastaan-otti ujosti tarjotun lahjani täydellisellä tyvenyydellä.
Me jätimme Mrs. Steerforth'in ja Miss Dartle'n hyvästi, minä puolestani
lausuen paljon kiitoksia, ja hellä äiti monta ystävällistä sanaa.
Viimeinen esine, jonka näin, oli Littimer'in liikahtamaton silmä
täynnänsä, niinkuin minä luulin, sitä hiljaista vakuutusta, että minä
todella olin kovin nuori.
Mitä sydämeni tunsi, kun näin onnellisilla enteillä palasin vanhoille,
tuttaville paikoille, sitä en yritä kertomaankaan. Me kuljimme
postivaunuilla. Minä olin, muistaakseni, niin huolissani yksin
Yarmouth'inkin kunnian puolesta, että olin kovasti mielissäni, kun
Steerforth, meidän ajaessamme sen pimeitä katuja myöden ravintolaan,
sanoi, että, hänen päättääksensä, tämä oli hupainen, omituinen,
kummallinen luola. Heti perille tultuamme menimme levolle (minä
huomasin parin likaisia kenkiä ja säärystimiä liittyneen vanhaan
ystävääni Delfiniin, kun astuimme tuon oven ohitse) ja söimme myöhään
aamulla einettä. Steerforth, joka oli hyvin iloisella tuulella, oli
kävellyt rannalla, ennenkuin minä olin nousnut, ja tunsi jo, sanoi hän,
toisen puolen kaupungin venemiehistä. Paitsi sitä oli hän kaukaa
nähnyt, mitä hän varmaan luuli Mr. Peggotyn omaksi huoneeksi, josta
savu tuprusi takantorvesta; ja hänen teki suuresti mieli, jutteli hän
minulle, astua sinne ja vannoa, että hän oli minä itse, joka oli
kasvanut tuntemattomaksi.
"Milloin aiot esitellä minua heille siellä, Tuhat-ihanainen?" sanoi
hän. "Minä olen käskettävänäsi. Aseta asiat omaa mieltäsi myöden".
"No, minun mielestäni olisi tänä iltana hyvä tilaisuus, Steerforth, kun
he kaikki istuvat valkean ympäri. Minä soisin, että näkisit huoneen,
kun se on hupaisimmillaan, se on niin kummallinen paikka".
"Olkoon menneeksi!" vastasi Steerforth. "Tänä iltana".
"Minä en anna heille mitään tietoa, että olemme täällä, tiedätkö",
sanoin minä iloissani. "Me tulemme äkki-arvaamatta heidän pariinsa".
"Niin, tietysti! Ei olisi mitään lystiä", arveli Steerforth, "jollemme
tule äkki-arvaamatta. Katsokaamme maan asukkaita heidän alkuperäisessä
tilassaan".
"Vaikka he _ovat_ tuollaisia ihmisiä, joita sinä mainitsit", vastasin
minä.
"Vai niin! Sinä muistat kahakoitani Rosan kanssa, kuinka?" huudahti hän
nopealla katseella. "Hiisi vieköön tytön, minä puoleksi pelkään häntä.
Hän on minusta melkein kuin kummitus. Mutta älkäämme huoliko hänestä.
Mitä sinä nyt aiot tehdä? Sinä menet katsomaan hoitajatartasi, arvaan
minä?"
"Niin", sanoin minä, "minun täytyy tavata Peggottya kaikkein
ensimäiseksi".
"Hyvä", vastasi Steerforth, kelloansa katsellen. "Jos jätän sinut
pariksi tunniksi hänen syleiltäväkseen ja itkettäväkseen, onko siinä
kylläksi aikaa?"
Minä vastasin nauraen, että luulin meidän suoriuvan asiasta tämän ajan
kuluessa, mutta että hänen täytyi myöskin tulla, sillä hän saisi nähdä,
että hänen maineensa oli käynyt hänen edellään, ja että hän oli melkein
yhtä suuri henkilö, kuin minä itse.
"Minä tulen mihin hyvänsä tahdot", lausui Steerforth, "taikka teen
kaikki, mitä pyydät. Sano minulle vaan, mihin minä tulen, ja kahden
tunnin perästä saavun kummoisena hyvänsä, hentotunteisena tai
leikillisenä, niinkuin vaan suot".
Minä annoin hänelle tarkan osoitteen, että hän löytäisi Mr. Barkis'in,
Blunderstone'n ja muitten paikkojen ajomiehen, asunnon, ja lähdin tällä
sopimuksella yksinään ulos. Oli tuikea, terästävä tuuli; maa oli kuiva;
meri oli lyhyt-laineinen ja selkeä; aurinko levitti runsaasti valoa,
joll'ei paljon lämmintä; ja kaikki oli vilkasta ja vireätä. Minä olin
itse niin vilkas ja vireä ilosta, kun sain olla siellä, että olisin
ollut valmis pidättämään ihmisiä kaduilla ja pudistamaan heidän
käsiänsä.
Kadut näyttivät tietysti vähäisiltä. Ne kadut, joita vaan lapsina
olemme nähneet, näyttävät aina niin, luulen minä, kun palajamme niille.
Mutta minä en ollut unhottanut mitään enkä huomannut mitään muutosta,
ennenkuin tulin Mr. Omer'in puodin kohdalle. _Omer ja Joram_ oli nyt
kirjoitettu siihen, jossa ennen seisoi _Omer_; mutta lisäys
_Verkakauppias, Räätäli, Rihman-myyjä, Hautajais-hankkija_ &c. oli
entisellään.
Askeleeni näyttivät niin luonnollisesti pyrkivän puodinovelle, kun olin
lukenut nämät sanat kadun toiselta puolelta, että menin kadun poikki ja
katsoin sisään. Puodin peräpuolella istui kaunis nainen, joka hypitti
pientä lasta sylissänsä, samalla kuin toinen pikkuinen toveri piti
kiinni hänen esiliinastaan. Minun ei ollut yhtään vaikea tuntea
Minnie'tä eikä Minnie'n lapsia. Vierashuoneen lasi-ovi ei ollut auki;
mutta verstaasta pihan toiselta puolelta kuulin heikosti tuon vanhan
nuotin soivan, niinkuin se ei olisi koskaan keskeynyt.
"Onko Mr. Omer kotona?" kysyin minä, astuen sisään. "Minä tahtoisin
tavata häntä pikimmältä, jos hän on".
"Kyllä, Sir, hän on kotona", vastasi Minnie; "hänen ei sovi
rinnan-ahdistukseltaan olla ulkona tässä ilmassa. Joe, käske iso-isä
tänne!"
Pikkuinen toveri, joka piti kiinni hänen esi-liinastaan, luihkaisi niin
lujasti, että hän itse ujostui siitä ja kätki kasvonsa äidin liepeisin
tämän suureksi ihastukseksi. Minä kuulin raskaan puhkinan ja puuskinan
tulevan meitä kohden, ja pian Mr. Omer, lyhyempi-henkisenä, kuin ennen,
mutta ei vanhemman muotoisena, seisoi edessämme.
"Teidän palvelianne, Sir", lausui Mr. Omer. "Mitä saatan tehdä teidän
hyväksenne, Sir?"
"Saatatte puristaa kättä minun kanssani, Mr. Omer, jos suvaitsette",
sanoin minä, ojentaen omaa kättäni. "Te olitte kovin hyvä minua kohtaan
kerran, jolloin pelkään näyttäneen siltä, kuin en olisi ajatellut
sitä".
"Olinko todella?" vastasi vanha mies. "Minua ilahuttaa kuulla sitä,
mutta minä en muista milloin. Oletteko varma siitä, että se olin minä?"
"Aivan varma".
"Minä luulen, että muistoni on käynyt yhtä lyhyeksi, kuin henkeni",
lausui Mr. Omer, katsellen minua ja päätänsä pudistaen; "sillä minä en
muista teitä".
"Ettekö muista, kuinka tulitte vaunujen luo kohdataksenne minua ja
kuinka suurustin täällä ja kuinka sitten ajoimme Blunderstone'en
yhdessä: te ja minä ja Mrs. Joram ja Mr. Joram myös --joka ei silloin
ollut hänen puolisonsa?"
"No, Herra siunatkoon sieluani!" huudahti Mr. Omer, kun hän
hämmästyksestä oli joutunut pahaan yskänkuuroon, "mitä sanotte! Rakas
Minnie'ni, muistatko sinä? Voi minua, niin -- se oli yksi lady,
luullakseni?"
"Minun äitini", vastasin minä.
"To-si-aan", lausui Omer, koskien liiviini etusormellansa, "ja siinä
oli pikkuinen lapsi myöskin! Niitä oli kaksi henkeä. Pikkuinen pantiin
toisen viereen. Tuolla Blunderstone'ssa se oli tietysti. Voi minua! Ja
kuinka olette siitä pitäen jaksaneet?"
Varsin hyvästi, kiitin häntä, niinkuin toivoin hänenkin jaksaneen.
"Ei sovi moittia, näettekö", sanoi Mr. Omer. "Tosin huomaan, että
henkeni käy lyhyeksi, mutta se harvoin käy pidemmäksi, kun ihminen käy
vanhemmaksi. Minä pidän sen hyvänäni, niinkuin se tulee, ja koetan
hyötyä siitä niin paljon kuin mahdollista. Tämä on parasta, eikö niin?"
Mr. Omer yski taas sen vuoksi, että hän oli nauranut, ja hänen
tyttärensä, joka nyt seisoi likellä meidän vieressämme, hypittäen pikku
lastansa tiskillä, autti häntä tästä kuurosta.
"Voi minua!" sanoi Mr. Omer. "Niin tosiaan. Kaksi henkeä! No, juuri
sillä matkalla, jos uskotte minua, määrättiin Minnie'n ja Joram'in
hääpäivä. 'Määrätkäät se, Sir', sanoo Joram. 'Niin, määrää se, isä',
sanoo Minnie. Ja nyt hän on asiakumppanini. Ja katsokaat tänne! Tämä on
nuorin!"
Minnie nauroi ja silitteli nauhalla sidottua tukkaansa pitkin
silmäkulmiansa, samalla kuin hänen isänsä pisti yhden lihavista
sormistansa tiskillä hyppivän lapsen käteen.
"Kaksi henkeä tietysti!" lausui Mr. Omer ja nyykäytti päätänsä,
katsahtaen takaisin menneesen aikaan. "Juuri niin! Ja Joram valmistaa
tänä hetkenä yhtä harmaata, hopeanaulaista; se ei ole tämän mittainen"
-- tiskillä hyppivän lapsen mittainen -- "vaan runsaasti kahta tuumaa
lyhyempi. -- Ettekö nauti mitään?"
Minä kiitin häntä, mutta kieltäysin.
"Malttakaat, minä ajattelen", lausui Mr. Omer. "Ajomies Barkis'in vaimo
-- venemies Peggotyn sisar -- eikö hänellä ollut jonkunlaista tekemistä
teidän perheenne kanssa? Eikö hän ollut palveluksessa siinä?"
Minun myöntävä vastaukseni tuotti hänelle suurta iloa.
"Minä luulen, että henkeni tästä lähin käy pitkäksi, koska muistonikin
käy niin pitkäksi", lausui Mr. Omer. "Hyvä, Sir, meille on tullut
oppiin eräs Peggotyn nuori sukulainen, jolla on niin hieno maku
hempukaluin teossa -- minä vakuutan teitä siitä, -- etten luule koko
Englannissa löytyvän yhtäkään herttuatarta, joka voisi kilpailla hänen
kanssaan".
"Ei suinkaan pikku Em'ly?" kysyin minä vasten tahtoani.
"Em'ly hänen nimensä on", sanoi Mr. Omer, "ja pikkuinen hän myöskin on.
Mutta jos uskotte minua, hänellä on semmoiset kasvot, että toinen puoli
tämän kaupungin naisista on vimmassaan hänelle".
"Joutavia, isä!" lausui Minnie.
"Rakas lapseni", sanoi Mr. Omer. "Minä en väitä, että sinun on niin
laita", iskien silmää minulle, "mutta minä väitän, että toinen puoli
Yarmouth'in naisista -- voi! ja viiden penikulman paikkeilla sen
ympärillä -- on vimmassaan tälle tytölle".
"Semmoisessa tapauksessa olisi hänen tullut pysyä omassa säädyssään,
isä", vastasi Minnie, "eikä antaa heille mitään aihetta puheisin, niin
heillä ei olisi ollut mitään sanomista".
"Ei olisi ollut mitään sanomista!" vastasi Mr. Omer. "Ei olisi ollut
mitään sanomista! Onko tämä sinun tietosi mailmasta? Mitä löytyy, jota
eivät naiset julkenisi sanoa ja jota he eivät sano -- erittäinkin, jos
on kysymys toisen naisen kauniista muodosta?"
Minä todella luulin, että Mr. Omer oli mennyt mies, kun hän oli
laskenut tämän soimaavan leikkipuheen. Hän yski siinä määrässä ja hänen
oli niin vaikea saada henkeänsä jälleen vedetyksi, että minä täyttä
totta odotin saavani nähdä, kuinka hänen päänsä vaipuisi alas tiskin
taa ja hänen vähäiset, mustat housunsa ja niitten polvessa olevat
ruosteenväriset, pienet nauharuusut tutisten kohoisivat ilmaan
viimeisessä turhassa ponnistuksessa. Vihdoin hän kuitenkin kävi
paremmaksi, vaikka hän yhä huohotti kovasti ja oli niin uupunut, että
hänen täytyi käydä istumaan puodin pulpetin tuolille.
"Hän ei ole, näettekö", lausui hän, pyyhkien päätänsä ja vaivaloisesti
hengittäen, "paljon turvannut kumppaneihin täällä; hän ei ole
likeisesti liittynyt keneenkään erityiseen tuttavaan elikkä ystävään,
saatikka rakastajaan. Tästä syystä käy semmoinen häijyn-ilkinen puhe,
että Em'ly pyrkii ladyksi. Minun ajatukseni on se, että tämä puhe sai
alkunsa etupäässä sen kautta, että hän välisti koulussa sanoi, että,
jos hän olisi lady, hän enonsa hyväksi tekisi sen ja sen ja ostaisi
hänelle semmoisia ja semmoisia kauniita kaluja".
"Minä vakuutan teille, Mr. Omer, hän on sanonut niin minulle", vastasin
minä kiivaasti, "kun molemmat vielä olimme lapset".
Mr. Omer nyykäytti päätänsä ja hivutti leukaansa. "Juuri niin. Lisäksi
osasi hän aivan vähillä pukea itsensä, näettekö, paremmin kuin useimmat
muut suurilla, ja tämä pahensi asian. Paitsi sitä hän oli jotenkin mitä
sopii nimittää itsepäiseksi -- jopa olen valmis sanomaan, että hän oli
mitä itsekin nimittäisin itsepäiseksi", lausui Mr. Omer -- "ei tuntenut
omaa mieltänsä tarkoin -- vähän liiaksi hemmoteltu -- eikä voinut
aluksi oikein hillitä itseänsä. Muuta, kuin tätä, ei ole koskaan
sanottu häntä vastaan, Minnie?"
"Ei, isä", arveli Mrs. Joram. "Tämä on pahinta, luulen minä".
"Kun hän sitten sai paikan", lausui Mr. Omer, "ja hänen tuli olla
vanhan, näreän ladyn seurusteliana, he eivät oikein hyvin sopineet
keskenänsä eikä hän jäänyt palvelukseensa. Viimein hän tuli tänne
kolmeksi vuodeksi oppiin. Melkein kaksi niistä on mennyt, ja hän on
ollut niin kunnollinen tyttö, kuin ikinä löytyi. Vastaa kuutta mitä
parasta! Minnie, eikö hän vastaa kuutta mitä parasta?"
"Vastaa, isä", arveli Minnie. "Älkäät millään muotoa sanoko, että
_minä_ olen koettanut alentaa häntä!"
"Varsin hyvä", sanoi Mr. Omer. "Se on oikein. Ja niin, nuori
gentlemani", lisäsi hän, kun hän oli muutamia silmänräpäyksiä vielä
hivuttanut leukaansa, "ett'ette katsoisi minua pitkäpinnaiseksi samoin
kuin lyhyt-henkiseksi, luulen, että nyt on kaikki siitä asiasta
puhuttu".
Koska he olivat puhuneet hiljennetyllä äänellä sillä aikaa, kuin
puhuivat Em'lystä, en minä epäillyt, että hän oli likellä. Kun kysyin,
eikö ollut niin, nyykäytti Mr. Omer "kyllä" ja viittasi vierashuoneen
ovea kohden. Kiireiseen kysymykseeni, saisinko katsahtaa sisään,
vastattiin täydellisellä suostumuksella; ja sisään katsahtaessani lasin
läpi näin hänen istuvan työnsä ääressä. Minä näin hänen, mitä
kauniimman pikku olennon, hymyillen kääntävän noita pilvettömiä,
sinisiä silmiänsä, jotka olivat katselleet lapselliseen sydämeeni, yhtä
Minnie'n lasta kohden, joka leikitteli hänen vieressänsä. Hänen
kirkkaissa kasvoissaan ilmestyi kylläksi itsepintaisuutta, että
huomasin oikeaksi, mitä olin kuullut; niissä väijyi paljon tuota vanhaa
oikullista ujoutta; mutta hänen suloisissa katseissaan ei ollut mitään,
minä olen varma siitä, joka ei puhunut hyvyydestä ja onnesta, ja joka
ei osoittanut, että hän kulki hyvää ja onnellista tietä.
Tuo kalke toiselta puolen pihaa, joka ei näyttänyt koskaan taukoavan --
voi! se oli se kalke, joka ei _koskaan_ taukoakaan -- kuului hiljaa
koko ajan.
"Ettekö tahtoisi astua sisään", kysyi Mr. Omer, "ja puhutella häntä?
Astukaat sisään ja puhutelkaat häntä, Sir! Olkaat niinkuin kotona
täällä!"
Minä olin liian kaino tekemään sitä silloin -- minä pelkäsin, että
hämmentäisin häntä, ja pelkäsin yhtä paljon, että hämmentäisin itseäni;
mutta minä tiedustelin, mihin aikaan hän iltaisin lähti kotiin, että
käyntimme sovitettaisiin sen mukaan; ja sanoen hyvästi Mr. Omer'ille,
hänen sievälle tyttärellensä ja tämän pikku lapsille, menin pois
rakkaan, vanhan Peggottyni luo.
Tuossa hän seisoi tiili-lattiaisessa kyökissä päivällistä keittäen. Kun
kolkutin ovea, avasi hän sen ja kysyi minulta, mitä suvaitsin tahtoa.
Minä katselin häntä hymyillen, mutta hän ei hymyillyt minulle
vastaukseksi. Minä en ollut koskaan laannut kirjoittamasta hänelle,
mutta oli varmaan seitsemän vuotta siitä, kuin olimme tavanneet
toisemme.
"Onko Mr. Barkis kotona, Ma'am?" lausuin minä, ääntäni karkeaksi
tehden.
"Hän on kotona, Sir", vastasi Peggotty, "mutta hän makaa kipeänä
luuvalossa".
"Eikö hän enää käy Blunderstone'ssa?" kysyin minä.
"Käy kyllä, kun hän on terve", vastasi hän.
"Ettekö _te_ koskaan käy siellä, Mrs. Barkis?"
Hän katseli minua tarkemmin, ja minä huomasin, että hänen kätensä
liikahtivat nopeasti toisiansa kohden.
"Sen vuoksi, että tahtoisin kysyä eräästä talosta siellä, jota
nimittävät -- miksi se taas olikaan? -- Rookery'ksi", arvelin minä.
Hän astui askeleen taaksepäin ja ojensi kätensä epäilevällä,
pelästyneellä tavalla, ikäänkuin torjuaksensa minua pois.
"Peggotty!" huudahdin minä hänelle.
"Minun rakas poikani!" huudahti hän, ja me puhkesimme molemmat
kyyneliin ja olimme suljetut toistemme syliin.
Kuinka liiallinen hän oli; kuinka hän nauroi ja itki minua; kuinka
ylpeä hän oli, kuinka iloinen; kuinka häntä suretti, että se, jonka
kunnia ja ilo minä olisin voinut olla, ei saanut hellästi halailla
minua: sitä en kykene kertomaan. Minua ei vaivannut mikään semmoinen
pelko, että se oli nuorentapaista, kun tunsin samoja tunteita, kuin
hän. Minä en ollut koskaan eläessäni nauranut enkä itkenyt -- ei edes
hänen kanssaan -- altiimmin kuin sinä aamuna.
"Barkis tulee niin iloiseksi", lausui Peggotty, pyyhkien silmiänsä
esiliinallaan, "että se tekee hänet paljon paremmaksi, kuin koko
pullolliset linimenttiä. Saanko mennä sanomaan hänelle, että olette
täällä? Tahdotteko tulla katsomaan häntä, rakkaani?"
Tietysti minä tahdoin. Mutta Peggotty ei päässyt huoneesta niin
helposti, kuin hän luuli, sillä joka kerta kuin hän tuli oven suuhun ja
katsoi taaksepäin minun puoleeni, palasi hän takaisin, uudestaan
nauraakseen ja itkeäkseen olkapääni nojalla. Asiaa helpommaksi
tehdäkseni menin minä viimein ylikerrokseen hänen kanssaan; ja hetken
aikaa ulkopuolella odotettuani, sillä välin kuin Peggotty valmisti Mr.
Barkis'ia tuloani varten, ilmestyin tämän invalidin edessä.
Hän vastaan-otti minut täydellisellä ihastuksella. Hän oli niin
luuvalon hallussa, etten voinut pudistaa kättä hänen kanssaan, mutta
hän käski minun pudistaa sitä tupsua, joka oli hänen tuppilakkinsa
huipussa, jota minä mitä sydämmellisimmällä tavalla teinkin. Kun olin
istunut hänen sänkynsä viereen, sanoi hän, että hänen teki hyvää kokea
samoja tunteita, kuin jos hän taas ajaisi minua Blunderstone'n
matkalla. Kun hän näin makasi vuoteessansa, kasvot ylöspäin ja koko
ruumis, paitsi nämät, niin peitettynä, ettei hän näyttänyt olevan
muuta, kuin vaan kasvot -- niinkuin vanhan tavan mukaan kuvattu kerubi
-- oli hän mitä kummallisimman näköinen esine, minkä ikinä olen nähnyt.
"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin vaunuihin, Sir?" lausui Mr. Barkis
heikolla, luuvalollisella hymyllä.
"Ah! Mr. Barkis, meillä oli muutamia vakavia puheita siitä asiasta,
eikö ollut?"
"Minua halutti kauan aikaa, Sir?" sanoi Mr. Barkis.
"Kauan aikaa", arvelin minä.
"Enkä minä kadu sitä", lausui Mr. Barkis. "Muistatteko, mitä kerta
juttelitte minulle, että hän leipoo kaikki omenapasteijat ja keittää
kaikki ruoat?"
"Muistan varsin hyvästi", vastasin minä.
"Se oli totta", sanoi Mr. Barkis, "kuin nauriit. Se oli totta", sanoi
Mr. Barkis, nyykäyttäen tuppilakkiansa, joka oli ainoa keino, jolla hän
osasi panna pontta puheesensa, "kuin verot. Eikä mikään ole niin totta,
kuin ne".
Mr. Barkis käänsi silmänsä minuun, ikäänkuin saadaksensa minun
suostumustani tähän hänen sänkymietteittensä johtopäätökseen; ja minä
annoin sen.
"Ei mikään ole niin totta, kuin ne", toisti Mr. Barkis; "mies, joka on
niin köyhä, kuin minä, huomaa tämän mielessänsä, kun hän lasketaan
sairasvuoteelle. Minä olen kovin köyhä mies, Sir".
"Minua surettaa kuulla sitä, Mr. Barkis".
"Kovin köyhä mies olen minä todella", sanoi Mr. Barkis.
Tässä tuli hänen oikea kätensä hitaasti ja heikosti esiin peiton alta
ja tarttui haperoiten keppiin, joka oli höllästi sidottu sängynkylkeen.
Kopeloittuaan vähän aikaa tällä kapineella, jonka toimen kestäessä
hänen kasvonsa kuvastelivat kaikenlaisia hämmentyneitä tunteita, sysäsi
Mr. Barkis sitä yhtä arkkua vastaan, jonka toisen pään olin nähnyt koko
ajan. Silloin hänen kasvonsa kävivät levollisiksi.
"Vanhoja vaatteita", lausui Mr. Barkis.
"Vai niin", sanoin minä.
"Minä soisin, että se olisi rahaa, Sir", arveli Mr. Barkis.
"Niin minäkin soisin", vastasin minä.
"Mutta se _ei ole_", lausui Mr. Barkis, avaten molempia silmiänsä niin
selälleen, kuin suinkin mahdollista oli.
Minä ilmoitin olevani aivan varma siitä, jonka jälkeen Mr. Barkis
lempeämmin käänsi silmänsä vaimoansa kohden ja sanoi:
"Hän on hyödyllisin ja paras kaikista naisista, C. P. Barkis. Kaikkia
niitä ylistyksiä, joita suinkin voi antaa C. P. Barkis'ille, ansaitsee
hän, ja vielä enemmän! Rakas vaimoni, hanki tänään päivällistä vieraita
varten; jotakin hyvää syödä ja juoda, vai kuinka?"
Minä olisin vastustanut tätä tarpeetonta kunnian-osoitusta, jollen
olisi nähnyt Peggotyn seisovan toisella puolen vuodetta erittäin
levottomana siitä, että vastustaisin. Minä pysyin sen vuoksi alallani.
"Minulla on hiukan rahoja jossakin likellä täällä, rakas ystäväni",
sanoi Mr. Barkis, "mutta minä olen vähän väsyksissä. Jos sinä ja Mr.
David jättäisitte minut hetkeksi nukahtamaan, koetan löytää niitä, kun
herään".
Me jätimme huoneen tämän pyynnön johdosta. Kun tulimme huoneesta ulos,
jutteli Peggotty minulle, että Mr. Barkis, joka nyt oli "vielä vähän
tarkempi", kuin tavallisesti, aina turvasi tähän samaan keinoon,
ennenkuin hän toi esiin yhtäkään ainoata äyriä varoistansa; ja että hän
näki sanomattomia vaivoja, kun hän yksinään kömpi ulos sängystänsä,
ottaaksensa sitä tuosta onnettomasta arkusta. Me kuulimmekin hänen
kohta laskevan mitä kauheimpia, puoleksi tukehutettuja ohkauksia, koska
tämä harakan-hyppy kidutti häntä jokaisesta nivelestä; mutta samalla
kuin Peggotyn silmät olivat täynnä sääliä häntä kohtaan, sanoi hän,
että tämä vieraanvaraisuuden puuska teki hänen hyvää ja että oli paras
olla sitä estämättä. Niin hän ohkasi itseksensä, siksi kuin hän oli
päässyt sänkyyn jälleen, kärsien, minä en epäile sitä, martyrin tuskia,
ja huusi meitä sitten sisään, ollen juuri heräävinänsä virvoittavasta
unesta ja vetävinään esiin yhtä guineaa pieluksensa alta. Hänen
tyytyväisyytensä, kun hän oli näin onnellisesti pettänyt meidät ja
säilyttänyt arkun läpitunkemattoman salaisuuden, näytti kyllin
korvaavan kaikki hänen vaivansa.
Minä valmistin Peggottya Steerforth'in tulon suhteen, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin tämä saapui. Minä olen varma siitä, että Peggotyn
mielestä se oli aivan sama, oliko Steerforth ollut hänen itsen-omainen
hyväntekiänsä vai minun oivallinen ystäväni, ja että hän olisi
vastaan-ottanut hänet suurimmalla kiitollisuudella ja hartaudella
kumpaisessakin tapauksessa. Mutta Steerforth'in notkea, vilkas, hauska
luonto, hänen iloinen käytöksensä, hänen kaunis ulkomuotonsa ja se
syntyperäinen kyky, jolla hän sovitti itsensä jokaisen mukaan, kun hän
vaan tahtoi, ja kosketti suoraan, kun hän huoli sitä tehdä, kaikkien
sydämen hellintä kohtaa, suostutti Peggotyn kokonaan häneen ennen
viiden minutin kuluttua. Yksistään se tapa, jolla hän kohteli minua,
olisi voittanut Peggotyn. Mutta kaikista näistä syistä yhteensä alkoi
Peggotty, niin luulen lujasti, tavallansa jumaloita häntä, ennenkuin
hän jätti huoneen tänä iltana.
Hän jäi sinne minun kanssani päivälliseksi -- jos sanoisin mielellään,
en ilmoittaisi puoleksikaan, kuinka taipuvaisesti ja iloisesti. Hän
astui Mr. Barkis'in huoneesen kuin valo ja ilma, kirkastaen ja
vilpastaen sitä, niinkuin hän olisi ollut raitis ilma itse. Mitä
ikinänsä hän teki, sen hän teki ilman mitään ponnistusta ja niinkuin
itse tietämättä; kaikissa ilmaantui jonkunlainen sanomaton sievyys,
jonkunlainen ilmeinen mahdottomuus tehdä toisin taikka paremmin, joka
oli niin suloinen, niin luonteva ja miellyttävä, että se valloittaa
minut nytkin, kun muistelen sitä.
Me pidimme iloa vähäisessä vierashuoneessa, jossa Martyrien Kirja
koskematonna minun ajoistani saakka oli avoinna pulpetilla, niinkuin
ennen, ja jossa minä nyt selailin sen kauheita kuvia, muistaen niitä
vanhoja tunteita, joita ne olivat herättäneet, mutta niitä tuntematta.
Kun Peggotty puhui siitä, mitä hän nimitti minun huoneekseni, ja että
se oli valmis minua varten yöksi sekä että hän toivoi minun muuttavan
siihen, käsitti Steerforth koko asian, ennenkuin ehdin edes katsahtaa
häneen.
"Tietysti", hän sanoi. "Sinä makaat täällä niin kauan kuin viivymme
Yarmouth'issa, ja minä makaan hotellissa".
"Mutta kun käyttäyttää sinut tämmöisen matkan", vastasin minä, "ja
tällä tapaa eroaa sinusta, ei se ole mielestäni kunnon kumppanin työ,
Steerforth".
"Mutta, Jumalan nimeen, mihin sinä luonnollisesti kuulut?" sanoi hän.
"Mitä 'mielestäni' on tähän verrattuna!" Asia oli sillä ratkaistu.
Steerforth pysyi yhtä miellyttävänä loppuun saakka, siksi kuin kello
kahdeksan lähdimme matkalle Mr. Peggotyn veneen luo. Jopa hän asetti
ominaisuutensa yhä komeammin näkyviin sitä myöden kuin aika kului;
sillä minä luulin jo silloin enkä epäile sitä nyt, että, kun hän oli
päättänyt huvittaa, menestyksen tieto vuodatti häneen uutta havainnon
kykyä ja helpoitti tätä jo ennen terävää havaintoa. Jos kukaan olisi
silloin kertonut minulle, että kaikki tämä oli vaan loistava leikki,
jota laskettiin hetken kiihoitukseksi, vireän mielen jännittämiseksi,
ajattelemattomasta etevyyden halusta ja turmiollisesta, kevytmielisestä
pyrkimisestä kaikenlaisten semmoisten saavuttamiseksi, jotka olivat
hänelle arvottomia ja seuraavalla silmänräpäyksellä heitettiin pois --
jos kukaan, sanon, sinä iltana olisi kertonut minulle semmoisen
valheen, en tiedä, millä lailla suuttumukseni siitä olisi puhjennut
ilmi!
Luultavasti vaan sillä tapaa, että, jos mahdollista, ne romantilliset
uskollisuuden ja ystävyyden tunteet olisivat kasvaneet, joilla minä
hänen vieressänsä astuin pimeätä, talvista hiekka-rantaa vanhaa venettä
kohden, samalla kuin tuuli huokaili ympärillämme vielä surullisemmin,
kuin se oli huokaillut ja vaikeroinnut sinä iltana, jolloin minä ensi
kerran pimitin Mr. Peggotyn ovea.
"Tämä on jylhä seutu, Steerforth, eikö ole?"
"Jotenkin kauhistava pimeässä", lausui hän; "ja meri ärjyy, niinkuin se
pyytäisi nielaista meitä. Tuollako vene on, josta näen valkean?"
"Tuolla se on", sanoin minä.
"Ja se on sama, jonka näin tänä aamuna", vastasi hän. "Minä menin
suoraan sen luo; vaistomaisesti, arvaan minä".
Me emme puhuneet sen koommin, kun lähestyimme valoa, vaan pyrimme
hiljaisesti oven luo. Minä laskin käteni rivalle ja kuiskaten
Steerforth'ille, että hän pysyisi likellä minua, astuin sisään.
Joku äänten humina oli kuulunut ulos, ja juuri kun astuimme sisään,
kuului käsien taputus, joka, minä huomasin sen kummastuksella, lähti
tuosta tavallisesti alakuloisesta Mrs. Gummidge'stä. Mutta Mrs.
Gummidge ei ollut ainoa siellä, joka oli tavattoman virkeä. Mr.
Peggotty, jonka kasvoja erinomainen tyytyväisyys valaisi ja joka nauroi
kaikesta sydämestänsä, piti karkeita käsivarsiansa avoinna, niinkuin
vastaan-ottaaksensa pikku Em'lyä; Ham, jonka kasvoissa yhtä haavaa
ilmestyi ihmetys, riemu ja jonkunlainen kömpelöinen ujous, joka sopi
hänelle sangen hyvin, piti pikku Em'lyä kädestä, niinkuin
esitelläksensä häntä Mr. Peggotylle; pikku Em'ly itse, punehtuneena ja
kainona, mutta iloisena Mr. Peggotyn ilosta, niinkuin hänen loistavat
silmänsä osoittivat, pysäytettiin tulomme kautta (sillä hän näki meidät
ensiksi) juuri kun hän aikoi juosta Ham'in luota Mr. Peggotyn syliin.
Ensimäisessä vilauksessa, jolloin näimme heidät kaikki, ja sinä
hetkenä, jolloin astuimme pimeästä, kylmästä illasta lämpimään,
valoisaan huoneesen, oli tämä se toimi, jossa he kaikki olivat: Mrs.
Gummidge peräpuolella taputtaen käsiänsä, niinkuin mieli-mennyt.
Tämä pikkuinen kuva hävisi niin äkkiä meidän tulomme kautta, että olisi
sopinut epäillä, oliko se koskaan ollutkaan olemassa. Minä asetuin
keskelle kummastunutta perhettä vastapäätä Mr. Peggottya ja ojensin
kättäni hänelle, kun Ham huusi:
"Mas'r Davy! Se on Mas'r Davy!"
Silmänräpäyksen perästä pudistimme kaikki kättä toistemme kanssa ja
kysyimme toisiltamme, kuinka voimme, ja kerroimme toisillemme, kuinka
iloiset olimme tästä yhtymisestämme, ja puhuimme kaikki yhtä haavaa.
Mr. Peggotty oli niin ylpeä ja iloinen siitä, että hän näki meidät,
ettei hän tietänyt, mitä sanoa taikka tehdä, vaan pudisti kättä kerta
toisensa perästä minun kanssani, ja sitten Steerforth'in kanssa, ja
sitten taas minun kanssani, ja sitten pörrötti tuuheaa tukkaansa ympäri
koko päätänsä ja nauroi semmoisella ilolla ja riemulla, että oli oikein
lysti katsella häntä.
"No, että te kaksi gent'lmania -- täysikasvuiset gent'lmanit --
tulisitte tämän katon alle tänä iltana, parhaana iltana elin-ajassani",
lausui Mr. Peggotty, "on semmoinen asia, joka ei ole koskaan tapahtunut
ennen, minä luulen niin täyttä totta! Em'ly kultani, tule tänne! Tule
tänne, pikku noitani! Tässä on Mas'r Davyn ystävä, rakas tyttöni! Tässä
on se gent'lmani, josta olet kuullut, Em'ly. Hän tulee katsomaan sinua
Mas'r Davyn kanssa kaikkein kirkkaimpana iltana setäsi elämässä, mikä,
Jumal'auta, ikinä oli taikka vasta on. Hurraa!"
Kun Mr. Peggotty oli pitänyt tämän puheen yhdellä henkäyksellä ja
erinomaisen suurella vilkkaudella ja mielihyvällä, pani hän
ihastuksissaan toisen isoista käsistään kummallekin puolelle
sisarentyttärensä kasvoja ja, suudellen niitä kymmenkunnan kertoja,
painoi niitä lempeällä ylpeydellä ja rakkaudella leveää rintaansa
vastaan ja taputti niitä, niinkuin hänen kätensä olisi ollut naisen.
Sitten päästi hän hänet menemään; ja kun tämä juoksi siihen vähäiseen
kammioon, jossa minun oli tapa maata, katseli Mr. Peggotty ympärillensä
meidän puoleemme aivan lämpimänä ja hengästyneenä tavattomasta
tyytyväisyydestään.
"Jos te molemmat gent'lmanit -- nyt täysikasvuiset gent'lmanit ja
semmoiset gent'lmanit --" lausui Mr. Peggotty. "Niin he ovat, niin he
ovat!" huusi Ham. "Hyvin sanottu! Niin he ovat. Mas'r Davy --
täysikasvuiset gent'lmanit, niin he ovat!"
"Jos te molemmat gent'lmanit, täysikasvuiset gent'lmanit", arveli Mr.
Peggotty, "ette anna minulle anteeksi, että olen tässä mielentilassa,
kun saatte kuulla asian, pyydän teiltä anteeksi. Em'ly, lemmittyni! --
Hän tietää, että aion kertoa", tässä hänen ilonsa puhkesi ilmi taas,
"ja on pujahtanut pois. Olisitteko niin hyvä ja katsoisitte häntä,
äiti, hetken aikaa?"
Mrs. Gummidge nyykäytti päätänsä ja katosi.
"Jollei tämä", lausui Mr. Peggotty, istuen meidän keskellemme valkean
ääreen, "ole ihanin ilta elämässäni, olen minä piikki-kala -- vieläpä
keitetty piikki-kala -- enkä minä saata sen enempää sanoa. Tämä pikku
Em'ly tässä, Sir", matalalla äänellä Steerforth'ille -- "hän, jonka
näitte punehtuvan tässä juuri nyt --".
Steerforth nyykäytti vaan päätänsä, mutta näytti niin ystävällisesti
ottaneen osaa Mr. Peggotyn tunteisin, että jälkimäinen vastasi hänelle,
niinkuin hän olisi puhunut.
"Tosiaan", sanoi Mr. Peggotty. "Sitä hän on, ja niin hän on. Kiitoksia,
Sir".
Ham nyykäytti päätänsä minulle useita kertoja, niinkuin hän olisi
aikonut sanoa samaa.
"Tämä meidän pikku Em'ly tässä", lausui Mr. Peggotty, "on ollut meidän
huoneessamme, mitä luullakseni (minä olen taitamaton mies, mutta tämä
on minun uskoni) vaan semmoinen pikkuinen, kirkas-silmäinen olento
_voi_ huoneessa olla. Hän ei ole minun lapseni; minulla ei ole koskaan
ollut mitään lapsia; mutta minä en voisi koskaan rakastaa häntä
enemmän. Te ymmärrätte! Minä en voisi tehdä sitä!"
"Minä ymmärrän täydellisesti", sanoi Steerforth.
"Minä tiedän, että ymmärrätte, Sir", vastasi Mr. Peggotty, "ja kiitän
taas. Mas'r Davy, hän voi muistaa, mitä tyttö oli; te saatte itse
päättää, mitä hän on; mutta ei kumpikaan teistä voi tyyni tietää, mitä
hän on ollut, nyt on ja vasta on oleva rakastavalle sydämelleni. Minä
olen karkea, Sir", lausui Mr. Peggotty, "minä olen karkea, kuin
meritakiainen, mutta ei kukaan, joll'ei ehkä joku nainen, voi tietää,
luulen minä, mitä meidän pikku Em'ly on minulle. Ja meidän kesken",
hiljentäen ääntänsä vielä enemmän, "_sen_ naisen nimi ei ole Missis
Gummidge, vaikka hänellä on kokonainen mailma ansioita".
Mr. Peggotty pörrötti taas tukkaansa molemmilla käsillänsä, niinkuin
lisävalmistukseksi siihen, mitä hän aikoi sanoa, ja jatkoi, yksi käsi
kummallakin polvellansa.
"Tässä oli eräs, joka oli tuntenut meidän Em'lyn siitä ajasta saakka,
kuin hänen isänsä hukkui; joka oli nähnyt hänet alinomaa, kun hän oli
pieni lapsi, kun hän oli nuori tyttö, kun hän oli täysikasvuinen
nainen. Tästä miehestä ei ollut juuri paljon katsottavaksi", lausui Mr.
Peggotty, "jotakin minun kokoistani -- karkea -- nähnyt paljon
lounaistuulta -- kovin suolainen -- mutta kuitenkin rehellinen poika ja
sydän oikealla paikalla".
Minusta oli, kuin en olisi koskaan nähnyt Ham'in hymyilevän
likimainkaan niin paljon, kuin nyt tuossa istuessaan.
"Mitä tämä siunattu tervatakki tekee", lausui Mr. Peggotty, kasvot
ilosta hohtaen, "hän kadottaa sydämensä meidän pikku Em'lylle. Hän
seuraa tätä joka paikassa, muuttuu jonkunlaiseksi palveliaksi tälle,
hänen menee suureksi osaksi ruokahalu, ja lopulta hän kertoo minulle,
mikä on nurin. Nyt soisin, näettekö, itse, että meidän pikku Em'ly
joutuisi kunniallisiin naimisiin. Minä soisin, että saisin nähdä hänet,
kävi miten kävi, liitettynä rehelliseen mieheen, jonka olisi oikeus
puollustaa häntä. Minä en tiedä, kuinka kauan minä saan elää, eikä
kuinka pian minun täytyy kuolla; mutta minä tiedän, että jos jonakin
iltana vihurit kaataisivat veneeni kumoon Yarmouth'in selällä ja minä
näkisin valkeat kaupungista viimeisen kerran loistavan hyöky-laineitten
yli, joita en voinut vastustaa, menisin levollisempana pohjaan, jos
saisin ajatella: 'tuolla löytyy mies rannalla, uskollinen, kuin rauta,
pikku Em'lylleni, Jumala siunatkoon tyttöä, eikä mikään paha voi
kohdata Em'lyäni, niin kauan kuin se mies elää!'"
Yksinkertaisessa vakavuudessaan heilutti Mr. Peggotty oikeata kättänsä,
niinkuin hän olisi heiluttanut sitä kaupungin valkeille viimeisen
kerran, ja sitten, vaihtaen nyykäystä Ham'in kanssa, jonka silmät hän
kohtasi, jatkoi, niinkuin ennen.
"Hyvä! Minä neuvon häntä puhumaan Em'lyn kanssa. Hän on iso kyllä,
mutta hän on ujompi, kuin vähäinen, eikä hän tahdo. Sentähden _minä_
puhun. 'Kuinka! _Hänelle_!' sanoo Em'ly. '_Hänelle_, jonka olen
tuntenut niin likeltä niin monta vuotta ja josta pidän niin paljon!
Voi, eno! Minä en voi koskaan mennä _hänelle_. Hän on niin hyvä
toveri!' Minä suutelen häntä enkä sano sen enempää hänelle kuin: 'rakas
tyttöni, sinun on oikeus puhua suoraan, sinun on oikeus itse valita,
sinä olet vapaa, kuin pieni lintu'. Sitten menen toisen luo ja sanon:
'minä olisin suonut, että se olisi käynyt laatuun, mutta se ei käy.
Mutta teidän sopii molempain olla niinkuin olette olleet, ja mitä minä
sanon sinulle on: 'ole niinkuin olit häntä kohtaan, ole mies'. Hän
vastaa minulle ja pudistaa kättäni: 'minä olen!' ja hän oli --
rehellisesti ja miehuullisesti -- kahden vuoden ajan, ja me olimme
juuri samalla kannalla täällä kotona, kuin ennen".
Mr. Peggotyn kasvoissa, joitten muoto oli muuttunut kertomuksen eri
kohdissa, ilmestyi taas koko tuo entinen voittosa ilo, kun hän laski
toisen kätensä minun polvelleni ja toisen Steerforth'in (ensiksi
kastettuaan niitä molempia, toimitustansa paremmaksi tehdäkseen) ja
jakoi seuraavan puheen meidän välillemme:
"Yhtäkkiä eräänä iltana -- olkoon tänä iltana -- tulee pikku Em'ly
työstänsä, ja Ham hänen kanssaan! _Siinä_ ei liene mitään erinomaista,
sanotte. Ei, koska hän pitää huolta pikku Em'lystä, niinkuin veli,
pimeän jälkeen ja ennen pimeätä ja kaikkina aikoina. Mutta tämä
tervatakki tarttuu hänen käteensä ja huutaa minulle iloisesti:
'katsokaat tänne! Tästä saan pikku vaimon itselleni!' ja pikku Em'ly
sanoo, puoleksi rohkeasti ja puoleksi kainosti, puoleksi nauraen ja
puoleksi itkien: 'niin, eno! jos suvaitsette'. -- 'Josko minä
suvaitsen!' huusi Mr. Peggotty, pyörittäen päätänsä ihastuksissaan
tästä ajatuksesta; 'hyvä Jumala, niinkuin minä tahtoisin jotakin
muuta!' -- 'Jos suvaitsette, minä olen vakavampi nyt, ja minä olen
ajatellut asiaa paremmin, ja minä tahdon tulla niin hyväksi pikku
vaimoksi hänelle, kuin voin, sillä hän on rakas, hyvä toveri!' Sitten
Missis Gummidge taputtaa käsiänsä, niinkuin teaterissa, ja te astutte
sisään. Kas niin! Nyt on kaikki selvillä!" lausui Mr. Peggotty. -- "Te
astutte sisään! Se tapahtui juuri vast'ikään; ja tässä on se mies, joka
aikoo naida hänet sinä hetkenä, kuin hänen oppi-aikansa loppuu".
Ham horjahti, niinkuin hänen sopikin, siitä iskusta, jonka Mr. Peggotty
rajattomassa ilossaan antoi hänelle luottamuksensa ja ystävyytensä
osoitteeksi; mutta tuntien itsensä velvolliseksi sanomaan jotakin
meille, lausui Ham kovin vapisevalla äänellä ja suurella vastuksella:
"Em'ly ei ollut teitä pidempi, Mas'r Davy -- teidän ensi kertaa täällä
käydessänne -- kun minä ajattelin, mimmoiseksi hän kasvaisi. Minä näen
hänen kasvavan -- gent'lmanit, niinkuin kukka. Minä olisin pannut
henkeni altiiksi hänen tähtensä -- Mas'r Davy -- vieläpä aivan
tyytyväisesti ja iloisesti! Hän on enemmän minulle -- gent'lmanit, kuin
-- hän on kaikki minulle, mitä koskaan voin pyytää, ja enemmän, kuin
minä ikinä -- kuin minä ikinä voisin sanoa. Minä -- minä rakastan häntä
totisesti. Ei löydy yhtäkään gent'lmania koko maassa -- eikä koko
aavalla merelläkään -- joka voisi rakastaa ladyänsä enemmän, kuin minä
rakastan häntä, vaikka löytyy monta halpaa miestä -- jotka voisivat
sanoa paremmin -- mitä he tarkoittavat".
Minusta oli liikuttava nähdä, kuinka semmoinen roteva mies, kuin Ham
nyt oli, vapisi voimakkaissa tunteissaan sen sievän pikku olennon
suhteen, joka oli voittanut hänen sydämensä. Minusta se yksinkertainen
luottamus, jota Mr. Peggotty ja hän itse osoitti meitä kohtaan, oli
itsessään liikuttava. Tämä kertomus koski minuun syvästi. Kuinka
suuressa määrässä lapsuuteni muistot vaikuttivat tähän mielialaani,
sitä en tiedä. Olinko tullut sinne jollakin yhä kytevällä ajatuksella,
että vielä rakastin pikku Em'lyä, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että
olin täynnä iloa näistä kaikista; mutta aluksi jonkunlaista
sanomattoman arkatunteista iloa, jonka aivan vähäpätöinenkin asia olisi
saattanut muuttaa tuskaksi.
Jos sentähden minun olisi tullut taidolla koskettaa heissä vallitsevaa
säveltä, olisin suorittanut asian hyvin huonosti. Mutta se oli
Steerforth'in tehtävä; ja hän toimitti sen semmoisella menestyksellä,
että me kaikki vähän ajan perästä olimme niin iloiset ja onnelliset,
kuin suinkin mahdollista.
"Mr. Peggotty", lausui hän, "te olette oikein kunnon toveri ja
ansaitsette olla niin onnellinen, kuin olette tänä iltana. Tuohon
käteen! Ham, minä toivotan teille iloa, poikani. Tuohon käteen myöskin!
Tuhat-ihanainen, kohenna valkeata ja laita se vireäksi! Ja Mr.
Peggotty, ellette saata sievää sisarentytärtänne (jolle minä teen tilaa
tässä nurkassa) palaamaan tänne, lähden minä matkoihini. Minä en
tahtoisi, vaikka saisin kaikki Indian aarteet, tämmöisenä iltana olla
syynä mihinkään tyhjään paikkaan valkeanne ääressä -- varsinkin
semmoiseen tyhjään paikkaan!"
Tämän johdosta Mr. Peggotty meni minun vanhaan huoneeseni noutamaan
pikku Em'lyä. Ensiksi ei pikku Em'ly tahtonut tulla, mutta silloin Ham
meni sinne. Ennen pitkää tämä toi hänet valkean ääreen. Hän oli kovasti
hämmentynyt ja ujo -- mutta kävi yhä tyvenemmäksi, kun hän huomasi,
kuinka ystävällisesti ja kunnioittavaisesti Steerforth puhutteli häntä;
kuinka taitavasti hän kartti kaikkea, joka voisi vaivata häntä; kuinka
hän puhui Mr. Peggotyn kanssa veneistä, laivoista, luoteista ja
kaloista; kuinka hän kääntyi minun puoleeni sen ajan suhteen, jolloin
hän oli nähnyt Mr. Peggotyn Salem House'ssa; kuinka mieltynyt hän oli
veneesen ja kaikkiin siihen kuuluviin; kuinka helposti ja sujuvasti hän
jatkoi puhettansa, siksi kuin kaikki vähitellen istuimme lumottuina
hänen ympärillänsä, ja kaikki puhuimme aivan avosydämisesti.
Em'ly tosin ei puhunut paljon koko illan kuluessa, mutta hän katseli ja
kuunteli, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän oli viehättävä.
Steerforth kertoi jostakin kauheasta haaksirikosta (hänen ja Mr.
Peggotyn puheen johdosta), niinkuin hän olisi nähnyt sen tapahtuvan
edessään -- ja pikku Em'lyn silmät olivat koko ajan kiintyneet häneen,
niinkuin hänkin olisi nähnyt sen. Kertomustansa koroittaakseen jutteli
Steerforth jonkun hullunkurisen tapauksen, jossa hän itse oli ollut
osallisena, niin iloisesti, kuin se olisi ollut yhtä uusi hänelle, kuin
meille -- ja pikku Em'ly nauroi, siksi kuin vene kaikkui hänen
sointuvasta äänestään, ja me kaikki nauroimme (Steerforth myös),
vastustamatta mieltyen hänen hupaiseen ja lystilliseen kertomukseensa.
Hän sai Mr. Peggotyn laulamaan taikka pikemmin ärjymään: "Myrskyiset
tuulet kun pauhaa, pauhaa, pauhaa", ja lauloi itse yhden merimiehen
laulun niin hartaasti ja kauniisti, että melkein luulin, että
todellinen tuuli, joka vaikeroi huoneemme ympäri ja hiljalleen huokui
meidän ääneti ollessamme, oli tullut kuuntelemaan.
Mitä Mrs. Gummidge'en tulee, elähytti Steerforth tätä epätoivon uhria
semmoisella menestyksellä, jota ei ollut koskaan (niin Mr. Peggotty
minulle ilmoitti) ollut kenelläkään muulla "tuon vanhan" kuoleman
jälkeen. Hän jätti hänelle niin vähän tilaisuutta olla onnetonna, että
Mrs. Gummidge seuraavana päivänä sanoi, että hän luuli olleensa
noiduttu.
Mutta Steerforth ei vaatinut itselleen mitään yksinomaista oikeutta
yleiseen huomioon eikä keskusteluun. Kun pikku Em'ly kävi rohkeammaksi
ja puhui (vaikka yhä ujosti) toiselta puolen valkeaa minulle vanhoista
kävelyistämme rannalla, jolloin poimimme näkinkenkiä ja piikiviä; ja
kun minä kysyin häneltä, muistiko hän, kuinka minä olin ihastunut
häneen; ja kun molemmat nauroimme ja punehduimme, luodessamme näitä
silmäyksiä taaksepäin hupaisiin, vanhoihin aikoihin, jotka nyt
näyttivät niin pilventakaisilta, kuunteli Steerforth äänetönnä ja
tarkasti meitä miettiväisesti. Pikku Em'ly istui nyt ja koko illan
tuolla vanhalla arkulla vanhassa, pikkuisessa nurkassansa valkean
ääressä -- Ham hänen vieressään, jossa minun oli tapa istua. Minä en
päässyt oikein selville, minkä vuoksi, kiusaamisen halustako vai
neitsyllisestä kainoudesta meidän tähtemme, pikku Em'ly pysyi aivan
likellä seinää ja erinänsä Ham'ista; mutta minä huomasin, että niin oli
laita koko ilta.
Muistaakseni oli melkein sydän-yö, kun jätimme heidät hyvästi. Meillä
oli ollut vähän korppuja ja kapakalaa illalliseksi, ja Steerforth oli
ottanut esiin plakkaristansa täyden pullon Hollannin viinaa, jonka me
miehet (minä voin nyt punehtumatta sanoa: me miehet) olimme
tyhjentäneet. Me erosimme iloisesti; ja kun he kaikki seisoivat
likitysten ovella, näyttääksensä meitä niin kauas, kuin mahdollista,
tiellämme, näin minä pikku Em'lyn suloisten, sinisten silmien
tähystelevän meitä Ham'in takaa ja kuulin hänen leppeän äänensä
käskevän meidän varoa, kuinka astuimme.
"Mikä viehättävä pikku kaunotar!" arveli Steerforth, pujottaen
käsivarttani kainaloonsa. "No! se on omituinen paikka, ja he ovat
omituista väkeä; tuntuu aivan oudolta, kun saa ruveta heidän pariinsa".
"Ja mikä onni meillä oli", vastasin minä, "kun osasimme tulla
todistamaan heidän iloansa tästä aiotusta naimisesta! Minä en ole
koskaan nähnyt niin onnellisia ihmisiä. Kuinka hauska nähdä heitä ja
saada olla osan-ottajana heidän puhtaassa ilossaan, niinkuin me olemme
olleet!"
"Tuo toveri on jotenkin houkkapäinen sen tytön sulhoksi, eikö ole?"
lausui Steerforth.
Hän oli ollut niin sydämellinen Ham'ille ja heille kaikille, että tämä
odottamaton ja kylmä vastaus säpsäytti minua. Mutta kääntyen nopeasti
hänen puoleensa ja nähden jonkunlaista hymyä hänen silmissään, sanoin
suuresti huojentuneena:
"Voi Steerforth! Laske vaan leikkiä köyhistä! Ottele vaan Miss Dartle'n
kanssa taikka peitä pilkalla tunteitasi minulta, minä tiedän kuitenkin
asian paremmin. Kun näen, kuinka täydellisesti ymmärrät heidät, kuinka
erinomaisesti voit perehtyä tämmöisen yksinkertaisen kalastajan onneen
taikka käsittää vanhan hoitajattareni rakkautta, tiedän, ettei
semmoisilla ihmisillä ole mitään iloa eikä surua eikä mielenliikuntoa,
jolla sinä et pidä väliä. Ja minä ihmettelen ja rakastan sinua sen
vuoksi, Steerforth, kaksikymmentä kertaa enemmän!"
Hän pysähtyi ja, katsoen kasvoihini, lausui: "Tuhat-ihanainen, minä
luulen, että puhut täyttä totta ja olet hyvä. Minä soisin, että kaikki
olisimme hyviä!" Seuraavalla silmänräpäyksellä lauloi hän iloisesti Mr.
Peggotyn laulua, ja me astuimme nopeasti takaisin Yarmouth'iin.