Steerforth'in koti.
Kun neitsyt kello kahdeksalta kolkutti oveani ja ilmoitti, että
partaveteni oli ulkopuolella, tunsin haikeasti, etten tarvinnut sitä,
ja punehduin vuoteessani. Se luulo, että neitsyt, tätä sanoessaan,
päälliseksi oli nauranut, kalvoi mieltäni koko ajan, kuin pu'in
päälleni, ja teki minut, sen tunsin hyvin, aran ja rikollisen
muotoiseksi, kun astuin hänen ohitsensa portailla, suurukselle
mennäkseni. Minä havaitsin niin kipeästi, että olin nuorempi, kuin
olisin suonut, etten isoon aikaan ensinkään kehdannut mennä hänen
ohitsensa näin nöyryyttävässä tilassa, vaan kuullessani hänen
lakaisevan seisahduin ja katselin akkunasta kuningas Kaarlon
ratsaskuvaa, jota kokonainen labyrinti hyyryvaunuja ympäröitsi ja joka
tihma-sateessa ja tumman-ruskeassa sumussa näytti jos joltakin, paitsi
kuninkaalliselta, siksi kuin kyyppäri muistutti minua, että gentlemani
vartoi minua.
Minä en tavannut Steerforth'ia kahvihuoneessa, vaan sievässä,
yksityisessä, punaisilla kartiineilla ja turkkilaisella matolla
koristetussa huoneessa, jossa valkea paloi kirkkaasti ja komea, lämmin
aamiainen oli asetettu puhdasliinaiselle pöydälle; ja iloinen
pienoiskuva huoneesta, valkeasta, aamiaisesta, Steerforth'ista ja
kaikista loisti vähäisessä, ympyriäisessä peilissä ylipuolella
sivu-pöytää. Minä olin ensiksi vähän ujomainen, sen vuoksi että
Steerforth oli niin levollinen, niin hienotapainen ja minua kaikin
puolin etevämpi (ikä siihen luettuna); mutta hänen luonteva
suojeluksensa saatti pian kaikki kohdalleen ja teki, että minä kokonaan
perehdyin. Minä en voinut kylläksi ihmetellä sitä muutosta, jonka hän
oli aikaan-saattanut "Kultaisessa Ristissä", taikka verrata eilistä
ikävää, hylättyä tilaani tämän aamun mukavuuteen ja hupaisuuteen. Mitä
kyyppärin tuttavallisuuteen tulee, se oli tukahutettu, niinkuin sitä ei
olisi koskaan ollutkaan. Hän palveli meitä, niinkuin minun sopi sanoa,
säkissä ja tuhassa.
"Nyt, Copperfield", lausui Steerforth, kun olimme yksinään, "tahtoisin
mielelläni kuulla, mitä sinä toimitat ja mihin sinä aiot ja muut
asiasi. Minusta tuntuu siltä, kuin sinä olisit minun omaisuuttani".
Ilosta hohtaen, kun näin, että hän vielä huoli minusta, kerroin
hänelle, kuinka tätini oli ehdoitellut tätä pientä retkeä, joka oli
edessäni, ja mikä määränpää oli.
"Kosk'ei sinulla siis ole mitään kiirettä", lausui Steerforth, "tule
kotiin minun kanssani Highgate'en ja viivy meillä päivä taikka pari.
Sinä miellyt äitiini -- hän on hiukan turhamainen ja pitkäpiimäinen
minusta puhuessaan, mutta sen voit antaa hänelle anteeksi -- ja hän
mieltyy sinuun".
"Minä soisin olevani yhtä varma siitä, kuin sinä hyväntahtoisesti sanot
olevasi", vastasin minä hymyillen.
"Jokaisella", arveli Steerforth, "joka rakastaa minua, on jonkunlainen
vaatimus hänen suhteensa, jota hän varmaan hyväksyy".
"Siinä tapauksessa luulen pääseväni hänen suosioonsa", lausuin minä.
"Hyvä!" vastasi Steerforth. "Tule ja näytä se todeksi. Mennään tunniksi
taikka pariksi katsomaan, mitä merkillistä Londonissa on -- onpa tuo
jonkin-arvoista, kun saa näyttää jotakin niin tuoreelle toverille, kuin
sinä olet -- ja sitten lähdemme ulos Highgate'en vaunuilla".
Minun oli vaikea uskoa muuta, kuin että näin unta ja pian heräisin
numero neljässä-viidettä, taas lähteäkseni alas yksinäiseen koppiini
kahvihuoneesen ja tuttavallisen kyyppärin seuraan. Kun ensin olin
kirjoittanut tädilleni ja kertonut hänelle onnellisesta yhtymyksestäni
ihmeteltyn vanhan koulukumppanini kanssa ja että olin suostunut hänen
kutsumukseensa, nousimme puolikatteisiin hyyry-vaunuihin ja näimme
panoraman ja muutamia muita kuvauksia sekä kävimme Museumin läpi, jossa
helposti huomasin, kuinka Steerforth tunsi äärettömän paljon erinäisiä
esineitä ja kuinka vähän-arvoisena hän näytti tietoansa pitävän.
"Sinä suoritat varmaan korkean opinmäärän yliopistossa, Steerforth",
arvelin minä, "jollet ole sitä jo tehnyt; ja he saavat hyvän syyn
ylpeillä sinusta".
"Minäkö opinmäärän suorittaisin!" huudahti Steerforth. "Ei! rakas
Tuhat-ihanaiseni, -- et suinkaan pane pahaksi, vaikka nimitän sinua
Tuhat-ihanaiseksi?"
"En ollenkaan!" vastasin minä.
"Sepä hyvä toveri! Rakas Tuhat-ihanaiseni", lausui Steerforth, nauraen,
"minulla ei ole vähintäkään halua elikkä aikomusta kunnostaa itseäni
sillä tapaa. Minä olen tehnyt tarpeeksi minun tarkoitustani varten.
Minä tunnen, että oma seurani kylläksi rasittaa minua jo semmoisena
kuin nyt olen".
"Mutta maine--" aloitin minä.
"Sinä romantillinen Tuhat-ihanainen!" arveli Steerforth, nauraen vielä
sydämellisemmin; "miksi minä vaivaisin itseäni, että parvi paksupäitä
kummastuksesta ammottelisi suutansa ja nostaisi ylös käsiänsä? Tehkööt
sitä jollekulle muulle. Siinä on hänelle mainetta kyllin, ja olkoon se
hänelle suotu".
Minä olin häpeissäni, kun olin niin suuresti erehtynyt, ja halusin
muuttaa puhe-ainetta. Onneksi se ei ollut mikään vaikea asia, sillä
Steerforth osasi aina omituisella huolimattomuudella ja hilpeydellä
mennä yhdestä asiasta toiseen.
Kaikenlaisia huomattavia katseltuamme söimme vähäisen murkinan, ja
lyhyt talvipäivä kului niin nopeasti, että jo hämärsi, kun postivaunut
pysähtyivät meidän kanssamme vanhan tiilirakennuksen eteen Highgate'n
kunnaan huipulle. Vanhanpuolinen, vaikk'ei aivan ijästynyt,
käytökseltään ylpeä, kauniin-muotoinen lady seisoi ovella, kun astuimme
maahan, ja, tervehtien Steerforth'ia "kalliimmaksi James'iksensa",
sulki hänet syliinsä. Tämä Lady, jota Steerforth, minua esitellessään,
ilmoitti äidiksensä, toivotti komeasti minua tervetulleeksi.
Se oli pulskea, vanhan-aikainen kartano, hyvin hiljainen ja siivo.
Huoneeni akkunasta näin koko Londonin etäällä, niinkuin äärettömän
sumun, josta sieltä täältä valkea kimalteli. Pukiessani ja ennenkuin
minua kutsuttiin päivällisille oli minulla vaan aikaa pikimmältä
silmäillä tukevia huonekaluja, puitteisin asetettuja kirjauksia (joita,
niinkuin luulen, Steerforth'in äiti oli tyttönä ommellut) sekä muutamia
mustalla liidulla piirrettyjä kuvia ladyistä, joilla oli puuteroitut
hiukset ja korsetit ja jotka tulivat ja menivät seinillä, samalla kuin
vasta sytytetty valkea ratisi ja kihisi pesässä.
Ruokasalissa oli toinenkin lady, mustanverevä, varreltaan hoikka ja
lyhyt. Hän ei ollut miellyttävä katsella, mutta ei rumakaan, ja herätti
huomiotani ehkä sentähden, ett'en ollut odottanut saavani nähdä häntä;
ehkä sentähden, että havaitsin itseni istuvan vastapäätä häntä; ehkä
sentähden, että hänessä todella oli jotakin merkillistä. Hänellä oli
mustat hiukset ja kiihkeät, mustat silmät. Hän oli laiha ja hänellä oli
arpi huulessa. Se oli vanha arpi -- minun tulisi pikemmin nimittää sitä
saumaksi, sillä se oli samanvärinen kuin muu iho ja vuosia takaperin
umpeen mennyt -- joka alkuansa oli viiltänyt hänen suunsa poikki
alaspäin leukaa kohden, mutta nyt tuskin näkyi toiselta puolen pöytää,
paitsi yläpuolelta ylihuulta ja ylihuulessa, jonka muodon se oli
muuttanut. Minä päätin itsekseni, että hän oli noin kolmenkymmenen
vuoden vanha ja mieli miestä. Hän oli vähän rappeutunut -- niinkuin
rakennus, jossa ei moneen aikaan ole asuttu; mutta hän ei kuitenkaan
ollut ruma, niinkuin jo sanoin. Hänen laihuutensa näytti lähtevän
jostakin sisällisestä, kalvavasta tulesta, joka pääsi ilmoille hänen
hiukeevain silmiensä kautta. Hän esitettiin minulle Miss Dartle'ksi;
sekä Steerforth että tämän äiti nimittivät häntä Rosaksi. Minä
huomasin, että hän asui siellä ja kauan aikaa oli ollut Mrs.
Steerforth'in hupilaisena. Minä havaitsin, ettei hän koskaan sanonut
suoraan, mitä hän aikoi sanoa, vaan ainoastaan viittasi siihen ja sen
kautta teki asian suuremmaksi, kuin se oli. Esimerkiksi kun Mrs.
Steerforth enemmän leikillä kuin täydellä todella muistutti, että hän
pelkäsi, että hänen poikansa eli huimaa elämää yliopistossa, katkaisi
Miss Dartle näin:
"Oikein totta? Te tiedätte, kuinka outo olen asioille ja että vaan
kysyn tietoa saadakseni, mutta eikö aina ole niin laita? Minä luulin,
että kaikki ihmiset katsoivat tämmöistä elämää -- kuinka?"
"Se on kasvatus varsin vakavaan toimeen, jos tarkoitatte sitä, Rosa",
vastasi Mrs. Steerforth vähän kylmäkiskoisesti.
"Niin aina. Se on aivan totta", vastasi Miss Dartle.
"Mutta eikö se sentään ole? -- minä soisin, että minua oikaistaan, jos
olen väärässä -- eikö se todella ole?"
"Todella ole mitä?" lausui Mrs. Steerforth.
"Vai te tarkoitatte, että se _ei_ ole!" vastasi Miss Dartle. "Hyvä,
minua ilahuttaa suuresti, kun saan kuulla sen! Nyt tiedän, mitä tehdä.
Tämä on etu kysymisestä. Minä en koskaan enää salli ihmisten puhua
itselleni tuhlaavaisuudesta ja pahoista tavoista ja muista sellaisista,
samalla kuin puhuvat tuosta elämästä".
"Ja siinä teette oikein", sanoi Mrs. Steerforth. "Poikani holhoja on
tunnollinen mies; ja jollen täydellisesti luottaisi poikaani,
luottaisin häneen".
"Luottaisitteko?" kysyi Miss Dartle. "Onko hän tunnollinen? Todella
tunnollinen siis?"
"Niin, minä olen vakuutettu siitä", lausui Mrs. Steerforth.
"Kuinka oivallista!" huudahti Miss Dartle. "Mikä lohdutus! Todella
tunnollinen? Hän ei siis ole -- mutta tietysti hän ei voi olla, jos hän
todella on tunnollinen. Tämä tieto hänestä tekee minut tästälähin aivan
onnelliseksi. Te ette voi ajatella, kuinka se koroittaa häntä
ajatuksissani, kun varmaan tiedän, että hän todella on tunnollinen!"
Omaa katsantotapaansa kaikissa kysymyksissä ja muistutuksiansa siihen,
mitä sanottiin häntä vastaan, toi Miss Dartle esiin samalla tavalla:
välisti, minä en voinut salata sitä itseltäni, suurella voimalla,
vaikka Steerforth'inkin mielipiteitä vastaan. Yhden esimerkin näin,
ennenkuin päivälliset olivat suoritetut. Kun Mrs. Steerforth puhui
minun kanssani aikomuksestani lähteä alas Suffolk'iin, tulin
sanoneeksi, kuinka se ilahuttaisi minua, jos Steerforth seuraisi minua
sinne; ja kertoessani tälle, että aioin mennä katsomaan vanhaa
hoitajatartani ja Mr. Peggotyn perhettä, muistutin häntä siitä
venemiehestä, jonka hän oli koulussa nähnyt.
"Tuo karkea toveri!" lausui Steerforth. "Hänellä oli poikansa muassaan,
eikö ollut?"
"Ei. Se oli hänen veljensä poika" vastasin minä; "jonka hän on ottanut
omaksi pojakseen. Hänellä on myöskin sangen sievä pikkuinen
sisarentytär, jonka hän on ottanut tyttäreksensä. Lyhyeltä, hänen
huoneensa (taikka oikeammin hänen veneensä, sillä hän asuu semmoisessa
kuivalla maalla) on täynnä ihmisiä, joille hän alati osoittaa
jalomielisyyttänsä ja hyvyyttänsä. Sinun olisi hupaista nähdä tämä
perhe".
"Olisiko?" lausui Steerforth. "Hyvä, niin minäkin luulen. Saadaan
nähdä, mitä voi tehdä. Kyllä maksaisi vaivan matkustaa -- siitä huvista
puhumatta, että matkustaisin sinun kanssasi, Tuhat-ihanaiseni -- ja
nähdä tuollaisia ihmisiä yhdessä ja olla yksi heistä".
Uusi huvin toivo sykähytti sydäntäni. Mutta se oli sen äänen johdosta,
jolla Steerforth oli puhunut tuollaisista ihmisistä, kuin Miss Dartle,
jonka hehkuvat silmät olivat tarkasti katselleet meitä, nyt taas
säisti:
"Vai niin? Jutelkaat minulle. Ovatko he sitä todella?" sanoi hän.
"Ovatko he mitä? Ja mitkä ovat mitä?" kysyi Steerforth.
"Tuollaiset ihmiset. -- Ovatko he eläimiä ja möhkäleitä ja toisenlaisia
olentoja? Minä tahtoisin tietää sen verran".
"Epäilemättä on hyvin suuri eroitus heillä ja meillä", lausui
Steerforth kuivankiskoisesti. "Sitä ei tarvitse odottaa, että he ovat
niin hienotunteisia, kuin me. Heidän arkuutensa ei loukkaannu eikä
pahoitu niin helposti. He ovat kauhean siveitä -- ainakin muutamat
ihmiset väittävät sitä enkä minä suinkaan pane näitä vastaan -- mutta
heillä ei ole erittäin hento luonto, ja heidän sopii olla kiitolliset,
niinkuin heidän karkean, kovan nahkansakin, etteivät hevin haavoitu".
"Todesti!" sanoi Miss Dartle. "Minä en tiedä nyt, milloin olisin ollut
enemmän hyvilläni, kuin tätä kuullessani. Se on lohduttavaa! Se on niin
hauskaa tietää, että, kun he kärsivät, he eivät tunne sitä! Välisti
olen ollut levoton tuollaisten ihmisten puolesta; mutta nyt aion
kokonaan herjetä heitä ajattelemasta! Oppia ikä kaikki. Minulla oli
epäilykseni, minä tunnustan sen, mutta nyt ne ovat kadonneet. Minä en
tietänyt, mutta nyt minä tiedän; ja tämä osoittaa, kuinka edullista on
kysyä -- eikö ole?"
Minä luulin, että Steerforth oli sanonut, mitä hän oli sanonut,
leikillä taikka kiusataksensa Miss Dartle'a; ja minä toivoin, että hän
myöntäisi sen, kun tämä oli mennyt, ja me molemmat istuimme valkean
edessä. Mutta hän vaan kysyi minulta, mitä minä pidin Miss Dartle'sta.
"Hän lienee hyvin teräväpäinen, vai kuinka?" kysyin minä.
"Teräväpäinen! Hän laskee kaikki asiat tahkolle", lausui Steerforth,
"ja hän hioo niitä, niinkuin hän on hionut omia kasvojansa ja
vartaloansa näinä menneinä vuosina. Hän on kokonaan kuluttanut itsensä
alinomaisella hiomisella. Hän on vaan pelkkää terää".
"Mikä eriskummainen arpi hänellä on huulessaan?" kysyin minä.
Steerforth'in kasvot kolkostuivat ja hän vaikeni hetkeksi.
"No, asia on semmoinen", vastasi hän -- "minä olen syy siihen".
"Tapaturmasta!"
"Ei. Minä olin pieni poika, hän suututti minua, ja minä viskasin
vasaran vasten hänen kasvojansa. Uhkea nuori enkeli lienen todella
ollut!"
Minä olin kovasti pahoillani, kun olin ryhtynyt niin tuskalliseen
aineesen, mutta asia ei ollut enään autettavissa.
"Arpi on ollut hänellä aina siitä saakka, niinkuin näet", lausui
Steerforth; "ja hän saa pitää sen hautaansa asti, jos hän koskaan saa
lepoa missään haudassa -- vaikka minä tuskin luulen, että hän koskaan
saa missään paikassa lepoa. Hän oli jonkun isäni serkun äiditön lapsi.
Hänen isänsä kuoli jonakin päivänä. Äitini, joka silloin oli leski,
tuotti tytön tänne hupilaiseksi itselleen. Hänellä on pari tuhatta
puntaa omia rahoja, hän säästää korot joka vuodelta ja panee ne lisäksi
pää-omaan. Nyt olet kuullut Miss Rosa Dartle'n elämänkertomuksen".
"Ja epäilemättä rakastaa hän sinua, niinkuin veljeä?" arvelin minä.
"Hm!" vastasi Steerforth, valkeata katsellen. "Muutamia veljiä ei
rakasteta liian paljon; ja toiset rakastavat -- mutta kaada lasiisi,
Copperfield! Juokaamme kedon tuhat-ihanaisten kunniaksi sinun tähtesi,
ja laakson liljojen kunniaksi, noitten, jotka eivät työtä tee eivätkä
kehrää, minun tähteni -- sitä suurempi häpeä minulle!" Synkkämielinen
hymy, joka oli levinnyt hänen kasvoillensa, kirkastui, kun hän
iloisesti sanoi tämän, ja hän kävi reippaaksi ja viehättäväksi,
niinkuin ennen.
Minä en malttanut olla tuota arpea haikealla säälillä katsomatta, kun
menimme sisään teetä juomaan. Ei kestänyt kauan, ennenkuin huomasin,
että se oli kaikkein arin osa hänen kasvoistaan ja että, kun hän
vaaleni, se ensiksi muuttui ja kävi tummaksi, lyijyn-karvaiseksi
juomuksi, joka pidentyi täyteen määräänsä, niinkuin näkymättömän lakin
jälki, kun sitä pidetään valkean edessä. Oli vähäinen sanasota hänen ja
Steerforth'in välillä jostakin nopan-heitosta lautapelissä -- jolloin
hän mielestäni tuokioksi perin vimmastui; ja silloin näin, että se
astui esiin niinkuin tuo vanha kirjoitus seinässä.
Se ei kummastuttanut minua, kun näin, että Mrs. Steerforth helli
poikaansa. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdoton puhua taikka
ajatella mitään muuta. Hän näytti minulle poikansa kuvan, niinkuin tämä
lapsena oli ollut, medaljongiin suljettuna, jossa myöskin oli yksi
hänen hius-suortuvansa; hän näytti minulle hänen kuvansa, niinkuin hän
oli ollut, kun minä ensin tutustuin hänen kanssaan; ja hän kantoi
rinnallansa hänen kuvaansa semmoisena, kuin hän nyt oli. Kaikki ne
kirjeet, joita hänen poikansa oli kirjoittanut hänelle, säilytti hän
vähäisessä kaapissa likellä omaa tuoliansa pesän vieressä; ja hän olisi
lukenut muutamia niistä minulle, ja minä olisin myöskin suurella ilolla
kuunnellut niitä, jollei Steerforth olisi astunut väliin ja hyväillyt
häntä pois hänen aikomuksestaan.
"Mr. Creakle'n luona, kertoo poikani minulle, tutustuitte ensiksi
toinen toisenne kanssa", lausui Mrs. Steerforth, kun hän ja minä
haastelimme yhden pöydän ääressä, sillä välin kuin nuot toiset molemmat
pelasivat lautaa toisen ääressä. "Minä todella muistan, että hän siihen
aikaan puhui jostakin oppilaasta, joka oli nuorempi, kuin hän itse, ja
johon hän oli mieltynyt siellä; mutta teidän nimenne, niinkuin teidän
on helppo arvata, ei ole säilynyt muistissani".
"Hän oli erittäin hyvä ja jalo minua kohtaan siihen aikaan, vakuutan
teille, Ma'am", lausuin minä, "ja minä tarvitsinkin semmoista ystävää.
Ilman häntä olisivat kokonaan kukistaneet minut".
"Hän on aina hyvä ja jalo", sanoi Mrs. Steerforth ylpeästi.
Minä suostuin tähän kaikesta sydämmestäni, Jumala sen tietää. Mrs.
Steerforth huomasi sen, sillä hänen ylhäinen käytöksensä minun suhteeni
aleni jo, paitsi kuin hän kiitti poikaansa; silloin hän aina näytti
ylpeältä.
"Se ei ylimalkain ollut mikään sovelias koulu pojalleni", lausui hän;
"kaukana siitä; mutta erityisiä asianhaaroja löytyi, joita täytyi
silloin ajatella ja jotka olivat vielä tärkeämmät, kuin itse koulun
valitseminen. Poikani uljas mieli teki suotavaksi, että hän
toimitettaisiin semmoisen miehen luo, joka tunnusti sen etevyyttä ja
tyytyi taipumaan sen alle; ja me löysimme semmoisen miehen siellä".
Minä tiesin tämän, koska tunsin miehen. Enkä minä kuitenkaan
ylenkatsonut häntä enemmin sentähden, vaan pidin sitä sovittavana
ominaisuutena hänessä -- jos sopi sallia hänelle mitään suosiota sen
vuoksi, ettei hän vastustanut niin vastustamatonta, kuin Steerforth
oli.
"Poikani suurta kykyä vireytti siellä vapaa-ehtoisen kilpailun ja oman
arvon tieto", jatkoi hellä äiti. "Hän olisi nousnut kaikenlaista pakkoa
vastaan; mutta hän havaitsi olevansa paikan hallitsija ja päätti
ylevämielisesti osoittaa, että hän oli tämän aseman ansainnut. Se oli
hänen kaltaistaan".
"Niin poikani omin ehdoin ja kenenkään pakoittamatta antausi
semmoiselle uralle, jolla hän aina, jos se huvittaa häntä, voittaa
kaikki kilpailiansa", jatkoi hän. -- "Poikani kertoo minulle, Mr.
Copperfield, että te olitte aivan ihastuneet häneen ja että, kun eilen
yhdyitte, ilon kyynelillä ilmoititte itsenne hänelle. Minä olisin
teeskentelevä nainen, jos olisin kummastelevinani, että poikani
synnyttää semmoisia tunteita; mutta minä en voi olla kylmäkiskoinen
ketäkään vastaan, joka niin huomaa hänen ansionsa, ja minua ilahuttaa
hyvin, kun saan nähdä teidät täällä, ja minä vakuutan teille, että
poikani tuntee erinomaista ystävyyttä teitä kohtaan ja että saatte
luottaa hänen suojelukseensa".
Miss Dartle pelasi lautaa yhtä kiihkeästi, kuin hän teki kaikkia
muitakin. Jos olisin nähnyt hänet ensiksi laudan ääressä, olisin
arvellut, että hänen ruumiinsa oli käynyt laihaksi ja hänen silmänsä
isoksi tässä toimessa eikä missään muussa. Mutta minä erehtyisin
suuresti, jos ainoakaan sana meidän puheestamme taikka ainoakaan
katseeni jäi häneltä huomaamatta sillä välin kuin minä suurimmalla
mielihyvällä vastaan-otin tämän vakuutuksen ja kunnioitettuna Mrs.
Steerforth'in luottamuksella tunsin itseni vanhemmaksi, kuin olin
tuntenut siitä asti, kuin Canterbury'stä lähdin.
Kun illasta melkoinen osa oli kulunut ja laseja ja karaffeja
tarjottimella tuotiin sisään, lupasi Steerforth, valkean edessä
istuissamme, että hän todenteolla ajattelisi matkaa maalle minun
kanssani. Mutta ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; viikon perästä
olisi vielä aikaa; ja hänen äitinsä arveli vieraanvaraisesti samaa.
Puhuessamme nimitti hän minua useita kertoja Tuhat-ihanaiseksi; joka
taas houkutteli Miss Dartle'n liikkeelle.
"Mutta todella, Mr. Copperfield", kysyi hän, "onko se joku pilkkanimi?
ja miksi hän antaa sitä teille? Onko se -- kuinka? -- siitä syystä,
että hän pitää teitä nuorena ja viattomana? Minä olen niin typerä
semmoisissa asioissa".
Minä punehduin, kun vastasin, että luulin niin.
"No!" lausui Miss Dartle. "Nyt olen iloinen, kun tiedän tämän! Minä
kysyn tietoa saadakseni, ja olen iloinen, kun tiedän sen. Hän pitää
teitä nuorena ja viattomana; ja sentähden olette hänen ystävänsä. Hyvä,
se on varsin hauskaa!"
Hän meni levolle vähän tämän jälkeen, ja Mrs. Steerforth vetäytyi
myöskin pois. Kun Steerforth ja minä olimme viipyneet puolen tuntia
valkean edessä ja puhuneet Traddles'ista ja heistä muista kaikista
vanhassa Salem House'ssa, menimme yhdessä toiseen kerrokseen.
Steerforth'in huone oli minun huoneeni vieressä, ja minä menin sisään
katselemaan sitä. Se oli oikea mukavuuden esikuva täynnänsä
nojatuoleja, tyynyjä ja palleja, joita äiti omin käsin oli laittanut,
eikä siitä puuttunut mitään, josta vaan suinkin oli apua sen
täydentämisessä. Päälle päätteeksi katselivat kuvasta seinältä äidin
kauniit kasvot alas lemmityn pojan puoleen, niinkuin se olisi ollut
jonkin-arvoista äidille, että hänen kuvansa valvoi nukkuvaa poikaa.
Kun tulin huoneeseni, paloi siinä kirkas valkea, kartiinit olivat
vedetyt akkunain eteen ja vuoteen ympäri, muodostaen sitä lämpimäksi ja
sieväksi. Minä istuin alas nojatuoliin lieden eteen, onneani
miettiäkseni; ja olin iloinnut, sitä ajatellessani, jonkun aikaa,
kun näin Miss Dartle'n kuvan kiihkeästi katselevan itseäni
kaminin-reunuksen ylipuolelta.
Se oli kummastuttavassa määrässä hänen näköisensä, jonka vuoksi se
myöskin säpsäytti minua. Maalaaja ei ollut pannut siihen arpea, mutta
_minä_ panin; ja siinä se oli, siinä se tuli ja meni; milloin
rajoittuneena ylihuuleen, niinkuin olin nähnyt sen päivällisillä,
milloin näyttäen koko tuon vasaralla isketyn haavan laajuutta,
semmoisena, kuin olin nähnyt sen, kun hän oli vihoissaan.
Minä ihmettelin äreästi, miks'eivät voineet majoittaa häntä johonkin
muualle, kuin juuri minun huoneeseni. Hänestä irti päästäkseni riisuin
nopeasti vaatteeni, sammutin kynttiläni ja panin maata. Mutta en minä
nukkuissanikaan saattanut unhottaa, että hän yhä oli tuossa ja katseli
minua: "mutta todella, onko se kuitenkin? Minä tahtoisin vaan tietää;"
ja kun yöllä heräsin, huomasin, että levottomasti kyselin
kaikenlaisilta ihmisiltä unelmissani: oliko todella niin, vai ei --
tietämättä, mitä tarkoitin.