Minä katselen ympärilleni ja huomaan jotakin.
En tiedä, olinko sydämessäni iloinen vai surullinen, kun koulupäiväni
lähestyivät loppuansa ja aika tuli, jolloin minun oli tohtori Strong'in
laitoksesta lähteminen. Minä olin ollut hyvin onnellinen siinä, olin
likeisesti liittynyt tohtoriin, olin etevä ja kunnialla mainittu tässä
pikkuisessa mailmassa. Näistä syistä minua suretti erota siitä; mutta
toisista, jotenkin vähäpätöisistä, asia ilahutti minua. Hämärä
aavistus siitä, että olin itsenäinen, nuori mies, siitä arvosta, jota
pannaan itsenäiseen, nuoreen mieheen, niistä kummallisista asioista,
joita tämä uljas olento on näkevä ja toimittava, ja siitä ihmeellisestä
vaikutuksesta, jonka hän epäilemättä on yhteiskuntaan tekevä,
houkutteli minua pois. Niin vahvasti valloittivat nämät haaveksivaiset
mietteet nuorekkaan mieleni, että näyttää siltä, kuin minä nykyisen
ajatustapani mukaan olisin jättänyt koulun ilman luonnollista
kaipausta. Tämä ero ei ole koskenut minuun, niinkuin muut erot. Minä
koetan turhaan muistaa, mimmoiselta se minusta tuntui sekä sen
yksityisiä asianhaaroja; mutta se ei ole painunut muistooni. Minä
arvaan, että avautuvat näkö-alat hämmensivät minua. Minä tiedän, että
nuoruuden kokemukseni silloin maksoivat vähän taikka ei mitään, ja että
elämä enemmän oli suuren fee-sadun kaltainen, jota juuri rupesin
lukemaan, kuin minkään muun.
Tätini ja minä olimme usein vakavasti keskustelleet, mihin ammattiin
minä antautuisin. Vuoden aikaa taikka enemmän olin koettanut keksiä
jotakin tyydyttävää vastausta hänen usein kerrottuun kysymykseensä:
miksi tahtoisin ruveta? Mutta sitä myöden, kuin itse huomasin, ei
minulla ollut erityistä halua mihinkään. Jos olisin voinut yht'äkkiä
oppia merenkulku-tiedettä, saada päällikkyyden jossakin pikaisesti
purjehtivassa retkikunnassa ja voittoisana löytäjänä matkustaa mailman
ympäri, luulen, että olisin katsonut sitä aivan soveliaaksi itselleni.
Mutta tämmöisen äkillisen edistymisen puutteessa mielin kääntyä
jollekin semmoiselle uralle, joka ei liiaksi kysyisi tätini kukkaroa,
ja tehdä velvollisuuteni siinä, olipa se mikä hyvänsä.
Mr. Dick oli tavallisesti ollut läsnä neuvotteluissamme, joissa hänen
käytöksensä aina oli ajattelevainen ja viisas. Hän ei koskaan lausunut
mitään, paitsi kerta; ja siinä tilaisuudessa (minä en tiedä, mistä se
hänen päähänsä pälkähti) esitteli hän yht'äkkiä, että minä rupeisin
"vaski-sepäksi". Tätini vastaan-otti tämän ehdoituksen niin
epäsuosiollisesti, ettei hän koskaan rohjennut tehdä toista; vaan
tyytyi aina jälestäpäin siihen, että hän tarkkaan katseli tätiäni,
odottaen hänen ehdoituksiansa ja rahojansa helistellen.
"Rakas Trot'ini, minä kerron sinulle jotakin", lausui tätini eräänä
aamuna joulun-aikana, kun olin jättänyt koulun; "kosk'ei tätä solmuista
seikkaa vielä ole selvitetty, ja kosk'emme saa päätöksessämme tehdä
mitään erehdystä, jos voimme välttää sitä, luulen, että olisi paras,
jos ottaisimme itsellemme vähän miettimisen aikaa. Sillä välin sopii
sinun katsoa asiaa uudelta taholta eikä koulupojan kannalta".
"Mielelläni, täti".
"Minä olen joutunut ajattelemaan", jatkoi tätini, "että vähäinen
vaihetus ja katsaus ovien ulkopuolella olevaan elämään olisi hyödyksi
ja auttaisi sinua tuntemaan omaa mieltäsi sekä tekemään tarkempia
päätöksiä. Entä jos rupeisit vähäiselle matkalle nyt. Entä jos
esimerkiksi taas lähtisit tuohon vanhaan maan osaan ja kävisit tuon
ylen kummallisen naisen luona, jolla on tuo luonnoton nimi", lausui
tätini, hivuttaen nenäänsä, sillä hän ei koskaan voinut täydellisesti
antaa Peggotylle anteeksi, että häntä nimitettiin niin.
"Kaikista asioista mailmassa, täti, pitäisin tästä kaikkein enimmän!"
"Hyvä", sanoi tätini, "se on onnellista, sillä minäkin pidän siitä.
Mutta se on luonnollista ja järjellistä, että sinä pidät siitä. Ja minä
olen aivan vakuutettu siitä, että mitä hyvänsä sinä teet, Trot, se aina
on luonnollista ja järjellistä".
"Minä toivon niin, täti".
"Sisaresi Betsey Trotwood", lausui tätini, "olisi ollut niin
luonnollinen ja järkevä tyttö, kuin milloinkaan on elänyt. Pyrithän
sinä hänen kaltaisekseen, eikö niin?"
"Minä toivon, että pyrin _teidän_ kaltaiseksenne, täti. Siinä on
kylläksi minulle".
"Se on onni, ettei tuo lapsi parka, sinun äitisi, enään elä", sanoi
tätini, hyväksyväisesti katsellen minua, "muutoin hän tähän aikaan
olisi ollut niin ylpeä pojastansa, että hänen leppeä pikku päänsä olisi
joutunut aivan kierolle, jos siinä olisi ollut mitään kieron varaa".
(Tätini puollusti aina omaa hellyyttänsä minua kohtaan sillä tapaa,
että hän syytti äitivainajaani siitä). "Herranen aika, Trotwood, kuinka
sinä muistutat minua hänestä!"
"Miellyttävällä tavalla, toivon minä, täti?" arvelin minä.
"Hän on niin äitinsä näköinen, Dick", sanoi tätini pontevasti, "hän on
niin äitinsä näköinen, semmoisena kuin tämä oli tuona iltana, ennenkuin
hän alkoi kiivastua -- hän on niin hänen näköisensä, kuin suinkin
mahdollista!"
"Todella?" kysyi Mr. Dick.
"Ja hän on myöskin Davidin näköinen", sanoi tätini vakavasti.
"Hän on kovasti Davidin näköinen!" lausui Mr. Dick.
"Mutta mitä minä soisin, että sinusta tulisi, Trot", jatkoi tätini --
"minä en tarkoita ruumiillisesti, vaan hengellisesti; sillä
ruumiillisesti sinulta ei puutu mitään -- se on luja toveri,
aimollinen, luja toveri, jolla on oma tahtonsa. Jolla on
uskaliaisuutta", lausui tätini, pudistaen lakkiansa minulle ja
nyrkkiänsä puristaen. "Jolla on päättäväisyyttä. Jolla on luonnetta,
Trot -- jolla on voimakas luonne, johon ei kukaan eikä mikään voi
vaikuttaa paitsi hyvillä perusteilla. Tämmöiseksi minä tahtoisin sinua.
Tämmöinen olisi sekä isäsi että äitisi pitänyt olla, Jumala sen tietää,
ja tämmöisenä he olisivat paremmin menestyneet".
Minä sanoin, että toivoin tulevani semmoiseksi, kuin hän kuvaili.
"Että rupeisit pienissä asioissa luottamaan itseesi ja toimimaan omin
neuvoin", lausui tätini, "lähetän sinut yksin retkellesi. Minä
ajattelin ensiksi, että Mr. Dick seuraisi sinua, mutta tarkemmin
tuumittuani pidän hänet täällä itseäni suojelemassa".
Mr. Dick näytti tuokion aikaa vähän toiveissansa pettyneeltä; siksi
kuin se ajatus, että hän saisi kunnian ja arvon suojella kaikkein
ihmeellisintä naista mailmassa, palautti päivänpaisteen hänen
kasvoihinsa.
"Paitsi sitä", sanoi tätini, "on memoriali".
"Niin aina", kiirehti Mr. Dick vastaamaan, "minä aion, Trotwood, saada
sen valmiiksi aivan pian -- sen täytyy valmistua aivan pian! Ja sitten
se jätetään sisään, tiedättekö -- ja sitten" -- sanoi Mr. Dick,
itseänsä pidätettyään ja kauaksi aikaa pysähtyen, "syntyy soma juttu!"
Tätini hyvän ehdotuksen mukaan varustettiin minä kohta jälestäpäin
runsaalla kukkarolla ja koffertilla ja laskettiin hellästi matkalleni.
Kun erosimme, antoi tätini minulle muutamia hyviä neuvoja ja monta
suudelmaa ja sanoi, että, koska hänen tarkoituksensa oli, että minä
katsoisin ympärilleni ja oppisin vähän ajattelemaan, hän kehoittaisi
minua viipymään muutamia päiviä Londonissa, jos mieleni teki, joko
matkallani Suffolk'iin taikka palatessani. Sanalla sanoen, minulla oli
oikeus tehdä, mitä itse tahdoin, kolme viikkoa taikka kuukausi aikaa;
eikä vapauttani rajoitettu millään muulla ehdolla, kuin sillä, että,
niinkuin äsken mainittiin, minä oppisin ajattelemaan ja katsoisin
ympärilleni sekä lupaisin kirjoittaa kolme kertaa viikkoonsa ja
uskollisesti antaa tietoa itsestäni.
Minä matkustin ensin Canterbury'yn, että saisin sanoa hyvästi Agnesille
ja Mr. Wickfield'ille (minä en ollut vielä jättänyt vanhaa huonettani
hänen talossaan) sekä myöskin hyvälle tohtorille. Agnes kävi hyvin
iloiseksi, kun hän näki minut, ja kertoi minulle, ettei talo ollut
entisensä näköinen siitä kuin minä lähdin.
"Minä olen varma siitä, etten minäkään ole itse kaltaiseni, kun olen
poissa", vastasin minä. "Minusta tuntuu, kuin kaipaisin oikeata
kättäni, kun olen ilman sinua. Vaikka sillä en sano paljon; kosk'ei ole
mitään päätä eikä sydäntä oikeassa kädessäni. Jokainen, joka tuntee
sinut, Agnes, kysyy sinulta neuvoa ja antaa sinun johdattaa itseänsä".
"Jokainen, joka tuntee minut, hemmottelee minua liiaksi, varon minä",
vastasi hän hymyillen.
"Ei. Se on sentähden, ettet ole kenenkään muun kaltainen. Sinä olet
niin hyvä ja niin säyseä. Sinulla on niin lempeä luonto, ja sinä olet
aina oikeassa".
"Sinä puhut", lausui Agnes, purskahtaen hauskaan nauruun työnsä
ääressä, "niinkuin minä olisin entinen Miss Larkins".
"No! Sinä et saa väärinkäyttää luottamustani", vastasin minä ja
punehduin, sinistä tenhotartani muistaessani. "Mutta minä luotan sinuun
yhtä kaikki, Agnes. Minä en voi koskaan vieraantua siitä. Milloin
hyvänsä minä joudun johonkin pulaan taikka rakastun, ilmoitan sen aina
sinulle, jos sallit -- jopa myöskin, jos oikein täydellä todella
rakastun".
"No, olethan aina ollut täydellä todella rakastuneena!" lausui Agnes,
nauraen taas.
"Oih! se oli lasna tai koulupoikana", sanoin minä, nauraen vuorostani
puoli-häpeissäni. "Ajat muuttuvat, ja minä pelkään, että joku päivä
olen kauheassa todellisuuden tilassa. Minua kummastuttaa, ettet itse
vielä ole siihen joutunut, Agnes".
Agnes nauroi taas ja pudisti päätänsä.
"Niin, minä tiedän, ettet ole!" lausuin minä, "sillä muutoin olisit
kertonut sen minulle. Taikka ainakin" -- sillä minä näin hienon punan
hänen kasvoissaan -- "olisit antanut minun havaita sen itsestäni. Mutta
minä en tunne ketään, joka olisi mahdollinen rakastamaan _sinua_,
Agnes. Joku, jolla on jalompi luonto ja kaikin puolin on soveliaampi,
kuin kukaan, minkä minä milloinkaan olen täällä nähnyt, saa ilmaantua,
ennenkuin minä annan _minun_ suostumukseni. Tästälähin pidän minä
kaikkia ihailioita tarkalla silmällä; jopa vaadin paljon tuolta
onnelliselta, sen takaan sinulle".
Näin pitkälle olimme ehtineet, puhuen puoleksi leikkiä, puoleksi totta,
joka tuttavan-omainen tapa oli pitkän ajan kuluessa luonnollisesti
kasvanut siitä ystävällisestä keskuudesta, joka alkoi, kun olimme vaan
lapset. Mutta yht'äkkiä nosti nyt Agnes silmänsä minua kohden ja sanoi,
toisella tavalla puhuen:
"Trotwood, minulla on jotakin, jota tahtoisin kysyä sinulta ja jota
minun ehkä ei ole tilaisuus moneen aikaan kysyä -- jotakin, jota en,
luullakseni, kysyisi keneltäkään muulta. Oletko huomannut, että isäni
vähitellen on muuttunut?"
Minä olin huomannut sen ja olin usein kummastellut, eikö hänkin ollut
huomannut sitä. Minä epäilemättä näytin nyt jotakin semmoista
kasvoissani; sillä hän loi samalla silmänsä maahan, ja minä näin
kyyneliä niissä.
"Kerro minulle, mitä se on", lausui hän matalalla äänellä.
"Minä luulen -- puhunko aivan suoraan, Agnes, koska rakastan häntä niin
paljon?"
"Puhu", vastasi hän.
"Minä luulen, että hän pilaa itsensä tuolla tottumuksella, johon hän on
yhä enemmän antaunut siitä ajasta, kuin minä ensin tulin tänne. Hän on
usein kovin heikkohermoinen -- taikka minä vaan luulen niin".
"Se ei ole mikään tyhjä luulo", lausui Agnes, päätänsä pudistaen.
"Hänen kätensä vapisee, hänen puheensa on epäselvää, ja hänen silmänsä
ovat hurjannäköiset. Minä olen havainnut, että semmoisiin aikoihin ja
milloin hän on vähimmin itsensä kaltainen, häntä aina varmaan vaaditaan
johonkin toimeen".
"Uriah vaatii häntä", sanoi Agnes.
"Niin; ja se tunto, ettei hän ole oikein sovelias siihen taikka ettei
hän ole tarkoin ymmärtänyt asiaa taikka että hän vasten tahtoansa on
paljastanut tilansa, näyttää tekevän hänet niin levottomaksi, että hän
seuraavana päivänä on huonompi ja sen-jälkeisenä päivänä vielä
huonompi, ja niin hän uupuu ja riutuu. Älä pelästy siitä, mitä sanon,
Agnes, mutta tämmöisessä tilassa näin hänen taannoin kallistavan
päätänsä pulpettia vastaan ja itkevän, kuin lapsi".
Hän laski vienosti kätensä huulieni eteen, kun vielä puhuin, ja samalla
oli hän kohdannut isänsä huoneen ovella ja nojautui hänen olkapäähänsä.
Hänen kasvojensa muoto liikutti minua paljon, kun he molemmat katsoivat
minua kohden. Tuossa ihanassa katseessa ilmestyi semmoinen syvä
hellyys ja kiitollisuus isää kohtaan kaikesta tämän rakkaudesta ja
huolenpidosta; ilmestyi semmoinen hehkuva rukous minun puoleeni, että
minä kohtelisin hänen isäänsä lempeästi sisimmissäkin ajatuksissani
enkä ankarasti tuomitsisi häntä; hän oli yhtä haavaa niin ylpeä
isästään ja niin sydämestä kiintynyt häneen, vaan kuitenkin niin
sääliväinen ja surullinen ja niin täynnä luottamusta minuun, että
minäkin olisin samanlainen; ettei mikään hänen puheensa olisi selvemmin
osoittanut hänen tunteitansa eikä kipeämmin koskenut minuun.
Meidän oli määrä juoda teetä tohtorin luona ja me lähdimme sinne
tavalliseen aikaan. Me tapasimme lukuhuoneen valkean ympäri tohtorin,
hänen nuoren vaimonsa ja tämän äidin. Tohtori, joka piti niin suurta
menoa matkani vuoksi, kuin jos olisin lähtenyt Kiinaan, vastaan-otti
minut niinkuin arvoisan vieraan ja käski heittää puun-pölkäreen
tulelle, että hän saisi nähdä vanhan oppilaansa kasvojen punastuvan
valkean paisteessa.
"Minä en suinkaan enään näe paljon uusia kasvoja Trotwood'in sijasta,
Wickfield", lausui tohtori, lämmittäen käsiänsä; "minä käyn laiskaksi
ja kaipaan lepoa. Minä jätän kaiken nuoren väkemme kuuden kuukauden
perästä ja rupeen levollisempaan elämään".
"Niin olette yhä sanoneet koko näinä kymmenenä vuonna, tohtori",
vastasi Mr. Wickfield.
"Mutta nyt aion todella tehdä niin", lausui tohtori. "Ensimäinen
apu-opettajani astuu sijaani -- se on viimein täyttä totta -- että
saatte pian laittaa välikirjamme ja sitoa meidät lujasti niihin,
niinkuin pari konnaa".
"Ja pitää huolta", lausui Mr. Wickfield, "ettei teitä petetä, vai
kuinka? -- niinkuin varmaan tapahtuisi kaikissa välikirjoissa, joita
itse laittaisitte. Hyvä! Minä olen valmis. Vaikeampia asioita löytyy
ammatissani, kuin tämä".
"Sitten minulla ei ole mitään muuta ajattelemista", lausui tohtori
hymyillen, "kuin sanakirjani ja tuo toinen välikirjan-asia -- Annie".
Kun Mr. Wickfield loi silmänsä Mrs. Strong'iin, joka istui tee-pöydän
ääressä Agnes'in kanssa, näytti Mrs. Strong minusta karttavan hänen
katsettansa semmoisella tavattomalla arkuudella ja pelolla, että Mr.
Wickfield'in huomio kiintyi häneen, niinkuin jotakin olisi joutunut
hänen mieleensä.
"Posti on tullut Indiasta, näen minä", lausui hän vähän vaiti oltuansa.
"Niin on! ja kirjeitä Mr. Jack Maldon'ilta!" sanoi tohtori.
"Vai niin!"
"Rakas Jack parka!" lausui Mrs. Markleham, päätänsä pudistaen. "Tuota
rasittavaa ilman-alaa! -- kuuluu olevan niinkuin eläisi hiekka-läjällä
aurinko-lasin alla! Hän tosin näytti vahvalta mieheltä, mutta hän
ei ollut. Rakas tohtorini, se oli hänen henkensä eikä hänen
ruumiinluontonsa, joka saatti hänet ryhtymään asiaan niin rohkeasti.
Annie, herttaiseni, minä olen varma siitä, että hyvin muistat, ettei
serkkusi koskaan ollut vahva -- ei mikään semmoinen, jota sopisi sanoa
rotevaksi, ymmärrätkö", sanoi Mrs. Markleham pontevasti ja katsahtaen
meihin kaikkiin -- "siitä ajasta saakka, kuin tyttäreni ja hän olivat
lapsina yhdessä ja kävelivät käsitysten päivät päätänsä".
"Tuleeko minun siitä, mitä sanotte, Ma'am, päättää, että Mr. Maldon on
kipeä?" kysyi Mr. Wickfield.
"Kipeä!" vastasi "vanha soturi". "Rakas Sir, hän on jos jotakin".
"Paitsi terve?" sanoi Mr. Wickfield.
"Paitsi terve, aivan niin!" lausui "vanha soturi". "Hän on epäilemättä
sairastanut hirveitä päivänpistoksia ja suokuumetta ja horkkaa ja mitä
ikinä saatatte mainita. Mitä hänen maksaansa tulee", lisäsi "vanha
soturi" nöyrästi, "sen hän tietysti katsoi menneeksi, samalla kuin hän
lähti sinne!"
"Kertooko hän kaikki nämät?" kysyi Mr. Wickfield.
"Kertoo? Rakas Sir", vastasi Mrs. Markleham, ravistaen päätänsä ja
viuhkaansa, "vähänpä te Jack Maldon raukkaani tunnette, kun teette
semmoisen kysymyksen. Kertoo? Ei hän. Ennen saisitte laahauttaa häntä
neljän hurjan hevosen perässä".
"Äiti!" sanoi Mrs. Strong.
"Rakas Annie'ni", vastasi hänen äitinsä, "minä saan kerrallaan pyytää,
ettet keskeytä minua, jollei vahvistaaksesi mitä minä sanon. Sinä
tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että serkkusi Maldon ennen antaisi
laahauttaa itseänsä vaikka kuinka monen hurjan hevosen perässä tahansa
-- miksi rajoittaisin itseäni neljään! Minä _en tahdo_ rajoittaa
itseäni neljään -- kahdeksan, kuudentoista, kahdenneljättä hevosen
perässä, ennenkuin hän sanoisi jotakin, joka kumoisi tohtorin tuumat".
"Wickfield'in tuumat", lausui tohtori, leukaansa sivellen ja
katuvaisesti neuvon-antajaansa katsoen. "Se on meidän yhteiset tuumamme
hänen hyväksensä. Minä sanoin itse: ulkomailla taikka kotona".
"Ja minä sanoin", lisäsi Mr. Wickfield vakavasti, "ulkomailla. Minä se
olin, joka lähetin hänet ulkomaille. Edesvastaus on minun".
"Kuka edesvastauksesta puhuu!" huudahti "vanha soturi". "Tehtiinhän
kaikki hänen hyväksensä, rakas Mr. Wickfield; tehtiinhän kaikki hänen
edukseen ja hyödykseen, sen tiedämme. Mutta jos tuo rakas poika ei voi
elää siellä, niin ei hän voi elää siellä. Ja jollei hän voi elää
siellä, niin kuolee hän sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat.
Minä tunnen hänet", lausui "vanha soturi", viuhkoittaen itseänsä
jonkunlaisessa levollisessa profeetallisessa tuskassa, "ja minä tiedän,
että hän kuolee sinne, ennenkuin hän kumoo tohtorin tuumat".
"Hyvä, hyvä, Ma'am", lausui tohtori iloisesti, "minä en pidä sokeasti
kiinni tuumistani, ja minä voin itse kumota ne. Minä voin keksiä uusia
tuumia. Jos Mr. Jack Maldon palajaa kotiin huonon terveytensä tähden,
ei häntä lasketa menemään takaisin, vaan meidän täytyy koettaa hankkia
jotakin soveliaampaa ja edullisempaa toimeentuloa hänelle tässä
maassa".
Mrs. Markleham'iin vaikutti tämä jalomielinen puhe -- jota, minun
tuskin tarvinnee sanoa sitä, hän ei ollut ensinkään odottanut eikä
koettanut synnyttää -- niin mahtavasti, ettei hän voinut muuta, kuin
sanoa tohtorille, että se oli hänen kaltaistansa, ja useita kertoja
suudella viuhkansa vartta sekä sitten taputtaa tohtorin kättä sillä.
Jonka perästä hän lempeästi nuhteli tytärtänsä Annie'ta, joka ei
osoittanut itseänsä kiitollisemmaksi, kun semmoista hyvyyttä hänen
tähtensä harjoitettiin hänen vanhaa leikkikumppaniansa kohtaan, ja
huvitti meitä muutamilla yksityis-seikoilla, jotka koskivat muita hänen
heimonsa ansiollisia jäseniä, joita hän soi autettavan heidän
ansiollisille jaloillensa. Koko sinä aikana ei hänen tyttärensä Annie
puhunut sanaakaan eikä nostanut kertaakaan ylös silmiänsä. Koko sinä
aikana oli Mr. Wickfield'in katse kiintyneenä häneen, kussa hän istui
Agnesin vieressä. Minusta näytti siltä, kuin Mr. Wickfield ei ollenkaan
olisi ajatellut, että kukan huomaisi häntä, vaan oli niin vaipunut Mrs.
Strong'in tarkastamiseen ja omiin ajatuksiinsa hänestä, ettei hän
tietänyt muista mitään. Hän kysyi nyt, mitä Mr. Jack Maldon todella oli
kirjoittanut itsestänsä ja kenelle hän oli kirjoittanut.
"No, tässä", lausui Mrs. Markleham, ottaen yhtä kirjettä
kaminin-reunukselta yläpuolelta tohtorin päätä, "tuo rakas poika sanoo
tohtorille itselle -- missä se on? Kas tässä! -- 'Minua pahoittaa, kun
täytyy ilmoittaa teille, että terveyteni on kovasti huonontunut. Minä
pelkään, että minun ehkä täytyy palata kotiin joksikin aikaa, ja
luulen, etten muulla tavalla toinnu'. Se on aivan selvää, poika parka!
Hän luulee, ettei hän muulla tavalla toinnu! Mutta hänen kirjeensä
Annie'lle on vielä selvempi. Annie, näytä minulle taas tuo kirje".
"Ei nyt, äiti", pyysi tämä matalalla äänellä.
"Lapsi kultani, sinä olet muutamissa asioissa varmaan mitä naurettavin
ihminen maan päällä", vastasi hänen äitinsä, "ja ehkä kaikkein
luonnottomin oman heimosi vaatimuksiin katsoen. Me emme olisi,
luullakseni, kuulleet koko kirjeestä mitään, jollen itse olisi kysynyt
sitä. Nimitätkö tätä luottamukseksi tohtori Strong'iin, lemmittyni?
Minua kummastuttaa. Sinun pitäisi ymmärtää paremmin".
Kirje tuotiin vastahakoisesti esiin, ja kun ojensin sen vanhalle
ladylle, näin, kuinka se haluton käsi, josta otin sen, vapisi.
"Katsotaanpa nyt", lausui Mrs. Markleham, pannen lorgnettiaan silmänsä
eteen. "Missä se paikka on. 'Entisten aikojen muisto, kallis Annie'ni'
-- ja niin edespäin -- siinä se ei ole. 'Rakastettava vanha proktori'
-- kuka se on? voi minua, Annie, kuinka vaikea on lukea mitä serkkusi
Maldon kirjoittaa, ja kuinka typerä minä olen! 'Tohtori', tietysti. Oi!
rakastettava tosiaan!" Tässä hän pysähtyi suudellaksensa viuhkaansa
uudestaan ja pudistaaksensa sitä tohtoria päin, joka katseli meitä
jonkunlaisessa lempeän tyytyväisyyden tilassa. "Nyt olen löytänyt sen.
'Se älköön hämmästyttäkö sinua, Annie, kun kuulet' -- ei, sitä se ei
suinkaan tee, koska Annie tietää, ettei hän koskaan ole ollut oikein
vahva; mitä minä vastikään sanoin? -- 'että minä olen kokenut niin
paljon tässä kaukaisessa paikassa, jotta olen päättänyt jättää sen,
kävi kuinka kävi; sairaan-luvalla, jos pääsen; mutta täydellisellä
eronotolla, jollei edellistä myönnetä minulle. Mitä olen kärsinyt ja
vielä kärsin täällä, on mahdoton kestää'. Ja jollei tämä kaikkein
parhain kaikista luoduista olennoista olisi niin hyvänlaitainen",
lausui Mrs. Markleham, telegrafeeraten tohtorille, niinkuin ennen, ja
taittaen kokoon kirjettä jälleen, "olisi minun mahdoton ajatella sitä".
Mr. Wickfield ei puhunut sanaakaan, vaikka vanha lady katseli häntä,
niinkuin pyytääksensä häneltä selitystä tähän ilmoitukseen, vaan istui
aivan äänetönnä, silmät maassa. Ison aikaa sen jälkeen, kuin tämä aine
oli jätetty ja uudet asiat vetivät huomiotamme puoleensa, pysyi hän
alallansa samalla tavalla, harvoin nostaen silmiänsä, jollei
rypistyneellä otsalla siirtääksensä niitä tohtoriin taikka hänen
vaimoonsa taikka molempiin.
Tohtori rakasti soittoa. Agnes lauloi suurella suloisuudella ja
mielevyydellä, ja niin myöskin Mrs. Strong. He lauloivat yhdessä ja
soittivat duettejä yhdessä, niin että meillä oli vähäinen konsertti.
Mutta minä huomasin kaksi asiaa: ensiksi, että vaikka Annie pian
jälleen tyyntyi ja oli kokonaan entisellänsä, hänen ja Mr. Wickfield'in
välillä kuitenkin oli joku juopa, joka täydellisesti eroitti heidät
toisistaan; toiseksi, että Mr. Wickfield näytti paheksivan Mrs.
Strong'in ja Agnes'in likeistä tuttavuutta ja katselevan sitä
levottomuudella. Ja nyt, minun täytyy tunnustaa se, alkoi muisto siitä,
mitä olin nähnyt Mr. Maldon'in lähdön iltana, ensi kerran virkistyä
minussa semmoisella merkityksellä, jota ei sillä ollut koskaan ennen
ollut, ja vaivata minua. Hänen kasvojensa viaton kauneus ei näyttänyt
minusta niin viattomalta nyt, kuin ennen; minä epäilin hänen
käytöksensä luonnollista herttaisuutta ja armautta; ja kun katselin
Agnes'ia hänen vieressänsä ja ajattelin, kuinka hyvä ja vilpitön toinen
oli, rupesin luulemaan, että se oli sopimaton ystävyys.
Mrs. Strong oli kuitenkin niin onnellinen tästä ystävyydestä ja Agnes
oli myöskin niin onnellinen, että he saivat illan kulumaan, niinkuin se
olisi ollut vaan yksi hetki. Se päättyi yhdellä tapauksella, jonka
hyvin muistan. He olivat toinen toistansa hyvästi jättämällänsä ja
Agnes aikoi juuri syleillä ja suudella ystäväänsä, kun Mr. Wickfield
niinkuin sattumalta astui heidän väliinsä ja veti Agnes'in nopeasti
pois. Silloin minä, niinkuin koko välillä oleva aika olisi kadonnut ja
minä vielä olisin seisonut ovella Jack Maldon'in lähdön iltana, taas
näin saman illan katsannon Mrs. Strong'in kasvoissa, kun ne kääntyivät
Mr. Wickfield'in kasvoja kohden.
Minä en saata kertoa, mitä vaikutusta tämä teki minuun taikka kuinka
minun oli mahdoton, kun jälestäpäin ajattelin häntä, eroittaa häntä
tästä katsannosta ja muistaa hänen kasvojaan niitten entisessä,
viattomassa hempeydessä. Se vaivasi minua, kun astuin kotiin. Minusta
tuntui, kuin olisin jättänyt tohtorin katon, samalla kuin musta pilvi
alkoi laskeutua sen ylitse. Siihen kunnioitukseen, jolla katselin hänen
harmaata päätänsä, sekaantui sääli, että hän uskoi niitä, jotka
pettivät häntä, ja viha niihin, jotka rikkoivat häntä vastaan. Suuren
surun ja suuren, vaikka vielä epäselvän häpeän uhkaava varjo peitti,
niinkuin tahra, sen levollisen paikan, jossa olin poikana työskennellyt
ja leikkinyt, ja teki sille julman vääryyden. Minusta ei ollut yhtään
hauska enään ajatella noita vakavia, vanhoja, leveälehtisiä aloe-puita,
jotka pysyivät itseensä suljettuina satoja vuosia, ja tuota sievää,
sileätä nurmikkoa ja kivi-urnia ja tohtorin käytävää ja niitten
kaikkien yli välkkyvän tuomiokirkon kellon yhteen soveltuvaa ääntä. Oli
niinkuin lapsuuteni levollinen pyhyys olisi hävitetty omien silmieni
edessä ja sen rauha ja kunnia tuulille hajoitettu.
Mutta aamu tuotti muassansa eroni siitä vanhasta asunnosta, jonka Agnes
oli vaikutuksellaan täyttänyt; ja tässä oli kylläksi aihetta
ajatuksilleni. Minä olin epäilemättä pian palaava sinne; minä olin taas
-- ehkä usein -- nukkuva vanhassa huoneessani; mutta ne päivät, joina
asuin siinä, olivat menneet, ja vanha aika oli ohitse. Kun säälin
kokoon niitä kirjojani ja vaatteitani, jotka vielä jäivät tänne
Dover'iin lähetettäväksi, tunsin sydämeni raskaammaksi, kuin huolin
näyttää Uriah Heep'ille, joka oli niin ahkera auttamaan minua, että
minä, julmaa kyllä, luulin hänen olevan erittäin iloisen siitä, että
lähdin.
Minä erosin Agnes'ista ja hänen isästänsä tavalla taikka toisella,
koettaen näyttää hyvin väliä pitämättömältä ja miehekkäältä ja kävin
istumaan Londonin vaunujen kutsinlaudalle. Minä olin niin leppeällä ja
anteeksi antavalla tuulella, kun ajoin kaupungin läpi, että puoleksi
aioin nyykäyttää päätäni vanhalle vihamiehelleni, teurastajalle, ja
heittää hänelle viisi shillingiä juomarahaksi. Mutta hän näytti niin
kovakiskoiselta teurastajalta, kun hän seisoi ja raappi tuota isoa
pölkkyä puodissansa, ja paitsi sitä oli hänen ulkomuotonsa niin vähän
parantunut yhden etuhampaan menosta, jonka minä olin lyönyt hänen
suustaan, että katsoin parhaaksi olla sovinnontekoa aloittamatta.
Päähuoleni, muistaakseni, kun pääsimme oikein tielle, oli, että
näyttäisin niin vanhalta, kuin mahdollista, ajomiehen silmissä ja
puhuisin erittäin karheasti. Jälkimäinen asia menestyi minulta vaan
suurella vaivan-näöllä; mutta minä pidin kiinni siitä, koska tunsin,
että se mielestäni oli niin miesmoista.
"Aiotteko seurata aivan perille asti, Sir?" kysyi ajomies.
"Aion, William", vastasin minä alentuvaisesti (minä tunsin hänet);
"minä lähden London'iin. Jälestäpäin matkustan alas Suffolk'iin".
"Metsästämään, Sir", sanoi ajomies.
Hän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että se tähän vuoden aikaan oli yhtä
luultavaa, kuin että lähtisin valaskaloja pyytämään; mutta minä olin
myöskin vähän mielissäni kysymyksestä.
"Minä en tiedä", arvelin minä, niinkuin olisin ollut kahden vaiheilla,
"laskenko laukauksen, vai ei".
"Linnut ovat käyneet kovin aroiksi, kerrotaan minulle", lausui William.
"Niin minäkin luulen", sanoin minä.
"Oletteko Suffolk'in kreivikunnasta, Sir?" kysyi William.
"Olen", vastasin minä mahtavantapaisesti, "Suffolk'in kreivikunnasta
minä olen".
"Minulle on juteltu, että puddingit ovat tavattoman hyviä tuolla
alhaalla", sanoi William.
Minä en tietänyt siitä, mutta katsoin tarpeelliseksi puollustaa
kreivikuntani laitoksia ja näyttää, että tunsin ne, jonka vuoksi
nyykäytin päätäni, niinkuin sanoakseni: "minä uskon teitä!"
"Ja hevoset", lausui William. "Niissä vasta elukkaa on! Suffolk'in
hevonen, kun se on hyvä, maksaa oman painonsa verran kultaa. Oletteko
koskaan itse kasvattaneet mitään Suffolk'in hevosia, Sir?"
"E-en", vastasin minä, "en juuri".
"Tässä takanani istuu eräs gen'lm'n", sanoi William, "joka on, hitto
vieköön, kasvattanut niitä tukulta".
Puheen-alainen gentlemani oli herra, jonka toinen silmä pelottavasti
karsasteli ja jonka leuka kovasti ulkoni. Hänellä oli päässä korkea,
valkoinen hattu, jonka lierit olivat kapeat ja litteät. Hänen ahtaat,
harmaat housunsa näyttivät olevan nappiin pantavat koko matkan
ulkopuolella sääriä, kengistä lanteisin asti. Hänen leukansa sojotti
ajomiehen olkapään yli niin likellä minua, että hänen henkensä aivan
kutkutti takaraivoani, ja kun katsoin taaksepäin hänen puoleensa,
tirkisteli hän etuhevosia sillä silmällä, jolla hän ei karsastellut,
oikean ymmärtäjän tavalla.
"Ettekö ole?" sanoi William.
"Enkö ole mitä?" kysyi gentlemani takaa.
"Kasvattaneet Suffolk'in hevosia tukulta?"
"Niin luulisin", vastasi gentlemani. "Ei ole sitä hevoslajia, jota minä
en ole kasvattanut, eikä myöskään sitä koiranlajia. Hevoset ja koirat
ovat muutamien ihmisten mieli-asia. Ne ovat ruoka ja juoma minulle --
asunto, vaimo ja lapset -- lukemiseni, kirjoittamiseni ja luvunlaskuni
-- nuuska, tupakka ja uni".
"Hän ei ole sitä laatua, että hänen sopii istua kutsinlaudan takana,
vai kuinka?" kuiskasi William korvaani, ohjaksia pidellessään.
Minä ymmärsin tämän muistutuksen niin, että hän sillä ilmoitti
suovansa, että gentlemani saisi minun paikkani; ja sentähden minä
punehtuen otin siitä luopuakseni.
"No, jollette pidä sillä väliä, Sir", lausui William, "luulen, että se
_olisi_ soveliaampi".
Tätä olen aina katsonut ensimäiseksi kukistuksekseni tässä elämässä.
Kun vaunukonttorissa nimeni pantiin kirjaan sekä paikkani vaunuissa,
piirrettiin "kutsinlaudan sija" nimeni kohdalle ja minä annoin
konttoristille puolen kruunua. Minä olin puettu erityiseen
päällystakkiin ja shaaliin, vartavasten tehdäkseni kunniaa tälle
korkealle paikalle, olin rehennellyt suuresti tämän johdosta ja
tuntenut, että tuotin arvoa vaunuille. Ja tässä, ihan ensimäisellä
taipaleella pantiin minun sijaani retkaleinen, karsas-silmäinen mies,
jolla ei ollut mitään muuta ansiota, kuin että hän haisi niinkuin
palkka-ajurin talli ja osasi kiivetä minun ylitseni enemmän kärpäsen,
kuin ihmisen tavalla, samalla kuin hevoset laukkasivat eteenpäin!
Jonkunmoinen epäilys itse suhteeni, joka usein on ahdistanut minua
elämässäni vähissä tilaisuuksissa, jolloin se pikemmin olisi saanut
olla poissa, ei suinkaan ehkäistynyt kasvussansa tämän pikkuisen
tapauksen kautta Canterbury'n vaunujen ulkopuolella. Suotta minä
turvasin karheaan ääneen. Minä laskin koko loppupuolen matkaa sanani
perimmästä sydän-alastani, mutta tunsin itseni aivan kukistetuksi ja
kauhean nuoreksi.
Minusta oli kuitenkin outoa ja huvittavaa istua tuolla ylhäällä neljän
hevosen takana, hyvin kasvatettuna, hyvin puettuna ja paljon rahaa
plakkarissa, sekä katsella niitä paikkoja, jossa olin maannut
vaivaloisella matkallani. Minulla oli yltäkyllin miettimisen aineita
jokaisessa enemmän silmään pistävässä kohdassa tien vieressä. Kun
katselin niitä kulkiaimia, joitten ohitse ajoimme, ja näin tuon hyvin
muistetun kasvojen muodon kääntyvän ylöspäin, tuntui minusta, kuin
kattilanpaikkurin nokinen käsi jälleen olisi kourinut paitani
rintamusta. Kun kalistelimme pitkin Chatham'in kapeata katua ja minä
vilaukselta eroitin sen kujan, jossa tuo vanha hirviö asui, joka oli
ostanut jakkuni, kurotin uteliaasti kaulaani nähdäkseni sitä paikkaa,
jossa olin istunut päivänpaisteessa ja varjossa rahaani odottamassa.
Kun viimein ehdimme viimeiselle taipaleelle likelle Londonia ja
kuljimme saman Salem House'n sivuitse, jossa Mr. Creakle oli raskaalla
kädellä huiminut ympärillensä, olisin antanut kaikki, mitä minulla oli,
jos olisin saanut laillisen luvan astua alas, piestä häntä ja päästää
ulos kaikki pojat, niinkuin yhtä monta häkkiin suljettua varpusta.
Me pysähdyimme Charing Cross'iin ulkopuolelle "Kultaista Ristiä", joka
silloin oli jotenkin rappeutunut hotelli tiheään asutussa korttelissa.
Joku kyyppäri näytti minulle kahvihuoneen ja joku neitsyt saatti minut
vähäiseen makuukammiooni, joka haisi niinkuin hyyry-vaunut ja oli
umpisulkeinen kuin sukuhauta. Minä huomasin yhä tuskalla nuoruuttani,
sillä ei kukaan osoittanut mitään kunnioitusta minulle. Neitsyt ei
huolinut yhtään minun ajatuksistani missään asiassa ja kyyppäri asettui
tuttavan kannalle minun suhteeni ja tarjosi neuvoja minulle
kokemattomuudessani.
"No", lausui kyyppäri ystäväntapaisella äänellä, "mitä päivällisiksi
tahdotte? Nuoret gentlemanit pitävät tavallisesti kanasta, otatteko
kanaa?"
Minä ilmoitin hänelle niin majesteetillisesti, kuin voin, ettei kana
maittanut minua.
"Eikö!" sanoi kyyppäri. "Nuoret gentlemanit ovat tavallisesti väsyneet
biffiin ja lampaanpaistiin, otatteko vasikankotletin?"
Minä suostuin tähän ehdoitukseen, kosk'en tietänyt käskeä mitään muuta.
"Suvaitsetteko potaatteja?" kysyi kyyppäri mielittelevällä hymyllä ja
pää kallellaan. "Nuoria gentlemaneja on tavallisesti kyllästytetty
potaateilla".
Minä käskin järeimmällä äänelläni hänen tuoda vasikankotletin ja
potaatteja ynnä muita siihen kuuluvia sekä vartialta tiedustella, oliko
tullut mitään kirjeitä Trotwood Copperfield'ille, Esquire'lle -- minä
tiesin, ettei semmoisia löytynyt eikä voinut löytyä, mutta katsoin
miesmoiseksi, että näytin odottavan.
Hän palasi pian sanomaan, ettei löytynyt mitään (jota minä kovasti
kummastelin), ja alkoi kattaa päivällispöytääni koppilossa pesän
vieressä. Sitä puuhatessaan kysyi hän minulta, mitä minua halutti
juoda; ja kun vastasin: "puoli pulloa sherryä", katsoi hän tätä
sopivaksi tilaisuudeksi, pelkään minä, koota tämän viinin-määrän niistä
väljähtyneistä jätteistä, jotka löytyivät muutamien pienten karaffien
pohjassa. Minulla on tämä ajatus, koska sanomalehtiä lukiessani
huomasin, kuinka hän matalan, puisen väliseinän takana, jossa hänen
yksityinen huoneensa oli, hyvin ahkerasti kaateli näitten astiain
sisältöä yhteen pulloon, niinkuin apteekari, joka sekoittaa rohtoja
receptin mukaan. Kun viini tuli, olikin se minusta laimistunutta, ja
siinä oli varmaan enemmän englantilaisia leivän-muruja, kuin sopi
odottaa ulkomaan viinissä vähänkin puhtaassa tilassa; mutta minä olin
kyllä ujo juomaan sitä ja olemaan vaiti.
Koska nyt olin hyvällä tuulella (josta opin, ettei myrkytys aina tunnu
peräti pahalta, kumminkaan muutamilla asteilla), päätin mennä
teateriin. Minä valitsin Covent Garden'in teaterin; ja siellä minä
jonkun perä-login takapuolelta näin "Julius Caesar'in" ja uuden
pantomimin. Kun kaikki nuot jalot Romalaiset elävältä liikkuivat
edessäni ja astuivat sisään ja ulos huviani varten eivätkä ilmestyneet
tylyinä kurittajina, niinkuin koulussa, koski se minuun aivan uudella
ja hauskalla tavalla. Mutta todellisuuden ja salaperäisyyden yhdyntä
koko näytännössä, runo-lauselmain vaikutus minuun, valo, soitto, seura,
loistavien ja hohtavien näkymöin nopeat, hämmästyttävät muutokset
lumoivat minut niin ja avasivat minulle semmoisia rajattomia ilon
maita, että, kun kello kaksitoista yöllä astuin ulos sateiselle
kadulle, tuntui, kuin olisin pilvistä, joissa olin ikäkausia viettänyt
romantillista elämää, pudonnut alas räyhäävään, pärskyttävään,
pikisoittojen valaisemaan, sateenvarjoilla rehkivään, hyyry-vaunuilla
sälistävään, kalosseja lapsuttavaan, lokaiseen, viheliäiseen maailmaan.
Minä olin tullut ulos toisen oven kautta ja seisoin hetken kadulla,
niinkuin todella olisin ollut vieras tämän maan päällä; mutta se
kursailematon tapa, jolla minua tuupittiin ja nyhjittiin, toinnutti
minut pian ja saatti minut tielle takaisin hotelliin, johon lähdin,
koko matkan ajatellen tuota ihanata näkyä, ja jossa, vähän porteria ja
ostroneja nautittuani, istuin ja mietin sitä vielä kello puolivälissä
kaksi, silmät kääntyneinä kahvihuoneen valkeaan.
Mieleni oli niin kiintynyt tuohon näytelmään ja muinaisuuteen -- sillä
tämä oli tavallaan niinkuin kuultava kuvaus, jonka takana näin
aikaisemman elämäni liikkuvan eteenpäin -- etten tiedä, milloin
kauniin, solevan nuoren miehen haamu puettuna jollakin taitavalla,
sukevalla huolimattomuudella, jota minun on syy hyvin muistaa, muuttui
todelliseksi olennoksi eteeni. Mutta minä muistan, että tiesin hänen
läsnä-olonsa, vaikk'en ollut huomannut hänen sisääntuloansa -- ja että
yhä istuin mietiskellen kahvihuoneen valkean edessä.
Viimein minä nousin levolle lähteäkseni, suureksi lievitykseksi
uneliaalle kyyppärille, joka näytti saaneen tuskan jalkoihinsa ja
heitteli, hutki ja väänteli niitä jos jollakin lailla vähäisessä
ruokakammiossaan. Ovea kohden mennessäni astuin sen henkilön ohitse,
joka oli tullut sisään, ja näin hänet selvästi. Minä käännyin kohta,
menin takaisin ja katsoin uudestaan. Hän ei tuntenut minua, mutta minä
tunsin hänet silmänräpäyksellä.
Toisessa tilaisuudessa minulla ehkä ei olisi ollut kylläksi
itseluottamusta elikkä päättäväisyyttä puhutella häntä, vaan olisin
lykännyt asian seuraavaksi päiväksi ja kenties ollut häntä tapaamatta.
Mutta silloisessa mielentilassani, jossa näytelmä vielä kuohui
korkealta suonissani, näytti hänen entinen suojeluksensa niin
ansaitsevan kiitollisuuttani, ja minun vanha rakkauteni häntä kohtaan
tulvasi niin väkevästi ja itse-altansa rintaani, että minä nopeasti
sykkivällä sydämellä heti astuin hänen luoksensa ja sanoin:
"Steerforth! etkö tahdo puhutella minua?"
Hän katseli minua -- juuri niinkuin hänen välisti oli tapa katsella --
mutta minä näin hänen kasvoistaan, ettei hän tuntenut minua.
"Minä pelkään, ettet muista minua", lausuin minä.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän yhtäkkiä. "Se on pikku Copperfield!"
Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä enkä hennonut päästää niitä pois.
Joll'en olisi hävennyt ja pelännyt, että hän paheksisi sitä, olisin
langennut hänen kaulaansa ja itkenyt.
"Minä en ole koskaan, koskaan, koskaan ollut niin iloinen! Rakas
Steerforth'ini, minä oikein riemuitsen, kun saan nähdä sinut!"
"Ja minäkin olen ihastunut, että saan nähdä sinut", lausui hän,
sydämellisesti pudistaen kättäni. "No, Copperfield, vanha toveri, älä
nyt kokonaan hellety!" Vaan kuitenkin oli hänkin mielestäni aivan
iloinen nähdessänsä, kuinka liikutettu minä olin tästä kohtauksesta.
Minä pyyhin pois ne kyynelet, joita parhain lujuuteni ei ollut saanut
pidätetyksi, ja nauroin väkinäisesti, ja me kävimme istumaan toinen
toisemme viereen.
"No, kuinka sinä satut olemaan täällä?" kysyi Steerforth, taputtaen
minua olkapäälleni.
"Minä tulin tänne tänään Canterbury'n vaunuilla. Eräs tätini, joka asuu
siinä maan osassa, on ottanut minut pojakseen, ja minä olen juuri
päättänyt kasvatukseni siellä. Mutta kuinka sinä satut olemaan täällä,
Steerforth?"
"Minä olen, näetkö, mitä sanotaan Oxford'in mieheksi", vastasi hän;
"toisin sanoen, minä ikävystytän itseni siellä ajottain melkein
kuoliaaksi -- ja minä olen nyt matkalla äitini luo. Sinä olet
peijakkaan kaunis poika, Copperfield, juuri niinkuin ennenkin, kun nyt
tarkemmin katselen sinua! Ei vähintäkään muuttunut!"
"Minä tunsin _sinut_ kohta", sanoin minä, "mutta sinut muistaa
paremmin".
Hän nauroi, pujottaen kättänsä tuuhean, kiharan tukkansa läpi, ja sanoi
iloisesti:
"Niin, minä olen velvollisuuden retkellä. Äitini asuu vähän matkan
päässä kaupungista; vaan koska tiet ovat petomaisen huonossa tilassa ja
kotini on jotensakin yksitoikkoinen, jäin tänne yöksi enkä jatkanut
matkaani. Minä en ole ollut kaupungissa, kuin muutamia tunteja, ja ne
olen nukkunut ja nureksinut pois teaterissa".
"Minä olen myöskin ollut teaterissa", lausuin minä. "Covent
Garden'issa. Mikä viehättävä ja komea huvitus, Steerforth!"
Steerforth nauroi sydämellisesti.
"Rakas, nuori Davyni", lausui hän, taputtaen minua jälleen
olkapäälleni, "sinä olet oikea tuhat-ihanainen. Kedon tuhat-ihanainen
ei ole päivän-nousussa tuoreempi, kuin sinä! Covent Garden'issa minäkin
olin, mutta huonompaa en ole milloinkaan nähnyt. -- Halloo, te Sir!"
Nämät sanat lausuttiin kyyppärille, joka kaukaa oli hyvin tarkoin
katsellut, kuinka me tunsimme toinen toisemme, ja nyt astui
kunnioittavaisesti esiin.
"Mihin olette pannut ystäväni, Mr. Copperfieldin?" kysyi Steerforth.
"Pyydän anteeksi, Sir!"
"Missä hänen yö-sijansa on? Mikä hänen numeronsa on? Te tiedätte, mitä
tarkoitan", sanoi Steerforth.
"Kyllä, Sir", vastasi kyyppäri puollustelevalla muodolla. "Mr.
Copperfield asuu tätä nykyä neljässä-viidettä, Sir".
"Mitä lempoa tämä on", kysyi Steerforth, "kun pistätte Mr.
Copperfieldin pieneen koppiin tallin päälle?"
"No, näettekö, me emme tietäneet, Sir", vastasi kyyppäri yhä
puollustelevalla muodolla, "että Mr. Copperfield piti niin suurta väliä
sillä. Meidän sopii antaa Mr. Copperfieldille kaksikahdeksatta, Sir,
jos niin tahdotaan. Lähinnä teitä, Sir".
"Tietysti tahdotaan niin", sanoi Steerforth. "Ja tehkäät se kohta".
Kyyppäri lähti viipymättä pois muuttoa toimittamaan. Steerforth, jota
kovasti huvitti, että minä olin pantu neljään viidettä, nauroi taas ja
taputti minua jälleen olkapäälleni ja käski minun syödä suurusta
kanssaan seuraavana aamuna kello kymmenen -- josta kutsumuksesta minä
olin varsin ylpeä ja onnellinen. Koska nyt oli hyvin myöhäistä,
otimme kynttilämme ja menimme toiseen kerrokseen, jossa erosimme
ystävällisellä sydämellisyydellä hänen ovensa luona ja jossa minä
huomasin, että uusi huoneeni oli paljon parempi, kuin entinen, sillä se
ei ollut ollenkaan ummehtunut ja siinä oli suunnattoman suuri
nelitolppainen sänky, joka itsessään oli kokonainen pieni maatila.
Tähän minä, tyynyjen joukkoon, joissa olisi ollut kylläksi kuudelle
hengelle, pian nukuin jonkunlaisessa autuaallisessa tilassa ja näin
unta muinaisesta Romasta, Steerforth'ista ja ystävyydestä, siksi kuin
varhaiset aamu-vaunut, jotka rämisten lähtivät ulos portinvajan kautta,
saattivat minut uneksimaan ukkosesta ja jumalista.