Takaisinkatsaus.
Koulupäiväni! Olemiseni hiljainen vieriminen eteenpäin -- elämäni
näkymätön, tuntumaton edistyminen -- lapsuudesta nuoruuteen! Sallikaat
minun ajatella, kun katson takaisin tuohon liikkuvaan veteen, joka nyt
on kuiva, lehdittynyt ojanne, löytyykö mitään viittoja pitkin sen uraa,
josta voin muistaa, kuinka se juoksi.
Silmänräpäys, ja minä istun paikalleni tuomiokirkkoon, johon menemme
kaikki yhdessä joka sunnuntai-aamu, kun ensin olemme tätä varten
kokoontuneet koulussa. Multainen haju, päivätön ilma, tunne, että
mailma on suljettu pois, urkujen kaikku musta- ja valkokaarisista
käytävistä ja kylkeisistä, ovat kaikki siipiä, jotka saattavat minut
takaisin ja kannattavat minua, niinkuin ilmassa, noitten aikojen yli
puolinukkuisessa, puoli-valveisessa unelmassa.
Minä en ole alimmainen poika koulussa. Minä olen muutamana kuukautena
päässyt useitten kumppanien sivuitse. Mutta ylimmäinen poika näyttää
minusta olevan mahtava olento, joka asuu kaukana poissa, jonka huimaava
korkeus on saavuttamaton. Agnes sanoo "ei", mutta minä sanon "on", ja
minä kerron hänelle, että hän varsin vähän ajattelee, mitä tiedon
varoja tuo ihmeellinen olento on kerännyt, jonka paikkaan hän luulee
minun, minunkin heikon pyrkijän, kerran ennättävän. Nykyisen koulun
ylimmäinen ei ole minun yksityinen ystäväni ja julkinen suojeliani,
niinkuin Steerforth oli, mutta minä pidän häntä suuressa arvossa. Minä
kummastelen etupäässä, mikä hänestä tulee, kun hän jättää tohtori
Strong'in koulun, ja mitä ihmiskunta tehnee voidaksensa puollustaa
jotakin paikkaa häntä vastaan.
Mutta kuka tämä on, joka nyt ilmestyy eteeni? Se on Miss Shepherd, jota
minä rakastan.
Miss Shepherd on sisä-oppilas Missien Nettingall'in laitoksessa. Minä
jumaloitsen Miss Shepherd'iä. Hän on pikkuinen tyttö, spensiin puettu.
Hänellä on pyöreät kasvot ja kihara liinatukka. Missien Nettingall'in
nuoret ladyt käyvät myöskin tuomiokirkossa. Minä en voi katsoa
kirjaani, sillä minun täytyy katsella Miss Shepherd'iä. Kun kööri
laulaa, kuulen Miss Shepherd'in. Rukouksissa lausun ajatuksissani Miss
Shepherd'in nimen -- minä sovitan sen kuninkaallisen perheen joukkoon.
Kotona, omassa huoneessani, on minun välisti pakko rakkauden innossa
huutaa: "Voi, Miss Shepherd!"
Jonkun aikaa minä epäilen Miss Shepherd'in tunteita, mutta viimein onni
on myötäisenä, ja me kohtaamme toinen toisemme tanssikoulussa. Minä
tanssin Miss Shepherd'in kanssa. Minä kosken Miss Shepherd'in
hansikkaasen ja tunnen väreitten käyvän oikeata takin-hiaa myöden ylös
hiuksiin asti. Minä en puhu mitään hellää Miss Shepherd'ille, mutta me
ymmärrämme toisemme. Miss Shepherd ja minä elämme vaan toisiamme
saadaksemme.
Miksi minä salaisesti annan Miss Shepherd'ille lahjaksi kaksitoista
Brasilian pähkinää, olisi hauska tietää. Ne eivät kuvaile rakkautta, ne
ovat vaikeat panna mihinkään tavalliseen pakettiin, ne ovat kovat
särkeä ovienkin välissä, ja ne ovat öljyisiä, kun ovat särjetyt;
kuitenkin minä tunnen, että ne ovat soveliaat Miss Shepherd'ille.
Pehmeitä kryytikorppuja minä myöskin kannan Miss Shepherd'ille, ja
suunnattoman joukon orangeja. Kerran suutelen Miss Shepherd'iä
vaatekammiossa. Voi ihastusta! Mikä tuskani ja harmini seuraavana
päivänä on, kun kuulen hoettavan, että Missit Nettingall ovat panneet
Miss Shepherd'in pakkopölkkyyn sen vuoksi, että hän kääntää varpaansa
sisäänpäin!
Koska Miss Shepherd on elämäni ainainen ajatus ja näky, kuinka minä
milloinkaan joudun luopumaan hänen ystävyydestään? Sitä minä en voi
ymmärtää. Vaan kuitenkin jonkunlainen kylmyys syntyy Miss Shepherd'in
ja minun välilläni. Minä kuulen kuiskattavan, että Miss Shepherd on
sanonut suovansa, etten minä tuijottaisi häneen niin kovasti, ja
ilmoittanut pitävänsä enemmän Master Jones'ista -- Jonesista!
semmoisesta pojasta, jolla ei ole minkäänlaista ansiota! Juopa minun ja
Miss Shepherd'in välillä suurenee. Viimein minä eräänä päivänä kohtaan
Missien Nettingall'in koulun kävelyllä ulkona. Miss Shepherd irvistelee
sivuitse mennessään ja nauraa, kumppaneihinsa kääntyen. Kaikki on
ohitse. Kokonaisen elämän hartaus -- kokonaiselta elämältä se näyttää,
ja asia on sama -- on mennyt. Miss Shepherd katoo aamurukouksistani,
eikä kuninkaallinen perhe tunne häntä enää.
Minä olen korkeammalla koulussa eikä kukaan häiritse lepoani. Minä en
ole nyt ollenkaan kohtelias Missien Nettingall'in nuorille ladyille
enkä rakastuisi heihin keneenkään, vaikka heitä olisi kahta vertaa
enemmän ja he olisivat kahtakymmentä kertaa kauniimmat. Minä pidän
tanssikoulua ikävänä asiana ja kummastelen, miks'eivät tytöt voi
tanssia itseksensä ja jättää meitä rauhaan. Minä edistyn latinaisessa
runonteossa ja laiminlyön kengän-nauhani. Tohtori Strong mainitsee
minua julkisesti hyväntoiveiseksi oppilaaksi. Mr. Dick on huimapäisenä
ilosta, ja tätini lähettää minulle seuraavalla postilla yhden guinean.
Nuoren teurastajan haamu nousee eteeni, niinkuin kypäröitty pää tulee
näkyviin Macbeth'issa. Kuka tämä teurastaja on? Hän on Canterbury'n
nuorison kauhu. Hämärästi uskotaan, että se härän-ihra, jolla hän
voitelee hiuksiansa, antaa hänelle luonnottoman voiman, ja että hän
vetää vertoja miehelle. Hän on leveä-naamainen, sonnin-niskainen nuori
teurastaja; hänellä on karkeat, punaiset posket, paha sisu ja häijy
kieli. Etupäässä hän käyttää kieltänsä herjataksensa tohtori Strong'in
nuoria gentlemaneja. Hän sanoo julkisesti, että jos he tahtovat
jotakin, hän antaa sen heille. Hän nimittää yksityisiä heidän
joukostansa (minä siihen luettuna), joita hän lupaa pidellä yhdellä
kädellä, toinen käsi selän taa sidottuna. Hän väijyy pienempiä poikia,
nykittääkseen heidän suojattomia päitänsä, ja haastaa minua avoimella
kadulla kaksintaisteloon. Näistä riittävistä syistä päätän tapella
teurastajan kanssa.
On kesä-ilta alhaalla viheriässä notkossa jonkun muurin kulmassa.
Suostumuksen mukaan kohtaan teurastajan. Minua seuraa valittu joukko
meidän poikia; teurastajaa kaksi muuta teurastajaa, nuori krouvari ja
nokikolari. Alkuhankkeet ovat suoritetut, ja teurastaja ja minä
seisomme kasvoista kasvoihin. Yhdellä silmänräpäyksellä sytyttää
teurastaja kymmenen-tuhatta kynttilää vasemman silmäni kulmakarvoista.
Toisella minä en tiedä, missä muuri on taikka missä minä olen taikka
missä kukaan on. Tuskinpa tiedän, kuka itse olen, kuka teurastaja,
semmoisessa mylläkässä olemme tallatulla ruoholla. Välisti näen
teurastajan verisenä, mutta lannistumatonna; välisti en näe mitään,
vaan istun huohottaen sekundantini polvella; välisti hyökkään hurjasti
teurastajaa vastaan ja mätkin rystöni auki hänen kasvoihinsa, mutta en
näytä ollenkaan hämmentävän häntä. Viimein minä herään hyvin sekavana
päästäni, niinkuin pyörryttävästä unesta, ja näen teurastajan astuvan
pois. Toiset molemmat teurastajat ja krouvari ja nokikolari toivottavat
hänelle onnea, ja hän vetää takkinsa päälleen mennessään; josta aivan
oikein arvaan, että voitto on hänen.
Minä viedään kotiin surkeassa tilassa, paistin-biffejä asetetaan
silmieni päälle, minua hierotaan etikalla ja viinalla, ja minä näen
suuren, valkoisen rakon kohoavan huulestani, joka kohta kovasti paisuu.
Kolmeksi, neljäksi päiväksi minä jään kotiin, kamalana katsoa ja
viheriäinen varjostin silmieni edessä; ja minulla olisi hyvin kolkko
olo, jollei Agnes olisi kuin sisar minulle ja lohduttaisi minua ja
lukisi minulle ja saattaisi aikaani iloiseksi ja onnelliseksi. Agnesiin
luotan aina täydellisesti; minä kerron hänelle kaikki teurastajasta ja
niistä vääryyksistä, joita tämä on kosolta tehnyt minulle; ja hän
arvelee, ettei minun sopinut tehdä muuta, kuin tapella teurastajan
kanssa, samalla kuin hän värisee ja vapisee ajatellessaan, että minä
olen tapellut hänen kanssaan.
Aika on huomaamatta mennyt eteenpäin, sillä Adams ei ole ylimmäinen
poika niinä päivinä, jotka nyt ovat tulleet, eikä ole moneen
monituiseen päivään enään ollutkaan. Adams on jättänyt koulun niin
kauan aikaa takaperin, että, kun hän palajaa käymään tohtori Strong'in
luona, ei siinä löydy monta, paitsi minä, jotka tuntevat hänet.
Adams'in on määrä ennen pitkää astua oikeuden-aidakkeen eteen ja ruveta
asian-ajajaksi ja käydä perukilla. Minua kummastuttaa, kun huomaan
hänet leppeämmäksi mieheksi, kuin olin luullut, ja vähemmän arvokkaaksi
ulkomuodoltaan. Eikä hän ole vielä pannut mailmaa horjumaan; sillä se
käy (sitä myöden kuin minä voin eroittaa) aivan samaa menoa, kuin jos
hän ei olisi koskaan siihen kajonnut.
Aukko, jonka poikki runouden ja historian sankarit astuvat eteenpäin
juhlallisissa joukoissa, joilla ei näytä olevan mitään loppua -- ja
mitä sen jälkeen tulee? _Minä_ olen nyt ylimmäinen poika; ja katselen
alempana istuvia poikia, hyvänlaitaisesti säälien semmoisia, jotka
johdattavat mieleeni sen pojan, jona itse olin, kun ensin tulin sinne.
Tämä pikkuinen toveri ei näytä olevan mikään osa minusta; minä
muistelen häntä niinkuin jotakin elämän tielle jälkeen jäänyttä --
niinkuin jotakin, jonka pikemmin olen sivunnut, kuin jona todella itse
olen ollut -- ja ajattelen häntä melkein niinkuin toiseksi henkilöksi.
Entä tuo pikkuinen tyttö, jonka näin tuona ensimäisenä päivänä Mr.
Wickfield'in luona, missä hän on? Hänkin mennyt. Hänen sijastaan tuon
taulun kuva täysikasvuisena liikkuu huoneessa, eikä enää lapsimaisena;
ja Agnes -- suloinen sisareni, joksi ajatuksissani nimitän häntä,
neuvon-antajani ja ystäväni, kaikkien niitten elämän hyvä enkeli, jotka
joutuvat hänen levollisen, hyvän, altiiksi-antauvaisen vaikutuksensa
alaiseksi -- on nyt täysi nainen.
Mitkä muut muutokset ovat tapahtuneet minussa, paitsi muutokset
vartalossani ja muodossani ja niissä tiedoissa, joita tällä aikaa olen
koonnut? Minulla on kultakello ja vitjat, sormus pikku sormessani ja
pitkäliepeinen takki; ja minä käytän paljon karhun-ihraa, joka yhdessä
sormuksen kanssa tietää pahaa. Olenko taas rakastunut? Olen. Minä
jumaloitsen vanhinta Miss Larkins'ia.
Vanhin Miss Larkins ei ole mikään pikkuinen tyttö. Hän on pitkä,
tummanverinen, mustasilmäinen, varreltaan sorea nainen. Vanhin Miss
Larkins ei ole mikään lapsi enään; sillä ei nuorin Miss Larkinskaan
ole, ja vanhin on varmaan kolme, neljä vuotta vanhempi. Vanhin Miss
Larkins on ehkä kolmenkymmenen vaiheilla. Minä rakastan häntä
rajattomasti.
Vanhin Miss Larkins tuntee upseereja. Sitä on kauhea kestää. Minä
näen heidän puhuttelevan häntä kadulla. Minä näen heidän astuvan
kadun poikki, kohdatakseen häntä, kun hänen hattunsa (hän pitää
heleä-värisistä hatuista) näkyy tulevan vierustaa myöden sisaren hatun
seurassa. Hän nauraa ja haastelee ja näyttää olevan mielissään siitä.
Minä kävelen edestakaisin tavatakseni häntä, ja kulutan siihen suuren
osan omasta, vähästä ajastani. Jos saan kumartaa häntä kerran päiväänsä
(minä tunnen hänet sen verran, että minun sopii tervehtiä häntä, koska
tunnen Mr. Larkins'in), olen onnellisempi. Minä ansaitsen silloin
tällöin kumarruksen. Se tuima tuska, jota kärsin kilpa-ajon paalein
iltana, jolloin tiedän vanhimman Miss Larkins'in tanssivan upseerien
kanssa, on jollakin tapaa palkittava, jos minkäänlaista oikeutta
mailmassa löytyy.
Rakkauteni vie ruokahaluni ja saattaa minut alinomaa käyttämään uusinta
silkki-huiviani. Minulla ei ole mitään muuta lievitystä, kuin pukea
parhaat vaatteeni päälleni ja ehtimiseen kiillotuttaa saappaitani.
Minusta on kuin silloin olisin mahdollisempi vanhimmalle Miss
Larkins'ille. Kaikki, mitä on hänen omaansa taikka koskee häneen, on
minulle kallista. Mr. Larkins (äreä, vanha gentlemani, jolla on
kaksinkertainen leuka ja toinen silmä liikkumatonna päässä) viehättää
minua erinomaisessa määrässä. Kun en voi kohdata hänen tytärtänsä,
menen sinne, jossa luulen kohtaavani isän. Kysymykset: "kuinka
jaksatte, Mr. Larkins? Voivatko nuoret ladyt ja kokoperhe hyvin?"
näyttävät tarkoitukseltaan niin selviltä, että minä punehdun.
Minä ajattelen lakkaamatta ikääni. Olkoon, että olen
seitsemäntoista-vuotinen ja että seitsemäntoista-vuotinen on liian
nuori vanhimmalle Miss Larkins'ille, entä sitten? Paitsi sitä olen
melkein tuota pikaa yhdenkolmatta-vuotinen. Minä kävelen tavallisesti
Mr. Larkins'in talon edessä iltaisin, vaikka sydäntäni viiltää, kun
näen upseerien menevän sisään taikka kuulen heidän äänensä ylhäältä
vierashuoneesta, jossa vanhin Miss Larkins soittaa harppua. Minä
kävelen myöskin kahdessa tai kolmessa tilaisuudessa useita kertoja
talon ympärillä, kun perhe jo on pannut maata, kummastellen, mikä
vanhimman Miss Larkins'in kammio lienee (ja sen sijaan asettuen,
niinkuin nyt tiedän, Mr. Larkins'in huoneen kohdalle); toivoen, että
tuli pääsisi irti; että kokoontunut ihmisjoukko seisoisi tyrmistyneenä;
että minä, syösten heidän välitsensä, tikapuut kädessä, pystyttäisin ne
hänen akkunaansa vastaan, pelastaisin hänet sylissäni, palaisin
noutamaan jotakin, jonka hän oli unhottanut, ja hukkuisin liekkeihin.
Sillä tavallisesti minä rakkaudessani en katso omia etujani, vaan
luulen, että olisin tyytyväinen, kun saisin osoittaa jonkunlaista
uljuutta Miss Larkins'in edessä ja kuolla. -- Tavallisesti, mutta ei
aina. Toisinaan iloisemmat näyt tulevat eteeni. Kun puen päälleni
(kahden tunnin työ) suuria pitoja varten (joita olen ajatellut kolmen
viikon aikaa) Larkins'illa, antaun mitä ihanimpiin unelmiin. Minä
kuvailen itselleni, kuinka rohkaisen mieltäni ja ilmoitan rakkauteni
Miss Larkins'ille. Minä kuvailen itselleni, kuinka Miss Larkins'in pää
vaipuu minun olkapäälleni ja hän sanoo: "Oi, Mr. Copperfield, saanko
uskoa korviani!" Minä kuvailen itselleni, kuinka Mr. Larkins odottaa
minua seuraavana aamuna ja sanoo: "rakas Copperfield'ini, tyttäreni on
kertonut minulle kaikki. Nuoruus ei ole mikään vika. Tässä on
kaksikymmentä-tuhatta puntaa. Olkaat onnelliset!" Minä kuvailen
itselleni, kuinka tätini heltyy ja siunaa meitä, ja kuinka Mr. Dick ja
tohtori Strong ovat läsnä hää-juhlassani. Minä olen järkevä toveri,
luulen, -- luulen takaisin katsoessani (sitä tarkoitan) -- ja häveliäs,
siitä olen varma; mutta kuitenkin nämät kaikki tapahtuvat aivoissani.
Minä lähden lumottuun huoneesen, jossa on valoa, iloista puhetta,
soittoa, kukkia, upseereja (mielipahalla näen sen) ja vanhin Miss
Larkins, kauneudesta hohtaen. Hän on puettu sinisiin, hänellä on
sinisiä kukkia hiuksissaan -- muistokukkia -- niinkuin _hänen_ olisi
tarve kantaa muistokukkia! Tämä on ensimäinen täysikasvuisten seura,
johon minua koskaan on kutsuttu, ja minun on vähän vaikea olla; sillä
minä en näytä kuuluvan kenenkään pariin eikä kenelläkään näytä olevan
mitään sanomista minulle, paitsi Mr. Larkins'illa, joka kysyy minulta,
kuinka koulukumppanini voivat, jota hänen ei tarvitsisi tehdä, koska en
ollut tullut sinne loukattavaksi. Mutta kun olen seisonut jonkun aikaa
oven suussa ja antanut silmieni ihastella sydämeni jumalatarta,
lähestyy hän minua -- hän, vanhin Miss Larkins! -- ja kysyy minulta
iloisesti, tanssinko minä.
Minä sammallan kumartaen: "teidän kanssanne, Miss Larkins".
"Eikö kenenkään muun kanssa?" kysyy Miss Larkins.
"Minua ei huvittaisi tanssia kenenkään muun kanssa".
Miss Larkins nauraa ja punehtuu (taikka minä luulen, että hän punehtuu)
ja sanoo: "tanssi tämän jälkeen, aivan mielelläni".
Aika on tullut. "Se on valssi, luullakseni", muistuttaa Miss Larkins
epäileväisesti, kun minä ilmestyn hänen edessään. "Valssaatteko?
Jollei, niin kapteeni Bailey --"
Mutta minä valssaan (oikein hyvinkin päälle päätteeksi) ja minä vien
Miss Larkins'in muassani. Minä vien hänet vakavasti kapteeni Bailey'n
vierestä. Tämä on onneton, sitä en epäile; mutta se ei tee minun
mitään. Minäkin olen ollut onneton. Minä valssaan vanhimman Miss
Larkins'in kanssa! Minä en tiedä missä, kenenkä seurassa eikä kuinka
kauan. Minä tiedän vaan, että pyörin ympäri avaruudessa sinisen enkelin
kanssa, autuaallisessa huumauksessa, kunnes olen joutunut yksin hänen
kanssaan vähäiseen huoneesen, jossa lepäämme sohvalla. Hän ihmettelee
kukkaa (neilikan-väristä camelia japonica'a: hinta puoli kruunua)
napinlävessäni. Minä annan sen hänelle ja sanon:
"Minä pyydän arvaamattoman kalliin hinnan siitä, Miss Larkins".
"Todella! Mikä se on?" vastaa Miss Larkins.
"Yksi teidän kukistanne, että saan tallettaa sitä, niinkuin ahne
kultaansa".
"Te olette rohkea poika", lausui Miss Larkins. "Kas tuossa".
Hän antaa sen minulle eikä näytä paheksuvan sitä; ja minä panen sen
huulilleni ja sitten rinnalleni. Nauraen pistää Miss Larkins kätensä
kainalooni ja sanoo: "viekäät minut takaisin kapteeni Bailey'n luo".
Minä olen vaipunut tämän ihastuttavan keskustelun ja valssin muistoon,
kun Miss Larkins tulee takaisin luokseni.
Häntä taluttaa vähäpätöiseltä näyttävä, vanhanpuolinen gentlemani, joka
on pelannut whistiä koko illan, ja hän sanoo:
"No, tässä on minun rohkea ystäväni! Mr. Chestle tahtoo ruveta
tuttavuuteen teidän kanssanne, Mr. Copperfield".
Minä tunnen kohta, että hän on joku perheen ystävä, ja olen suuresti
mielissäni.
"Minä ihmettelen makuanne, Sir", lausuu Mr. Chestle. "Se kunnioittaa
teitä. Arvatakseni te ette huoli paljon humalasta; mutta minä olen
sangen suuri humalanviljeliä; ja jos joskus haluaisitte tulla meidän
paikkakuntaan -- Ashford'in tienoille -- ja katsella niitä maita,
ilahuttaisi se meitä, jos jäisitte luoksemme niin kauaksi aikaa, kuin
itse tahdotte".
Minä kiitän Mr. Chestle'ä sydämellisesti ja puristan hänen kättänsä.
Minä luulen näkevinäni jotakin suloista unta. Minä valssaan kerran
vielä Miss Larkins'in kanssa -- hän sanoo, että minä valssaan niin
hyvin! Minä menen kotiin sanomattoman onnellisessa tilassa ja valssaan
ajatuksissani koko yön, käsivarsi kalliin jumalattareni sinisen
vartalon ympärillä. Muutamiksi päiviksi eteenpäin minä olen kadonnut
hurmaaviin mietteisin; mutta minä en tapaa häntä kadulla eikä kotona,
kun käyn häntä tervehtimässä. Tämän pettyneen toivon suhteen lohduttaa
minua vaan vaillinaisesti tuo pyhä pantti, tuo lakastunut kukka.
"Trotwood", sanoo Agnes kerta päivällisten jälkeen. "Kenenkä luulet
huomenna menevän naimisiin? Joku, jota sinä ihmettelet".
"Et suinkaan sinä, Agnes?"
"En minä!" iloisena nostaen kasvojansa niistä nuoteista, joita hän
kopioitsi. "Kuuletteko, mitä hän sanoo, isä? -- Vanhin Miss Larkins".
"Kenenkä -- kapteeni Bailey'n kanssako?" kykenen töin tuskin kysymään.
"Ei; ei minkään kapteenin kanssa. Mr. Chestle'n, humalanviljeliän,
kanssa".
Minä olen kauheasti alakuloinen pari, kolme viikkoa. Minä otan pois
sormukseni sormestani, pidän huonoimpia vaatteitani, en käytä mitään
karhun-ihraa, ja vaikeroin usein, entisen Miss Larkins'in lakastunut
kukka edessäni. Mutta koska nyt olen jotenkin väsynyt tämänkaltaiseen
elämään, ja koska teurastaja uudestaan on ärsyttänyt minua, heitän
kukan tiellensä, menen tappeluun teurastajan kanssa ja saan hänestä
kunniakkaan voiton.
Tämä asia ja se, että otan takaisin sormukseni sekä taas rupeen
karhun-ihraa käyttämään, mutta kohtuudella, ovat viimeiset merkit,
joita saatan eroittaa nyt, seitsemättätoista käydessäni.