Joku ilmaantuu.
Minä en ole joutunut mainitsemaan Peggottya siitä asti, kuin karkasin
pois, mutta tietysti panin hänelle kirjeen heti, kuin pääsin katon alle
Dover'iin, ja toisen, vieläpä pidemmän, joka sisälsi täydellisen
kertomuksen kaikista yksityis-seikoista, kun tätini varsinaisesti otti
minut hoimiinsa. Kohta tohtori Strong'in kouluun tultuani kirjoitin
hänelle taas, tarkasti kuvaillen onnellista tilaani ja toiveitani. Minä
en olisi koskaan voinut Mr. Dick'in antamilla rahoilla hankkia mitään
sen ilon kaltaista, jonka tunsin, kun postilla tässä viimeisessä
kirjeessä lähetin Peggotylle kultaisen puoli-guinean sen summan
maksoksi, jonka olin lainannut häneltä. Tässä kirjeessä, eikä ennen,
puhuin nuorukaisesta ja aasinkärryistä.
Näihin ilmoituksiin vastasi Peggotty yhtä nopeasti, jollei yhtä
lyhyesti, kuin joku kauppakonttoristi. Hänen viimeiset sananvaransa
(jotka eivät suinkaan olleet suuret, kun tuli niitä läkillä esiin
tuoda) tyhjentyivät, kun hän koetti kirjoittaa, mitä hän matkani
johdosta tunsi. Neljä sivua katkonaisia ja toinen toisensa väliin
pistettyjä lauseen-alkuja, joilla ei ollut mitään loppua, paitsi
pilkkuja, eivät riittäneet tuottamaan hänelle huojennusta. Mutta pilkut
puhuivat minulle paremmin, kuin kauniimmat kynäelmät, sillä ne
osoittivat minulle, että Peggotty oli itkenyt koko paperin täyteen, ja
mitä muuta minun sopi toivoa?
Minä huomasin ilman suurta vaivaa, ettei hän vielä voinut kääntyä
oikein ystävälliseksi tätini suhteen. Tiedonantoni oli liian lyhyt
muuttamaan niin vanhaa ennakkoluuloa. Ihmisiä ei tunne koskaan,
kirjoitti hän; mutta se ajatus, että Miss Betsey näytti olevan niin
toisenlainen, kuin miksi häntä luultiin, se oli moralia! -- tämä oli
hänen oma sanansa. Hän pelkäsi ilmeisesti vielä Miss Betsey'tä, sillä
hän lähetti kiitollisen, mutta aran tervehdyksen hänelle, ja hän
pelkäsi ilmeisesti minuakin ja piti todenmukaisena, että minä pian taas
karkaisin; jos saan päättää niistä viittauksista, joita hän ehtimiseen
laski, että Yarmouth'in postivaunujen matkarahat aina saataisiin
häneltä, kun vaan pyydettiin. Häneltä minä kuulin jotakin, joka kovasti
koski minuun, nimittäin, että vanhan kotini huonekalut olivat myydyt,
että Mr. ja Miss Murdstone olivat lähteneet tiehensä ja että rakennus
oli suljettu hyyrättäväksi taikka myytäväksi. Jumala sen tietää, ettei
minulla ollut mitään osaa niissä, kun he vielä olivat siellä, mutta
minua suretti se asia, että tuo kallis, vanha paikka oli aivan autioksi
heitetty, että rikkaruoho rehotti puutarhassa ja maahan varisneet
lehdet makasivat läjittäin ja märkinä poluilla. Minä kuvailin
itsekseni, kuinka talvituulet vinkuivat sen ympärillä, kuinka kylmä
sade pieksi akkunan-laseja, kuinka kuu loi kummituksia tyhjien
huoneitten seinille ja kaiken yötä vartioi näitten yksinäisyyttä. Minä
muistin taas hautaa kirkkotarhan puun alla, ja minusta tuntui, kuin
huoneemmekin nyt olisi kuollut ja kaikki, joka oli yhteydessä isäni ja
äitini kanssa, kadonnut.
Muita uutisia ei ollut mitään Peggotyn kirjeissä. Mr. Barkis oli
oivallinen aviopuoli, sanoi hän. vaikka yhä vähän tarkka; mutta meillä
oli kaikilla vikamme ja hänellä itsellä oli niitä paljon (vaikka minä
olen varma siitä, etten tiedä, mitkä ne olivat); ja Mr. Barkis lähetti
terveisiä, ja vähäinen makuuhuoneeni oli aivan valmis minua varten. Mr.
Peggotty voi hyvin, ja Ham voi hyvin, ja Mrs. Gummidge oli
huononpuolinen ja pikku Em'ly ei tahtonut lähettää terveisiä minulle,
vaan sanoi, että Peggotty saisi lähettää, jos häntä halutti.
Kaikki nämät sanomat laadin kuuliaisesti tädilleni, jättäen ainoastaan
pikku Em'lyä mainitsematta, sillä minä tunsin vaistomaisesti, ettei
tätini olisi erittäin suosiollinen tälle. Sillä aikaa kuin vielä olin
vasta-alkavainen tohtori Strong'in luona, matkusti tätini useita
kertoja Canterbury'yn katsomaan minua, ja aina kummalliseen aikaan,
luultavasti äkki-arvaamatta tavataksensa minua. Mutta kun hän aina
havaitsi minun olevan ahkerassa työssä ja hyvässä maineessa ja
kaikkialta kuuli, että nopeasti ylenin koulussa, lakkautti hän pian
nämät käyntinsä. Minä näin hänet lauvantaisin joka kolmas taikka neljäs
viikko, kun lähdin Dover'iin huvittelemaan; ja minä näin Mr. Dick'in
joka toinen keskiviikko, jolloin hän saapui postivaunuilla puolipäivän
aikana ja jäi seuraavaksi aamuksi.
Näissä tiloissa Mr. Dick ei koskaan matkustanut ilman yhtä nahkaista
kirjoitus-pulpettia, joka sisälsi tarpeellisia kirjoitus-aineita ja
memorialin; jonka dokumentin suhteen hänellä oli joku käsitys, että
aika jo alkoi käydä täpärälle ja että se todella nyt oli valmiiksi
saatettava.
Mr. Dick oli hyvin kärkäs piparkakuille. Että hänen matkansa
tuntuisivat hupaisemmilta, oli tätini käskenyt minun hankkia hänelle
kreditiä eräässä leipurinpuodissa sillä rajoittavalla määräyksellä,
etteivät saisi antaa hänelle enemmän kuin shillingin edestä
päiväänsä. Tämä ynnä se seikka, että hänen pikku rätinkinsä siinä
maa-ravintolassa, jossa hän oli yötä, lähetettiin tädilleni, ennenkuin
ne suoritettiin, saattivat minut luulemaan, että hänen sallittiin vaan
helistellä rahojansa, mutta ei käyttää niitä. Tarkemmin asiaa
tutkittuani huomasin, että niin oli laita taikka että ainakin oli
semmoinen suostumus hänen ja tätini välillä, että hän tekisi tälle
tiliä kaikista menoistansa. Kosk'ei Mr. Dick millään muotoa tahtonut
pettää tätiäni, vaan aina koetti olla hänelle mieliksi, estettiin häntä
tällä tapaa tarpeettomiin maksoihin joutumasta. Tässä kohdassa,
niinkuin kaikissa muissakin, oli Mr. Dick vakuutettu, että tätini oli
viisain ja ihmeellisin nainen, mikä löytyi; kuten hän monta kertaa
syvässä salaisuudessa ja aina kuiskaamalla kertoi minulle.
"Trotwood", lausui Mr. Dick salamyhkäisellä muodolla eräänä
keskiviikkona, kun hän oli uskonut tämän asian minulle; "kuka se mies
on, joka piileskelee likellä asuntoamme ja peloittaa häntä?"
"Peloittaa tätiäni, Sir?"
Mr. Dick nyykäytti päätänsä. "Minä luulin, ettei mikään olisi voinut
peloittaa häntä", sanoi hän, "sillä hän on --" tässä hän kuiskasi
hiljalleen, "älä mainitse sitä -- viisain ja ihmeellisin kaikista
naisista". Ja kun hän oli lausunut tämän, vetäytyi hän takaisin,
katsoaksensa mitä vaikutusta hänen kuvauksensa tekisi minuun.
"Ensimäinen kerta, kuin hän tuli", jatkoi Mr. Dick, "oli -- maltappas
-- tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän mestattiin kuningas
Kaarlo. Luullakseni sanoit tuhat-kuusisataa neljäkymmentä ja yhdeksän?"
"Niin sanoin, Sir".
"Minä en tiedä, kuinka se on mahdollista", lausui Mr. Dick, kipuisesti
hämmentyneenä ja päätänsä pudistaen. "Minä en luule, että olen niin
vanha".
"Sinäkö vuonna tuo mies ilmestyi, Sir?" kysyin minä.
"Niin oikein", vastasi Mr. Dick, "minä en käsitä, kuinka se on
saattanut olla sinä vuonna, Trotwood. Historiastako tuon vuosiluvun
sait?"
"Niin, Sir".
"Minä arvaan, ettei historia koskaan valehtele, vai kuinka?" lausui Mr.
Dick vähäisellä toivon vilauksella.
"Ei, ei koskaan, Sir!" vastasin minä suurella varmuudella. Minä olin
avomielinen ja nuori, ja minä luulin niin.
"Minä en voi ymmärtää sitä", sanoi Mr. Dick, päätänsä pudistaen.
"Jotakin on väärällä kannalla jossakin. Kuitenkin se oli hyvin pian sen
erehdyksen jälkeen, kun pistivät muutamia huolia kuningas Kaarlon
päästä minun päähäni, kuin tuo mies ensi kerran ilmestyi. Minä lähdin
ulos kävelemään Miss Trotwood'in kanssa. Se oli juuri hämärässä teen
jälkeen. Ja siinä hän oli likellä asuntoamme".
"Ympäri kierrellen?" kysyin minä.
"Ympäri kierrellen?" toisti Mr. Dick.
"Maltappas. Minun täytyy hiukan miettiä. E-ei, ei; hän ei kierrellyt
ympäri".
Lyhyimmällä tavalla perille päästäkseni, kysyin minä, mitä hän siis
_teki_.
"Hän ei ollut siellä ollenkaan", vastasi Mr. Dick, "ennenkuin hän
lähestyi Miss. Trotwood'ia takaa ja kuiskasi. Silloin Miss Trotwood
kääntyi ja meni tainnoksiin, ja minä seisoin paikallani ja katselin
miestä, kun hän meni pois; mutta kaikkein kummallisin asia on se, että
hän siitä asti on pileskellyt maan alla taikka jossakin muualla!"
"Onko hän piileskellyt siitä asti?" kysyin minä.
"On todella", vastasi Mr. Dick, nyykäyttäen päätänsä vakavasti. "Ei
koskaan ilmestynyt, ennenkuin eilen illalla! Me kävelimme eilen
illalla, ja hän lähestyi Miss Trotwood'ia, ja minä tunsin hänet
jälleen".
"Ja säikähyttikö hän tätiäni taas?"
"Värisi joka paikasta", lausui Mr. Dick, osoitellen tätä tunnetta ja
hampaitansa helisyttäen. "Piti kiinni aitauksesta. Huusi. Mutta
Trotwood, tule tänne", vetäen minua luoksensa, että hänen sopi kuiskata
hyvin hiljaa, "miksi Miss Trotwood antoi hänelle rahaa, poika,
kuutamassa?"
"Hän oli ehkä kerjäläinen".
Mr. Dick pudisti päätänsä, niinkuin kokonaan hyljätäksensä tätä
ajatusta, ja vastattuaan monta kertaa ja suurella luottamuksella: "ei
kerjäläinen, ei kerjäläinen, Sir!" jatkoi hän, sanoen, että hän oli
jälestäpäin ja myöhään illalla nähnyt akkunastaan, kuinka tätini
ulkopuolella puutarhan aitausta kuutamassa antoi rahaa tälle miehelle,
joka sitten luikahti pois -- maan alle taas, niinkuin hän luuli -- eikä
sen enempää tullut näkyviin; sillä välin kuin tätini palasi nopeasti ja
salaisesti huoneesen ja oli vielä tänäkin aamuna ollut aivan
toisenlainen, kuin tavallisesti; joka rasitti Mr. Dick'in mieltä.
Kertomuksen alussa minä en ajatellut muuta, kuin että tuo tuntematon
oli joku Mr. Dick'in luulokuva, samanlainen, kuin se kova-osainen
ruhtinas, joka tuotti niin paljon vaivaa hänelle; mutta vähän
mietittyäni rupesin epäilemään, olisiko joku yritys taikka yrityksen
uhkaus kahdesti tehty, jolla koetettiin saada Mr. Dick parkaa pois
tätini huostasta, ja olisiko tätiäni, jonka lujan ystävyyden Mr.
Dick'iä kohtaan minä tiesin hänen itse kauttansa, pakoitettu maksamaan
jotakin Mr. Dick'in levon ja rauhan tähden. Koska minä jo olin suuresti
mieltynyt Mr. Dick'iin ja kaikin puolin soin hänelle hyvää, suosi
pelkoni tätä arvelua; ja monta aikaa harva keskiviikko tuli sitä huolta
synnyttämättä, ettei häntä tapaansa myöden näkyisi kutsinlaudalla.
Siinä hän kuitenkin aina ilmestyi, harmaapäisenä, nauravana ja
onnellisena; eikä hän koskaan sen koommin puhunut siitä miehestä, joka
osasi tätiäni peloittaa.
Nämät keskiviikot olivat kaikkein onnellisimpia päiviä Mr. Dick'in
elämässä; eivätkä ne suinkaan olleet minunkaan elämässäni mitään
onnettomia. Hän tutustui pian jok'ikisen pojan kanssa koulussa; ja
vaikk'ei hän koskaan ottanut osaa mihinkään leikkiin, paitsi
leijan-laskemiseen, oli hän yhtä mieltynyt kaikkiin meidän huveihimme,
kuin kukaan meistä. Kuinka usein olen nähnyt hänen sanomattomalla
hartaudella katselevan ja ratkaisevissa kohdissa tuskin hengittävän,
kun leikiteltiin marmori-palloilla taikka teräshyrrällä! Kuinka usein
olen nähnyt hänen, kun kävimme jänestä ja koiraa, nousevan jollekin
kumpuralle, kehoittavan koko tannerta vilkkaasen toimeen ja heiluttavan
hattuansa harmaan päänsä ylitse, unohtaen kuningas Kaarlo Martyrin pään
ja kaikki, mitä siihen kuului! Kuinka monta kesän tuntia tiedän olleen
vaan autuaita minuteja hänelle cricketkentällä! Kuinka monta
talvipäivää olen nähnyt hänen seisovan mustan-sinisellä nenällä lumessa
ja itätuulessa ja katselevan poikia, kun he laskivat pitkää luisua,
sekä ihastuksissaan taputtavan villavantuitansa!
Hän oli kaikkien lemmitty, ja hänen näppäryytensä vähissä asioissa oli
erinomainen. Hän osasi leikata orangeja semmoisiksi kuviksi, joista ei
meillä kenelläkään ollut mitään käsitystä. Hän osasi tehdä veneen
vaikka mistä, paistinpuikosta alkaen. Hän osasi muuttaa lampaan
polvilumpioita shakki-nappuloiksi; rakentaa romalaisia sotavaunuja
vanhoista korteista; laatia puolapuilla varustettuja pyöriä keloista ja
linnunhäkkejä vanhasta rautalangasta. Mutta kaikkein taitavin hän ehkä
oli valmistamaan kaluja langasta ja oljista, joista viimeisistä
aineista me kaikki luulimme hänen pystyvän laittamaan mitä hyvänsä
ihmiskädellä voi laittaa.
Mr. Dick'in maine ei ollut kauan supistunut ainoastaan meidän
piiriimme. Muutamien keskiviikkojen jälkeen kyseli tohtori Strong itse
minulta niitä näitä hänestä, ja minä kerroin hänelle kaikki, mitä
tätini oli jutellut minulle; joka viehätti tohtoria siinä määrässä,
että hän käski minun seuraavalla kertaa, kuin Mr. Dick tuli, esitellä
itseänsä tälle. Tämän seremonian minä toimitin; ja kun tohtori nyt
pyysi, että Mr. Dick aina, kun hän ei tavannut minua vaunukonttorissa,
tulisi sinne ja lepäisi, siksi kuin aamutyömme oli loppunut, tottui Mr.
Dick pian siihen ja tuli, niinkuin se olisi ollut aivan luonnollinen
asia, jos me vähän myöhästyimme, joka usein keskiviikkoisin tapahtui,
kävelemään pihalla, minua odottaaksensa. Täällä hän tutustui tohtorin
kauniin, nuoren vaimon kanssa (tämä oli alati vaaleampi, kuin ennen,
oli, luullakseni, harvemmin minun taikka muitten näkyvissä, eikä ollut
enää niin iloinen, mutta yhtä kaunis) ja perehtyi tällä tapaa
vähitellen yhä enemmän, kunnes hän viimein tuli itse kouluun vartomaan.
Hän istui aina erityisessä nurkassa ja erityisellä tuolilla, jota hänen
jälkeensä nimitettiin "Dick'iksi"; siinä hän istui, harmaa pää
eteenpäin kallistuneena, tarkasti kuunnellen kaikkia, mitä tapahtui, ja
syvästi kunnioittaen sitä oppia, jota hän ei koskaan ollut kyennyt
itsellensä hankkimaan.
Tätä kunnioitustaan ulotti Mr. Dick tohtoriin, jota hän piti
terävimpänä ja täydellisimpänä filosofina, minkä mikään vuosisata oli
luonut. Meni melkoisia aikoja, ennenkuin Mr. Dick ollenkaan puhutteli
häntä muulla lailla, kuin päätänsä paljastaen; ja perästäpäinkin, kun
hän ja tohtori olivat ruvenneet aivan likeiseen ystävyyteen ja
tuntimääriä kävelivät yhdessä sillä puolella pihaa, joka oli meidän
kesken tunnettu tohtorin käytävän nimellä, nosti Mr. Dick tuon
tuostakin hattuansa, osoittaaksensa kunnioitustaan viisaudelle ja
tiedolle. Mistä se tuli, että tohtori näillä kävelyillä alkoi lukea
palasia kuuluisasta sanakirjastansa, sitä en koskaan saanut tietää;
kenties se alusta tuntui hänestä aivan samalta, kuin jos hän olisi
lukenut niitä itsekseen. Kuitenkin kävi tämäkin tavaksi; ja Mr. Dick
kuunteli ylpeydestä ja ilosta hohtavilla kasvoilla ja uskoi sydämensä
sisimmissä, että sanakirja oli hupaisin kirja koko mailmassa.
Kun ajattelen, kuinka he kävelivät edestakaisin kouluhuoneitten
akkunain edessä -- tohtori lukien käsikirjoitusta lempeällä hymyllään,
tuon tuostakin heiluttaen sitä taikka vakavasti päätänsä liikuttaen,
ja Mr. Dick mitä hartaimmin kuunnellen, sillä välin kuin hänen
ymmärrys-raukkansa solmuisten sanojen siivillä lensi Jumala tiesi mihin
-- ajattelen sitä semmoiseksi hiljaisen hupaisuuden asiaksi, jonka
vertaista en ole milloinkaan nähnyt. Minusta tuntuu, kuin heidän sopisi
kävellä edestakaisin ijäti ja kuin mailma tavalla taikka toisella
muuttuisi paremmaksi siitä -- kuin tuhannet asiat, joista se pitää
hälinää, eivät olisi puoleksikaan niin hyviä sille taikka minulle.
Agneskin oli sangen pian yksi Mr. Dick'in ystävistä; ja koska tämä
usein tuli meille, joutui hän tuttavuuteen myöskin Uriah'n kanssa. Mr.
Dick'in ja minun keskinäinen ystävyytemme varttui varttumistaan ja
jatkaantui sillä omituisella tavalla, että samalla kuin Mr. Dick
nimeksi tuli katsomaan minua holhojana, hän aina keskusteli minun
kanssani jokaisesta pikku epäilyksestä, joka hänessä syntyi, ja alati
noudatti neuvoani, kosk'ei hän ainoastaan suuresti kunnioittanut
luonnollista älyäni, vaan luuli, että olin perinyt hyvän osan tätini
älystä.
Eräänä tuorstai-aamuna, kun aioin mennä Mr. Dick'in kanssa hotellista
vaunukonttoriin, ennenkuin palasin kouluun (sillä meillä oli tunnin
koulutyö ennen suurusta), tapasin kadulla Uriah'n, joka muistutti minua
siitä, että olin luvannut juoda teetä hänen ja hänen äitinsä kanssa,
lisäten ruumiinsa luikerruksella: "mutta minä en toivonut, että
pitäisitte sitä, Master Copperfield, me olemme niin kovin halpoja".
Minä en todella ollut tähän saakka voinut päättää, rakastinko Uriah'ta
vai inhosinko häntä, ja olin vieläkin kovasti kahden vaiheilla, kun nyt
seisoin ja katselin häntä kasvoihin kadulla. Mutta minä pidin sitä
suorastaan loukkauksena, että minua luultiin ylpeäksi, ja sanoin, että
vaan odotin kutsumusta.
"No, jos siinä on kaikki, Master Copperfield", vastasi Uriah, "eikä se
todella ole meidän halpuutemme, joka estää teitä, tahdotteko tulla tänä
iltana? Mutta jos se on meidän halpuutemme, toivon, ettette epäile sitä
tunnustamasta, Master Copperfield; sillä me tiedämme hyvin tilamme".
Minä sanoin, että puhuisin siitä Mr. Wickfield'ille, ja jos hän
suostui, jota minä en epäillyt, tulisin mielelläni. Tämän johdosta minä
kello kuusi samana iltana (tämä ilta oli niitä, jolloin konttori-työ
loppui tavallista varemmin) ilmoitin Uriah'lle, että olin valmis.
"Äiti tulee varmaan ylpeäksi", sanoi hän, kun yhdessä astuimme
eteenpäin. "Taikka hän tulisi ylpeäksi, jollei se olisi synti, Master
Copperfield".
"Vaan kuitenkin te ajattelitte, että _minä_ olin ylpeä tänä aamuna",
vastasin minä.
"Voi, ei suinkaan, Master Copperfield!" arveli Uriah. "Voi, uskokaat
minua, ei! Semmoinen ajatus ei koskaan ole tullut minun päähäni! Minä
en olisi pitänyt sitä ensinkään ylpeytenä, vaikka olisittekin katsoneet
_meitä_ liian halvaksi itsellenne. Sillä me olemme niin kovin halpoja".
"Oletteko tutkineet lakia paljon viime aikoina?" kysyin minä,
puhe-ainetta vaihtaakseni.
"No, Master Copperfield", lausui hän nöyrän siivolla muodolla, "minun
lukemistani tuskin sopii sanoa tutkimiseksi. Minä olen joskus iltaisin
viettänyt tunnin taikka pari Mr. Tidd'in kanssa".
"Vaikeanpuolinen, arvaan?" sanoin minä.
"Minulle välisti vaikeanpuolinen", vastasi Uriah. "Mutta minä en tiedä,
mimmoinen hän lienee hyväpäisille".
Hän taputti kahdella luurangon-tapaisen, oikean kätensä etusormella
vähäistä nuottia leuallensa ja lisäsi:
"Niitä on lauseita, näettekö, Master Copperfield -- latinaisia sanoja
ja puheenparsia -- Mr. Tidd'issä, jotka koettelevat semmoista lukiaa,
jolla on minun halpa kykyni".
"Tekisikö mielenne oppia latinaa?" kysyin minä vilkkaasti. "Minä
tahtoisin kernaasti opettaa sitä teille sitä myöden, kuin itse opin
sitä".
"Voi, kiitoksia, Master Copperfield", vastasi hän, päätänsä pudistaen.
"Siinä tosin teette sangen kauniisti, kun tarjootte minulle tätä, mutta
minä olen liian halpa vastaanottamaan sitä".
"Mitä joutavia, Uriah!"
"Voi, teidän täytyy todella antaa anteeksi minulle, Master Copperfield!
Minä olen suuresti kiitollinen, ja se miellyttää minua enemmän, kuin
mikään muu, sitä vakuutan teille; mutta minä olen liian halpa. Niitä on
sentään yltäkyllin, jotka tallaavat minua alhaisessa tilassani,
vaikk'en loukkaakaan heidän tunteitansa oppia omistamalla. Oppi ei sovi
minulle. Meikäläisen olisi parempi olla korkealle pyrkimättä. Jos hän
mielii edistyä elämässä, täytyy hänen edistyä halpana, Master
Copperfield".
Minä en koskaan nähnyt hänen suutansa niin väljänä eikä hänen poskiensa
lovia niin syvinä, kuin nyt, kun hän lausui nämät sanat, pudistaen
päätänsä koko ajan ja ujoudesta luikerrellen.
"Minä luulen, että olette väärässä, Uriah", sanoin minä. "Monta asiaa
löytyy tosiaan, joita minä voisin opettaa teille, jos tahtoisitte oppia
niitä".
"Voi, minä en epäile sitä, Master Copperfield", vastasi hän; "en
vähintäkään. Mutta kosk'ette itse ole halpa, niin te ette ehkä päätä
oikein niitten suhteen, jotka ovat halpoja. Minä en tahdo tiedollani
suututtaa parempiani, minä kiitän teitä. Minä olen liian halpa. Tässä
minun halpa asuntoni on, Master Copperfield!"
Me astuimme matalaan, vanhan-aikaiseen huoneesen, johon käytiin suoraan
kadulta, ja tapasimme siellä Mrs. Heep'in, joka oli Uriah'n täydellinen
kuva, mutta lyhyemmässä muodossa. Hän vastaan-otti minua suurella
nöyryydellä ja pyysi anteeksi, että hän suuteli poikaansa, huomauttaen
siitä, että, vaikka he olivat alhaisia, heillä oli luonnolliset
tunteensa, jotka, niinkuin he toivoivat, eivät loukkaisi ketään. Se oli
varsin siisti huone, puoleksi vierashuone, puoleksi kyökki, mutta ei
ollenkaan mikään sievä huone. Tee-serviisi oli pöydällä, ja tee-kyökki
kiehui liedellä. Tuossa oli piironki, jonka yli-osa sopi muuttaa
kirjoituspulpetiksi, jonka vieressä Uriah'n oli tilaisuus iltaisin
lukea tai kirjoittaa; tuossa Uriah'n sininen laukku, maaten pitkällänsä
ja oksentaen papereita; tuossa komppania Uriah'n kirjoja, Mr. Tidd
etupäässä; tuossa nurkkakaappi, ja tuossa tavalliset huonekalut. Minä
en muista, että milläkään yksityisellä esineellä oli alaston, hivunut,
niukka ulkomuoto; mutta minä muistan, että paikalla kokonaisuudessaan
oli.
Se ehkä kuului Mrs. Heep'in nöyryyteen, että hän vielä kävi
murhevaatteissa, vaikka jo pitkä aika oli kulunut Mr. Heep'in
kuolemasta. Lakissa luullakseni ilmestyi jonkunlainen sovinnon
hierominen surun kanssa; mutta muutoin hän oli yhtä mustapukuinen, kuin
murheensa ensi päivinä.
"Tämä on tosiaan muistettava päivä, Uriah'ni", lausui Mrs. Heep, teetä
laittaessaan, "kun Master Copperfield on tullut meitä tervehtimään".
"Minä sanoin, että ajattelisitte niin, äiti", arveli Uriah.
"Jos mistä syystä olisin suonut, että isä olisi jäänyt luoksemme",
lausui Mrs. Heep, "olisi se ollut siitä, että hän olisi nähnyt tämän
seuran tänä iltana".
Minä olin vähän häpeissäni kaikesta tästä kohteliaisuudesta, mutta minä
huomasin myöskin, että minua pidettiin arvokkaana vieraana, ja minä
katsoin Mrs. Heep'iä miellyttäväksi naiseksi.
"Uriah'ni", sanoi Mrs. Heep, "on kauan aikaa ikävöinnyt tätä, Sir.
Hänellä oli jonkunlainen pelko, että halpuutemme olisi esteenä, ja minä
pidin samaa pelkoa. Halpoja olemme, halpoja olemme olleet ja halpoina
aina pysymme", lausui Mrs. Heep.
"Minä olen varma siitä, ettei teillä ole mitään syytä pitää itseänne
semmoisena, Ma'am", vastasin minä, "jollette itse tahdo".
"Kiitoksia, Sir", lausui Mrs. Heep. "Me tiedämme tilamme ja tyydymme
kiitollisesti siihen".
Minä havaitsin, että Mrs. Heep vähitellen siirtyi likemmäksi minua, ja
että Uriah vähitellen asettui vastapäätä minua, sekä että he
kunnioittavaisesti panivat eteeni pöydän parhaimpia ruokia. Siinä ei
totta puhuen ollut mitään erityisiä herkkuja; mutta minä pidin tahtoa
tekona, ja he olivat mielestäni hyvin kohteliaat. Ennen pitkää he
alkoivat puhua tädeistä, jolloin minä juttelin heille minun tädistäni;
sitten isistä ja äideistä, jolloin minä juttelin heille minun isästäni
ja äidistäni; ja sitten alkoi Mrs. Heep puhua isäpuolista, jolloin minä
rupesin juttelemaan hänelle minun isäpuolestani -- mutta pysähdyin,
sillä tätini oli neuvonut minua vaiti-oloon tässä kohden. Mutta
pehmeällä, tuoreella korkilla ei olisi ollut enemmän toivoa tehdä
vastarintaa parille korkkiruuville, eikä hennolla, nuorella hampaalla
parille hammaslääkärille, eikä vähäisellä höyhen-pallolla kahdelle
mailalle, kuin minulla oli toivoa tehdä vastarintaa Uriah'lle ja Mrs.
Heep'ille. He tekivät minun juuri mitä he tahtoivat, ja heruttelivat
minusta asioita, joita minun ei ollut mikään halu kertoa, semmoisella
varmuudella, että vieläkin punehdun, kun ajattelen sitä: semminkin kuin
minä nuorekkaassa avomielisyydessäni luin sitä kunniaksi itselleni,
että olin niin tuttavallinen, ja omasta mielestäni suorastaan olin
nöyrän isäntäväkeni suojelia.
He rakastivat silminnähtävästi toisiansa. Minä luulen, että tämä
vaikutti minuun niinkuin luonnon-mukainen menetys; mutta se sukevuus,
jolla toinen jatkoi mitä hyvänsä toinen sanoi, oli taiteen-mukainen
temppu, jota minä vielä vähemmin kykenin vastustamaan. Kun he eivät
enään saaneet minusta ongituksi mitään oman itseni suhteen (sillä mitä
Murdstone ja Grinby'n elämääni ja matkaani tulee, olin ääneti),
alkoivat he puhua Mr. Wickfield'istä ja Agnesista. Uriah heitti pallon
Mrs. Heep'ille, Mrs. Heep sieppasi kiinni siihen ja heitti sen takaisin
Uriah'lle, Uriah piti sitä vähän aikaa, sitten heitti sen takaisin Mrs.
Heep'ille, ja niin he nakkelivat sitä edestakaisin, siksi kuin minulla
ei ollut mitään käsitystä, kuka sen oli saanut, ja olin aivan
hämmennyksissäni. Pallo itse muuttui myöskin alinomaa. Milloin se oli
Mr. Wickfield, milloin Agnes, milloin Mr. Wickfield'in oivallisuus,
milloin minun ihastukseni Agnesiin; milloin Mr. Wickfield'in asiain ja
varain suuruus, milloin meidän koti-elämämme päivällisten jälkeen;
milloin se viini, jota Mr. Wickfield joi, syy, miksi hän joi sitä, ja
sääli, että hän joi niin paljon; milloin yksi asia, milloin toinen,
sitten kaikki yhtä haavaa; ja koko ajan huomasin, että minä, vaikk'en
mielestäni puhunut taikka tehnyt paljon muuta, kuin välisti vähän
kehoitin heitä, etteivät kokonaan sortuisi nöyryyteensä ja läsnä-oloni
kunniaan, latelin asioita, joita minun ei ollenkaan tullut ladella ja
joitten vaikutuksen havaitsin Uriah'n uurteisten sierainten
vilkutuksessa.
Minua oli ruvennut vähän arveluttamaan ja minä toivoin, että kunnialla
pääsisin pois täältä, kun joku miespuoli, joka tuli katua alas, meni
oven ohitse -- se oli auki: tuulettivat huonetta, joka oli lämmin,
koska ilma oli jotenkin helteinen sen vuoden ajan ilmaksi -- palasi
takaisin, katsoi sisään ja astui huoneesen, äänellä huudahtaen:
"Copperfield! Onko se mahdollista!"
Se oli Mr. Micawber! Se oli Mr. Micawber, hänen lorgnettinsa, hänen
keppinsä, hänen paidankauluksensa, hänen gentili katsantonsa ja tuo
alentuvainen äänen vieritys, kaikki tyyni!
"Rakas Copperfield'ini", lausui Mr. Micawber, ojentaen kättänsä, "tämä
on todella yhtymys, joka on aiottu painamaan mieleen, kuinka
muuttuvaiset ja epävakaiset kaikki inhimilliset -- lyhyeltä, se on mitä
erinomaisin yhtymys. Kun kävelen pitkin katua, miettien, kuinka oli
luultavaa, että jotakin ilmaantuisi (josta tätä nykyä olen hyvin
varma), näen nuoren, mutta arvossa pidetyn ystävän ilmaantuvan,
ystävän, joka on yhteydessä elämäni vaihe-rikkaimman jakson kanssa,
jopa, sopii minun sanoa, olemiseni käännekohdan kanssa. Copperfield,
rakas ystäväni, kuinka jaksatte?"
Minä en voi sanoa -- minä todella _en_ voi sanoa -- että minua ilahutti
tavata Mr. Micawber'ia siellä; mutta kuitenkin minua ilahutti tavata
häntä, ja minä puristin sydämellisesti hänen kättänsä, kysyen, kuinka
Mrs. Micawber jaksoi.
"Kiitoksia", sanoi Mr. Micawber, viitaten kädellään, niinkuin ennen, ja
sovittaen leukaansa paidankaulukseensa. "Hän on melkoisesti paranemaan
päin. Kaksoiset eivät enää ammenna ravintoansa Luonnon lähteistä --
lyhyeltä", lausui Mr. Micawber jossakin tuttavallisuuden puuskassa,
"he ovat vieroitetut -- ja Mrs. Micawber on tätä nykyä minun
matkakumppanini. Hän on iloitseva, kun hän saa uudistaa tuttavuutensa
yhden kanssa, joka kaikin päin on osoittanut itsensä jaloksi papiksi
ystävyyden pyhällä alttarilla".
Minä vastasin, että olisi hauska nähdä häntä.
"Te olette kovasti hyvä", lausui Mr. Micawber.
Mr. Micawber hymyili, sovitte taas leukaansa ja katsoi ympärillensä.
"Minä en tavannut ystävääni Copperfield'ia", sanoi Mr. Micawber
gentilisti ja ketään erityisesti puhuttelematta, "yksinäisyydessä, vaan
läsnä-olevana seurallisessa ateriassa leski-ladyn ja yhden kanssa, joka
ilmeisesti on hänen vesansa -- lyhyeltä", lausui Mr. Micawber toisessa
tuttavallisuuden puuskassa, "hänen poikansa. Minä katson kunniaksi, jos
minua esitellään".
Asian näin ollessa en voinut tehdä muuta, kuin esitellä Mr. Micawber'ia
Uriah Heep'ille ja hänen äidillensä, jonka siis tein. Kun he
nöyryyttivät itseänsä hänen edessään, asettui Mr. Micawber istumaan ja
viittasi kädellään juhlallisimmalla tavallansa.
"Jokaisella ystäväni Copperfieldin ystävällä", sanoi Mr. Micawber, "on
oikeus vaatia ystävyyttä minulta itseltä".
"Me olemme liian halpoja, Sir", arveli Mrs. Heep, "poikani ja minä
olemaan Master Copperfieldin ystäviä. Hän on tehnyt hyvin ja juonut
teensä meidän kanssamme, ja me olemme kiitolliset hänelle hänen
seurastansa; teillekin, Sir, teidän hyvyydestänne".
"Ma'am", vastasi Mr. Micawber, kumartaen, "te olette liian kohteliaat;
mutta mitä te nyt toimitatte, Copperfield? Vieläkö viini-kaupassa?"
Minä olin erittäin kiihkeä saamaan Mr. Micawber'ia pois ja vastasin,
hattu kädessä ja luullakseni hyvin punottavilla kasvoilla, että olin
oppilaana tohtori Strong'in koulussa.
"Oppilaana?" lausui Mr. Micawber, kohottaen kulmakarvojansa. "Minä olen
erittäin onnellinen siitä sanomasta, Vaikk'ei semmoinen ymmärrys, kuin
ystävälläni Copperfield'illa on" -- Uriah'lle ja Mrs. Heep'ille --
"kaipaa sitä viljelystä, jota se tarvitsisi, jos ei sillä olisi hänen
tietoansa ihmisistä ja asioista, on se kuitenkin lihava maa, joka uhkuu
salaisesta kasvullisuudesta -- lyhyeltä", sanoi Mr. Micawber,
hymyillen, uudessa tuttavallisuuden puuskassa, "se on äly, joka pystyy
käsittämään klassikoita, vaikka missä määrässä tahansa".
Uriah, jonka pitkät kädet verkalleen kiertyivät toinen toisensa ylitse,
luikerrutti aaveentapaisesti ruumistansa vyötäisistä ylöspäin,
ilmoittaaksensa suostumustaan tähän minuun koskevaan arvosteluun.
"Lähdetäänkö katsomaan Mrs. Micawber'ia, Sir?" esittelin minä,
saadakseni pois Mr. Micawber'ia.
"Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian, Copperfield", vastasi Mr.
Micawber, nousten. "Minua ei ollenkaan epäilytä sanoa näitten meidän
ystäviemme läsnä ollessa, että minä olen mies, joka on monta vuotta
taistellut rahallisen ahdingon painoa vastaan", minä tiesin, että hän
varmaan sanoisi jotakin tämänkaltaista; hän tahtoi aina kerskata
rahallisista vastuksistaan. "Välisti olen minä voitollisesti kohonnut
vastusteni ylitse. Välisti ovat vastukseni -- lyhyeltä, kaataneet minut
maahan. Niitä on ollut aikoja, jolloin minun on onnistunut lyödä heitä
useita kertoja vasten leukaa; niitä on ollut aikoja, jolloin heitä on
ollut liian monta minua vastaan, ja minä olen peräytynyt ja sanonut
Mrs. Micawber'ille Cato'n sanoilla: 'Plato, sinä puhut hyvin. Kaikki on
nyt hukassa. Minä en jaksa taistella enää'. Mutta en ole milloinkaan
eläissäni", jatkoi Mr. Micawber, "ollut tyytyväisempi, kuin
vuodattaessani surujani (jos saan suruiksi nimittää semmoisia
vastuksia, joitten pääsyynä on ollut haasteet ja kahden taikka neljän
kuukauden perästä maksettavat velkakirjat) ystäväni Copperfieldin
poveen".
Mr. Micawber päätti tämän kauniin ystävyyden-osoituksen sanoilla: "Mr.
Heep! hyvää iltaa. Mrs. Heep! nöyrä palvelianne", ja astuen sitten ulos
minun kanssani kaikkein komeimmalla tavallansa teki hän kengillään
suurta kopinaa kivikadulla ja hyräili matkalla jotakin nuottia.
Mr. Micawber oli poikennut vähäiseen ravintolaan ja asui siellä
pikkuisessa huoneessa, joka oli väliseinällä eroitettu kesti-huoneesta
ja haisi kovasti tupakan savulta. Se oli, luullakseni, ylipuolella
kyökkiä, sillä lämmin rasvankäry tuntui nousevan lattian raoista ja
tahmea hiki näkyi seinissä. Viinan löyhkästä ja lasien kilinästä
tiesin, että se oli likellä tiskiä. Täällä makasi Mrs. Micawber
vähäisellä sohvalla jonkun kilpahevosen kuvan alla, pää likellä
pesää ja jalat lykäten pois senapin-astiaa, joka oli vähäisellä
tarjous-pöydällä huoneen toisessa päässä. Mr. Micawber astui ensin
sisään hänen luoksensa sanoen: "rakas ystäväni, salli minun esitellä
sinulle yhtä tohtori Strong'in oppilasta".
Minä huomasin sivumennen, että vaikka Mr. Micawber'illa nyt oli juuri
yhtä hämärä tieto ijästäni ja asemastani, kuin aina ennen, hän
lakkaamatta muisti, niinkuin gentilin asian, että minä olin tohtori
Strong'in oppilaita.
Mrs. Micawber oli kummastunut, mutta hyvin iloinen, kun hän näki minut.
Minuakin ilahutti taas tavata häntä, ja minä istuin, kun ensin olimme
hellästi tervehtineet toisiamme, vähäiselle sohvalle hänen viereensä.
"Rakas vaimoni", lausui Mr. Micawber, "jos tahdot mainita
Copperfield'ille, mimmoinen nykyinen tilamme on, jota hän epäilemättä
haluaa kuulla, menen minä sillä aikaa lukemaan sanomalehteä ja
katsomaan, tokko jotakin ilmaantuisi anonseissa".
"Minä luulin teidän olevan Plymouth'issa, Ma'am", sanoin minä Mrs.
Micawber'ille, kun hänen puolisonsa oli mennyt.
"Rakas Master Copperfield'ini", vastasi hän, "me lähdimme
Plymouth'iin".
"Paikalla ollaksenne", viittasin minä.
"Aivan niin", arveli Mrs. Micawber. "Paikalla ollaksemme. Mutta
totuus on se: luonnonkirjoja ei tarvita tullivirastossa. Heimoni
paikkakunnallinen vaikutus _ei_ riittänyt hankkimaan mitään tointa
tässä osastossa Mr. Micawber'in kykyiselle miehelle. He tahtoisivat
mieluisammin päästä Mr. Micawber'in kykyisestä miehestä. Hän saattaisi
vaan muitten puuttuvaisuuden näkyviin. Mutta paitsi tätä", lausui Mrs,
Micawber, "en tahdo salata teiltä, rakas Master Copperfield'ini, että,
kun se heimoni haara, joka asuu Plymouth'issa, huomasi, että minä ja
pikku Wilkins ja hänen sisarensa ja kaksoiset olimme Mr. Micawber'in
muassa, he eivät vastaan-ottaneet häntä niin hellästi, kuin hänen olisi
sopinut odottaa, koska hän oli vastikään laskettu vankeudesta. Sanalla
sanoen", lausui Mrs. Micawber, ääntänsä alentaen -- "tämä on meidän
kesken -- meitä otettiin valjusti vastaan".
"Voi minua!" sanoin minä.
"Niin", arveli Mrs. Micawber. "Tosiaan on tuskallista katsella
ihmiskuntaa semmoisessa valossa, Master Copperfield, mutta meitä
otettiin ilmeisesti vastaan valjulla tavalla. Sitä ei käy epäileminen.
Sanalla sanoen, se heimoni haara, joka asuu Plymouthissa, rupesi
suorastaan loukkaamaan Mr. Micawber'ia, ennenkuin olimme olleet viikon
aikaa siellä".
Minä sanoin ja ajattelin, että heidän olisi tullut hävetä käytöstänsä.
"Mutta niin oli", jatkoi Mrs. Micawber. "Mikä nyt Mr. Micawber'in
luontoisen neuvoksi tämmöisessä tilassa? Ei muuta kuin yksi selvä
keino. Lainata matka-rahaa tältä heimoni haaralta ja palata Londoniin,
palata, maksoi mitä maksoi".
"Te palasitte siis kaikki, Ma'am?" sanoin minä.
"Me palasimme kaikki", vastasi Mrs. Micawber. "Siitä saakka olen
keskustellut muitten heimoni haarojen kanssa, mihin toimeen Mr.
Micawber'in sopisi parhaiten ryhtyä -- sillä minulla on se ajatus, että
hänen täytyy ryhtyä johonkin, Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber
todistavaisesti. "Se on tietty, ettei kuuden hengen perhe, palveliaa
lukematta, voi tyhjällä ilmalla elää".
"On kyllä, Ma'am", sanoin minä.
"Näitten muitten heimoni haarojen ajatus", jatkoi Mrs. Micawber, "on
että Mr. Micawber'in heti tulisi kääntää huomionsa hiiliin".
"Mihin, Ma'am?"
"Hiiliin", vastasi Mrs. Micawber. "Hiili-kauppaan. Tiedusteltuaan tuli
Mr. Micawber ajatelleeksi, että Medway'n hiilikaupassa ehkä olisi hänen
kykyiselle miehelle joku tulevaisuus. Siinä tapauksessa, niinkuin Mr.
Micawber aivan oikein sanoi, on ensimäinen askel, joka on otettava,
selvästi se, että mennään Medway'ta katsomaan. Me tulimmekin ja näimme
sen. Minä sanon 'me', Master Copperfield; sillä minä en koskaan",
lausui Mrs. Micawber, liikutettuna, "minä en koskaan jätä Mr.
Micawber'ia".
Minä lausuin ihmetystäni ja hyväksymistäni.
"Me tulimme", toisti Mrs. Micawber, "ja näimme Medway'n. Minun
ajatukseni tuon joen hiilikaupasta on, että se ehkä vaatii
luonnonkirjoja, mutta että se varmaan vaatii pää-omaa. Luonnonlahjoja
Mr. Micawber'illa on; pää-omaa Mr. Micawber'illa ei ole. Me näimme,
luullakseni, suuremman osan Medway'sta; ja tämä on minun yksin-omainen
päätökseni. Kun olimme niin likellä täällä päin, arveli Mr. Micawber,
että se olisi ajattelematonta, jollemme lähtisi tänne tuomiokirkkoa
katsomaan. Ensiksi siitä syystä, että se niin hyvin ansaitsee
katsomista emmekä koskaan olleet nähneet sitä; ja toiseksi siitä
syystä, että oli hyvin luultavaa, että jotakin ilmaantuisi
tuomiokirkko-kaupungissa. Me olemme olleet täällä", sanoi Mrs.
Micawber, "kolme päivää. Ei mitään ole tähän asti ilmaantunut; eikä se
hämmästyttäne teitä, rakas Master Copperfieldini, niin paljon, kuin se
vierasta hämmästyttäisi, jos saatte tietää, että tätä nykyä odotamme
yhtä remissiä Londonista, voidaksemme suorittaa rahallisia
velvollisuuksiamme tässä hotellissa. Siksi kuin tämä remissi tulee",
lausui Mrs. Micawber tunteellisesti, "olen minä suljettu pois kodistani
(minä tarkoitan asuntoamme Pentonville'ssä), pojastani, tytöstäni ja
kaksoisistani".
Minun tuli sydämestä sääli Mr. ja Mrs. Micawber'in huolettavaa tilaa,
ja minä sanoinkin sen Mr. Micawber'ille, joka nyt palasi, vieläpä
lisäsin, että olisin suonut, jotta minulla olisi kylläksi rahaa lainata
heille, mitä he tarvitsivat. Mr. Micawber'in vastauksesta näkyi,
kuinka levoton hän oli. Hän sanoi, pudistaen kättä minun kanssani,
"Copperfield, te olette tosi-ystävä; mutta pahimmassa tapauksessa ei se
mies, jolla on parran-ajokalut, ole ystävää vailla". Tämän kauhean
viittauksen kuultuaan kiersi Mrs. Micawber käsivartensa Mr. Micawber'in
kaulan ympäri ja pyysi häntä rauhoittamaan mieltänsä. Mr. Micawber
itki; mutta tyyntyi melkein kohta sen verran, että hän soitti kyyppärin
sisään ja tilasi kuuman munuaispuddingin sekä talrikillisen äyriäisiä
huomispäivän aamiaiseksi.
Kun jätin heidät hyvästi, vaativat he molemmat niin hartaasti minua
tulemaan päivällisille heidän luoksensa, ennenkuin he lähtivät pois,
ettei minun käynyt kieltäminen. Mutta koska tiesin, ettei minun sopinut
tulla seuraavana päivänä, jolloin minulla illalla oli paljon lukemista
koulua varten, ehdoitti Mr. Micawber, että hän aamun kuluessa kävisi
tohtori Strong'in puheilla (häntä aavisti, että remissi tulisi tällä
postilla) ja esittelisi senjälkeistä päivää, jos minun silloin sopisi
paremmin. Minä kutsuttiin niinmuodoin seuraavana aamupäivänä ulos
luokasta, ja tapasin vierashuoneessa Mr. Micawber'in, joka oli tullut
sanomaan, että päivällinen pidettäisiin, niinkuin puhe oli. Kun kysyin,
oliko remissi tullut, likisti hän kättäni ja lähti.
Kun samana iltana katselin ulos akkunasta, kummastuin ja käännyin vähän
levottomaksi, kun näin Mr. Micawber'in ja Uriah Heep'in käsitysten
astuvan ohitse: Uriah halpuudessaan kiitollisena siitä kunniasta, jota
hänelle osoitettiin, ja Mr. Micawber suopean tyytyväisenä, kun sai
ulottaa suojelustansa Uriah'an. Mutta minä kummastuin vielä enemmän,
kun seuraavana päivänä lähdin tuohon vähäiseen hotelliin määrättynä
päivällistuntina, joka oli kello neljä, ja Mr. Micawber'in puheesta
ymmärsin, että hän oli mennyt kotiin Uriah'n kanssa ja juonut konjakkia
ja vettä Mrs. Heep'in luona.
"Ja minä saan kertoa teille jotakin, rakas Copperfieldini", lausui Mr.
Micawber, "teidän ystävänne Heep on nuori toveri, josta ehkä vielä
tulee generali-prokuratori. Jos minä olisin tuntenut tämän nuoren
miehen siihen aikaan, jolloin vastukseni joutuivat ratkaisu-kohtaansa,
on kaikki, mitä saatan sanoa, se, että, luullakseni, olisin paljon
paremmin tyydyttänyt velkojiani, kuin nyt oli laita".
Minun oli vaikea ymmärtää, kuinka tämä olisi ollut mahdollista, koska
tiesin, ettei Mr. Micawber ollut maksanut heille mitään; mutta minä en
tahtonut kysyä. Enkä minä huolinut sanoa, että toivoin, ettei hän ollut
puhunut liian paljon Uriah'lle; enkä kysyä, olivatko puhuneet paljon
minusta. Minä pelkäsin, että loukkaisin Mr. Micawber'in taikka ainakin
Mrs. Micawber'in tunteita, koska tämä oli niin arka; mutta asia vaivasi
minua, ja minä ajattelin sitä usein jälestäpäin. Meillä oli sievät
pikku päivälliset: komeaa kalaruokaa, vasikanmunuais-paistia,
paahdettua makkaraa, peltokanaa ja puddingia. Viiniä ja väki-olutta
löytyi myöskin, ja päivällisen jälkeen laitti Mrs. Micawber meille omin
käsin maljallisen kuumaa punssia.
Mr. Micawber oli tavattoman iloinen. Minä en koskaan huomannut häntä
niin hupaiseksi. Hänen kasvonsa kiilsivät punssista, että näytti siltä,
kuin niitä olisi voideltu joka paikasta. Hän kävi iloisen
tuntehikkaaksi kaupungin suhteen ja esitteli menestystä sille,
muistuttaen, että Mrs. Micawber'in ja hänen oli ollut erittäin hauska
ja mukava olla siellä, ja ettei hän koskaan unhottaisi niitä suloisia
hetkiä, joita he olivat viettäneet Canterbury'ssä. Hän esitteli sitten
onnea minulle, ja hän ja Mrs. Micawber ja minä loimme katsahduksen
entiseen tuttavuuteemme, jonka kuluessa me myimme heidän omaisuutensa
toistamiseen. Sitten minä esittelin, että juotaisiin Mrs. Micawber'in
terveydeksi, taikka kumminkin sanoin ujosti: "jos sallitte, Mrs.
Micawber, on minun nyt kunnia juoda _teidän_ muistoksenne, Ma'am".
Jolloin Mr. Micawber piti ylistyspuheen Mrs. Micawber'in luonteesta ja
sanoi, että Mrs. Micawber aina oli ollut hänen oppaansa, filosofinsa ja
ystävänsä, ja että hän neuvoisi minua, kun minä jouduin naima-ikään,
valitsemaan toista semmoista naista, jos toista semmoista naista
löytyisi mailmassa. Kun punssi oli juotu, kävi Mr. Micawber vielä
ystävällisemmäksi ja iloisemmaksi. Koska Mrs. Micawber'inkin mieli
riemastui, lauloimme laulun: "Vanha, mennyt aika". Kun pääsimme tähän
paikkaan: "Täss' on käteni, kunnon veli", tartuimme kaikki toinen
toisemme käteen yliympäri pöytää; ja kun ilmoitimme, että mielimme
juoda oikein kelpo "Willie Waught'in",[23] emmekä ensinkään
ymmärtäneet, mitä se tarkoitti, tulimme oikein liikutetuiksi.
Sanalla sanoen, minä en ollut koskaan nähnyt ketään niin täydellisen
iloisena, kuin Mr. Micawber oli aivan illan viimeiseen hetkeen saakka,
jolloin minä heitin sydämelliset jäähyväiset hänelle ja hänen
rakastettavalle vaimollensa. Minä en siis ollenkaan tietänyt
odottaakaan, että toisena aamuna kello seitsemän saisin seuraavan
ilmoituksen, dateerattuna puolivälissä kymmenen illalla eli neljännes
tuntia sen jälkeen, kuin olin jättänyt hänet:
"Rakas, nuori ystäväni!"
"Arpa on heitetty -- kaikki on ohitse. Peittäen huolten hävitystyötä
kivulloisella teko-ilolla minä en tänä iltana ole ilmoittanut teille,
ettei löydy mitään remissin toivoa! Tässä tilassa, joka on yhtä
nöyryyttävä kestää, kuin nöyryyttävä ajatella ja kertoa, olen
suorittanut ne rahalliset velvollisuudet, joihin tässä laitoksessa
olemme joutuneet, vekselin asettamalla, joka on maksettava neljätoista
päivää a dato asunnossani Pentonville'ssä Londonissa. Kun se lankee, ei
se ole lunastettavissa. Päätös on perikato. Ukon-nuoli uhkaa, puu
pirstaantuu".
"Antakaat sen kurjan miehen, joka nyt puhuttelee teitä, rakas David
Copperfield'ini, olla tulitornina teille elämänne tiellä. Hän
kirjoittaa siinä tarkoituksessa ja siinä toivossa. Jos hän voisi
ajatella tehneensä jotakin hyötyä tällä, tunkee ehkä joku valon säde
hänen jälellä olevan elämänsä ilottomaan vankihuoneesen -- vaikka hänen
elämänsä mitta tätä nykyä on (liepeimmin sanoen) erittäin
epätietoinen".
"Tämä on viimeinen ilmoitus, rakas Copperfieldini, jonka ikinä saatte
Teidän
kerjäläiseksi joutuneelta,
viheliäiseltä
_Wilkins Micawber'ilta_".
Tämän sydäntä särkevän kirjeen sisältö pelästytti minua niin, että heti
kiirehdin tuota vähäistä hotellia kohden, aikoen poiketa siihen tohtori
Strong'ille mennessäni ja, jos mahdollista, rauhoittaa Mr. Micawber'ia
jollakin lohdutuksen sanalla. Mutta puolitiessä kohtasin Londonin
vaunut, Mr. ja Mrs. Micawber katon takapuolella. Tyvenen ilon ilmeisenä
kuvana hymyili Mr. Micawber Mrs. Micawber'in keskustelulle, syöden
saksanpähkinöitä paperipussista, samalla kuin pullo pilkisti hänen
poviplakkaristaan. Koska he eivät nähneet minua, katsoin, kaikki asiat
lukuun otettuani, parhaaksi olla heitä näkemättä. Raskas taakka oli
näin poistettu sydämeltäni, ja minä käännyin jollekin sivukadulle, joka
suoraan johdatti kouluun, tuntien ylimalkain suurta helpoitusta siitä,
että olivat lähteneet, vaikka kuitenkin yhä rakastin heitä sangen
paljon.