Minä olen monessa kohden toinen poika.
Seuraavana aamuna eineen jälkeen aloitin koulu-elämääni uudestaan. Minä
lähdin Mr. Wickfield'in kanssa tulevien opintojeni näkymölle --
vakavaan, pihalla varustettuun rakennukseen, jolla oli semmoinen
oppinut ulkomuoto, joka näytti aivan hyvin sopivan yhteen niitten
satunnaisten peltovaresten ja naakkojen kanssa, jotka lensivät alas
tuomiokirkon tornista ja koulumiehen ryhdillä kävelivät nurmikolla --
ja esiteltiin uudelle opettajalleni, tohtori Strong'ille.
Tohtori Strong näytti minun mielestäni melkein yhtä ruostuneelta, kuin
nuot korkeat rauta-aidakkeet ja portit ulkopuolella rakennusta, ja
miltei yhtä kankealta ja jykeältä, kuin ne isot kivi-urnat, jotka
olivat asetetut molemmin puolin portteja ja yhtä pitkän matkan päähän
toisistaan yltympari pihaa punaiselle tiilimuurille, ikäänkuin
härmistyneet keilat, Ajan heiteltäväksi. Hän oli kirjastossansa (minä
tarkoitan tohtori Strong'ia); hänen vaatteensa eivät olleet erittäin
hyvin harjatut eikä hänen hiuksensa erittäin hyvin kammatut; hänen
polvihousunsa olivat höllällänsä; hänen pitkät, mustat säärystimensä
auki; ja hänen kenkänsä ammottelivat niinkuin kaksi onkaloa
kaminin-matolla. Kääntäin minua kohden loisteettomia silmiänsä, jotka
muistuttivat eräästä jo aikaa unhottuneesta, sokeasta, vanhasta
hevosesta, joka tavallisesti puri ruohoa ja kompasteli hautakumpuihin
Blunderstone'n kirkkomaalla, sanoi hän, että häntä ilahutti nähdä
minua, ja sitten hän ojensi minulle kättänsä, mutta minä en tietänyt,
mitä tehdä sen, kun ei se itse tehnyt mitään.
Mutta likellä tohtori Strong'ia istui työskennellen hyvin kaunis, nuori
lady, jota hän nimitti Annie'ksi ja jota luulin hänen tyttärekseen.
Tämä päästi minut pulastani ja, laskien polvillensa, pani tohtori
Strong'in kengät jalkaan sekä säärystimet nappiin, tehden tätä yhtä
iloisesti kuin ketterästi. Kun hän oli päättänyt ja me menimme ulos
kouluhuoneesen, hämmästyin kovasti, kun kuulin Mr. Wickfield'in
toivottavan hänelle hyvää huomenta ja puhuttelevan häntä "Mrs.
Strong'iksi", ja minä ihmettelin, oliko hän tohtori Strong'in pojan
vaimo vai tohtori Strong'in oma vaimo, kun tohtori Strong itse valaisi
asian minulle.
"Asiasta toiseen, Wickfield", sanoi hän, pysähtyen käytävässä, käsi
olkapäälläni; "te ette ole vielä keksineet mitään soveliasta
toimeentuloa vaimoni serkulle?"
"Ei", vastasi Mr. Wickfield. "Ei. Ei vielä".
"Minä soisin, että se tapahtuisi niin pian kuin suinkin mahdollista,
Wickfield", lausui tohtori Strong, "sillä Jack Maldon on aivan varaton
ja joutilas; ja näistä kahdesta pahasta seuraa välisti jotakin vielä
pahempaa. Mitä tohtori Watts sanoo", lisäsi hän, katsellen minua ja
liikuttaen päätään lauselmansa tahtiin: "'Saatana keksii aina jotakin
pahaa joutilaan käden tehtäväksi'".
"Niin kyllä, tohtori", vastasi Mr. Wickfield, "mutta, jos tohtori Watts
olisi tuntenut ihmiset, olisi hänen yhtä oikein sopinut kirjoittaa:
'Saatana keksii aina jotakin pahaa vireän käden tehtäväksi'. Vireät
ihmiset toimittavat kyllä osansa mailman pahasta, siitä saatte olla
varma, Mitä ne ihmiset ovat aikaansaattaneet, jotka ovat olleet
kaikkein vireimmät hankkimaan itsellensä rahaa taikka valtaa tällä
taikka kahdella viime vuosisadalla? Ei mitään pahaa?"
"Jack Maldon ei ole koskaan oleva erittäin vireä hankkimaan itselleen
kumpaakaan, varon minä", lausui tohtori Strong, miettiväisesti
leukaansa hivuttaen.
"Kenties ei", sanoi Mr. Wickfield, "ja te palautatte minut
kysymykseemme, josta, antakaat minulle anteeksi, minä harhaannuin. Ei,
minä en ole vielä voinut hankkia mitään paikkaa Mr. Jack Maldon'ille.
Minä luulen --" hän lausui tämän jonkunlaisella epäilyksellä -- "että
havaitsen johdattavan syynne, ja tämä tekee asian vielä vaikeammaksi".
"Minun johdattava syyni", vastasi tohtori Strong, "on se, että saisin
jonkunlaista soveliasta toimitusta Annie'n serkulle ja vanhalle
leikkikumppanille".
"Niin, kyllä tiedän", arveli Mr. Wickfield, "kotona taikka ulkomailla".
"Aivan niin!" vastasi tohtori, nähtävästi kummastellen, miksi hän pani
niin paljon painoa noihin sanoihin. "Kotona taikka ulkomailla".
"Teidän omat sananne, niinkuin tiedätte", lausui Mr. Wickfield. "Taikka
ulkomailla".
"Niin oikein", vastasi tohtori. "Niin oikein. Siellä taikka täällä".
"Siellä taikka täällä? Eikö sillä ole mitään väliä?" kysyi Mr.
Wickfield.
"Ei", vastasi tohtori.
"Eikö?" kummastuksella.
"Ei vähintäkään".
"Ei siis mitään johdattavaa syytä", arveli Mr. Wickfield, "kun sanotte
ulkomailla eikä kotona?"
"Ei", vastasi tohtori.
"Minun täytyy uskoa teitä, ja tietysti minä uskon teitä", vastasi Mr.
Wickfield. "Se olisi ehkä melkoisesti helpoittanut tehtävääni, jos
olisin tietänyt siitä ennen. Mutta minä tunnustan, että minulla oli
toisenlainen käsitys".
Tohtori Strong katseli häntä hämmentyneellä ja epäilevällä muodolla,
joka melkein kohta muuttui hymyksi, joka rohkaisi minua suuresti, sillä
se oli täynnä ystävällisyyttä ja suloutta, ja siinä, niinkuin koko
hänen käytöksessään, ilmestyi, kun kerran oli tunkenut sen
syvämielisen, miettivän jääkuoren läpi, joka ympäröitsi sitä, jotakin
yksinkertaista, joka suuresti viehätti ja synnytti toiveita niin
nuoressa koulupojassa, kuin minä olin. Toistaen "ei" ja "ei
vähintäkään" ja muita lyhyitä, samanlaisia vakuutuksia, käveli tohtori
Strong kummallisilla, epätasaisilla askelilla meidän edellämme, ja me
seurasimme: Mr. Wickfield, näyttäen totiselta ja pudistaen päätänsä
itseksensä tietämättä, että minä näin hänet.
Kouluhuone oli kaunis, iso sali rakennuksen hiljaisimmassa osassa.
Viisi, kuusi tuommoista isoa urnaa katseli juhlallisesti sisään siihen,
ja siitä sopi nähdä vanha, aidattu puutarha, joka oli tohtorin oma ja
jossa persikat kypsyivät päivänpaisteisella, eteläisellä muurilla.
Akkunain alla oli nurmikolla kaksi isoa aloe-kasvia pöntössään, ja
näitten kasvien leveät, kovat lehdet (jotka näyttivät siltä kuin
olisivat tehdyt maalatusta tinasta) ovat aina siitä saakka -- sen
muiston kautta, jota ne herättävät -- olleet minulle äänettömyyden ja
yksinäisyyden esikuvana. Noin viisikolmatta poikaa oli ahkerassa työssä
kirjojensa nojalla, kun tulimme sisään, mutta he nousivat toivottamaan
hyvää huomenta tohtorille ja jäivät seisomaan, kun näkivät Mr.
Wickfield'in ja minut.
"Uusi poika, nuoret gentlemanit", lausui tohtori; "Trotwood
Copperfield".
Eräs Adams, joka oli koulun ylimmäinen, astui silloin esiin paikaltansa
ja tervehti minua. Hän näytti valkoisella kaulahuivillansa nuorelta
papilta, mutta hän oli hyvin ystävällinen ja lempeä. Hän osoitti
minulle sijani ja esitteli minut opettajille semmoisella gentlemanin
tavalla, joka, jos mikään, olisi saattanut minut levolliseksi.
Minusta näytti kuitenkin siltä, kuin niin pitkä aika olisi kulunut
siitä, jolloin olin ollut semmoisten poikien parissa taikka
minkäänlaisten minun ikäisteni kumppanien seurassa, paitsi Mick
Walker'in ja Jauhoperunan, että tunsin itseni niin oudoksi, kuin olin
ikinä eläessäni tuntenut. Minä tiesin varsin hyvin, että olin liikkunut
semmoisilla näkymöillä, joista ei heillä voinut olla mitään aavistusta,
ja että heidän ikäisekseen, heidän muotoisekseen ja vertaisekseen olin
kokenut niin kummallisia, että puoleksi luulin harjoittavani
jonkunlaista petosta, kun tulin sinne tavallisena pikku koulupoikana.
Minä olin Murdstone ja Grinby'n aikana, kuinka lyhyt taikka pitkä se
lienee ollutkaan, vieraantunut poikien huveista ja leikeistä, että
tiesin olevani aivan saamaton ja harjaantumaton tavallisimmissa
tempuissa, jotka kuuluivat niihin. Mitä hyvänsä olin oppinut, se oli
halvoissa, jokapäiväisissä elämäni huolissa niin kadonnut muististani,
että nyt, kun minua tutkittiin, minä en osannut mitään, vaan asetettiin
koulun alhaisimmalle penkille. Mutta vaikka minua huolestutti, että
minulta puuttui pojan-omaista taitoa sekä myöskin kirjallista tietoa,
kävin monta vertaa enemmän levottomaksi, kun ajattelin, että niissä,
mitä osasin, poistuin paljon kauemmaksi kumppaneistani, kuin niissä,
mitä en osannut. Minä mietin, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät
likeisestä tuttavuudestani King's Bench'in vankihuoneen kanssa? Oliko
minussa, minun itse tietämättä, jotakin, joka voisi antaa ilmi minun ja
Micawber'ilaisten keskinäisen välin -- kaikki nuot panttaukset ja
myymiset ja illalliset? Arvaappas, jos joku pojista olisi nähnyt minun
astuvan Canterbury'n katuja, väsyneenä matkastani ja ryysyisenä, ja nyt
tuntisi minut. Mitä nämät, jotka niin vähän piittasivat rahoista,
sanoisivat, jos tietäisivät, kuinka minä olin kaappinut kokoon kaikki
puolipennyni ostaakseni jokapäiväistä servelati-makkaraani ja oluttani
taikka puddingiliuskojani? Kuinka se hämmästyttäisi heitä, jotka olivat
niin viattomat Londonin elämän ja Londonin katujen suhteen, jos
huomaisivat, kuinka hyvin minä tunsin (ja kuinka häpesin tuntemistani)
muutamia mitä kurjimpia asteita molemmista? Kaikki nämät joutuivat niin
usein mieleeni tuona ensimäisenä päivänä tohtori Strong'in luona, että
epäilin vähintäkin katsettani ja liikennettäni, säikähdyin, milloin
hyvänsä joku uusista koulukumppaneistani likeni minua, ja riensin pois
samalla silmänräpäyksellä, kuin koulutunti päättyi, peläten, että
paljastaisin itseni vastatessani johonkin ystävälliseen kysymykseen tai
lähestymiseen.
Mutta Mr. Wickfield'in vanhalla rakennuksella oli semmoinen vaikutus,
että, kun koputin sitä, uudet koulukirjat kainalossani, rupesin
tuntemaan, kuinka levottomuuteni suli pois. Kun astuin ylös ilmaiseen,
vanhaan huoneeseni, näytti portaitten totinen varjo peittävän
epäilykseni ja pelkoni ja saattavan entisyyden hämärämmäksi. Minä
istuin siellä, lujasti lukien läksyjäni päivällis-aikaan asti (me
pääsimme koulusta kello kolme), ja menin alas, toivoen vielä tulevani
jommoiseksikin pojaksi.
Agnes oli vierashuoneessa, odottaen isäänsä, jota joku pidätti hänen
byroossansa. Hän kohtasi minua miellyttävällä hymyllänsä ja kysyi
minulta, mitä minä koulusta pidin. Minä sanoin hänelle, että toivoin
kyllä mieltyväni siihen, vaan että se aluksi oli minusta hiukan outo.
"Sinä et ole koskaan ollut missäkään koulussa", sanoin minä, "oletko?"
"Olen kyllä! Joka päivä".
"Niin, mutta sinä tarkoitat täällä omassa kodissasi?"
"Isäni ei voinut laskea minua muualle", vastasi hän hymyillen ja
päätänsä pudistaen. "Täytyyhän hänen emännöitsiänsä aina olla hänen
huoneessansa".
"Hän rakastaa sinua paljon, siitä olen varma", arvelin minä.
Hän nyykäytti myöntäen ja meni oven luo kuuntelemaan, joko isä tuli
ylös, että hän kohtaisi häntä portailla. Mutta kun ei isää kuulunut,
palasi hän jälleen.
"Äitini on ollut kuollut siitä saakka, kuin minä synnyin", lausui hän
tyvenellä tavallansa. "Minä tunnen vaan hänen kuvansa alikerroksessa.
Minä näin, että sinä katselit sitä eilen. Tiesitkö, kenenkä se oli?"
Minä vastasin hänelle, että tiesin sen, koska se oli niin hänen
näköisensä.
"Niin isäkin sanoo", arveli Agnes mielissänsä. "Kuule! Tuossa isäni nyt
on!"
Hänen kirkkaat, levolliset kasvonsa hohtivat ilosta, kun hän meni
kohtamaan häntä, ja kun he käsitysten tulivat sisään. Mr. Wickfield
tervehti minua sydämellisesti ja sanoi minulle, että varmaan
menestyisin hyvin tohtori Strong'in johdolla, joka oli mitä lempeimpiä
ihmisiä.
"Kenties löytyy muutamia -- vaikka minä en tiedä siitä -- jotka väärin
käyttävät hänen hyvyyttänsä", sanoi Mr. Wickfield. "Älä koskaan ole
heidän tapaisensa, Trotwood, missään asiassa. Hänessä ei ole epäluuloa
nimeksikään; ja olipa se ansio taikka vika, siitä saisi ottaa vaaria
kaikissa tekemisissään hänen kanssansa, sekä suurissa että vähissä".
Hän puhui, mielestäni, niinkuin hän olisi ollut väsynyt taikka
tyytymätön johonkin; mutta minä en miettinyt sen enemmän tätä asiaa,
sillä päivällinen ilmoitettiin juuri silloin valmiiksi, ja me menimme
alas ja istuimme samoihin paikkoihin, kuin ennen.
Me olimme tuskin tehneet niin, kun Uriah Heep pisti punaisen päänsä ja
laihan kätensä sisään ovesta ja sanoi:
"Mr. Maldon pyytää saada puhua sanan, Sir".
"Vast'ikäänpä erosin Mr. Maldon'ista", vastasi hänen isäntänsä.
"Niin, Sir", arveli Uriah, "mutta Mr. Maldon on tullut takaisin ja
pyytää saadaksensa puhua sanan".
Sillä välin kuin Uriah piti ovea auki kädellänsä, katseli hän, luulin,
minua, katseli Agnes'ia, katseli ruokia, katseli talrikkeja, katseli
jokaista esinettä huoneessa, mutta ei kuitenkaan näyttänyt katselevan
mitään; hän oli koko ajan punaisilla silmillänsä uskollisesti
tähystelevinänsä isäntäänsä.
"Pyydän anteeksi. Tulin vaan sanomaan, kun jälestäpäin ajattelin",
muistutti joku ääni Uriah'n takaa, samalla kuin tämän pää työnnettiin
pois ja puhujan ilmestyi sijaan -- "suokaat anteeksi rohkeuteni --
että, koska näyttää siltä, kuin minun ei olisi mitään muuta tarjona,
mitä pikemmin minä lähden ulkomaille, sitä parempi. Serkkuni Annie
arveli, kun puhuimme siitä, että hän mieluisammin tahtoi pitää
ystäviänsä saatavillaan, kuin nähdä heitä maanpakolaisuudessa, ja vanha
tohtori --"
"Tohtori Strong, niinkö?" keskeytti Mr. Wickfield vakavasti.
"Tohtori Strong tietysti", vastasi toinen, "minä nimitän häntä vanhaksi
tohtoriksi -- sillä ei ole mitään eroitusta, tiedättekö".
"Sitä _ei_ sovi sanoa", vastasi Mr. Wickfield.
"No, tohtori Strong'illa", jatkoi toinen -- "tohtori Strong'illa oli
sama ajatus, luulin minä. Mutta koska teidän menetystavastanne minun
suhteeni näyttää siltä kuin hän olisi muuttanut mieltänsä, ei minulla
ole mitään lisäksi sanottavaa, kuin että mitä pikemmin lähden, sitä
parempi. Sentähden päätin tulla takaisin ja sanoa, että mitä pikemmin
lähden, sitä parempi. Kun kuitenkin täytyy syöstä veteen, ei auta
rannalla vitkailla".
"Teidän asiassanne vitkaillaan niin vähän, Mr. Maldon, kuin
mahdollista, saatte luottaa siihen", lausui Mr. Wickfield.
"Kiitoksia", sanoi toinen. "Paljon kiitoksia. Minä en tahdo katsoa
lahjahevosta suuhun; se ei ole mikään miellyttävä työ, muutoin,
rohkenen väittää, saisi serkkuni Annie helposti asian sovitetuksi
omalla tavallansa. Luullakseni ei Annie'n tarvitsisi muuta, kuin sanoa
vanhalle tohtorille --"
"Te tarkoitatte, että Mrs. Strong'in ei tarvitsisi muuta, kuin sanoa
puolisollensa -- ymmärränkö teitä oikein?" kysyi Mr. Wickfield.
"Ihan oikein", vastasi toinen -- "ei tarvitsisi muuta kuin sanoa, että
hän tahtoisi sitä ja sitä asiaa siksi ja siksi, ja se muodostuisi aivan
luonnollisesti siksi ja siksi".
"Ja miksi juuri aivan luonnollisesti, Mr. Maldon?" kysyi Mr. Wickfield,
levollisesti syöden päivällistänsä.
"No, koska Annie on viehättävä nuori tyttö, ja tuo vanha tohtori --
tohtori Strong'ia tarkoitan -- ei ole aivan viehättävä nuori poika",
vastasi Mr. Maldon nauraen. "Ei kenenkään tarvitse loukkaantua
sanoistani, Mr. Wickfield. Minä tarkoitan vaan, että arvatakseni
jonkunlainen korvaus on oikea ja järjellinen semmoisessa avioliitossa".
"Korvaus vaimolle, Sir?" kysyi Wickfield totisesti.
"Niin, vaimolle, Sir", vastasi Mr. Jack Maldon nauraen. Mutta huomaten,
että Mr. Wickfield jatkoi päivällistänsä samalla levollisella tavalla,
ja ettei ollut mitään toivoa saada häntä höllittämään jäntärettäkään
kasvoissaan, lisäsi hän:
"Kuitenkin olen nyt sanonut, mitä palasin sanomaan, ja vielä kerran
pyytäen anteeksi rohkeuttani lähden pois. Tietysti noudatan teidän
määräyksiänne ja pidän asiaa vaan meidän kahden ratkaistavana, ettei
sitä tarvitse mainita tohtorin luona".
"Oletteko syöneet päivällistä?" kysyi Mr. Wickfield, viitaten
kädellänsä pöytää kohden.
"Kiitoksia. Minä menen päivällisille", lausui Mr. Maldon, "serkkuni
Annien luokse. Jumalan haltuun!"
Paikaltansa nousematta katseli Mr. Wickfield miettivästi hänen
jälkeensä, kun hän meni ulos. Hän oli mielestäni jotenkin pintapuolinen
nuori gentlemani; hänellä oli kauniit kasvot, nopea tapa puhua ja
itseensä luottavainen, rohkea ulkomuoto. Ja tämä oli mitä ensinnä sain
nähdä Mr. Jack Maldon'ista, jota en odottanut saavani niin pian nähdä,
kun aamulla kuulin tohtori Strong'in puhuvan hänestä.
Päivällistä syötyämme menimme ylikerrokseen jälleen, jossa kaikki kävi
aivan samalla lailla, kuin edellisenä päivänä. Agnes asetti lasit ja
karaffit samaan nurkkaan, ja Mr. Wickfield istui juomaan ja joi
melkoisesti. Agnes soitti pianoa hänelle, ompeli ja puhui ja pelasi
muutamia eriä dominoa minun kanssani. Tavalliseen aikaan laitti hän
teetä, ja jälestäpäin, kun minä olin tuonut alas kirjani, katseli hän
niihin ja osoitti minulle, mitä hän tiesi niistä (joka ei suinkaan
ollut vähän, vaikka hän sanoi päinvastoin) ja mikä oli paras tapa oppia
ja ymmärtää niitä. Näitä sanoja kirjoittaessani näen hänet itse, hänen
kainon, säännöllisen, lempeän käytöksensä ja kuulen hänen kauniin,
tyvenen äänensä. Se johdatus kaikenlaiseen hyvään, jota tuonnempana
hänestä sain, alkaa jo tuntua rinnassani. Minä rakastan pikku Em'lyä
enkä rakasta Agnes'ia -- ei, ei ollenkaan samalla tavalla -- mutta minä
tunnen, että missä Agnes on, siinä on hyvyys, rauha ja totuus, ja että
tuo lempeä valo maalatusta kirkon-akkunasta, jonka näin monta aikaa
takaperin, aina kohtaa häntä ja minua, kun olen likellä häntä, sekä
kaikkia, mitä hänen ympärillänsä on.
Kun Agnes'in oli tullut aika vetäytyä pois yöksi ja hän oli jättänyt
meidät, ojensin minä kättäni Mr. Wickfield'ille, itsekin levolle
lähteäkseni. Mutta hän pidätti minua ja sanoi: "tahtoisitko jäädä
meille, Trotwood, vai muuttaa muualle?"
"Jäädä tänne", vastasin minä nopeasti.
"Sinä olet varma siitä?"
"Niin. Jos saan!"
"No, minä varon, että elämme vaan semmoista ikävää elämää täällä,
poikani", sanoi hän.
"Ei ikävämpää minulle, kuin Agnes'ille, Sir. Ei ollenkaan ikävää!"
"Kuin Agnes'ille", toisti hän, astuen verkalleen ison kaminin-reunuksen
luo ja nojautuen siihen. "Kuin Agnes'ille!"
Hän oli sinä iltana juonut viiniä niin paljon (taikka minä luulin hänen
juoneen), että hänen silmänsä olivat veristyneet. Ei niin, että minun
sopi nähdä niitä nyt, sillä hän oli luonut ne maahan ja varjosti niitä
kädellään; mutta minä olin tarkannut niitä vähäistä ennen.
"Minä kummastelen", mumisi hän, "väsyykö Agnes'ini minuun. Milloin minä
ikinä väsyisin häneen! Mutta se on toista -- se on aivan toista".
Hän mietti itsekseen -- eikä puhunut minulle; sen vuoksi pysyin ääneti.
"Ikävä vanha asunto", hän lausui, "ja yksitoikkoinen elämä -- mutta
minun täytyy pitää häntä luonani. Minun täytyy pitää häntä luonani. Jos
se ajatus, että minä kuolen ja jätän lemmittyni, taikka että lemmittyni
kuolee ja jättää minut, tulee, niinkuin kummitus, häiritsemään
onnellisimpia hetkiäni ja on vaan hukutettava tuohon --"
Hän ei täyttänyt lausetta, vaan astui hitaasti siihen paikkaan, jossa
hän oli istunut, kallisti tietämättänsä tyhjää karaffia, niinkuin
kaataakseen viiniä siitä, asetti sen pois kädestään ja meni takaisin
entiselle sijallensa.
"Jos on vaikea kestää sitä, kun hän on täällä", lausui hän, "kuinka
kävisikään, jos hän olisi poissa? Ei, ei, ei. Minun on mahdoton koettaa
sitä".
Hän nojautui taas kaminin-reunukseen, tuumien niin kauan, etten voinut
päättää, tuliko minun mennä ja kenties herättää häntä vai pysyä
alallani, missä olin, kunnes hän toipuisi uneksimisestaan. Vihdoin hän
virkistyi itsestänsä ja katseli ympäri huonetta, siksi kuin hänen
silmänsä kohtasivat minun silmäni.
"Sinä jäät siis meille, Trotwood?" sanoi hän omituisella tavallansa ja
niinkuin hän olisi vastannut johonkin, jota minä juuri olin lausunut.
"Se ilahuttaa minua. Sinusta on seuraa meille molemmille. Se on
terveellistä, kun saamme pitää sinut täällä. Terveellistä minulle,
terveellistä Agnes'ille, terveellistä ehkä meille kaikille".
"Minä olen varma siitä, että se on minulle, Sir", vastasin minä. "Minä
olen niin iloinen, kun saan olla täällä".
"Sepä on oiva toveri!" arveli Mr. Wickfield. "Niin kauan kuin sinua
ilahuttaa olla täällä, saat myöskin jäädä tänne". Hän pudisti kättä
minun kanssani asian vahvistukseksi, taputti minua olkapäälle ja sanoi
minulle, että, jos minulla oli jotakin tekemistä iltaisin sen jälkeen,
kuin Agnes oli jättänyt meidät, taikka jos minun teki mieli huvikseni
lukea jotakin, minä altiisti saisin tulla alas hänen huoneesensa ja
seurustella hänen kanssaan, kun hän oli siellä ja minä niin halusin.
Minä kiitin häntä hänen hyvyydestään, ja koska hän pian sen jälkeen
meni alas enkä minä ollut väsynyt, menin minäkin alas, kirja kädessäni,
puoleksi tunniksi käyttääkseni hänen lupaansa.
Mutta kun näin valkeata tuossa vähäisessä ympyriäisessä byroossa ja
samalla tunsin itseni vedetyksi Uriah Heep'in puoleen, jolla oli
jonkunlainen viehätysvoima minun suhteeni, menin sen sijaan tänne. Minä
tapasin Uriah'n lukemasta isoa, lihavaa kirjaa semmoisella osottavalla
tarkkuudella, että hänen laiha etusormensa seurasi jokaista riviä, jota
hän luki, ja jätti (ainakin minä täyttä totta luulin niin) tahmaisia
jälkiä pitkin sivua, niinkuin etana.
"Te työskentelette myöhään tänä iltana, Uriah", sanon minä.
"Niin, Master Copperfield", vastaa Uriah.
Kun nousin vastapäiselle tuolille mukavammin puhuakseni hänen kanssaan,
huomasin, ettei hänessä näkynyt mitään semmoista, kuin hymy, vaan että
hän ainoastaan osasi väljentää suutansa ja muodostaa kaksi jyrkkää
lovea alaspäin poskea kummallakin puolella, ja nämät tiesivät hymyä.
"Minä en tee byroo-työtä, Master Copperfield", lausui Uriah.
"Minkälaista työtä siis?" kysyin minä.
"Minä kartutan lain-opillisia tietojani, Master Copperfield", vastasi
Uriah. "Minä tutkin Tidd'in käsikirjaa. Voi semmoista kirjailiaa kuin
Mr. Tidd on, Master Copperfield!"
Minun tuolini oli semmoinen vartiantorni, että, kun katselin, kuinka
hän tämän ihastuneen huudahuksen jälkeen taas alkoi lukea ja
etusormellansa seurata rivejä, minä näin, että hänen sieraimensa, jotka
olivat ohuet ja suipot ja terävillä uurteilla varustetut, laajenivat ja
supistuivat omituisella ja kovin ilkeällä tavalla -- jotta ne näyttivät
vilkkuvan silmien sijasta, jotka tuskin milloinkaan vilkkuivat.
"Minä arvaan, että olette suuri lakimies?" lausuin minä, tuokion häntä
katseltuani.
"Minäkö, Master Copperfield?" kysyi Uriah. "Voi, ei! Minä olen sangen
halpa henkilö".
Minä huomasin, että oli perää tuossa luulossani hänen käsistänsä, sillä
hän hieroi usein kämmeniänsä toisiansa vastaan ikäänkuin pusertaaksensa
niitä kuivaksi ja lämpimäksi, jonka ohessa hän monta kertaa varkain
pyyhki niitä nenäliinallansa.
"Minä tiedän hyvin, että olen kaikkein halvin henkilö mailmassa",
lausui Uriah Heep ujosti; "olkoon toinen mikä tahansa. Äitini on
myöskin sangen halpa henkilö. Me asumme halvassa majassa, Master
Copperfield, mutta meillä on paljon, josta sopii olla kiitollinen.
Isäni entinen virka oli halpa. Hän oli haudankaivaja".
"Mikä hän nyt on?" kysyin minä.
"Hän on nyt osan-ottaja ijankaikkisessa kunniassa. Master Copperfield",
vastasi Uriah Heep. "Mutta meillä on paljon, josta sopii olla
kiitollinen. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä, että saan
oleskella Mr. Wickfield'in luona!"
Minä kysyin Uriah'lta, oliko hän kauan ollut Mr. Wickfield'in luona.
"Minä olen nyt neljättä vuotta hänen luonansa, Master Copperfield",
vastasi Uriah, sulkien kirjaansa, kun hän ensin oli tarkasti merkinnyt
paikan, johon hän oli laannut. "Minä tulin tänne vuotta jälkeen isäni
kuoleman. Kuinka kiitollinen minun tulee olla siitä! Kuinka kiitollinen
minun tulee olla Mr. Wickfield'in hyvyydestä, kun hän antaa minulle
laissa määrätyn opetuksen, jota minä en muutoin äitini ja omien vähien
varojeni vuoksi jaksaisi hankkia itselleni!"
"Kun siis oppi-aikanne on ohitse, olette kai oikea lakimies?" sanoin
minä.
"Jumalan avulla, Master Copperfield", vastasi Uriah.
"Te ehkä pääsette ennen pitkää Mr. Wickfield'in asiakumppaniksi",
lausuin minä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi; "ja silloin sanotaan
'Wickfield ja Heep' taikka 'Heep, ennen Wickfield'".
"Ei suinkaan, Master Copperfield", vastasi Uriah, päätänsä pudistaen,
"minä olen liian halpa siksi!"
Hän näytti todellakin tavattomassa määrässä noitten kasvojen
kaltaiselta, jotka olivat leikatut hirrenpäähän ulkopuolella akkunaani,
kun hän istui halpuudessaan ja syrjästä katseli minua, suu
väljentyneenä ja lovet poskissa.
"Mr. Wickfield on aivan oivallinen mies, Master Copperfield", sanoi
Uriah. "Jos olette tunteneet hänet kauan aikaa, tiedätte sen varmaan
paljon paremmin, kuin minä voin kertoa teille".
Minä vastasin, että olin vakuutettu siitä, että hän oli; mutta etten
ollut tuntenut häntä kauan, vaikka hän oli tätini ystävä.
"Vai niin, Master Copperfield", lausui Uriah. "Teidän tätinne on
miellyttävä lady, Master Copperfield!"
Hänellä oli, kun hän tahtoi osoittaa innostustaan, jonkunlainen tapa
väännellä itseänsä, joka oli sangen ruma ja joka käänsi pois huomioni
siitä kohteliaisuudesta, jonka hän oli lausunut sukulaisestani, hänen
kaulansa ja ruumiinsa käärmeenkaltaisiin luikerruksiin.
"Miellyttävä lady, Master Copperfield!" arveli Uriah Heep. "Hän
ihmettelee suuresti Miss Agnes'ia, Master Copperfield, luulen minä?"
Minä sanoin rohkeasti "kyllä"; ei sentähden, että olisin tietänyt
mitään siitä, Jumala antakoon minulle anteeksi!
"Minä toivon, että tekin ihmettelette häntä, Master Copperfield",
lausui Uriah. "Mutta minä olen varma siitä".
"Jokaisen täytyy ihmetellä häntä", vastasin minä.
"Voi! kiitoksia, Master Copperfield", sanoi Uriah Heep, "tästä
muistutuksesta! Siinä on niin paljon totuutta! Vaikka minä olen halpa,
tiedän, että siinä on _niin_ paljon totuutta! Voi! kiitoksia, Master
Copperfield!"
Tunteittensa hartaudessa väänsi hän itsensä kokonaan pois tuoliltaan
ja, alas tultuaan, alkoi hän hankkia kotiinlähtöä.
"Äiti odottaa minua", lausui hän, katsahtaen vaaleaan, tylsäkasvoiseen
taskukelloonsa, "ja käy levottomaksi, sillä, vaikka me olemme kovasti
halpoja, Master Copperfield, rakastamme paljon toisiamme. Jos
tahtoisitte käydä meitä tervehtimässä joskus puolipäivän jälkeen ja
juoda kupillisen teetä matalassa asunnossamme, olisi äitini yhtä ylpeä
teidän seurastanne, kuin minä".
Minä sanoin, että mielelläni tulisin.
"Kiitoksia, Master Copperfield", vastasi Uriah, asettaen kirjaansa
hyllylle -- "arvatakseni jäätte tänne joksikin aikaa, Master
Copperfield?"
Minä sanoin, että minun oli, luullakseni, määrä saada kasvatusta
täällä, niin kauan kuin kävin koulua.
"Vai niin!" huudahti Uriah, "minä arvaan, että _te_ lopullisesti
joudutte Mr. Wickfield'in ammattikumppaniksi, Master Copperfield!"
Minä väitin, ettei minulla ollut mitään semmoista tarkoitusta ja ettei
kenelläkään ollut mitään semmoista tuumaa minun puolestani; mutta Uriah
kiisti imarrellen vastaan, lausuen ehtimiseen kaikkiin vakuutuksiini:
"kyllä, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" ja "totta
tosiaan, Master Copperfield, minä arvaan, että joudutte!" Kun hän
vihdoin oli valmis lähtemään byroosta yöksi, kysyi hän minulta,
soveltuiko se minun mukavuuteeni, että kynttilä sammutettiin, ja, kun
vastasin "soveltuu", sammutti hän sen heti. Pudistettuaan kättä minun
kanssani -- hänen kätensä tuntui pimeässä niinkuin kala -- avasi hän
hiukan ovea katua päin, hiipi ulos, sulki sen ja jätti minut
hapuilemaan takaisin huoneeseni, joka maksoi minulle vähäisen vaivaa ja
kuperinkeikan hänen tuolinsa ylitse. Tämä oli, luullakseni, lähin syy,
miksi minä koko puolen yötä, niinkuin minusta tuntui, uneksin hänestä,
ja uneksin muun muassa, että hän oli työntänyt Mr. Peggotyn huoneen
vesille jotakin rosvoretkeä varten, että sen mastonhuipussa liehui
musta lippu, johon oli kirjoitettu "Tidd'in käsikirja", ja että hän
tämän pirullisen merkin alla vei minut ja pikku Em'lyn Espanjan mereen
hukutettavaksi.
Minä voitin vähän levottomuuteni, kun seuraavana päivänä menin kouluun,
ja sen-jälkeisenä päivänä vielä enemmän, ja sillä tapaa vähitellen
pudistin sen pois, että tuskin pari viikkoa oli kulunut, ennenkuin olin
aivan niinkuin kotona ja onnellinen uusien kumppanien parissa. Minä
olin jotenkin kömpelö heidän leikeissään ja takapajulla heidän
opinharjoituksissaan, mutta tottumus parantaisi minut epäilemättä
edellisessä suhteessa, toivoin minä, ja ankara työ jälkimäisessä. Minä
rupesin siis ahkeraan työhön sekä leikissä että todenteossa, ja
saavutin paljon kiitosta. Ennen pitkää kävi Murdstone ja Grinby'n luona
vietetty elämäni niin oudoksi minulle, että tuskin uskoin sitä todeksi,
mutta nykyinen elämäni muuttui niin tutuksi, että näytin eläneen sitä
kauan aikaa.
Tohtori Strong'in koulu oli oivallinen koulu: se erisi yhtä paljon Mr.
Creakle'n koulusta, kuin hyvä pahasta. Sen vakavat ja soveliaat säännöt
perustuivat viisaasen järjestelmään, kaikissa asioissa vedottiin
poikien kunniantuntoon ja rehellisyyteen, ja julkisesti koetettiin
luottaa siihen, että pojilla oli nämät ominaisuudet, jolleivät
osoittaneet, etteivät ansainneet sitä. Tämä sai ihmeitä aikaan. Me
tunsimme kaikki, että meillä oli jokaisella osa laitoksen hallinnossa
ja sen arvon kannattamisessa. Tästä me ennen pitkää liityimme aivan
hartaasti siihen -- ainakin minä puolestani, enkä minä koskaan koko
siellä oloni aikana tuntenut ketään poikaa, jonka ei olisi ollut laita
sama -- ja opimme halukkaasti, tahtoen tuottaa sille kunniaa.
Lomahetkinä meillä oli jaloja leikkejä ja paljon vapautta; mutta
silloinkin, niinkuin muistan, puhuttiin meistä hyvää kaupungissa, ja
harvoin me asumme taikka käytöksemme kautta häväisimme tohtori
Strong'in ja tohtori Strong'in poikien mainetta.
Muutamat korkeammat koulupojat asuivat tohtorin talossa ja heiltä minä
toisessa kädessä kuulin niitä näitä tohtorin elämästä -- esimerkiksi,
kuinka hän ei ollut täyttä kahtatoista kuukautta ollut naimisissa sen
kauniin, nuoren ladyn kanssa, jonka olin nähnyt hänen lukuhuoneessaan
ja jonka hän oli nainut rakkaudesta, kosk'ei tällä ollut äyriäkään
rahaa, mutta sen sijaan kokonainen parvi köyhiä sukulaisia (niin
kumppanimme kertoivat), jotka olivat valmiit tunkemaan tohtoria pois
kodista ja kartanosta. Samoin myöskin, kuinka tohtorin aateksivainen
luonto sai alkunsa siitä, että hän aina etsi kreikkalaisia juuria;
jonka minä viattomuuttani ja taitamattomuuttani luulin olevan
jonkunlaisen kasvin-tutkijan kiihkon tohtorissa, semminkin kuin hän
aina ulkona käydessään katseli maahan -- siksi kuin käsitin, että
sananjuuria hän etsi jotakin sanakirjaa varten, jota hän mietti. Adams,
ylimmäinen poikamme, jolla oli taipumus matematikaan, oli laskenut,
niin minulle juteltiin, kuinka paljon aikaa menisi tämän sanakirjan
valmistamiseen tohtorin suunnitelman ja työnmäärän mukaan. Hän arveli,
että siihen menisi tuhat-kuusisataa ja yhdeksänviidettä vuotta,
luettuna tohtorin viimeisestä elikkä kahdennesta seitsemättä
syntymäpäivästä.
Mutta tohtori itse oli koko koulun epäjumala; ja huono koulu se
epäilemättä olisi ollutkin, jollei niin olisi ollut laita, sillä hän
oli mitä parhaita ihmisiä koko mailmassa: hänellä oli niin
yksinkertainen ja suora mieli-ala, että se olisi saattanut liikuttaa
itse urnienkin kivisydämiä muurilla. Kun hän käveli edestakaisin sillä
puolella pihaa, joka oli rakennuksen sivulla, ja nuot satunnaiset
peltovarekset ja naakat katselivat häntä, pää viekkaasti kallellansa,
niinkuin he olisivat tietäneet, kuinka paljon enemmän he tunsivat
mailman menoista, kuin hän, jos silloin joku kerjäläinen pääsi niin
likelle hänen narisevia saappaitaan, että hän sai hänet ottamaan
korviinsa vaan yhdenkin lauseen jostakin onnettomuuden jutusta, oli
kerjäläisen toimeentulo taattu seuraaviksi kahdeksi päiväksi. Se oli
niin tunnettu asia talossa, että opettajat ja ylimmäiset pojat
koettivat kulmissa häätää näitä kulkiaimia, hypätä ulos akkunoista ja
ajaa heitä pois pihasta, ennenkuin ehtivät ilmoittamaan läsnä-oloansa
tohtorille; ja tämä estäminen tapahtui välisti onnellisesti muutamien
kyynärien päässä hänestä ilman että hän, edestakaisin kävellessään,
huomasi mitään. Ulkopuolella omaa aluettansa ja suojelusta vailla oli
tohtori niinkuin lammas leikkaajan käsissä. Hän olisi voinut riisua
säärystimensä jalastaan ja antaa ne pois. Kävikin meidän kesken
semmoinen puhe (minulla ei ole mitään käsitystä eikä minulla ole
koskaan ollut, millä perusteella, mutta minä olen uskonut sen niin
monta vuotta, että aivan varmaan tiedän sen todenmukaiseksi), että hän
eräänä kylmänä talvipäivänä suorastaan lahjoitti säärystimensä
jollekulle kerjäläisvaimolle, joka aikaansaatti pahennusta
naapuristossa, kun hän ovesta oveen näytti kaunista, pientä lasta, joka
oli kääritty näihin vaatekappaleisin, jotka tunnettiin joka paikassa,
koska ne olivat yhtä tutut ympäristössä, kuin itse tuomiokirkko. Tarina
lisää, että ainoa, joka ei tuntenut, että ne olivat hänen omansa, oli
tohtori itse, ja että, kun ne vähä aika sen jälkeen asetettiin näkyviin
ulkopuolelle vähäistä, huonomaineista puotia, jossa semmoisia kapineita
vaihdettiin gin'iin,[21] hän useita kertoja huomattiin pitelevän niitä
hyväksyväisesti, ikäänkuin ihmetellen jotakin uutta niitten mallissa ja
katsoen niitä paremmiksi, kuin omia säärystimiänsä.
Sangen hauska oli nähdä tohtoria yhdessä kauniin, nuoren vaimonsa
kanssa. Hän osoitti hellyyttänsä tätä kohtaan isällisellä, lempeällä
tavalla, joka jo yksinään näytti ilmoittavan hyvää miestä. Minä näin
heidän usein kävelevän puutarhassa, jossa persikat kasvoivat, ja
välisti minä vielä tarkemmin katselin heitä luku- taikka
vierashuoneessa. Mrs. Strong näytti minusta pitävän paljon huolta
tohtorista ja rakastavan häntä suuresti, vaikk'en minä koskaan luullut
hänen olevan erittäin mieltyneenä tuohon sanakirjaan, josta tohtori
aina kuljetti plakkareissaan ja hattunsa kopassa muutamia raskaita
lohkoja ja jota hän tavallisesti näytti selittävän vaimolleen, kun he
liikkuivat.
Minä näin hyvin usein Mrs. Strong'in sekä sentähden, että hän oli
ruvennut pitämään minusta sinä aamuna, jona minä esiteltiin tohtorille,
ja aina jälestäpäin oli hyvä minulle ja piti väliä minulla, jotta
myöskin sentähden, että hän suuresti rakasti Agnes'ia ja usein kävi
meillä. Minusta oli hänen ja Mr. Wickfield'in keskinäisessä olossa joku
kummallinen jäykkyys (hän näytti pelkäävän Mr. Wickfield'iä), jota yhä
kesti. Kun hän tuli sinne iltaisin, ei hän mielellään suostunut, että
Mr. Wickfield saatti häntä kotiin, vaan sen sijaan kiirehti pois minun
kanssani. Ja välisti, kun iloisesti pyrimme yhdessä tuomiokirkon tarhan
poikki emmekä odottaneet kohtaavamme ketään, suitti tapahtua, että
kohtasimme Mr. Jack Maldon'in, joka aina kummastui, kun hän näki
meidät.
Mrs. Strong'in äiti oli semmoinen lady, joka aina suuresti huvitti
minua. Hänen nimensä oli Mrs. Markleham, mutta meidän poikien oli tapa
nimittää häntä "vanhaksi soturiksi" hänen päällikkyytensä vuoksi ja
siihen taitoon katsoen, jolla hän käyttäytti suuria sukulaisjoukkoja
tohtoria vastaan. Hän oli vähäinen, terävä-silmäinen nainen, jolla
tavallisesti, kun hän oli parhaassa puvussaan, oli päässään muuttumaton
lakki, joka oli koristettu muutamilla tekokukilla ja kahdella
tekoperhosella, jotka olivat lentelevinään kukkien ympärillä. Meissä
oli joku taika-uskoinen ajatus, että tämä lakki oli tullut Franskasta
ja ettei se suinkaan ollut saanut alkuansa mistään muusta, kuin tämän
kekseliään kansan taitavuudesta; mutta kaikki, mitä minä varmaan tiedän
siitä, on, että se aina ilmestyi iltaisin, milloin hyvänsä Mrs.
Markleham ilmestyi; että sitä kuljetettiin ystävien seuroihin
hinduilaisessa korissa; että perhoset omituisella tavalla aina
värisivät, sekä että ne, niinkuin vireät mehiläiset, käyttivät
helottavia hetkiä tohtori Strong'in kustannuksella.
Minun oli hyvä tilaisuus oikein tarkastella "vanhaa soturia" -- minä en
käytä tätä nimeä epäkunnioituksella -- eräänä iltana, joka on kiintynyt
muistooni toisen asian kautta, jota kohta aion kertoa. Se oli joku
ilta, jolloin tohtorilla oli vähäiset pidot siitä syystä, että Mr. Jack
Maldon oli Indiaan matkustamallansa. Tänne hänen oli määrä lähteä
kadettina taikka muuna semmoisena, koska Mr. Wickfield viimein oli
saanut tämän asian laidalleen. Sattui samalla olemaan tohtorin
syntymäpäivä. Meillä oli ollut lupa sinä päivänä, me olimme antaneet
hänelle lahjoja aamulla, pitäneet puhetta hänelle ylimmäisen pojan
kautta ja hurranneet hänelle, siksi kuin olimme käheät ja hän oli
vuodattanut kyyneliä. Ja nyt menimme, Mr. Wickfield, Agnes ja minä,
illalla kotiin hänen luoksensa teetä juomaan.
Mr. Jack Maldon oli siellä ennen meitä. Mrs. Strong, joka oli puettu
valkoisiin kirsikanvärisillä nauhoilla, soitti pianoa, kun me astuimme
sisään, ja Mr. Maldon kallistui hänen puoleensa lehtiä kääntääksensä.
Mrs. Strong'in heleän punainen ja valkoinen iho ei ollut mielestäni
niin uhkea ja kukankaltainen, kuin tavallisesti, kun hän kääntyi meitä
kohden; mutta hän näytti hyvin kauniilta, ihmeen kauniilta.
"Minä olen unhottanut, tohtori", sanoi Mrs. Strong'in äiti, kun olimme
käyneet istumaan, "lausua päivän tervehdyksiä teille -- vaikka ne,
niinkuin hyvin arvaatte, eivät suinkaan ole tyhjiä tervehdyksiä vaan
minun puoleltani. Sallikaat minun toivottaa teille vielä monta
onnellista syntymäpäivää".
"Kiitoksia paljon, Ma'am", vastasi tohtori.
"Monta monituista onnellista syntymäpäivää", lausui "vanha soturi".
"Ei ainoastaan teidän itse tähtenne, vaan Annie'n ja John[22] Maldon'in
ja monen muun tähden. Minusta näyttää, kun se olisi ollut eilen, John,
kun pikku poikana, päätä lyhyempänä, kuin Master Copperfield,
karviaspensaitten takana kryytimaassa ilmoitit rakkautesi Annie'lle".
"Älkäät, rakas äiti", sanoi Mrs. Strong, "puhuko siitä nyt".
"Älä ole järjetön, Annie", vastasi hänen äitinsä. "Jos semmoisia
kuullessasi punehdut nyt, kun olet vanha, naitu vaimo, milloin
herkeetkään punehtumasta niitä kuullessasi?"
"Vanha?" huudahti Mr. Jack Maldon. "Annie? Kuinka?"
"Niin, John", vastasi "soturi".
"Todella vanha, naitu vaimo. Vaikk'ei vanha ijältään -- sillä milloin
sinä taikka kukaan muu ikinä on kuullut minun sanovan, että
kahdenkymmenen-vuotinen tyttö on vanha ijältä! -- on serkkusi tohtorin
vaimo ja semmoisena hän on mitä minä sanoin. Se on hyvä sinulle, John,
että serkkusi on tohtorin vaimo. Sinä olet saanut hänessä mahtavan ja
hyvän ystävän, joka tulee vielä paremmaksi, sitä rohkenen ennustaa, jos
ansaitset sitä. Minussa ei ole mitään väärää ylpeyttä. Minä en koskaan
epäile vapaasti myöntäessäni, että heimossamme löytyy muutamia jäseniä,
jotka tarvitsevat ystävää. Sinä olit itse yksi niistä, ennenkuin
serkkusi vaikutus hankki sinulle yhden".
Sydämensä hyvyydessä viittasi tohtori kädellänsä, niinkuin
haihduttaaksensa hänen puhettansa ja säästääksensä Mr. Jack Maldon'ilta
enempiä muistutuksia. Mutta Mrs. Markleham vaihti tuolinsa toiseen,
joka oli lähinnä tohtoria ja laskien viuhkaansa hänen takinhiallensa
sanoi:
"Ei, todella, rakas tohtorini, teidän täytyy antaa anteeksi minulle,
jos näytän pysyvän vähän kauemmin tässä aineessa, mutta tunteeni ovat
niin syvät. Minä nimitän sitä oikein monomaniakseni, se on semmoinen
mieli-aine minulle. Te olette siunaus meille. Te olette Jumalan lahja,
tiedättekö"!
"Joutavia, joutavia", lausui tohtori.
"Ei, ei, minä pyydän anteeksi", vastasi "vanha soturi". "Kosk'ei kukaan
muu ole läsnä, paitsi rakas, vilpitön ystävämme Mr. Wickfield, en voi
suostua siihen, että minua pakoitetaan vaikenemaan. Jos jatkatte
samalla tavalla, käytän anopin oikeuksiani ja torun teitä. Minä olen
aivan rehellinen ja suorapuheinen. Mitä aion sanoa, on mitä sanoin, kun
ensi kerran hämmästytitte minua -- te muistatte, kuinka minä
hämmästyin? -- ja kositte Annie'ta. Ei sentähden, että oli mitään
erinomaista itse kosimisessa -- se olisi naurun asia, jos sitä
sanoisin! -- vaan sentähden, että minä, koska olitte tunteneet hänen
isä raukkansa ja Annie'n itse kuusikuukautisesta lapsesta asti, en
koskaan ollut ajatellut teitä siltä kannalta eikä ylimalkain naimisiin
aikovaksi -- sentähden vaan".
"Niin, niin", arveli tohtori säyseästi. "Älkäät huoliko niistä".
"Mutta minä _huolin_", lausui "vanha soturi", laskien viuhkaansa
tohtorin huulille. "Minä huolin niistä paljon. Minä muistutan näistä
asioista, että saadaan väittää minua vastaan, jos olen väärässä. No
niin! Sitten minä puhuin Annie'lle ja kerroin hänelle, mitä oli
tapahtunut. Minä sanoin: 'rakas lapseni, tohtori Strong on vartavasten
käynyt täällä ja tehnyt sinuun koskevan kauniin ilmoituksen ja
tarjomuksen'. Koetinko minä vähimmälläkään tavalla taivuttaa häntä? Ei.
Minä sanoin: 'no, Annie, kerro minulle tuossa paikassa totuus, onko
sydämesi vapaa?' 'Äiti', hän vastasi itkien, 'minä olen kovin nuori' --
joka olikin aivan totta -- 'ja minä tuskin tiedän, onko minulla mitään
sydäntä ollenkaan'. 'Siinä tapauksessa, lapsi kultani', sanoin minä,
'saat luottaa siihen, että se on vapaa. Oli miten oli, lemmittyni',
sanoin minä, 'tohtori Strong on kiihtyneessä mielentilassa, ja hänelle
täytyy vastata jotakin. Häntä ei sovi pitää nykyisessä epätiedon
tilassa'. 'Äiti', sanoi Annie, yhä itkien, 'olisiko hän onneton ilman
minua? jos niin on, kunnioitan minä häntä ja pidän häntä niin suuressa
arvossa, että luulen suostuvani häneen'. Niin asia ratkaistiin. Ja
silloin, eikä ennen, kuin silloin, sanoin minä Annie'lle: 'Annie,
tohtori Strong ei tule ainoastaan puolisoksesi, vaan hän edustaa isä
vainajaasi, hän edustaa heimomme päätä, hän edustaa heimomme viisautta
ja arvoa ja, minun sopii sanoa se, varoja, ja on, lyhyeltä, oleva oikea
Jumalan lahja sille'. Minä käytin tätä sanaa silloin, ja minä olen
käyttänyt sitä taas tänään. Jos minulla on mikään ansio, on se
yhtämukaisuus".
Tytär oli tämän puheen kestäessä istunut aivan äänetönnä ja hiljaisena,
silmät maassa. Hänen serkkunsa seisoi likellä häntä ja katseli myöskin
lattiaan. Mrs. Strong sanoi nyt aivan lempeästi ja vapisevalla äänellä:
"Äiti, minä toivon, että olette päättäneet?"
"Ei, rakas Annie'ni", vastasi "soturi", "minä en ole kokonaan
päättänyt. Koska kysyt minulta, lemmittyni, vastaan, että _en_ ole.
Minä surkuttelen, että sinä todella olet vähän luonnoton omaa heimoasi
vastaan; ja koska ei auta valittaa sinulle, aion valittaa puolisollesi.
Nyt, rakas tohtorini, katsokaat tuota typerää vaimoa, joka teillä on".
Kun tohtori käänsi leppeät kasvonsa, joista tuo yksinkertaisuuden ja
hyvyyden hymy loisti, vaimoansa kohden, painoi tämä päätänsä vielä
alemmaksi. Minä huomasin, että Mr. Wickfield vakavasti katseli häntä.
"Kun tuonain satuin sanomaan tälle häijylle olennolle", jatkoi äiti,
leikillisesti pudistaen päätänsä ja viuhkaansa tyttärelleen, "että
löytyi yksi perheen-asia, jota hänen sopi mainita teille -- taikka jota
hän luullakseni suorastaan oli velvollinen mainitsemaan -- sanoi hän,
että asian mainitseminen oli suosion pyytäminen; ja että, koska te
olitte erittäin jalomielinen ja pyytäminen hänen puoleltaan aina oli
sama kuin saaminen, hän ei tahtonut".
"Rakas Annie'ni", lausui tohtori. "Tämä oli väärin. Se ryösti minulta
yhden mielihyvän".
"Melkein samat sanat, kuin minä lausuin hänelle!" huudahti äiti. "Kun
vastedes näen, että hän samasta syystä ei ota jutellaksensa teille
jotakin, haluttaa minua suuresti, rakas tohtorini, itse jutella sitä".
"Minua ilahuttaa, jos teette niin", vastasi tohtori.
"Tokko minä?"
"Tietysti".
"No, siinä tapauksessa minä myöskin juttelen!" vastasi "vanha soturi".
"Se on päätetty asia". Ja näin, minun arvatakseni, tarkoituksensa
saavutettuaan taputti hän useita kertoja tohtorin kättä viuhkallansa
(jota hän ensin suuteli) ja palasi riemuiten entiselle paikallensa.
Kun enemmän vieraita tuli, joitten joukossa molemmat opettajat ja
Adams, kävi keskustelu yleiseksi ja kääntyi aivan luonnollisesti Mr.
Jack Maldon'iin, hänen matkaansa siihen maahan, johon hän hankki, ja
hänen erityisiin tuumiinsa ja toiveisinsa. Hänen oli määrä sinä iltana
aterian jälkeen postikääsyillä lähteä Gravesand'iin, jossa se laiva,
jolla hänen tuli matkustaa, makasi, ja hänen oli aikomus jäädä --
jollei hän tullut kotiin pääsöluvalla taikka terveytensä tähden --
tiesi kuinka moneksi vuodeksi. Minä muistan kaikkien yhtyneen siihen
ajatukseen, että India oli aivan väärin kuvattu maa, ettei siinä ollut
mitään moitittavaa, paitsi tiikeri taikka pari ja hiukan hellettä
päivän lämpimällä ajalla. Mitä minuun tulee, pidin Mr. Jack Maldon'ia
nyky-aikaisena Sindbad'ina ja ajattelin häntä kaikkien Itämaan
Rajah'ien helma-ystäväksi, joka istui kunniakatosten alla ja poltti
kiehkuraisia, kultaisia piippuja, jotka olivat penikulman pitkiä, jos
vaan saisi niitä ojennetuksi.
Mrs. Strong oli sangen hyvä laulaja, niinkuin minä, joka usein kuulin
hänen laulavan itseksensä, tiesin. Mutta joko hän ujosteli laulaessaan
vieraitten kuullen taikka hänen äänensä sinä iltana oli sorruksissa, se
oli vaan varmaa, ettei hän ollenkaan kyennyt laulamaan. Hän koetti
kerran jotakin duettia serkkunsa Maldon'in kanssa, mutta ei voinut edes
alkaa; ja jälestäpäin, kun hän yritti laulamaan yksinään, kuoli hänen
äänensä, vaikka se alussa oli raikas, yht'äkkiä ja jätti hänet aivan
tuskastuneena istumaan, pää alaspäin tangenttien yli. Hyvä tohtori
sanoi, että hänen vaimonsa oli heikkohermoinen, ja esitteli tätä
virkistääksensä erästä seurapeliä, jota hän ei itse osannut enemmän
kuin puhaltaa pasunaa. Mutta minä huomasin, että "vanha soturi" heti
otti hänet haltuunsa ja pelikumppanikseen ja neuvoi häntä ensi
johdatukseksi antamaan pois kaikki hopearahat, mitä hänellä
plakkarissaan oli.
Peli huvitti meitä, huvitti meitä vielä enemmän tohtorin erehdysten
vuoksi, jommoisia hänelle tuli lukemattomia, vaikka perhoset kyllä
olivat valveilla ja kovin suutuksissaan. Mrs. Strong ei ollut suostunut
ottamaan osaa peliin, koska hän ei voinut oikein hyvin, ja hänen
serkkunsa Maldon oli estellyt sillä, että hänellä vielä oli vähän
säälimistä matkaansa varten. Mutta tämän suoritettuansa palasi hän, ja
he istuivat sohvassa keskenänsä puhuen. Tuon tuostakin tuli Mrs. Strong
ja katsoi tohtorin kortteihin ja neuvoi hänelle, miten pelata. Hän oli
kovin vaalea tohtorin puoleen kallistuessaan, ja minusta näytti, kuin
hänen sormensa olisivat vapisseet, kun hän osoitti kortteja, mutta
tohtori oli aivan onnellinen hänen vaarinpidostaan eikä huomannut tätä,
vaikka niin olisi ollutkin.
Illallista syödessämme olimme tuskin niin iloiset. Jokainen näytti
tuntevan, että tämänlainen eroaminen oli varsin ikävä asia, ja että
mitä likemmäksi se tuli, sitä ikävämmäksi se kävi. Mr. Jack Maldon
koetti olla hyvin puhelias, mutta ei ollut yhtään levollinen, vaan
pahensi asian, joka ei myöskään, minun ymmärtääkseni, parantunut siitä,
että "vanha soturi" ehtimiseen kertoi tapauksia Mr. Jack Maldon'in
nuoruudesta.
Mutta tohtori, joka, minä olen varma siitä, tunsi, että hän saatti
kaikki onnelliseksi, oli hyvin mielissään eikä kuullut ensinkään mitään
muuta, kuin että kaikki olimme ilon korkeimmilla kukkuloilla.
"Annie kultani", lausui hän, katsoen kelloansa ja täyttäen lasiansa;
"serkkusi Jack'in aika on jo tullut emmekä saa pidättää häntä,
kosk'eivät aika ja luode -- jotka molemmat tässä asiassa ovat tärkeitä
-- odota ketään ihmistä. Mr. Jack Maldon, teillä on pitkä matka ja outo
maa edessänne; mutta monella miehellä on ollut molemmat ja on vastakin
oleva ajan loppuun saakka. Ne tuulet, joita lähdette koettamaan, ovat
läikytelleet tuhansia onneen ja tuoneet tuhansia eheinä takaisin".
"Oikein liikuttaa", sanoi Mrs. Markleham -- "katsoi asiaa miltä
kannalta tahansa, oikein liikuttaa -- kun näkee nuoren, kauniin miehen,
jonka on tuntenut pienestä pikkuisesta, lähtevän pois toiseen päähän
mailmaa ja jättävän kaikki tuttavansa jälkeensä ihan tietämättä, mikä
hänen edessään on. Nuori mies", katsellen tohtoria, "joka tekee
semmoisia uhrauksia, ansaitsee todella alinomaista kannatusta ja
suojelusta".
"Aika kuluu nopeasti teiltä, Mr. Jack Maldon", jatkoi tohtori, "ja
nopeasti meiltä kaikilta. Muutamat meistä saattavat asiain luonnollista
menoa myöden tuskin odottaa, että saamme tervehtiä teitä, kun palaatte.
Paras asia on toivoa että saamme, ja niin on minun laitani. Minä en aio
väsyttää teitä hyvillä neuvoilla. Teillä on kauan ollut oivallinen
esikuva serkussanne Annie'ssa. Noudattakaat hänen hyviä avujansa niin
tarkasti, kuin voitte".
Mrs. Markleham viuhkoitti itseänsä ja pudisti päätänsä.
"Jääkäät hyvästi, Mr. Jack", lausui tohtori, nousten; jolloin me kaikki
nousimme. "Myötäistä matkaa, hyvää menestystä ulkomailla ja onnellista
takaisintuloa!"
Me joimme kaikki Mr. Jack Maldon'in kunniaksi ja pudistimme kaikki
kättä hänen kanssaan, jonka jälkeen hän nopeasti jätti siellä olevat
ladyt hyvästi ja kiirehti ovelle, jossa sitä varten huoneen edustalle
kokoontuneet poikamme vastaan-ottivat häntä, kun hän astui kääsyihin,
ankarilla hurraa-huudoilla. Juosten niitten joukkoon kartuttamaan
heidän rivejänsä, olin minä ihan likellä kääsyjä, kun ne vierivät pois,
ja minulle jäi keskellä hälinää ja tomua vilkas muisto siitä, että näin
Mr. Jack Maldon'in ajavan pois syvästi liikutettuna muodoltaan ja
jotakin kirsikanväristä kädessänsä.
Kun oli vielä kerta hurrattu tohtorin kunniaksi, ja lisäksi kerta
tohtorin vaimolle, hajosivat pojat, ja minä palasin huoneesen, jossa
tapasin kaikki seisomasta tohtorin ympärillä, keskustellen, kuinka Mr.
Jack Maldon oli lähtenyt pois, kuinka hän oli kestänyt lähtöänsä, millä
mielellä hän oli ollut, ja muita sellaisia. Kesken näitä muistutuksia
huudahti Mrs. Markleham: "mutta missä Annie on?"
Ei mitään Annieta näkynyt, ja kun huusivat häntä, ei mikään Annie
vastannut. Mutta kun kaikki yhdessä riensimme ulos huoneesta katsomaan,
mitä oli tapahtunut, näimme hänen makaavan eteishuoneen lattialla.
Ensiksi oli suuri hätä, siksi kuin nähtiin, että hän vaan oli
tainnoksissa ja että hän saatiin tointumaan tavallisilla keinoilla,
jolloin tohtori, joka oli nostanut hänen päänsä polvillensa, pyyhki
hänen kiharoitaan syrjään kädellänsä ja sanoi, ympärillensä katsellen:
"Annie parka! Hän on niin uskollinen ja helläsydäminen! Se on ero hänen
vanhasta leikkikumppanistaan ja ystävästään -- hänen rakkaasta
serkustansa -- joka on tehnyt tämän. Voi! Minun käy sääliksi! Minä olen
kovin suruissani!"
Kun Mrs. Strong avasi silmänsä ja näki, missä hän oli, ja että kaikki
seisoimme hänen ympärillänsä, nousi hän muitten avulla ja käänsi pois
päänsä, laskeaksensa sitä tohtorin olkapäälle -- taikka kätkeäksensä
sitä, minä en tiedä kumpaa. Me menimme vierashuoneesen, jättääksemme
häntä tohtorin ja hänen äitinsä hoitoon, mutta hän sanoi, että hän nyt
tunsi itsensä paremmaksi, kuin hän oli tuntenut aamusta saakka, ja että
hän mieluisammin yhtyi meidän joukkoomme; jonka vuoksi he toivat hänet
sisään kovin vaaleana ja heikkona (siltä minusta näytti) ja asettivat
hänet sohvalle.
"Rakas Annie'ni", sanoi hänen äitinsä, korjaillen jotakin hänen
puvussaan. "Katso tänne! Sinä olet hukannut nauharuusun. Tahtooko
kukaan tehdä hyvin ja etsiä yhtä nauhaa, kirsikanväristä nauhaa?"
Se oli se, jota hän oli kantanut rinnallansa. Me etsimme sitä kaikki --
minäkin, minä olen varma siitä, etsin joka paikasta -- mutta ei
kenenkään ollut mahdollista löytää sitä.
"Muistatko, missä se sinulla viimeiseksi oli, Annie?" kysyi hänen
äitinsä.
Kun hän vastasi, että se oli, hänen luullaksensa, ollut hänellä vähä
aika sitten, mutta ettei maksanut vaivaa etsiä sitä, kummastelin,
kuinka saatin katsoa häntä vaaleaksi taikka miksikään muuksi, kuin
tulipunaiseksi.
Kuitenkin sitä etsittiin taas, mutta turhaan. Hän pyysi, ettei sitä
enää haettaisi, mutta sitä yhä haettiin jollakin pintapuolisella
tavalla, kunnes hän oli aivan terve ja seura erosi.
Me astuimme hyvin verkalleen kotiin, Mr. Wickfield, Agnes ja minä --
Agnes ja minä ihmetellen kuutamaa, ja Mr. Wickfield tuskin nostaen
silmiänsä maasta. Kun viimein saavuimme omalle ovellemme, huomasi
Agnes, että hän oli jättänyt vähäisen neulomus-väskynsä jälkeensä.
Iloisena, että jollakin lailla voin palvella häntä, juoksin takaisin
noutamaan sitä.
Minä menin ruokasaliin, johon se oli jäänyt ja joka oli autio ja pimeä.
Mutta koska ovi oli auki tämän ja tohtorin lukuhuoneen välillä, josta
näkyi valkeata, astuin sinne sanoakseni, mitä kaipasin, ja kynttilää
saadakseni.
Tohtori istui nojatuolissansa pesän vieressä, ja hänen nuori vaimonsa
istui pallilla hänen jalkainsa edessä. Tyytyväisellä hymyllä luki
tohtori ääneen jotakin kirjallista selitystä taikka teoriaa tuosta
päättömästä sanakirjasta, ja Mrs. Strong katseli ylös hänen puoleensa.
Mutta semmoisilla kasvoilla, joitten vertaista minä en ikinä
ole nähnyt. Ne olivat niin ihanat muodoltansa, ne olivat niin
tuhka-vaaleat, ne olivat niin kiintyneet katselemiseensa, ne olivat
niin täynnä hurjaa, unissa-kävijän tapaista kauhua, minä en tiedä minkä
asian kauhua. Silmät olivat aivan avoinna, ja hänen ruskeat hiuksensa
valuivat kahtena uhkeana palmikkona hänen olkapäillensä ja valkoiselle
puvulleen, joka oli epäjärjestyksessä kadonneen nauhan puutteessa.
Vaikka selvästi muistan hänen katseensa, en voi sanoa, mitä se
ilmoitti. Minä en voi edes sanoa, mitä se nyt ilmoittaa minulle, kun se
taas nousee miehistyneen ymmärrykseni eteen. Katumusta, nöyrtymystä,
häpeätä, ylpeyttä, rakkautta ja luottamusta -- kaikkia näitä näen, ja
kaikissa näissä näen tuon kauhun, minä en tiedä minkä asian kauhun.
Kun minä tulin ja sanoin asiani, heräsi hän. Tohtorikin häirittyi,
sillä, kun minä palasin asettaakseni paikallensa sitä kynttilää, jonka
olin pöydältä ottanut, taputti hän isällisellä tavallansa vaimoaan pään
päälle ja sanoi, että hän oli sydämetön ihminen, joka antoi tämän
houkutella itseään jatkamaan lukemistansa, sekä että hän tahtoisi,
jotta hän lähti levolle.
Mutta hän rukoili tohtoria joutuisalla, kiihkeällä tavalla, että tämä
sallisi hänen jäädä -- sallisi hänen tuntea (minä kuulin hänen
kuiskaavan muutamia katkonaisia sanoja sinnepäin), että hänellä sinä
iltana oli hänen luottamuksensa. Ja kun hän taas kääntyi tohtoria
kohden, katseltuaan minua, kun minä jätin huoneen ja lähdin ulos
ovesta, näin hänen panevan kätensä ristiin tohtorin polvelle ja
katsovan ylös hänen puoleensa samanlaisilla, kuitenkin vähän
tyventyneillä kasvoilla, kun tohtori jälleen rupesi lukemaan.
Tämä vaikutti syvästi minuun, ja minä muistin sen kauan aikaa
jälestäpäin, niinkuin minun on tilaisuus kertoa, kun aika tulee.