Minä alan uudestaan.
Mr. Dick'istä ja minusta tuli pian erittäin hyvät ystävät, ja sangen
usein, kun hänen päivätyönsä oli tehty, menimme yhdessä laskemaan isoa
paperileijaa. Joka päivä istui hän kauan aikaa memorialinsa ääressä,
joka ei koskaan vähintäkään edistynyt, vaikka hän olisi kuinka
ahkerasti puuhannut, sillä kuningas Kaarlo Ensimäinen pujahti aina,
ennemmin tai myöhemmin, siihen, ja silloin se heitettiin syrjälle ja
uutta aloitettiin. Se kärsivällisyys ja toivo, jolla hän kesti tuota
alinomaista huonoa onnea, se lempeä käsitys, joka hänellä oli, ettei
kaikki ollut oikealla kannalla, mitä Kaarlo Ensimäiseen koski, ne
heikot ponnistukset, joilla hän koetti torjua tätä, ja se varmuus,
jolla tämä sentään aina pääsi sisään ja pilasi koko memorialin,
vaikuttivat syvästi minuun. Mitä Mr. Dick luuli memorialistansa
syntyvän, jos se tulisi valmiiksi; mihin hän luuli sen menevän taikka
mitä hän luuli sen vaikuttavan, sitä hän ei, minun arvatakseni,
tietänyt enemmän, kuin kukaan muukaan. Eikä se ollut ensinkään
tarpeellista, että hän vaivasi itseänsä semmoisilla kysymyksillä,
sillä, jos mikään oli varmaa auringon alla, oli se varmaa, ettei
memoriali koskaan valmistuisi.
Oli oikein liikuttavaa nähdä häntä, ajattelin usein, paperileijoineen,
kun tämä oli korkealla ilmassa. Mitä hän oli kertonut minulle
huoneessaan, että hän luuli sen levittävän niitä ilmoituksia, jotka
olivat liitetyt siihen ja jotka eivät olleet mitään muuta kuin vanhoja
lehtiä kesken-eräisistä memorialeista, lienee välisti ollut pelkkää
mielijohdetta hänessä; mutta ei, kun hän oli ulkona ja katsoi ylös
ilmaan paperileijan puoleen ja tunsi, kuinka se nytki ja tempoi hänen
kättänsä. Hän ei koskaan näyttänyt niin onnelliselta ja levolliselta,
kuin silloin. Kun iltaisin istuin hänen vieressään viheriällä
mäenrinteellä ja näin hänen katselevan paperileijaa, joka oli korkealla
tyvenessä ilmassa, oli minun tapa ajatella, että se kohotti hänen
hämmentynyttä sieluansa ja kantoi sitä (semmoinen oli minun lapsimainen
ajatukseni) ylös säkeisin. Kun hän lappoi sisään nuoraa, ja paperileija
yhä aleni tuosta ihanasta valosta, siksi kuin se liehahti maahan ja
makasi siinä, niinkuin hengetön olento, näytti hän vähitellen heräävän
ikäänkuin unesta; ja minä muistan nähneeni hänen ottavan sitä ylös ja
katsovan ympärillensä aivan hämmentyneenä, niinkuin he olisivat
molemmat tulleet yhdessä alas, niin että minä säälin häntä kaikesta
sydämestäni.
Sillä aikaa kuin yhä enemmän pääsin Mr. Dick'in ystävyyteen ja
tuttavuuteen, ei toiselta puolen myöskään hänen lujan ystävänsä,
tätini, suosio minua kohtaan vähentynyt. Hän kävi niin lempeäksi
minulle, että hän muutamien viikkojen perästä lyhensi ottonimeni
Trotwood'in Trot'iksi; vieläpä kehoitti minua toivomaan, että, jos
jatkoin, niinkuin olin alkanut, minä ehkä saisin saman sijan hänen
rakkaudessaan, kuin sisareni, Betsey Trotwood.
"Trot", sanoi tätini eräänä iltana, kun lautapeli oli vanhan tavan
mukaan asetettu hänen ja Mr. Dick'in eteen, "me emme saa unhottaa sinun
kasvatustasi".
Tämä oli ainoa asia, joka oli huolettanut minua, ja minä kävin
sydämestäni iloiseksi, kun hän rupesi puhumaan siitä.
"Tahtoisitko lähteä Canterbury'yn kouluun?" kysyi tätini.
Minä vastasin, että mielelläni lähtisin, koska se oli niin likellä
häntä.
"Hyvä", lausui tätini. "Haluttaisiko sinua lähteä huomenna?"
Koska jo olin tottunut siihen nopeuteen, jolla tätini kaikissa liikkui,
ei tämä äkillinen ehdoitus hämmästyttänyt minua, vaan minä sanoin:
"kyllä".
"Hyvä", arveli tätini taas. "Janet, tilaa tuo harmaa pony ja kääsyt
huomiseksi kello kymmeneksi ja pane kokoon Master Trotwood'in vaatteet
tänä iltana",
Minä olin kovasti iloinen näistä käskyistä; mutta sydämeni syytti minua
itsekkäisyydestä, kun näin niitten vaikutuksen Mr. Dick'iin, joka kävi
varsin alakuloiseksi, kun hän ajatteli eroamme, ja sen vuoksi pelasi
niin huonosti, että tätini, useita kertoja näpäistyänsä häntä rystöille
kuutiopikarilla, löi kokoon pelilaudan eikä ottanut enää pelataksensa
hänen kanssaan. Mutta kun hän tädiltäni kuuli, että minä välisti
tulisin kotiin lauvantaisin ja että hän saisi toisinaan tulla
tervehtimään minua keskiviikkoisin, virkistyi hän jälleen ja lupasi
näitä tilaisuuksia varten tehdä uuden paperileijan, joka ko'on puolesta
suuresti voittaisi nykyisen. Aamulla oli hän taas surumielisenä ja
olisi tukenut itseänsä sillä, että hän antoi minulle kaikki ne rahat,
jotka hänellä oli hallussansa, sekä hopean että kullan, jollei tätini
olisi tullut väliin ja rajoittanut lahjaa viiteen shillingiin, jotka
hänen vakavasta pyynnöstänsä jälestäpäin lisättiin kymmeneksi. Me
erosimme mitä ystävällisimmällä tavalla puutarhan portilla eikä Mr.
Dick mennyt sisään huoneesen, ennenkuin tätini oli kulettanut minut
pois sen näkyvistä.
Tätini, joka ei ensinkään huolinut ihmisten ajatuksista, ajoi
erinomaisen taitavasti harmaata ponya Dover'in läpi, istuen korkeana ja
kankeana kuin juhlavaunujen ajaja, pitäen sitä tarkalla silmällä, mihin
hyvänsä se meni, ja katsoen kunnian-asiaksi, ettei se missään suhteessa
saanut tehdä oman päänsä mukaan. Kun pääsimme maantielle, salli hän
sen kuitenkin vähän huoata; ja katsahtaen minuun, joka istuin
jonkunlaisessa tyynyjen laaksossa hänen vieressään, kysyi hän minulta,
olinko minä onnellinen.
"Hyvin onnellinen, kiitoksia paljon, täti", vastasin minä.
Hän oli varsin mielissään; ja, koska hänen molemmat kätensä olivat
kiinni, taputti hän päätäni ruoskallansa.
"Onko se suuri koulu, täti?" kysyin minä.
"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Me menemme ensiksi Mr. Wickfield'in
luo".
"Pitääkö hän koulua?" kysyin minä.
"Ei, Trot", lausui tätini. "Hän pitää byroota".
Minä en pyytänyt sen enempiä tietoja Mr. Wickfield'istä, kun ei tätini
niitä tarinnut, vaan me puhuimme muista asioista, siksi kuin tulimme
Canterbury'yn, jossa, koska oli markkinapäivä, tädilläni oli
erinomainen tilaisuus pujotuttaa ponyansa kärryjen, korien, kaalisten
ja ruokakauppiaan tavarain välitse. Meidän äkillisten käänteittemme ja
kierrostemme vuoksi saimme ympäri seisovien suusta kuulla koko joukon
puheita, jotka eivät aina olleet järin kohteliaita; mutta tätini
ajoi eteenpäin aivan väliä pitämättä ja olisi epäilemättä yhtä
kylmäkiskoisesti kulkenut tietänsä vihollisten maassa.
Viimein pysähdyimme hyvin vanhan rakennuksen eteen, joka pullistui
kappaleen ulos kadulle. Rakennuksen suikeat, matalat ristikko-akkunat
pullistuivat vielä kauemmaksi ulos, ja hirret, joitten päät olivat
koristetut leikkauksilla, pullistuivat myöskin ulos, että minusta
näytti, kuin koko rakennus olisi nojannut eteenpäin koettaaksensa
nähdä, mitä alhaalla kapealla kivityksellä tapahtui. Se oli aivan
virheettömän puhdas. Vanhan-aikainen messinki-kolkutin matalassa,
hedelmä- ja kukkaköynnösten leikkauksilla kaunistetussa kaari-ovessa
välkkyi kuin tähti; molemmat kivi-astuimet, jotka johdattivat ovelle,
hohtivat, kuin olisivat olleet peitetyt valkoisella palttinalla; ja
kaikki nurkat ja pielet, kaikki vuollokset ja veistokset ja
eriskummaiset pikku akkunanruudut ja vielä eriskummaisemmat pikku
akkunat, vaikka iki-vanhat, olivat puhtaat, kuin lumi.
Kun ponyn-kääsyt seisahtuivat ovelle ja silmäni tarkastelivat
rakennusta, näin minä ruumiinkaltaisten kasvojen ilmestyvän vähäisessä
akkunassa alikerroksessa (vähäisessä ympyriäisessä tornissa, joka
muodosti yhden rakennuksen sivun) ja nopeasti katoovan. Matala
kaari-ovi avattiin sitten, ja kasvot tulivat ulos. Ne olivat niin
ruumiinkaltaiset, kuin olivat näyttäneetkin akkunasta, vaikka niitten
orvas oli punertava niinkuin välisti punatukkaisten ihmisten iho.
Kasvot olivatkin punatukkaisen ihmisen -- viidentoistavuotisen
nuorukaisen, niinkuin nyt päätän, vaikka hän näytti paljon vanhemmalta
-- jonka hiukset olivat leikatut niin lyhyiksi, kuin lyhyin
pellonsänki; jolla oli tuskin mitään kulmakarvoja eikä mitään
silmänripsiä ja punaisen ruskeat silmät, joilta puuttui suojaa ja
varjoa siinä määrässä, että muistan kummastelleeni, kuinka hän sai
nukutuksi. Hän oli korkeahartiainen ja luiseva. Hänellä oli
siistinpuolinen, musta puku ja valkoinen huivin huiskale kaulassa.
Hänen takkinsa oli napissa kurkkuun asti. Hänen kätensä oli pitkä,
hoikka, luurangon tapainen, ja veti erittäin huomiotani puoleensa, kun
hän seisoi ponyn pään kohdalla, hivuttaen leukaansa kädellään ja
katsoen ylös meidän puoleemme kääsyihin.
"Onko Mr. Wickfield kotona, Uriah Heep?" kysyi tätini.
"Mr. Wickfield on kotona, Ma'am", vastasi Uriah Heep, "jos suvaitsette
käydä sisään" -- osoittaen pitkällä kädellänsä sitä huonetta, jota hän
tarkoitti.
Me astuimme alas, jätimme hänet pitämään kiinni hevosesta ja menimme
pitkään, matalaan vierashuoneesen, joka oli kadun puolella ja jonka
akkunasta minä, sisään astuessani, vilaukselta näin, kuinka Uriah Heep
puhalsi ponyn sieraimiin ja peitti niitä heti kädellänsä, niinkuin
hän olisi koettanut noitua sitä. Vastapäätä korkeata, vanhaa
kaminin-reunusta oli kaksi kuvaa: toinen gentlemanin, jolla oli harmaat
hiukset (vaikk'ei hän millään lailla ollut ijäkäs mies) ja mustat
kulmakarvat ja joka katseli muutamia punaisella langalla sidotuita
papereita; toinen ladyn, jonka kasvot näyttivät hyvin lempeiltä ja
suloisilta ja joka katseli minua.
Minä luullakseni käännyin etsiäkseni Uriah'n kuvaa, kun ovi huoneen
toisessa päässä avattiin ja eräs gentlemani astui sisään, jonka
nähdessäni taas käännyin ensin mainitun kuvan puoleen, vakuuttaakseni
itseäni siitä, ettei se ollut astunut alas kehästään. Mutta se oli
sijallansa; ja kun gentlemani lähestyi päivän valoa, näin, että hän oli
muutamia vuosia vanhempi, kuin jolloin hänen kuvansa oli maalattu.
"Miss Betsey Trotwood", sanoi gentlemani, "tehkäät hyvin ja astukaat
sisään. Minä olin paraikaa työssä, mutta te suotte minulle anteeksi
kiireeni. Te tiedätte johdattavan syyni. Minulla on vaan yksi semmoinen
tässä elämässä".
Miss Betsey kiitti häntä ja me menimme hänen huoneesensa, joka oli
sisustettu niinkuin byroo ja täynnä kirjoja, papereita, läkkilaatikoita
ja niin edespäin. Se antoi puutarhaan päin ja siihen oli rautainen
raha-arkku sovitettu seinään niin suorastaan kaminin-reunuksen
ylipuolelle, että minä kummastelin, kun istuin alas, kuinka noidat
pääsivät sen sivutse, kaminia nuohoessaan.
"No, Miss Trotwood", lausui Mr. Wickfield; sillä minä huomasin pian,
että hän se oli, ja että hän oli asianajaja ja erään tämän kreivikunnan
rikkaan gentlemanin tilusten hoitaja; "mikä tuuli teidät tänne tuo? Ei
suinkaan mikään paha tuuli, toivon minä?"
"Ei", vastasi tätini, "minä en ole tullut missään lakiasiassa".
"Se on oikein, Ma'am", sanoi Mr. Wickfield, "parempi, kun tulette
jotakin muuta varten".
Mr. Wickfield'in hiukset olivat nyt aivan valkoiset, vaikka hänen
kulmakarvansa vielä olivat mustat. Hänellä oli varsin miellyttävät
kasvot, ja minusta hän oli kaunis. Hänen ihossaan oli jotakin uhkeata,
jota Peggotty kauan oli opettanut minua johdattamaan portviinistä;
minusta oli myöskin niinkuin tämä uhkeus olisi ilmestynyt hänen
äänessään ja minä luin hänen enentyvää lihavuuttansa samasta syystä
lähteneeksi. Hän oli siististi puettu, siniseen takkiin, raitaiseen
liiviin ja nankini-housuihin; ja hänen hieno, röyhelöllä koristettu
paitansa ja batisti-huivinsa näyttivät tavattoman lauhealta ja
valkoiselta, johdattaen, muistaakseni, haihattelevaan mielikuvitukseeni
joutsenen rintahöyheniä.
"Tämä on veljeni poika", lausui tätini.
"Minä en tietänyt, että teillä oli ketään semmoista, Miss Trotwood",
sanoi Mr. Wickfield.
"Minun veljeni pojanpoika, tarkoitan minä", muistutti tätini.
"Minä en totta puhuen tietänyt, että teillä oli ketään semmoistakaan",
vastasi Mr. Wickfield.
"Minä olen ottanut hänet lapsekseni", lausui tätini, viitaten kädellään
niinkuin sanoaksensa, että hänen teki yhtä, joko Mr. Wickfield tiesi
sitä taikka ei, "ja minä olen tuonut hänet tänne, pannakseni häntä
johonkin kouluun, jossa häntä opetetaan kunnollisesti ja myöskin
kohdellaan hyvästi. Sanokaat nyt minulle, missä tämä koulu on,
mimmoinen se on, ja kaikki, mitä siihen koskee".
"Ennenkuin voin oikein neuvoa teitä", arveli Mr. Wickfield -- "tuo
vanha kysymys, näettekö. Mikä johdattava syynne tässä on?"
"Hiisi vieköön miehen!" huudahti tätini. "Aina hän onkii johdattavia
syitä, vaikka ne ovat sepo selvinä! No tehdäkseni lasta onnelliseksi ja
hyödylliseksi".
"Se on sekaperäinen syy, luulen minä", lausui Mr. Wickfield, pudistaen
päätänsä ja epäileväisesti hymyillen.
"Sekaperäistä lipilapia!" vastasi tätini. "Te väitätte, että teillä on
yksiperäinen syy kaikkiin, mitä itse teette. Te ette suinkaan luule,
toivon minä, että olette ainoa suora ihminen mailmassa?"
"Ei, mutta minulla on vaan yksi ainoa johdattava syy tässä elämässä,
Miss Trotwood", vastasi hän hymyillen. "Muilla ihmisillä on
kymmenittäin, sadottain. Minulla on vaan yksi ainoa. Siinä eroitus.
Tämä on kuitenkin ulkopuolella kysymystä. Paras koulu? Olipa syy mikä
hyvänsä, parasta te tahdotte?"
Tätini nyykäytti suostumustaan.
"Parhaassa, joka meillä on", sanoi Mr. Wickfield miettien, "ei veljenne
poika voi juuri tätä nykyä saada asuntoa ja ravintoa".
"Mutta saaneehan sitä, toivoakseni, toisessa paikassa?" arveli tätini.
Mr. Wickfield'in luullen minä kyllä saisin sitä. Lyhyen keskustelun
jälkeen esitteli hän, että hän veisi tätini tuohon kouluun, jotta tämä
itse saisi nähdä ja päättää; niinkuin myöskin samassa tarkoituksessa
saattaa häntä pariin kolmeen taloon, johon sopisi majoittaa minut. Kun
tätini suostui ehdoitukseen ja me olimme kolmen lähtemäisillämme,
pysähtyi Mr. Wickfield ja sanoi:
"Meidän nuorella ystävällämme tässä lienee kenties joku syy paheksia
määräyksiämme. Luullakseni meidän olisi parempi jättää hänet tänne?"
Tätini näytti olevan halullinen vastustamaan tätä ehdoitusta; mutta
asian menoa helpoittaakseni sanoin minä, että mielelläni jäisin, jos he
tahtoivat, ja palasin Mr. Wickfield'in byroosen, jossa taas istuin
sille tuolille, jonka ensin olin ottanut haltuuni, odottamaan heidän
takaisintuloansa.
Sattui niin, että tämä tuoli oli vastapäätä kapeata käytävää, joka
päättyi siihen ympyriäiseen huoneesen, josta olin nähnyt Uriah Heep'in
vaaleitten kasvojen kurkistelevan ulos akkunasta. Uriah, joka oli
vienyt hevosen läheiseen talliin, työskenteli nyt tässä huoneessa
jonkun pulpetin vieressä, jonka ylipuolella oli messinki-kehä, johon
papereita pistettiin ja josta se kirjoitus, jota hän kopioitsi, silloin
riippui. Vaikka hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohden, luulin
minä hetken aikaa, ettei hän voinut nähdä minua, koska kirjoitus oli
meidän välissämme; mutta tarkemmin katsellessani tuntui minusta
tuskalliselta, kun huomasin, että hänen unettomat silmänsä tuon
tuostakin pilkistivät kirjoituksen alta, niinkuin kaksi punaista
aurinkoa, ja varkain tuijottelivat minuun, sitä rohkenen väittää,
kokonaisen minutin kertaansa, jonka ajan kuluessa hänen kynänsä liikkui
taikka oli liikkuvinansa yhtä taitavasti, kuin ennen. Minä koetin
useita kertoja välttää niitä -- esimerkiksi sillä tapaa, että kiipesin
jollekin tuolille ja katselin jotakin karttaa, joka oli huoneen
toisella puolella, taikka hartaasti silmäilin jonkun Kent'in
sanomalehden palstoja -- mutta ne vetivät minut aina jälleen puoleensa;
ja milloin hyvänsä katsahdin noita molempia punaisia aurinkoja kohden,
näin niitten joko juuri nousevan taikka juuri laskevan.
Suureksi huojennuksekseni palasivat vihdoin tätini ja Mr. Wickfield
jotenkin kauan poissa oltuaan. Heidän toimensa ei ollut menestynyt niin
hyvin, kuin minä olisin suonut; sillä vaikk'ei koulun kuntoa ensinkään
käynyt kieltäminen, ei tätini ollut hyväksynyt yhtään niistä
asuntopaikoista, joita ehdoitettiin minua varten.
"Se on sangen onnetonta", arveli tätini. "Minä en tiedä, mitä tehdä,
Tot".
"Se on todella paha sattumus", lausui Mr. Wickfield. "Mutta minä kerron
teille, mitä teidän sopii tehdä, Miss Trotwood".
"No, mitä?" kysyi tätini.
"Jättää veljenne poika tänne vastaiseksi. Hän on hiljainen toveri. Hän
ei häiritse minua ollenkaan. Täällä on mainioita lukuhuoneita. Yhtä
levollista, kuin luostarissa, ja melkein yhtä paljon tilaa. Jättäkäät
hänet tänne".
Tätini mieltyi ilmeisesti tähän tarjomukseen, vaikka hän oli liian
arkaluontoinen vastaan-ottamaan sitä. Minäkin puolestani pidin paljon
siitä.
"Kas niin, Miss Trotwood", sanoi Mr. Wickfield. "Tällä tapaa suoriutte
pulastanne. Me asetamme näin vaan väliajaksi, näettekö. Jollei tämä
tunnu hyvältä taikka ei aivan sovellu keskinäiseen mukavuuteemme,
pääsee hän helposti muuttamaan täältä. Tällä välin on meillä tilaisuus
katsoa parempaa paikkaa hänelle. Se olisi edullisinta teille, jos
päättäisitte jättää hänet vastaiseksi tänne!"
"Minä olen hyvin kiitollinen teille", lausui tätini; "ja niin on hän
itsekin, näen minä; mutta --"
"No! minä tiedän, mitä tarkoitatte", arveli Mr. Wickfield. "Teidän ei
tarvitse rasittaa itseänne minkään suosion vastaan-ottamisella, Miss
Trotwood. Te saatte maksaa hänen puolestaan, jos tahdotte. Meidän
ehtomme eivät ole ankarat, mutta teidän sopii maksaa, jos mielenne
tekee".
"Tämmöisellä välipuheella", sanoi tätini, "vaikk'ei se vähennä
todellista kiitollisuuttani, jätän hänet ilolla tänne".
"Tulkaat siis katsomaan pikku emännöitsiääni", ehdoitti Mr. Wickfield.
Me menimme nyt kummallisia, vanhoja portaita ylös, joitten
rintavarustin oli niin leveä, että meidän olisi sopinut melkein yhtä
helposti astua sitä myöden, varjokkaasen, vanhaan vierashuoneesen,
joka sai valonsa kolmesta, neljästä tuommoisesta eriskummaisesta
akkunasta, jommoisia olin huomannut kadulta. Akkunan komeroissa oli
vanhan-aikaisia tammituoleja, jotka näyttivät olevan tehdyt samoista
puista, kuin kiiltävä tammilattia ja isot kattovuoliaiset. Se oli
sievästi varustettu huone; siinä oli piano, muutamia sirotekoisia,
punaisia ja viheriöitä huonekaluja sekä muutamia kukkia. Siinä ei
näyttänyt olevan muuta kuin nurkkia ja loukkoja; ja jokaisessa nurkassa
ja loukossa oli joku kummallinen pikku pöytä taikka kaappi tai
kirjahylly tai tuoli tai jotakin muuta, joka sai minut ajattelemaan,
ettei toista semmoista hupaista nurkkaa löytynyt koko huoneessa, siksi
kuin katselin seuraavaa ja huomasin, että se oli yhtä hupainen, jollei
hupaisempi. Jokaisessa esineessä ilmestyi samanlainen hiljaisuus ja
puhtaus, kuin ulkonaisestikin talossa.
Mr. Wickfield koputti jotakin ovea eräässä paneliseinäisessä loukossa,
jolloin vähäinen, melkein minun ikäiseni tyttö nopeasti tuli ulos ja
suuteli häntä. Hänen kasvoissaan näin minä heti sen ladyn lempeän ja
suloisen katsannon, jonka kuva oli tähystellyt minua alikerroksessa.
Minusta tuntui, kuin kuva olisi kasvanut aika ihmiseksi, mutta
originali pysynyt lapsena. Vaikka hänen kasvonsa olivat aivan kirkkaat
ja onnelliset, ilmestyi niissä ja koko hänen olennossaan jonkunlainen
levollisuus -- jonkunlainen säyseä, hyvä, tyven henki -- jota en
koskaan ole unhottanut; jota en koskaan unhota.
Tämä oli hänen pikku emännöitsiänsä, hänen tyttärensä Agnes, sanoi Mr.
Wickfield. Kun kuulin, kuinka hän sanoi sen, ja näin, kuinka hän piti
kiinni hänen kädestään, arvasin minä, mikä hänen ainoa johdattava
syynsä tässä elämässä oli.
Agnesin vyötäisiltä riippui pikkuinen kori, jossa avaimet olivat, ja
hän näytti niin vakavalta ja ymmärtäväiseltä emännöitsiältä, kuin
vanhalla talolla suinkin sopi olla. Hän kuunteli miellyttävällä
muodolla isäänsä, kun tämä kertoi hänelle minusta; ja kun isä oli
päättänyt puheensa, ehdoitteli hän tädilleni, että menisimme kolmanteen
kerrokseen huonettani katsomaan. Me astuimme kaikki yhdessä, hän
edellämme. Komea vanha huone se olikin; siinä nähtiin vielä enemmän
tammivuoliaisia ja vähäisiä akkunanruutuja, ja tuo leveä rintavarustin
kävi koko tietä myöden ylös asti.
Minä en voi johdattaa mieleeni, missä taikka milloin lapsuudessani olin
nähnyt maalatun lasi-akkunan jossakin kirkossa. Enkä liioin muista,
mitä se kuvasi. Mutta minä tiedän, että, kun näin hänen kääntyvän
vanhojen portaitten totisessa valossa ja odottavan meitä ylhäällä, minä
ajattelin tuota akkunaa ja aina jälestäpäin sovitin sen levollista
kirkkautta yhteen Agnes Wickfield'in kanssa.
Tätini oli yhtä onnellinen, kuin minä, tehdystä päätöksestä; ja
tyytyväisinä ja kiitollisina menimme taas alas vierashuoneesen. Koska
ei tätini millään lailla tahtonut jäädä päivälliseksi, vaan varoi,
ettei hän harmaalla ponyllansa ehtisi kotiin ennen hämyä, ja koska Mr.
Wickfield näytti tuntevan hänet liian hyvin vastustellakseen häntä
missään kohden, laitettiin vähäinen murkina hänelle, jonka jälkeen
Agnes palasi opettajattarensa luo ja Mr. Wickfield byroosensa, niin
että me kenenkään katselematta saimme sanoa jäähyväisiä toisillemme.
Tätini ilmoitti nyt minulle, että Mr. Wickfield toimittaisi minulle
kaikki ja ettei minulta puuttuisi mitään, sekä lausui, minulle mitä
ystävällisimpiä sanoja ja parhaita neuvoja.
"Trot", lausui tätini lopuksi, "tee kunniaa itsellesi, minulle ja Mr.
Dick'ille, ja olkoon Jumala kanssasi!"
Minä olin syvästi liikutettu enkä voinut kuin kiittää häntä useita
kertoja ja lähettää terveisiä Mr. Dick'ille.
"Älä koskaan", sanoi tätini, "ole halpamielinen missään asiassa; älä
koskaan ole viekas; älä koskaan ole julma. Karta näitä kolmea pahetta,
Trot, ja minulla on aina toivo sinusta".
Minä lupasin niin hyvin, kuin voin, etten väärinkäyttäisi hänen
hyvyyttänsä enkä unhottaisi hänen varoitustansa.
"Pony on oven edessä", sanoi tätini, "ja minä lähden! Jää tänne!"
Näin sanoen syleili hän minua nopeasti ja meni ulos huoneesta, sulkien
oven jälkeensä. Ensiksi hämmästyin tätä äkki-arvaamatonta lähtöä ja
melkein pelkäsin, että olin suututtanut häntä, mutta kun katsoin
kadulle ja näin, kuinka alakuloisesti hän nousi kääsyihin ja ajoi pois
ylös katsomatta, ymmärsin hänet paremmin enkä tehnyt hänelle tuota
vääryyttä.
Kello viideltä, joka oli Mr. Wickfield'in päivällis-aika, olin jälleen
tointunut ja valmis veistäni ja kahveliani varten. Pöytä oli katettu
vaan meille kahdelle, mutta Agnes odotti vierashuoneessa ennen
päivällistä, tuli alas isänsä kanssa ja kävi istumaan vastapäätä häntä
pöydän viereen. Minä epäilin, olisiko isä voinut syödä ilman häntä.
Me emme jääneet sinne päivällisten perästä, vaan menimme ylikerrokseen
vierashuoneesen takaisin, jossa Agnes sievään nurkkaan asetti laseja ja
karaffin portviiniä isänsä eteen. Minä ajattelin, että tämä olisi
kaivannut sen tavallista makua, jos muut kädet olisivat tuoneet sen
hänelle.
Tuossa hän istui kaksi tuntia, juoden viiniänsä, vieläpä juoden
melkoisen paljon sitä, sillä välin kuin Agnes soitti pianoa, ompeli ja
haasteli hänen ja minun kanssani. Mr. Wickfield oli enimmiten iloinen
ja hauska meidän seurassamme; mutta välisti kiintyivät hänen silmänsä
Agnes'iin, ja hän kävi miettiväiseksi eikä puhunut sanaakaan. Minun
mielestäni Agnes aina pian huomasi tämän ja herätti häntä joka kerta
jollakin kysymyksellä taikka hyväilyllä. Silloin hän taukosi
miettimästä ja joi enemmän viiniä.
Agnes laitti teetä ja emännöitsi teepöydässä; ja aika kului sen jälkeen
samalla tapaa, kuin päivällistenkin jälkeen, siksi kuin Agnes lähti
levolle, jolloin isä sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä ja, kun hän
oli poissa, käski tuoda kynttilöitä byroosensa. Silloin minäkin menin
maata.
Mutta illan kuluessa olin minä pistäynyt alas ulko-ovelle ja kävellyt
vähäisen matkaa pitkin katua, että saisin toistamiseen nähdä vanhat
rakennukset ja harmaan tuomiokirkon ja ajatella, kuinka matkallani olin
astunut tämän vanhan kaupungin halki ja tietämättäni kulkenut sen talon
ohitse, jossa nyt asuin. Palatessani näin Uriah Heep'in sulkevan
byroota. Ystävällisesti mieltyneenä kaikkia kohtaan menin sisään,
puhuttelin häntä ja erotessani annoin hänen kättä. Mutta voi, kuinka
tahmea käsi se oli! Yhtä aaveentapainen koskea kuin nähdä! Minä hieroin
kättäni perästäpäin lämmittääkseni sitä _ja tahkoakseni pois hänen
kättänsä_.
Se oli niin ilkeä käsi, että, kun menin huoneeseni, se vielä oli kylmä
ja kostea muistissani. Kun kallistuin ulos akkunasta ja näin, kuinka
eräs hirrenpäähän leikattu naama katseli minua sivultapäin, kuvailin
itselleni, että se oli Uriah Heep, joka oli jollakin lailla kiivennyt
ylös siihen, ja suljin hänet kiireisesti pois.