"Häntä on nimitetty hulluksi", lausui tätini. "Minä tunnen itsekästä
iloa, kun saan sanoa, että häntä on nimitetty hulluksi, sillä muutoin
minä en olisi saanut edukseni nauttia hänen seuraansa ja neuvojansa
näinä viimeisinä kymmenenä vuonna ja kauemminkin -- totta puhuen siitä
saakka, kuin sisaresi, Betsey Trotwood, petti toiveeni".
"Niinkö kauan?" sanoin minä.
"Ja uhkeata väkeä se olikin, joka rohkeni nimittää häntä hulluksi",
jatkoi tätini. "Mr. Dick on kaukaista sukua minulle -- yhtä kaikki
kuinka; minun ei tarvitse ryhtyä siihen. Jollei minua olisi ollut,
olisi hänen oma veljensä pannut hänet elin-ajaksi salpojen taa. Siinä
kaikki".
Minä pelkään, että teeskentelin, mutta nähdessäni, että tätini oli niin
harras tässä asiassa, koetin minäkin näyttää hartaalta.
"Ylpeä narri!" lausui tätini. "Sen tähden, että hänen veljensä oli
vähän haaveksiva -- vaikk'ei hän ole puoltakaan niin haaveksiva, kuin
moni muu ihminen -- ei hän tahtonut sallia, että toinen oleskeli hänen
huoneessansa, vaan lähetti hänet pois johonkin yksityiseen
holholaitokseen; vaikka heidän isä vainajansa, joka katsoi häntä
melkein mielipuoleksi, oli jättänyt hänet veljen erityiseen huostaan.
Ja viisas mies tuo isä lienee ollut, joka ajatteli niin! Hullu
epäilemättä itse".
Taas, kun tätini näytti aivan varmalta, koetin minäkin näyttää aivan
varmalta.
"Sen vuoksi minä astuin väliin!" jatkoi tätini, "ja tein hänelle
tämmöisen tarjomuksen. Minä sanoin: 'veljenne on tervejärkinen --
paljon terve-järkisempi, kuin te olette taikka ikinä tulette olemaan,
sopii toivoa. Jättäkäät hänelle hänen vähäiset tulonsa ja antakaat
hänen tulla minun luokseni asumaan. _Minä_ en pelkää häntä. _Minä_ en
ole ylpeä, _minä_ olen valmis hoitamaan häntä enkä kohtele häntä
pahasti, niinkuin muutamat ihmiset (ulkopuolella holholaitostakin) ovat
tehneet'. Pitkän kinan perästä", lausui tätini, "sain minä hänet, ja
hän on ollut täällä siitä asti. Hän on kaikkein ystävällisin ja säysein
olento mailmassa; ja mitä hänen neuvoihinsa tulee! -- Mutta ei kukaan
tiedä, mikä ymmärrys sillä miehellä on, paitsi minä".
Tätini silitti pukuansa ja pudisti päätänsä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut silittää uhkamielisyyttä koko mailman suhteen ulos edellisestä
ja pudistaa sitä ulos jälkimäisestä.
"Hänellä oli sisar, jota hän suuresti rakasti", lausui tätini, "hyvä
ihminen ja sangen hellä hänelle. Mutta tämä teki, mitä he kaikki
tekevät -- meni miehelle. Ja mies teki, mitä he kaikki tekevät --
saatti hänet onnettomaksi. Tämä vaikutti niin Mr. Dick'in mieleen (_se_
ei ainakaan todista hulluutta, toivon minä), että se ynnä pelko veljen
suhteen ja tieto hänen kovuudestaan tuotti hänelle kuumetaudin. Tämä
tapahtui, ennenkuin hän tuli minun luokseni, mutta muisto siitä vaivaa
häntä vielä nytkin. Puhuiko hän sinulle mitään kuningas Kaarlo
Ensimäisestä, lapseni?"
"Puhui, täti".
"Voi!" sanoi tätini, hivuttaen nenäänsä, niinkuin hän olisi ollut vähän
suuttunut. "Tämä on se kuvannollinen tapa, jolla hän ilmoittaa
ajatuksiansa. Hän sovittaa tietysti tautinsa yhteen suuren häiriön ja
mullistuksen kanssa, ja tämä on se kuva elikkä vertaus eli miksi sitä
nimittäisi, jota hän käyttää. Ja miks'ei hän käyttäisi sitä, jos hän
katsoo sitä soveliaaksi!"
Minä sanoin: "niin, miks'ei, täti".
"Se ei ole mitään asiamiehen puhetapaa", arveli tätini, "eikä mailman
tapaa. Minä tiedän sen; ja tämä on syy, jonka vuoksi tahdon, ettei
hänen memorialissaan ilmesty sanaakaan siitä".
"Omasta elämästänsäkö hän memorialia kirjoittaa, täti?"
"Niin, lapseni", vastasi tätini, hivuttaen nenäänsä taas. "Hän laatii
anomuskirjaa omia asioitansa varten lord kanslerille taikka lord sille
ja sille taikka jollekin muulle -- lyhyeltä yhdelle niistä miehistä,
jotka ovat palkatut anomuskirjoja vastaan-ottamaan. Luultavasti se
menee täältä näinä päivinä. Hän ei ole vielä voinut panna kokoon sitä,
tuota puhetapaa itsestänsä käyttämättä; mutta se ei tee mitään; se
pitää häntä työssä".
Minä sain jälestäpäin tietää, että Mr. Dick oli enemmän, kuin kymmenen
vuotta, koettanut pitää kuningas Kaarlo Ensimäistä poissa tästä
memorialista, mutta alinomaa oli tämä pujahtanut siihen, ja oli siinä
nyt.
"Minä sanon vielä", jatkoi tätini, "ei kukaan tiedä, mikä ymmärrys
tällä miehellä on, paitsi minä; ja hän on kaikkein säysein ja
ystävällisin olento mailmassa, Jos häntä välisti huvittaa laskea
paperileijaa, entä sitten? Olipa Franklin'inkin tapa laskea
paperileijaa. Hän oli qvakeri taikka jotakin semmoista, jollen erehdy.
Ja qvakeri, joka laskee paperileijaa, on paljon naurettavampi otus,
kuin kukaan muu".
Jos olisin voinut luulla, että tätini oli kertonut nämät
yksityis-seikat erittäin minua varten ja niinkuin joksikin luottamuksen
osoitukseksi minulle, olisin tuntenut itseni suuresti kunnioitetuksi ja
ennustanut suosiota semmoisesta todistuksesta hänen hyvästä
ajatuksestaan. Mutta minä saatin tuskin olla huomaamatta, että hän oli
ryhtynyt niihin etupäässä sentähden, että kysymys oli syntynyt hänen
omassa mielessään, ja varsin vähän minun vuokseni, vaikka hän oli
kääntynyt minun puoleeni, kun ei ketään muuta ollut läsnä.
Samalla kertaa minun täytyy tunnustaa, että se jalo tapa, jolla tätini
puollusti viatonta Mr. Dick raukkaa, ei ainoastaan synnyttänyt nuoressa
rinnassani jonkunlaista itsekästä toivoa oman elämäni suhteen, vaan
mielistytti minua häneen aivan ulkopuolella omaa etuani. Minä luulen,
että rupesin ymmärtämään, että tädissäni, vaikka hän oli monin tavoin
liiallinen ja kummallinen, kuitenkin oli jotakin kunnioitettavaa ja
luotettavaa. Vaikka hän oli juuri yhtä kiivas tänään, kuin päivää
ennen, ja töyttäsi sisään ja ulos aasien tähden juuri yhtä usein sekä
kauheasti tulistui joka kerta kuin joku nuori mies ohitse mennessään
heitti silmänsä johonkin akkunaan Janet'iin -- tämä oli mitä suurimpia
rikoksia saatti tehdä tätini arvoa vastaan -- näytti hän herättävän
minussa enemmän kunnioitusta, vaikka kohta pelkoni ei vähentynyt.
Se tuska, jossa olin koko sen ajan, joka välttämättömästi meni,
ennenkuin mitään vastausta ennätti tulla siihen kirjeesen, jonka tätini
oli kirjoittanut Mr. Murdstone'lle, oli hirveä; mutta minä koetin
tukeuttaa sitä ja hiljaisella käytöksellä suostuttaa puoleeni sekä
tätiäni että Mr. Dick'iä. Jälkimäinen ja minä olisimme menneet
laskemaan isoa paperi-leijaa, mutta minulla ei ollut mitään muita
vaatteita, kuin se yksinkertainen puku, jolla minua oli koristettu
ensimäisenä päivänä ja joka pakoitti minut olemaan kotona paitsi tunnin
verran, jolloin tätini hämärän tultua terveyteni tähden käyttäytti
minua edestakaisin ulkona kalliolla, ennenkuin panimme maata. Vihdoin
tuli Mr. Murdstone'n vastaus ja tätini ilmoitti minulle sanomattomaksi
kauhukseni, että tämä aikoi itse seuraavana päivänä tulla tätini kanssa
puhumaan. Seuraavana päivänä minä istuin yhä käärittynä kummalliseen
asuuni ja luin hetkiä kiihtyneenä ja kuumana siitä alenevasta toivosta
ja nousevasta pelosta, joka taisteli sydämessäni. Minä odotin
säpsähtäväni niitten synkkien kasvojen näkyä, joitten tulemattomuus
joka silmänräpäys säpsäytti minua.
Tätini oli vähän enemmän käskeväinen ja vakava, kuin tavallisesti,
mutta minä en huomannut mitään muuta merkkiä siitä, että hän valmisti
itseänsä vastaan-ottamaan sitä käviää, jota minä niin julmasti
pelkäsin. Hän istui työnsä ääressä akkunan luona ja minä istuin hyvän
aikaa puolipäivän jälkeen hänen vieressään, ajatellen sekaisin kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia seurauksia Mr. Murdstone'n käynnistä.
Päivällis-ateriaamme oli paljon viivytetty, mutta aika kävi niin
myöhäiseksi, että tätini jo oli käskenyt kattaa pöydän, kun hän
yht'äkkiä huusi "aaseja", ja minä hirmukseni ja hämmästyksekseni näin
Miss Murdstone'n nais-satulassa kylmäkiskoisesti ratsastavan pyhän,
viheriän nurmen poikki ja pysähtyvän rakennuksen ulkopuolelle,
ympärilleen katsellen.
"Menkäät tiehenne!" huusi tätini, pudistaen päätänsä ja heristäen
nyrkkiänsä akkunasta. "Teillä ei ole mitään tekemistä siellä. Kuinka
uskallatte häiritä toisen aluetta? Menkäät tiehenne! Voi teitä, hävytön
olento!"
Tätini vimmastui niin siitä kylmäkiskoisuudesta, jolla Miss Murdstone
katsoi ympärillensä, että minä todella luulen, että hän oli kokonaan
kangistunut eikä kyennyt sinä hetkenä syöksähtämään ulos tapansa
mukaan. Minä käytin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle, kuka se oli; ja
että se gentlemani, joka nyt lähestyi pahantekiää (sillä tie ylöspäin
oli sangen jyrkkä, ja gentlemani oli jäänyt vähän jälille), oli Mr.
Murdstone itse.
"Minä en huoli siitä, kuka se on!" huudahti tätini, yhä pudistaen
päätänsä ja kaari-akkunassa liehuen semmoisella tavalla, joka ei
suinkaan toivottanut ketään tervetulleeksi. "Minä en salli, että
aluettani häiritään. Minä en kärsi sitä. Menkäät tiehenne! Janet,
käännä se! Taluta se pois!" ja tätini takaa näin minä jonkunlaisen
vilkkaan sotakuvan, jossa aasi seisoi ja vastusti kaikkia, kaikki neljä
säärtä harillansa eri taholla, samalla kuin Janet yritti kääntämään
sitä suitsista, Mr. Murdstone koetti johdattaa sitä eteenpäin, Miss
Murdstone löi Janet'ia parasollillansa ja parvi poikia, jotka olivat
tulleet kahakkaa katsomaan, luihkasivat voimansa tiestä. Mutta tätini,
joka yht'äkkiä tunsi heidän joukostaan sen nuoren pahantekiän, joka oli
aasin vartia ja hänen häijyimpiä loukkaajiansa, vaikka tuskin toisella
kymmenellä, hyökkäsi ulos tappelukentälle, iski kiinni häneen, vangitsi
hänet, laahasi hänet, takki pään ylitse ja kantapäillä pistäen vastaan,
puutarhaan ja piti häntä hallussansa siellä, huutaen Janet'ia tuomaan
poliseja ja tuomareita, että poika paikalla pantaisiin kiinni,
tutkittaisiin ja rangaistaisiin. Tätä välikohtausta ei kuitenkaan
kestänyt kauan, sillä tuo nuori veitikka, joka tiesi senkin seitsemän
temppua, joista tädilläni ei ollut mitään käsitystä, pujahti pian
hoilaten pois, jättäen muutamia syviä jälkiä kenkiensä nauloista
kukkaslavoihin ja ottaen aasinsa voitonriemulla mukaansa.
Miss Murdstone oli taistelon loppupuolella astunut maahan ja odotti nyt
veljensä kanssa alipuolella portaita, että tätini saisi aikaa ottaa
vastaan heitä. Tätini, jonka vaatteet olivat vähän rytistyneet
ottelussa, meni hyvin arvokkaasti heidän ohitsensa sisään eikä huolinut
yhtään heidän läsnä-olostaan, ennenkuin Janet oli ilmoittanut heidät.
"Menenkö minä ulos, täti?" kysyin minä vapisten.
"Ei, Sir", vastasi tätini. "Ei ensinkään!" Näin sanoen hän työnsi minut
nurkkaan likelle itseään ja sulki minut siihen tuolilla, niinkuin se
olisi ollut vankihuone tai lakituvan aidake. Tässä asemassa minä pysyin
koko yhtymyksen aikana ja tästä nyt näin Mr. ja Miss Murdstone'n
astuvan huoneesen.
"Ohoh!" lausui tätini, "minä en ensiksi huomannut, ketä minun oli huvi
nuhdella. Mutta minä en salli kenenkään ratsastaa tuon nurmen ylitse.
Minä en tee mitään eroitusta. Minä en salli kenenkään tehdä sitä".
"Teidän määräyksenne on jokseenkin hankala vieraille", arveli Miss
Murdstone.
"Vai niin!" sanoi tätini.
Mr. Murdstone näytti pelkäävän, että sota uudestaan syttyisi, ja sanoi
keskeyttäen:
"Miss Trotwood!"
"Pyydän anteeksi", muistutti tätini tuikealla katseella. "Tekö se Mr.
Murdstone olette, joka nai veljenpoika vainajani Blunderstone'n
Rookery'n David Copperfieldin lesken? Vaikka miksi Rookery, sitä _minä_
en tiedä!"
"Minä se olen", vastasi Mr. Murdstone.
"Suokaat anteeksi, Sir, jos sanon", arveli tätini, "että, minun
luullakseni, olisi ollut paljon parempi ja onnellisempi, jos olisitte
jättäneet lapsi paran rauhaan".
"Siihen, mitä Miss Trotwood on muistuttanut, suostun sillä tapaa",
lausui Miss Murdstone, kohottaen päätänsä, "että luulen kaivatun
Claramme kaikissa tärkeissä asioissa olleen pelkän lapsen".
"Se lohduttakoon teitä ja minua, Ma'am", sanoi tätini, "ettei kenenkään
sovi sanoa samaa meistä, jotka jo olemme ehtineet jotenkin kauas
elämässämme ja joita nähtävästi ei tehdä onnettomiksi itsen-omaisten
sulojemme tähden".
"Epäilemättä!" vastasi Miss Murdstone, vaikk'ei, siltä minusta näytti,
juuri mielellään ja altiisti myöntyen. "Ja olisi varmaan ollut,
niinkuin sanotte, parempi ja onnellisempi veljelleni, jollei hän olisi
koskaan mennyt semmoisiin naimisiin. Minulla on aina ollut se ajatus".
"Sitä minä en epäile", lausui tätini. "Janet", soittaen kelloa, "sano
terveisiä Mr. Dick'ille ja käske hänen tulla alas".
Siksi kuin tämä tuli, istui tätini aivan suorana ja kankeana,
tuijottaen seinään. Kun Mr. Dick oli tullut sisään, toimitti tätini
esittelyn seremonian.
"Mr. Dick. Vanha ja likeinen ystävä. Jonka päätökseen", sanoi tätini
pontevasti, niinkuin kehoitukseksi Mr. Dick'ille, joka pureskeli
etusormeansa ja näytti jotenkin heikkomieliseltä, "minä luotan".
Mr. Dick otti tämän viittauksen johdosta sormensa suustaan ja seisoi
keskellä joukkoa totisena ja tarkkana katsannoltaan. Tätini nyykäytti
päätänsä Mr. Murdstone'lle, joka jatkoi:
"Miss Trotwood, kun vastaan-otin kirjeenne, arvelin, että tekisin
enemmän oikeutta itselleni ja ehkä osoittaisin suurempaa kunnioitusta
teille --"
"Kiitoksia", sanoi tätini, yhä silmäillen häntä tuikeasti. "Teidän ei
tarvitse ajatella minua".
"Jos vastaisin suullisesti, olipa matka kuinka haitallinen tahansa
minulle", pitkitti Mr. Murdstone, "ennemmin kuin kirjallisesti. Tämä
onneton poika, joka on karannut pois ystäviensä luota ja työstänsä --"
"Ja jonka ulkonainen olento", katkaisi hänen sisarensa, johdattaen
kaikkien huomiota minuun eriskummaisessa puvussani, "on oikea pahennus
ja häväistys".
"Jane Murdstone", lausui hänen veljensä, "tee hyvin äläkä keskeytä
minua. Tämä onneton poika, Miss Trotwood, on kodissansa aikaan-saanut
paljon murhetta ja mielipahaa sekä kalliin vaimo vainajani elin-aikana
että jälestäpäin. Hänessä asuu synkkä, kapinallinen henki; hänellä on
raju luonto ja vastahakoinen, taipumaton mielenlaatu. Sekä sisareni
että minä olemme koettaneet oikaista hänen vikojansa, mutta turhaan. Ja
minä, me molemmat -- minä en salaa mitään sisareltani -- olemme
katsoneet oikeaksi, että te saatte tämän vakavan ja tyvenen vakuutuksen
meidän suustamme".
"Tuskin lienee tarpeellista, että minä vahvistan mitään, jota veljeni
on lausunut", arveli Miss Murdstone; "mutta minä pyydän saadakseni
muistuttaa, että kaikista pojista koko mailmassa tämä, luullakseni, on
pahin".
"Ankarasti puhuttu!" sanoi tätini lyhyesti.
"Mutta ei ollenkaan liian ankarasti teko-asioihin katsoen", vastasi
Miss Murdstone.
"Vai ei!" lausui tätini. "No niin, Sir?"
"Minulla on omat ajatukseni", jatkoi Mr. Murdstone, jonka kasvot
kävivät yhä kolkommaksi, mitä enemmän hän ja tätini katselivat
toisiansa, jota he tekivät aivan likeltä, "mitä siihen tapaan tulee,
jolla häntä parhaiten kasvatetaan. Ne perustuvat osittain tietooni
hänen luonnostaan ja osittain tietooni omista varoistani. Minun tulee
vastata niistä itselleni, minä noudatan niitä enkä puhu sen koommin
niistä. Siinä on kyllin, että panen tämän pojan kunnialliseen työhön
erään ystäväni silmien alle; ettei tämä miellytä häntä; että hän karkaa
pois siitä; muuttuu tavalliseksi maankulkiaksi; ja tulee ryysyissään
tänne vedotakseen teihin, Miss Trotwood. Minä tahdon rehellisesti
selittää teille, mitä varmaan seuraa -- sitä myöden, kuin minä tiedän
-- jos hän saa teiltä kehoitusta tässä vetoomisessa".
"Mutta tuosta kunniallisesta työstä ensiksi", arveli tätini. "Jos hän
olisi ollut oma poikanne, olisitte kai aivan samalla tavalla panneet
hänet siihen, arvaan minä?"
"Jos hän olisi ollut veljeni oma poika", säisti Miss Murdstone, "olisi
hänen luontonsa, sen minä takaan, ollut kokonaan toisenlainen".
"Taikka jos tuo lapsi raukka, hänen äitinsä, olisi ollut elossa,
olisiko hän silloinkin joutunut tähän kunnialliseen työhön, vai
kuinka?" kysyi tätini.
"Minä luulen", sanoi Mr. Murdstone, päätänsä kallistaen, "ettei Clara
olisi vastustanut mitään, joka minun ja sisareni, Jane Murdstone'n,
mielestä, oli hyvä".
Miss Murdstone vahvisti tätä kuultavalla murinalla.
"Hm!" lausui tätini. "Lapsi parka!"
Mr. Dick, joka koko ajan oli kalistellut rahojansa, kalisteli niitä nyt
niin lujaan, että tätini katsoi tarpeelliseksi pidättää häntä
silmänluonnillaan, ennenkuin hän sanoi:
"Lapsi paran elatuskorko kuoli hänen kanssaan?"
"Kuoli hänen kanssaan", vastasi Mr. Murdstone.
"Eikö löytynyt mitään määräystä, että tuo vähäinen omaisuus -- huone ja
puutarha -- Mikä-sen-nimi-olikaan Rookery ilman mitään peltovareksia --
joutuisi hänen pojallensa?"
"Hänen ensimäinen puolisonsa oli jättänyt sen hänelle ilman ehtoja",
alkoi Mr. Murdstone, kun tätini suurimmalla kiivaudella ja
maltittomuudella keskeytti häntä.
"Hyvä Jumala, sitä teidän ei tarvitse kertoa minulle. Jättänyt sen
hänelle ilman ehtoja! Tekisi juuri mieli nähdä David Copperfield'in
ajattelevan jonkunlaista ehtoa, vaikka se olisi pistänyt häntä silmään!
Tietysti se jätettiin hänelle ilman ehtoja. Mutta kun hän uudestaan
meni naimisiin -- lyhyeltä ja suoraan puhuen", lausui tätini "teki sen
onnettoman työn ja rupesi teidän vaimoksenne -- eikö kukaan silloin
puhunut sanaakaan pojan puolesta?"
"Vaimo vainajani rakasti toista miestänsä, Madam", sanoi Mr. Murdstone,
"ja luotti täydellisesti häneen".
"Vaimo vainajanne, Sir, oli aivan epäkäytöllinen, aivan onneton, aivan
kova-osainen lapsi", vastasi tätini, pudistaen päätänsä hänelle. "Sitä
_hän_ juuri oli. Ja nyt, mitä teillä on lisäksi sanottavaa?"
"Ei muuta kuin tämä, Miss Trotwood", vastasi hän. "Minä olen täällä
ottamassa David'ia takaisin -- ottamassa häntä takaisin ehdottomasti,
että saan määrätä hänestä, niinkuin katson soveliaaksi, ja menetellä
hänen suhteensa, niinkuin katson oikeaksi. Minä en ole täällä tekemässä
mitään lupausta taikka antamassa mitään vakuutta kenellekään. Te ehkä
aiotte, Miss Trotwood, kehoittaa häntä sen vuoksi, että hän on lähtenyt
karkuun teidän luoksenne ja laatinut valituksiaan teille. Teidän
käytöksenne, joka, minun täytyy sanoa se, ei näytä olevan aiottu asiaa
sovittamaan, saattaa minut ajattelemaan sitä mahdolliseksi. Mutta minun
tulee varoittaa teitä, että, jos nyt autatte häntä, autatte häntä
ijäksi, että, jos nyt astutte hänen ja minun väliimme, astutte, Miss
Trotwood, välttämättömästi ainaiseksi meidän väliimme. Minä en osaa
laskea leikkiä enkä salli, että minun kanssani leikkiä lasketaan. Minä
olen täällä ensimäisen ja viimeisen kerran ottamassa häntä pois. Onko
hän valmis lähtemään? Jollei hän ole -- ja te sanotte minulle, että hän
jostakin syystä ei ole: se tekee minun yhtä mistä -- ovat minun oveni
tästälähin suljetut häneltä ja teidän, minä pidän sitä varmana, ovat
avoimet hänelle".
Tätä puhetta oli tätini kuunnellut suurimmalla tarkkuudella, istuen
aivan suorana, kädet ristissä toisella polvella ja tuimasti puhujaa
katsellen. Kun Mr. Murdstone oli päättänyt, käänsi tätini silmänsä
niin, että hänen sopi nähdä Miss Murdstone'a, muulla lailla asemaansa
muuttamatta, ja lausui:
"Entä te, Ma'am, onko _teillä_ mitään muistuttamista?"
"Kaikki, Miss Trotwood", vastasi Miss Murdstone, "mitä minä voisin
sanoa, on veljeni sanonut niin hyvin, ja kaikki, mitä minä tiedän
todeksi, on hän niin selvästi tuonut esiin, ettei minulla ole mitään
lisättävää, paitsi kiitoksia teidän kohteliaisuudestanne -- teidän
erinomaisen suuresta kohteliaisuudestanne, tosiaan", lausui Miss
Murdstone semmoisella ivalla, joka ei enemmän koskenut tätiini, kuin se
olisi hämmentänyt sitä kanunaa, jonka vieressä minä olin maannut
Chatham'issa.
"Ja mitä poika sanoo?" arveli tätini. "Oletko valmis lähtemään, David?"
Minä vastasin: "en", ja pyysin, ettei hän panisi minua menemään. Minä
sanoin, ettei Mr. eikä Miss Murdstone koskaan ollut rakastanut minua
eikä ikinä ollut hyvä minulle; että he olivat tehneet äitini, joka aina
hellästi rakasti minua, onnettomaksi minun tähteni, ja että minä tiesin
sen hyvin, ja että Peggotty tiesi sen. Minä sanoin, että olin ollut
kurjempi, kuin luulin kenenkään uskovan, joka vaan tiesi, kuinka nuori
minä olin. Ja minä anoin ja rukoilin tätiäni -- minä unhotan nyt millä
sanoilla, mutta minä muistan, että ne silloin sangen paljon liikuttivat
minua -- rupeamaan ystäväkseni ja suojeliakseni isäni tähden.
"Mr. Dick", sanoi tätini, "mitä minä teen tämän lapsen?"
Mr. Dick mietti, epäili, kirkastui ja vastasi: "annatte heti ottaa
mittaa hänestä uuteen pukuun".
"Mr. Dick", lausui tätini voitonriemulla, "antakaat minulle kätenne,
sillä teidän terve järkenne on verrattoman kallis". Pudistettuaan sitä
suurella sydämellisyydellä, veti hän minut luoksensa ja sanoi Mr.
Murdstone'lle:
"Teidän sopii mennä, kun mielenne tekee; minä aion koettaa poikaa. Jos
hän on semmoinen, joksi te sanotte häntä, voin minä ainakin tehdä yhtä
paljon hänen hyväkseen, kuin te olette tehneet. Mutta minä en usko
sanaakaan siitä".
"Miss Trotwood", vastasi Mr. Murdstone, kohauttaen olkapäitänsä, kun
hän nousi, "jos olisitte mies --"
"Pah! loruja!" arveli tätini. "Älkäät puhuko semmoisia minulle!"
"Kuinka erittäin kohteliasta!" huudahti Miss Murdstone, nousten.
"Masentavan kohteliasta, todella!"
"Luuletteko, etten minä tiedä", sanoi tätini, joka ei ensinkään pitänyt
lukua sisaresta, vaan yhä puhutteli veljeä ja pudisti päätänsä hänelle
kuvaamattomalla katsannolla, "mitä elämää te olette antaneet tuon
onnettoman, petetyn lapsi paran elää? Luuletteko, etten minä tiedä;
mikä surun päivä se oli tuolle lempeälle pikku olennolle, kun _te_
ensin ilmaannuitte hänen edessään -- liehitellen ja ailakoiden, takaan
minä, niinkuin ette olisi hennoneet sanoa kovaa sanaa hanhellekaan!"
"Minä en ole päivinäni kuullut mitään niin hienoa!" lausui Miss
Murdstone.
"Luuletteko, etten voi ymmärtää teitä yhtä hyvin, kuin jos olisin
nähnyt teidät", jatkoi tätini, "nyt kun näen ja kuulen teitä -- joka,
minä sanon sen suoraan teille, ei suinkaan huvita minua? Niin,
siunatkoon meitä! kukapa niin sileä ja simainen, kuin Mr. Murdstone
ensiksi! Vähä-järkinen, viaton raukka ei ollut koskaan nähnyt semmoista
miestä. Mr. Murdstone oli pelkkää suloutta. Hän jumaloitsi tulevaa
vaimoansa. Hän hyväili hänen poikaansa -- hellästi hyväili häntä!
Hänestä tulisi toinen isä tälle, ja he eläisivät kaikki yhdessä,
niinkuin ruusutarhassa, vai kuinka? Hyi! menkäät tiehenne, menkäät!"
sanoi tätini.
"Mokomaa minä en ole eläissäni kuullut!" huudahti Miss Murdstone.
"Ja kun olitte voittaneet tuon pikku houkkion", lausui tätini --
"suokoon Jumala minulle anteeksi, että nimitän häntä siksi, kun hän on
mennyt sinne, johon _te_ ette aivan äkkiä pääse -- täytyi teidän,
niinkuin ette jo ennen olisi tehneet kylläksi vääryyttä hänelle ja
hänen omaisillensa, ruveta kasvattamaan häntä, eikö niin? ruveta
kesyttämään häntä, niinkuin häkkiin suljettua lintua, ja hivuttamaan
hänen petettyä elämäänsä loppuun sillä, että opetitte häntä laulamaan
_teidän_ nuottianne?"
"Hän on joko hullu tai humalassa", sanoi Miss Murdstone, joka oli
oikein tuskissaan, kun hän ei voinut ohjata tätini puheitten virtaa
itseänsä kohden; "ja minun luuloni on, että hän on humalassa".
Miss Betsey ei pitänyt mitään väliä tällä keskeyttämisellä, vaan jatkoi
ja puhutteli Mr. Murdstone'a, niinkuin ei kukaan olisi häntä
keskeyttänyt.
"Mr. Murdstone", hän lausui, pudistaen sormeansa hänelle, "te olitte
tyranni yksinkertaiselle lapselle ja te särjitte hänen sydämensä. Hän
oli hellä lapsi -- minä tiedän sen; minä tiesin sen vuosia ennen,
kuin _te_ kertaakaan näitte häntä -- ja hänen heikkoutensa jalointa
puolta te haavoititte niin, että hän kuoli. Tässä on totuus teidän
lohdutukseksenne, olipa se teille mieluista taikka ei. Ja te ja teidän
kätyrinne, pitäkäät sitä hyvänänne".
"Sallikaat minun kysyä, Miss Trotwood", katkaisi Miss Murdstone, "ketä
te tuommoisilla, minua oudostuttavilla sanoilla suvaitsette nimittää
veljeni kätyreiksi?"
Yhä vielä kuurona, kuin kivi, tälle äänelle ja sitä tuoksensakaan
panematta jatkoi Miss Betsey puhettansa.
"Se oli selvä kyllä, niinkuin olen sanonut teille, monta vuotta,
ennenkuin _te_ näitte hänet -- ja miksi te Jumalan merkillisen
sallimuksen johdosta milloinkaan saitte nähdä häntä, on enemmän, kuin
ihmisjärki voi käsittää -- se oli selvä kyllä, että tuo lempeä pikku
olento parka ennemmin tai myöhemmin menisi naimisiin jonkun kanssa;
mutta minä toivoin, ettei kävisi niin pahasti, kuin kävi. Tämä oli
siihen aikaan, Mr. Murdstone, kuin hän synnytti tämän pojan tässä",
lausui tätini; "tämän poika paran, jolla te välisti vaivasitte häntä.
Se on ikävä muisto, ja sen vuoksi teidän nyt on vastollista nähdä
häntä. Niin, niin! teidän oi tarvitse potkia siinä!" lisäsi tätini,
"minä tiedän muutoinkin, että se on totta".
Mr. Murdstone oli koko tämän ajan seisonut oven suussa ja katsellut
tätiäni, hymy huulilla, vaikka hänen mustat kulmakarvansa ankarasti
vetäytyivät kokoon. Minä huomasin nyt, että, vaikka hymy yhä pysyi
hänen huulillaan, hänen kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, ja hän näytti
hengittävän, niinkuin hän olisi juossut.
"Hyvästi, Sir!" lausui tätini, "hyvästi! Hyvästi tekin, Ma'am", sanoi
tätini, äkisti kääntyen hänen sisarensa puoleen. "Menkäätpä vielä kerta
aasillanne ratsastamaan _minun_ viheriän nurmeni poikki ja niin totta
kuin teidän on pää olkapäillänne, minä lyön hattunne pois ja tallaan
sitä jaloillani!"
Siihen vaadittaisiin maalaria eikä suinkaan mitään tavallista maalaria,
jos tahtoisi kuvata tätini kasvoja, kun hän lausui nämät kovin
odottamattomat sanat, ja myöskin Miss Murdstone'n kasvoja, kun hän
kuuli ne. Mutta puhe oli sekä ääneltään että aineeltaan niin tulista,
että Miss Murdstone sanaakaan vastaamatta varovaisesti pisti
käsivartensa veljensä kainaloon ja astui ylpeästi ulos huoneesta, mutta
tätini jäi akkunaan katselemaan heitä, valmiina, minä en epäile sitä,
heti panemaan uhkaustansa toimeen, jos aasi jälleen ilmestyisi.
Kosk'ei kuitenkaan mitään rikoksen yritystä tehty, lientyivät hänen
kasvonsa vähitellen ja kävivät niin miellyttäviksi, että minä rohkenin
suudella ja kiittää häntä; jota tein sydämeni pohjasta ja molemmat
käsivarret hänen kaulassaan. Sitten minä löin kättä Mr. Dick'in kanssa,
joka pudisti minun kättäni useita kertoja ja tervehti tätä
keskustelujen onnellista loppua alinomaisilla naurun hekotuksilla.
"Te saatte pitää itseänne yhdessä minun kanssani tämän lapsen
holhojana, Mr. Dick", lausui tätini.
"Minua ilahuttaa", sanoi Mr. Dick, "ruveta David'in pojan holhojaksi".
"Varsin hyvä", vastasi tätini, "_se on_ päätetty asia. Minä olen,
tiedättekö Mr. Dick, ajatellut, että nimittäisin häntä Trotwood'iksi".
"Tietysti, tietysti. Nimittäisitte häntä Trotwood'iksi, tietysti"
arveli Mr. Dick. "Davidinpoika Trotwood'iksi".
"Trotwood Copperfield'iksi, tarkoitatte", vastasi tätini.
"Niin aina. Niin. Trotwood Copperfield'iksi", lausui Mr. Dick vähän
häpeissänsä.
Tätini mieltyi niin tähän ajatukseen, että muutamat valmiit vaatteet,
jotka ostettiin minulle sinä iltana, merkittiin hänen omalla
käsi-alallaan ja lähtemättömällä merkkiläkillä "Trotwood Copperfield",
ennenkuin sain ottaa niitä päälleni; ja päätettiin, että kaikki muut
vaatteet, jotka tehtäisiin minulle (täydellinen vaatekerta tilattiin
sinä iltana), merkittäisiin samalla tavalla.
Näin minä aloitin uutta elämääni uudella nimellä, samalla kuin kaikki
minun ympärilläni oli uutta. Nyt kun tuo epätiedon tila oli ohitse,
olin monta päivää niinkuin unissa. Minä en koskaan ajatellut, että
minulla tädissäni ja Mr. Dick'issä oli kummallinen holhoja-pari.
Ajatukseni eivät koskaan olleet varmat, mitä minuun itseen koski.
Molemmat selvimmät asiat mielessäni olivat, että vanha Blunderstone'n
elämäni oli taantunut kauas minusta -- se näytti nyt siirtyneen
äärettömän etäisyyden sumuun; ja että jonkunlainen verho ijäksi peitti
elämäni Murdstone ja Grinby'n luona. Ei kukaan ole sittemmin nostanut
tätä verhoa. Tässä kertomuksessakin olen vaan vastahakoisella kädellä
vetänyt sitä hetkeksi ylös, mutta ilolla päästänyt sen taas alas. Tuon
elämän muisto täyttää sieluni semmoisella tuskalla ja vaivalla ja on
niin toivoa vailla, ettei minulla ole koskaan ollut rohkeutta edes
tutkia, kuinka kauan olin tuomittu sitä elämään. Kestikö sitä yhden
vuoden vai enemmän, vai vähemmän, sitä en tiedä. Minä tiedän vaan, että
se kerta oli olemassa ja sitten loppui; ja että olen kertonut siitä, ja
siihen nyt jätän sen.