Tätini tekee päätöksensä minun suhteeni.
Aamulla alas mennessäni näin tätini miettivän niin syvästi suuruspöydän
ääressä, käsivarret tarjottimen nojalla, että teekyökin sisältö oli
vuotanut teekannun yli ja pani koko pöytäliinan tulville, kun tuloni
karkoitti hänen tuumansa. Minä olin varma siitä, että hän oli ajatellut
minua, ja halasin enemmän, kuin koskaan, tietää hänen tarkoituksiansa
minun suhteeni. Minä en sentään tohtinut ilmoittaa levottomuuttani,
etten suututtaisi häntä.
Silmäni, joita en saanut hallituksi niin hyvin, kuin kieltäni,
siirtyivät kuitenkin sangen usein aamiaisen kuluessa tätini puoleen.
Minä en katsonut häntä monta silmänräpäystä kertaansa huomaamatta, että
hän katseli minua oudolla, miettivällä tavalla, niinkuin minä olisin
ollut aivan kaukana poissa eikä toisella puolella vähäistä, ympyriäistä
pöytää. Kun hän oli päättänyt suuruksensa, nojausi hän ajatuksiinsa
vaipuen taaksepäin tuolissaan, rypisti otsaansa, pani käsivartensa
ristiin ja tutki minua joutessansa niin tyystisti, että kokonaan
hämmennyin. Minä en ollut vielä suorittanut suurustani, vaan koetin
jatkaa sitä, peittääkseni hämmennystäni; mutta veitseni kompastui
kahveliini, kahvelini kamppasi veitseni, ja minä kimmahutin ylös
silavan palasia kummastuttavan korkealle ilmaan sen sijaan, että olisi
tullut leikata niitä syötäväkseni, sekä tukeutin itseni teellä, joka
lakkaamatta pyrki väärään kurkkuun, siksi kuin tykkönään herkesin
syömästä ja istuin punehtuen tätini tarkan silmän helteessä.
"Halloo!" sanoi tätini pitkän ajan perästä.
Minä katsoin ylös ja kohtasin kunnioittavaisesti hänen terävän kirkasta
katsettaan.
"Minä olen kirjoittanut hänelle", lausui tätini.
"Kenelle?"
"Isäpuolellesi", sanoi tätini. "Minä olen lähettänyt hänelle kirjeen,
jota hän ottanee vaivakseen huomata, jollei hän tahdo riitaantua minun
kanssani, saan kunnian ilmoittaa hänelle!"
"Tietääkö hän, missä minä olen, täti?" kysyin minä levottomana.
"Minä olen kertonut sen hänelle", vastasi tätini, nyykähyttäen
päätänsä.
"Jätetäänkö minä hänelle?" sammalsin minä.
"Minä en tiedä", sanoi tätini. "Saamme nähdä".
"Voi! Minä en voi ajatella, mitä teen", huudahdin minä, "jos minun
täytyy palata Mr. Murdstone'n luo!"
"Minä en tiedä mitään siitä", vastasi tätini, pudistaen päätänsä. "Sitä
en voi tosiaankaan sanoa. Saamme nähdä".
Minä pelästyin näistä sanoista ja kävin kovin alakuloiseksi ja
raskasmieliseksi. Tätini, joka ei näyttänyt pitävän paljon väliä
minulla, puki päällensä karkean, rintatilkulla varustetun esiliinan,
jonka hän otti esiin kaapista; virutti teekupit omin käsin; ja kun
kaikki oli pesty ja pantu tarjottimelle jälleen sekä pöytäliina oli
taitettu kokoon ja asetettu päällepäin, soitti hän kelloa, että Janet
tulisi korjaamaan pois niitä. Tuosta hän veti parin hansikkaita
käteensä ja lakaisi ylös murut vähäisellä luudalla, siksi kuin ei
vähintäkään hitua enää ollut matolla; sitten tomutti ja siivosi
huoneen, joka jo ennestäänkin oli aivan huolellisesti tomutettu ja
siivottu. Kun kaikki nämät toimet olivat tehdyt hänen mieltänsä myöden,
riisui hän pois hansikkaat ja esiliinan, kääri ne kokoon, pisti ne
siihen erityiseen kaapin nurkkaan, josta ne olivat otetut, asetti
työrasiansa omalle pöydällensä avonaisen akkunan viereen ja istui alas
työtä tekemään, viheriäinen viuhka hänen itse ja päivän-valon välissä.
"Minä tahtoisin, että menisit ylikerrokseen", lausui tätini, lankaa
neulan päähän pujottaessaan, "ja sanoisit terveisiä minulta Mr.
Dick'ille, että mielelläni soisin tietäväni, kuinka hänen memorialinsa
edistyy".
Minä nousin vikkelästi tätä käskyä toimittamaan.
"Arvatakseni", sanoi tätini, silmäillen minua yhtä visusti, kuin hän
oli silmäillyt neulaa, lankaa pujottaessaan, "on Mr. Dick sinun
mielestäsi lyhyt nimi, vai kuinka?"
"Kyllä minä eilen pidin sitä hyvin lyhyenä", myönsin minä.
"Sinun ei tarvitse luulla, ettei hän ole saanut mitään pitempää nimeä,
jos hän tahtoisi käyttää sitä", lausui tätini juhlallisemmalla
muodolla. "Babley -- Mr. Richard Babley -- se on tämän gentlemanin
todellinen nimi".
Ujosti muistaen nuoruuttani ja sitä tuttavallisuutta, johon jo olin
joutunut syypääksi, aioin esitellä, että olisi parempi, jos
puhuttelisin häntä koko tällä nimellä, kun tätini jatkoi ja sanoi:
"Mutta älä millään muotoa nimitä häntä siksi. Hän ei siedä nimeänsä. Se
on semmoinen omituisuus hänessä. Vaikk'ei se sentään tietääkseni mitään
pelkkää omituisuutta ole; sillä muutamat, jotka kantavat tätä nimeä,
ovat kohdelleet häntä kyllin pahasti, että hän ikuisesti inhoo sitä,
sen Jumala tietää. Mr. Dick on nyt hänen nimensä täällä ja kaikkialla
muualla -- jos hän milloinkaan lähtisi muualle; jota hän ei tee. Pidä
siis vaaria, lapseni, ettet sano häntä, miksikään muuksi, kuin Mr.
Dick'iksi".
Minä lupasin totella ja menin ylikerrokseen sanaani saattamaan;
ajatellen mennessäni, että, jos Mr. Dick oli kauan työskennellyt
memorialinsa kanssa samalla innolla, kuin alas tullessani olin
avonaisesta ovesta nähnyt hänen työskentelevän, edistyi hän ilmeisesti
sangen hyvin. Minä tapasin hänet vielä sitä pitkällä kynällä
kirjoittamasta, ja hänen päänsä oli melkein kiinni paperissa. Hän oli
niin harras työssänsä, että minulla oli kylläksi aikaa katsella isoa
paperileijaa nurkassa, huiskin haiskin makaavia käsikirjoitus-kimppuja,
lukuisia kyniä ja ennen kaikkia sitä läkin paljoutta (jota hänellä
näkyi olevan tusina-määrässä tuopin pulloissa), ennenkuin hän huomasi
läsnä-oloni.
"Haa! Phoebus!" lausui Mr. Dick, laskien pois kynäänsä. "Kuinka mailman
käy! Minä kerron sinulle jotakin", lisäsi hän matalammalla äänellä,
"minä en soisi, että sitä mainittaisiin, mutta mailma --" tässä hän
viittasi minulle ja pani huulensa likelle korvaani -- "mailma on hullu.
Hullu, kuin Bedlam, poika!" sanoi Mr. Dick, ottaen nuuskaa pyöreästä
rasiasta pöydältä ja nauraen sydämellisesti.
Minä en uskaltanut lausua ajatustani tästä asiasta, vaan suoritin
sanomani.
"Hyvä", arveli Mr. Dick vastaukseksi, "sano terveisiä hänelle, ja minä
luulen -- minä luulen, että olen keksinyt jotakin", sanoi Mr. Dick,
lykäten kättänsä harmaitten hiustensa läpi ja luoden epäileväistä
katsetta käsikirjoitukseensa. "Oletko käynyt koulua?"
"Olen, Sir", vastasin minä; "vähän aikaa".
"Muistatko päivää", kysyi Mr. Dick, totisesti katsellen minua ja
tarttuen kynäänsä, pannaksensa sitä paperille, "jona kuningas Kaarlo
Ensimäinen mestattiin?"
Minä sanoin, että luulin sen tapahtuneen vuonna tuhatkuusisataa
neljäkymmentä ja yhdeksän.
"Hyvä", vastasi Mr. Dick, raappien korvaansa kynällään ja katsellen
minua epäileväisesti. "Niin kirjat sanovat; mutta minä en ymmärrä,
kuinka se on mahdollista. Sillä, jos se olisi tapahtunut niin kauan
aikaa takaperin, kuinka ihmiset hänen ympärillänsä olisivat erehtyneet
niin, että siirsivät muutamia huolia _hänen_ päästänsä, kun se oli
poikki leikattu, _minun_ päähäni?"
Minä hämmästyin kovasti tästä kysymyksestä, mutta en voinut antaa
mitään selitystä siinä kohden.
"Se on aivan kummallista", lausui Mr. Dick, tuskallisesti katsoen
papereihinsa ja käsi taas hiuksissa, "etten koskaan saa asiaa oikein
suoraksi; etten saa täyttä selkoa siitä. Mutta vähät siitä, vähät
siitä!" sanoi hän iloisesti ja virkistyi, "aikaa on kylläksi. Terveisiä
Miss Trotwood'ille ja sano, että työni edistyy sangen hyvin".
Minä olin lähtemäisilläni, kun hän johdatti huomiotani paperileijaan.
"Mitä sinä tuommoisesta leijasta arvelet?" kysyi hän. Minä vastasin,
että se oli sangen kaunis. Minä luulen, että se oli varmaan seitsemää
jalkaa korkea.
"Minä olen itse tehnyt sen. Me menemme laskemaan sitä, sinä ja minä",
sanoi Mr. Dick. "Näetkö tätä?"
Hän näytti minulle, että se oli päällistetty hyvin tiheään ja tarkkaan
laaditulla käsikirjoituksella, joka oli niin selvää, että, kun
silmäilin rivejä, taas luulin parissa paikassa näkeväni jonkun
viittauksen kuningas Kaarlo Ensimäisen päähän.
"Tässä on kosolta nuoraa", arveli Mr. Dick, "ja kun se lentää
korkealla, vie se tosi-asiat muassaan pitkän matkaa. Tällä tapaa minä
levitän niitä. Minä en tiedä, mihin ne pudonnevat. Se riippuu
asianhaaroista ja tuulesta ja niin edespäin; mutta minä jätän ne
sattumuksen nojaan".
Hänen kasvonsa olivat niin lempeät ja miellyttävät, ja niissä oli
jotakin niin arvoisaa, vaikka ne olivat verevät ja sydämelliset, etten
ollut varma, laskiko hän hyvänsävyistä leikkiä minun kanssani. Sen
vuoksi minä nauroin, ja hän nauroi, ja me erosimme kuin parhaat
ystävät.
"Noh, lapseni", lausui tätini, kun taas tulin alikerrokseen. "Ja mitä
kuului Mr. Dick'ille tänä aamuna?"
Minä ilmoitin hänelle, että hän lähetti terveisiä ja että hänen työnsä
edistyi sangen hyvin.
"Mitä sinä pidät hänestä?" kysyi tätini.
Minulla oli joku himmeä tuuma, että minun tuli koettaa välttää tätä
kysymystä sillä vastauksella, että pidin häntä varsin sievänä
gentlemanina; mutta tädistäni ei käynyt niin helposti pääseminen, sillä
hän pani alas ompeluksensa syliinsä ja sanoi, laskien kätensä ristiin
sen päälle:
"Kas niin! Sisaresi, Betsey Trotwood, olisi kohta sanonut minulle, mitä
hän jokaisesta piti. Ole niinkuin sisaresi, jos voit, ja puhu suusi
puhtaaksi!"
"Onko hän -- onko Mr. Dick -- minä kysyn sen vuoksi, etten tiedä sitä,
täti -- onko hän vähäisen sekaisin päästään?" sopersin minä; sillä minä
tunsin, että liikuin vaarallisella alalla.
"Ei hiukkaakaan", vastasi tätini.
"Vai ei!" lausuin minä hiljaisesti.
"Jos mailmassa löytyy mitään", sanoi tätini suurella lujuudella ja
pontevuudella, "jota Mr. Dick ei ole, niin se on tämä".