Seuraus päätöksestäni.
Sitä myöden kuin tiedän, lienee minulla ollut joku hurja tuuma
juosta koko matka Dover'iin, kun herkesin tavottamasta nuorukaista
aasinkärryineen ja rupesin astumaan Greenwich'iä päin. Hajonneet
ajatukseni kokoontuivat pian tässä kohden, jos minulla oli ollut joku
semmoinen tuuma; sillä minun täytyi seisahtua Kent Road'illa eräälle
penkerelle, jonka edessä oli vähäinen lammikko ja keskellä tätä iso,
hullunkurinen kuva, joka puhalsi kuivaa näkinkynttä. Tähän minä
istahdin jollekulle portaalle aivan uupuneena ponnistuksistani ja niin
hengästyneenä, että tuskin saatin itkeä kadonnutta arkkuani ja puolta
guineaani.
Tähän aikaan oli jo pimeä; minä kuulin kellojen lyövän kymmentä, kun
istuin lepäämässä. Mutta onneksi oli kesä-ilta ja kaunis ilma. Kun olin
tointunut ja päässyt jonkunlaisesta tukehuttavasta vaivasta kurkussani,
nousin ylös ja jatkoin matkaani. Vaikka olin tämmöisessä hädässä, en
yhtään ajatellut palaamista. Minä epäilen, olisinko ajatellut, vaikka
schweitziläinen lumivierros olisi tukkinut Kent Road'in.
Mutta se asia, että olin mailmassa enkä omistanut enempää, kuin kolme
puolipennyä (ja minä todella kummastelen, kuinka _ne_ olivat jääneet
taskuuni lauantai-iltana), huolestutti minua kovasti, vaikka kuljin
eteenpäin. Minä rupesin pikkuiseksi sanomalehden uutiseksi itsekseni
kuvailemaan, kuinka minä löydettiin kuolleena päivän tai parin perästä
jonkun pensas-aidan alta; ja minä pyrin eteenpäin, alakuloisena, mutta
niin nopeasti, kuin voin, kunnes satuin menemään vähäisen puodin
ohitse, jonka ylipuolella oli kirjoitettuna, että herras- ja
naisvaatteita ostettiin ja että korkein hinta maksettiin rääsyistä,
luista ja ruoan tähteistä. Tämän puodin isäntä istui hiasillaan oven
suussa ja poltti; ja kun koko joukko takkeja ja housuja roikkui alas
matalasta katosta, ja ainoastaan kaksi hoikkaa kynttilää paloi
sisäpuolella näyttääkseen, mitä ne olivat, oli hän minun silmissäni
kuin kostonhimoinen mies, joka oli hirttänyt kaikki vihollisensa ja nyt
istui riemuiten itsekseen.
Viimeiset kokemukseni yhdessä Mr. ja Mrs. Micawberin kanssa kuiskasivat
minulle, että tässä ehkä löytyi keinoja, joilla saisin suden vähäksi
aikaa torjutuksi pois puolestani. Minä menin ensimäistä sivukatua ylös,
riisuin pois liivini, käärin sen sievästi kainalooni ja palasin puodin
ovelle. "Jos suvaitsette, Sir", lausuin minä, "myyn tämän kohtuulliseen
hintaan".
Mr. Dolloby -- Dolloby oli ainakin nimi puodin oven yläpuolella -- otti
liivin, asetti piippunsa kopalle seisomaan pihtipieltä vastaan, astui
puotiin minun kanssani, niisti molemmat kynttilät sormillansa, levitti
liivin tiskille ja katseli sitä siinä, piti sitä ylöspäin valoa kohden
ja katseli sitä siinä ja sanoi lopulta:
"Mitä siis pyydätte tästä vähäisestä liivistä?"
"Te tiedätte sen parhaiten itse, Sir", vastasin minä kainosti.
"Minä en voi olla ostaja ja myyjä yhtä haavaa", lausui Mr. Dolloby.
"Määrätkäät joku hinta tästä vähäisestä liivistä".
"Olisiko kahdeksantoista pennyä" -- arvelin minä vähäisen epäiltyäni.
Mr. Dolloby kääri sen kokoon taas ja antoi sen minulle takaisin. "Minä
varastaisin perheeni omaisuutta", sanoi hän, "jos tarjoisin yhdeksän
pennyä siitä".
Tämä ei ollut mitään miellyttävää kaupantekoa, sillä se pakoitti minua,
vennon vierasta, ikävä kyllä, pyytämään, että Mr. Dolloby minun tähteni
varastaisi perheensä omaisuutta. Koska asiani kuitenkin olivat niin
ahtaalla kannalla, lupasin myydä sen yhdeksään pennyyn, jos hän
suvaitsi. Nuristen antoi Mr. Dolloby silloin yhdeksän pennyä. Minä
toivotin hänelle hyvää yötä ja astuin ulos puodista, yhdeksää pennyä
rikkaampana ja yhtä liiviä köyhempänä. Mutta kun panin takkini nappiin,
ei tämä haittanut mitään.
Minä näin varsin selvästi edeltäpäin, että jakkuni menisi tämän
perästä, että minun tuli matkustaa Dover'iin paidassa ja housuissa, ja
saisin kiittää onneani, jos pääsin sinne edes siinä asussa. Mutta minä
en ajatellut tätä niin paljon, kuin luulisi. Paitsi että jollakin
epämääräisellä tavalla tunsin, että matka oli pitkä ja että
aasinkärryjen nuorukainen oli kohdellut minua julmasti, minä en
luullakseni aivan katkerasti huomannut vastuksiani, kun taas lähdin
kulkemaan, yhdeksän pennyä plakkarissani.
Mieleeni oli joutunut tuuma, millä lailla yön viettäisin, ja minä aioin
panna toimeen sen. Se oli, että makaisin vanhan kouluni muurin takana
eräässä nurkassa, jossa tavallisesti oli joku heinäsuova. Minä arvelin,
että siitä olisi jonkunlaista seuraa, kun pojat ja se makuuhuone, jossa
minun oli tapa tarinoitani kertoa, olivat niin likellä; vaikk'eivät
pojat ollenkaan tietäisi, että minä olin siellä, eikä makuuhuone
antaisi minulle mitään suojaa.
Minulla oli ollut kova päivätyö ja minä olin vallan väsyksissä, kun
viimein saavuin Blackheath'in lakealle. Se maksoi minulle vähäisen
vaivaa, ennenkuin löysin Salem House'n; mutta minä löysin sen, vieläpä
heinäsuovankin nurkassa, ja laskeusin alas sen viereen, kun olin ensin
kävellyt muurin ympäri ja nähnyt, että kaikki oli pimeätä ja hiljaista
sisäpuolella. Enkä minä koskaan unhota sitä yksinäisyyden tuntoa, kun
ensi kerran panin maata ilman mitään kattoa pääni päällä!
Uni valloitti minut, niinkuin se valloitti monta muuta hyljättyä,
joilta talon-ovet suljettiin ja joita talonkoirat haukkuivat sinä
iltana -- ja minä näin unta, että makasin vanhassa koulu-vuoteessani,
puhutellen poikia huoneessani; mutta havaitsin itseni istuvaksi
suorana, Steerforth'in nimi huulillani ja katsellen hurjasti tähtiä,
jotka heiskuivat ja hohtivat ylläni. Kun muistin, missä olin tähän
ajattomaan aikaan, voitti minut jonkunlainen tunne, joka sai minut
nousemaan ylös, en tiedä mistä pelosta, ja astumaan muutamia askelia.
Mutta tähtien heikkenevä loisto ja taivaan vaalea valo siltä kohdalta,
josta päivä oli koittamallansa, rauhoitti minua; ja koska silmäni
olivat perin raskaat, laskeusin alas taas ja nukuin -- vaikka unessani
tunsin, että oli kylmä -- kunnes auringon lämpimät säteet ja Salem
House'n aamukellon soiminen herättivät minut. Jos olisin voinut
toivoa, että Steerforth oli siellä, olisin vartonut siinä, siksi kuin
hän tuli yksinään ulos; mutta minä tiesin, että hän varmaan oli
lähtenyt sieltä jo aikaa sitten. Traddles ehkä oli siellä vielä, mutta
sekin oli aivan epätietoista; enkä minä, vaikka tyyni tiesin hänen
hyvänluontoisuutensa, luottanut kylläksi hänen älyynsä eikä hyvään
onneensa, että olisin uskaltanut ilmoittaa hänelle tilani. Minä hiivin
siis pois muurin luota, kun Mr. Creakle'n pojat nousivat ylös, ja
rupesin astumaan sitä pitkää, pölyistä tietä, jota olin ensin oppinut
tietämään Dover'in tieksi, kun olin yksi heistä ja varsin vähän
aavistin, että kenenkään silmät koskaan näkisivät minua siinä
semmoisena maankulkiana, kuin nyt olin.
Kuinka suuresti tämä sunnuntai-aamu erisi noista entisistä Yarmouth'in
sunnuntai-aamuista! Tavalliseen aikaan kuulin, eteenpäin pyrkiessäni,
kirkonkellojen soivan ja kohtasin ihmisiä, jotka menivät kirkkoon; ja
minä sivusin kirkon tai pari, jossa seurakunta oli sisäpuolella ja
laulun ääni tulvasi ulos auringon-paisteesen, sillä välin kuin suntio
istui ja vilvoitteli eteishuoneen varjossa taikka seisoi marjakuusen
alla ja käsi otsallansa tähysteli minua, kun astuin ohitse. Mutta
vanhojen sunnuntai-aamujen lepo ja hiljaisuus oli kaikkialla, paitsi
minussa. Tässä oli eroitus. Minä tunsin itseni aivan syntiseksi
liassani ja tomussani ja sykertyneellä tukallani. Jollei se rauhaisa
kuva, jonka olin loihtinut eteeni, äitini nuoruudessaan ja
kauneudessaan itkien valkean ääressä ja tätini häneen mieltyen, olisi
ollut, luulen tuskin, että minulla olisi ollut rohkeutta jatkaa
seuraavaan päivään. Mutta tämä kuva kävi aina edelläni, ja minä
seurasin.
Minä kuljin sinä sunnuntaina kolmekolmatta penikulmaa suoraa tietä
myöten, vaikk'ei aivan helposti, sillä minä en ollut tottunut
semmoiseen työhön. Minä näen itseni illan suussa käyvän Rochester'in
sillan yli, uupuneena ja jalat heltyneinä ja syöden sitä leipää, jonka
olin ostanut illalliseksi. Pari kolme vähäistä rakennusta, joitten
ulkopuolella riippui ilmoitus "Huoneita matkustavaisille", olivat
houkutelleet minua; mutta minä pelkäsin kuluttaa niitä muutamia
pennyjä, jotka minulla oli, ja pelkäsin vielä enemmän niitten
mieronkiertäjien ilkeitä muotoja, joita olin kohdannut tai saavuttanut.
Minä en siis etsinyt muuta suojaa, kuin taivaan kantta; ja vaivalla
päästyäni Chatham'iin -- joka tämän yön muistossa kangastaa kuin
kokoelma kalkkia, vipu-siltoja ja mastottomia laivoja, jotka olivat
mutaisessa virrassa ja katetut niinkuin Noan arkki -- kiipesin viimein
ylös ruohottuneelle patterialle, joka pisti ulos jonkun kujan yli,
jossa vartia käveli edestakaisin. Tähän minä laskeusin alas likelle
yhtä kanunaa; ja iloisena vartian askelten seurasta, vaikk'ei hän
tietänyt enemmän siitä, että olin ylipuolella häntä, kuin pojatkaan
Salem House'ssa olivat tietäneet, että makasin muurin luona, nukuin
sitkeästi aamuun saakka.
Minä olin kauhean kankea ja kipeä jaloistani aamulla ja aivan huumeissa
rumpujen pärinästä ja sotajoukkojen astunnasta, jotka näyttivät
saartavan minua joka taholta, kun menin alas pitkälle, kapealle
kadulle. Tuntien, etten voinut käydä, kuin sangen vähän matkan sinä
päivänä, jos mielin säästää voimiani ja päästä tarkoitukseni perille,
päätin tehdä jakkuni myymisen päivän päätoimeksi. Minä riisuin siis
pois jakkuni, että tottuisin tulemaan aikaan ilman; ja kantaen sitä
kainalossani rupesin käymään eri vaatepuoteja tarkastelemassa.
Tämä oli edullinen paikka jakun myyjälle, sillä vanhojen vaatteitten
kaupittelioita oli paljon ja he seisoivat enimmiten puotiensa ovella
kaupantekiöitä tähystelemässä. Mutta koska heillä useimmilla oli
varastossaan rippumassa pari kolme upseerin takkia epoletteineen
päivineen, peloitti minua heidän kauppansa kalleus, ja minä astuin
kauan aikaa sinne tänne kenellekään tavaraani tarjoamatta.
Tämän ujouteni vuoksi otin enemmän vaaria meriväen vaatekojuista ja Mr.
Dolloby'n tapaisista puodeista, kuin tavallisista myyntipaikoista.
Vihdoin löysin yhden, joka näytti minusta otolliselta. Se oli lokaisen
kujan kulmassa. Kuja päättyi aitaukseen, joka oli täynnä nokkosia.
Aitauksen seipäissä liehui vanhoja merimiesten vaatteita, jotka
näyttivät lähteneen tulvillaan olevasta puodista, keskellä muutamia
riippumattoja, ruosteisia pyssyjä, vaksitahti-hattuja ja useita
kaukaloita täynnänsä niin monilukuisia ja niin erikokoisia ruostuneita
avaimia, että olisi luullut niillä saattavansa avata kaikki ovet
mailmassa.
Tähän matalaan, vähäiseen puotiin, jota pikkuinen, vaatteilla
peitetty akkuna pikemmin pimitti, kuin valaisi, ja johon mentiin alas
muutamia astuimia myöden, tulin minä tykyttävällä sydämellä, joka ei
suinkaan huojentunut, kun ruma, vanha mies, jonka kasvojen alipuoli
kokonaan peittyi harmaasen parran sänkeen, syöksähti ulos jostakin
pahansiivoisesta luolasta peräpuolelta ja tarttui tukkaani. Tämä vanhus
oli tosiaan hirveä katsella. Hän oli puettu likaiseen flanelli-liiviin
ja haisi julmasti rommilta. Hänen vuoteensa, joka oli verhottu
ryttyisellä ja rääsyisellä tilkapeitolla, oli siinä luolassa, josta hän
tuli esiin ja jossa toinen vähäinen akkuna toi näkyviin vielä enemmän
nokkosia ja nilkun aasin.
"No, mitä tahdot?" irvisteli tämä vanha mies kiivaalla,
yksitoikkoisella vinkunalla. "No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No,
keuhkoni ja maksani, mitä tahdot? no, goroo, goroo!"
Minä säikähdyin siinä määrässä näistä lauseista ja erittäinkin
viimeisestä, tuntemattomasta sanasta, joka oli jonkunlainen korina
hänen kurkussaan, etten pystynyt vastaankaan; jolloin vanha mies, yhä
pitäen kiinni tukastani, toisti:
"No, mitä tahdot? No, silmäni ja jäseneni, mitä tahdot? No, keuhkoni ja
maksani, mitä tahdot? No, goroo!" -- jonka viimeisen sanan hän kiljasi
semmoisella voimalla, että hänen silmänsä olivat pullistua ulos päästä.
"Minä tahtoisin tietää", sanoin minä vapisten, "haluttaako teitä ostaa
yksi jakku".
"No, katsotaan sitä jakkua!" huudahti vanhus. "No, sydämeni tulella,
näytä jakkusi meille! No, silmäni ja jäseneni, vedä esiin jakkusi!"
Nyt hän irroitti värisevät kätensä, jotka olivat niinkuin ison linnun
kynnet, hiuksistani, ja pani nenälleen parin silmälaseja, jotka eivät
ensinkään kaunistaneet hänen veristäviä silmiänsä.
"No, paljonko jakusta?" huusi vanhus sitä tarkastettuaan. "No -- goroo!
-- paljonko jakusta?"
"Puoli kruunua", vastasin minä pelostani tointuen.
"No, keuhkoni ja maksani", huusi vanhus, "ei! No, silmäni, ei! No,
jäseneni, ei! Kahdeksantoista pennyä. Goroo!"
Joka kerta, kuin hän päästi tämän huudahuksen, näyttivät hänen silmänsä
olevan vaarassa pullistua ulos; ja jokaisen lauseen, jonka hän puhui,
työnsi hän esiin jonkunlaisella nuotilla, joka aina oli aivan sama ja
enemmän vihurin kaltainen, joka nousee hiljalleen, kohoo korkeaksi ja
taas laskee, kuin minkään muun, johon minä voin sitä verrata.
"Hyvä", sanoin minä iloisena päätetystä kaupasta. "Minä otan
kahdeksantoista pennyä".
"No, maksani!" huusi vanhus, heittäen jakun jollekin hyllylle. "Mene
ulos puodista! No, keuhkoni, mene ulos puodista! No, silmäni ja
jäseneni -- goroo! -- älä pyydä rahaa; vaihetetaan".
Minä en ole koskaan eläessäni ollut niin peloissani, ei ennen eikä
jälestäpäin; mutta minä ilmoitin hänelle nöyrästi, että tarvitsin rahaa
sekä ettei mikään muu ollut miksikään hyödyksi minulle, mutta että minä
ulkona odottaisin, niinkuin hän käski, enkä tahtoisi hoputtaa häntä.
Samalla minä menin ulos ja istuin alas varjoon johonkin nurkkaan. Ja
siinä istuin niin monta tuntia, että varjo muuttui päivänpaisteeksi ja
päivänpaiste muuttui varjoksi jälleen; ja yhä minä istuin, rahaani
odottaen.
Ei löytynyt suinkaan toista samanlaista juopunutta hourupäätä siinä
kaupanlajissa, toivon minä. Että hän oli hyvin tunnettu naapuristossa
ja hoettiin myyneen itsensä pirulle, ymmärsin pian siitä, että pojat
kävivät häntä tervehtimässä ja lakkaamatta hyörivät hänen puotinsa
edessä, pauhaten tuota tarinaa ja käskien häntä tuomaan esiin
kultaansa. "Te ette ole köyhä, Charley, niinkuin olette olevinanne.
Tuokaat esiin kultanne. Tuokaat esiin vähän siitä kullasta, josta
myitte itsenne pirulle. No! Se on matrassin sisuksessa, Charley.
Ratkokaat auki se ja antakaat meillekin vähäisen!" Tämä asia ja se,
että hänelle yhtä mittaa tarittiin veistä lainaksi tuohon tarpeesen,
suututti häntä niin paljon, että koko päivä meni hyökkäyksiin hänen
puoleltaan ja pakoretkiin poikien puolelta. Välisti luuli hän
vimmassansa, että minä olin yksi heistä, ja karkasi minua kohden,
väännellen suutansa, niinkuin hän aikoisi repiä minut kappaleiksi;
sitten muistaen minua juuri parhaasen aikaan, pujahti hän alas
puotiinsa ja heittäysi vuoteellensa, niinkuin minä päätin hänen
äänestään, kun hän hurjalla tavalla ja omaan nuottiinsa rääkyi
"Nelson'in kuolemaa", yksi "no!" jokaisen säkeen edessä ja tavan takaa
lukemattomia "goroita". Niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi
mielipahaa minulle, rupesivat pojat, lukien minuakin laitoksen väkeen
sen kärsivällisyyden ja sitkeyden tähden, jolla puoli-alastonna istuin
ulkopuolella, kivittelemään minua ja kohtelivat minua sangen pahasti
koko päivän.
Hän koetti monta kertaa saada minua suostumaan vaihtokauppaan, tullen
ulos ja tariten minulle milloin onkivapaa, milloin viulua, milloin
kolmikolkkaista hattua, milloin huilua. Mutta minä vastustin kaikkia
näitä ehdoituksia ja istuin siinä tuskissani; joka kerta pyytäen
häneltä, kyynelet silmissä, rahaani tai jakkuani. Viimein hän alkoi
maksaa minulle puolen pennyä erältänsä, ja teki tätä runsaasti kaksi
tuntia, ennenkuin hän vähitellen pääsi shillingiin.
"No, silmäni ja jäseneni!"' huusi hän sitten pitkän loma-ajan jälkeen,
kauhealla tavalla kurkistellen puodistansa, "tyydytkö, jos saat kaksi
pennyä lisäksi?"
"Minä en voi", sanoin minä; "minä näännyn nälkään".
"No, keuhkoni ja maksani, tyydytkö, jos saat kolme pennyä lisäksi?"
"Minä en pyytäisi mitään, jos voisin", vastasin minä, "mutta minun on
niin kova tarve rahaa".
"No, go-roo!" (minun on suorastaan mahdoton kuvailla, kuinka hän väänsi
ulos tämän huudahuksen ruumiistansa, kun hän pihtipielen takaa
tirkisteli minua, näyttäen ainoastaan viekasta, vanhaa päätänsä);
"tyydytkö, jos lisään neljä pennyä?"
Minä olin niin heikko ja väsynyt, että suostuin tähän tarjomukseen, ja
ottaen rahat hänen kynnestään, eipä suinkaan vapisematta, lähdin vähän
ennen auringonlaskua pois enemmän nälissäni ja janoissani, kuin olin
ikinä ollut. Mutta kolmen pennyn hinnalla virvoitin itseni pian
täydellisesti; ja paremmalle tuulelle tultuani kuljin seitsemän
penikulmaa matkastani eteenpäin.
Yövuoteeni oli toisen heinäsuovan alla, jossa makasin mukavasti, sitten
kuin olin pessyt rakoille tulleet jalkani eräässä virrassa ja käärinyt
niitten ympäri niin hyvin, kuin mahdollista, muutamia viileitä lehtiä.
Kun seuraavana aamuna taas rupesin astumaan pitkin tietä, huomasin,
että tämä suikerteli lukuisain humalistojen ja puutarhojen lävitse.
Vuoden-aika oli jo joutunut niin pitkälle, että puutarhat olivat
punaiset kypsyneistä omenoista; ja paikoittain olivat humalan poimijat
jo täydessä työssä. Minun mielestäni oli kaikki erinomaisen kaunista,
ja minä päätin sinä yönä nukkua humalistossa, kuvaillen itselleni, että
saisin iloista seuraa salkojen riveistä ja sievistä köynnöksistä.
Kulkiaimet olivat pahemmat, kuin koskaan, sinä päivänä ja synnyttivät
minussa semmoisen pelon, jota vielä elävästi muistan. Muutamat heistä
olivat mitä julmimman näköisiä roistoja, jotka tuijottelivat minua, kun
menin ohitse; välisti he myöskin seisahtuivat ja huusivat minua
palaamaan ja puhuttelemaan heitä, ja kun nyt rupesin juoksemaan,
heittelivät he minua kivillä. Minä muistan erään nuoren miehen --
luultavasti joku kattilanpaikkuri, laukusta ja hiilipannusta päättäen
-- jolla oli vaimonpuoli muassaan ja joka katseli ja tarkasteli minua
ja sitten ärjäsi minua tulemaan takaisin niin kauhealla äänellä, että
pysähdyin ja katsoin taakseni.
"Tule tänne, kun sinua kutsutaan", lausui kattilanpaikkuri, "taikka
viillän vatsasi halki".
Minä katsoin parhaaksi palata. Kun tulin likemmäksi heitä, koettaen
lepyttää kattilanpaikkuria katseillani, huomasin, että naisella oli
mustelma silmän kohdalla.
"Mihin menet?" kysyi kattilanpaikkuri, tarttuen paitani rintamukseen
nokisella kädellänsä.
"Minä menen Dover'iin", vastasin minä.
"Mistä tulet?" kysyi kattilanpaikkuri, pistäen kättänsä toisaallepäin
paidassani, pitääksensä lujemmin kiinni minusta.
"Minä tulen London'ista", lausuin minä.
"Millä kurilla elätät itseäsi?" kysyi kattilanpaikkuri. "Oletko varas?"
"E-n", sanoin minä.
"No, hitto vieköön, etkö ole? Jos teeskentelet rehellisyyttä minun
edessäni", lausui kattilanpaikkuri, "särjen aivot päästäsi".
Samalla heritti hän vapaalla kädellänsä lyömään minua ja katseli sitten
minua kiireestä kantapäähän.
"Onko sinulla olutlasin hintaa taskussasi?" kysyi kattilanpaikkuri.
"Jos on, tänne se, ennenkuin otan sen!"
Minä olisin varmaan ottanut sen esiin, jollen olisi huomannut naisen
katsetta ja nähnyt hänen hiukan pudistavan päätänsä ja muodostavan "ei"
huulillansa.
"Minä olen kovin köyhä", sanoin minä, koettaen hymyillä, "eikä minulla
ole mitään rahaa".
"No, mitä sillä tarkoitat?" lausui kattilanpaikkuri, katsellen minua
niin tarkasti, että melkein pelkäsin hänen näkevän rahani
plakkarissani.
"Sir!" sopersin minä.
"Mitä sillä tarkoitat", toisti kattilanpaikkuri, "kun pidät veljeni
silkkihuivia? Anna se minulle!" Ja hän sieppasi samaa päätä huivini
kaulastani ja viskasi sen naiselle.
Nainen purskahti nauruun, niinkuin hän olisi ajatellut sitä
leikinlaskuksi ja, heittäen huivia takaisin minulle, nyykäytti taas
vähän päätänsä, niinkuin ennen, ja muodosti huulillaan sanan "mene".
Mutta ennenkuin ehdin totella, tempasi kattilanpaikkuri huivin
kädestäni niin rajusti, että lensin pois, kuin höyhen, pani sen
höllästi omaan kaulaansa, kääntyi kiroten naista vastaan ja paiskasi
hänet maahan. Minä en koskaan unhota, kuinka näin tämän kaatuvan selin
kovalle tielle ja makaavan siinä avopäin ja hiukset kaikki valkoisina
pölystä; enkä myöskään, kuinka hän, kun vähän matkan päästä katsoin
taaksepäin, istui polulla tienviereisellä penkerellä ja shaalinsa
kulmalla pyyhki verta kasvoistansa, sillä aikaa kuin kattilanpaikkuri
astui eteenpäin.
Tämä kohtaus pelästytti minua niin, että, kun jälestäpäin näin jonkun
tämänlaatuisen ihmisen tulevan, käännyin takaisin, siksi kuin löysin
jonkun piilopaikan, johon jäin, kunnes he olivat kadonneet näkyvistäni;
ja tämä tapahtui niin usein, että se suuresti viivytti minua. Mutta
tässä vastuksessa, niinkuin kaikissa muissakin matkani kommelluksissa,
näytti mielessäni asuva kuva äidistäni semmoisena kuin hän
nuoruudessaan oli, ennenkuin vielä olin syntynyt, tukevan ja
johdattavan minua. Se oli ainaisena seuranani. Se oli läsnä
humalistossa, kun panin siihen maata; se oli kanssani, kun aamulla
heräsin. Se käveli edelläni koko päivän. Minä olen aina siitä saakka
nähnyt sen samalla kuin näen päivänpaisteisen kadun Canterbury'ssä,
joka ikäänkuin uinaili kuumassa valossa; ja samalla kuin näen vanhat
rakennukset ja porttikäytävät ja komean, harmaan tuomiokirkon, jonka
tornien ympärillä peltovarekset liitelivät. Kun viimein ennätin noille
alastomille, aavoille hietasärkille Dover'in seuduilla, ilostutti se
kolkkoa näkö-alaa toivollansa; eikä se jättänyt minua, ennenkuin
saavutin matkani ensimäisen suuren päämäärän ja pakoni kuudentena
päivänä todella astuin itse kaupunkiin. Mutta nyt, kun rikkeimillä
kengillä, tomuisena, päivettyneenä ja puoli-alastomana seisoin niin
kauan ikävöidyllä paikalla, näytti se, kumma kyllä, haihtuvan, niinkuin
unelma, ja jättävän minut avuttomaksi ja alakuloiseksi.
Minä tiedustelin tätiäni ensiksi merimiehiltä ja sain erilaisia
vastauksia. Yksi sanoi, että hän asui South Foreland'in tulitornissa ja
oli siellä kärventänyt poskipartansa; toinen, että hän oli kiinnitetty
isoon poijuun ulkopuolella satamaa ja ettei hänen luonansa saattanut
käydä kuin puolen luoteen aikana; kolmas, että hän oli suljettu
Maidstone'n vankihuoneesen lapsen varkaudesta; neljäs, että hän oli
nähty viime myrskyssä luudalla ratsastavan suoraan Calais'ta kohden.
Ajurit, joilta sitten kyselin, olivat yhtä pilkalliset ja
epäkohteliaat; ja rihkamakauppiaat, jotka eivät pitäneet minun
ilmestymisestäni, vastasivat tavallisesti kuuntelematta, mitä minulla
oli sanomista, ettei heillä ollut mitään antaa minulle. Minä tunsin
itseni enemmän kurjaksi ja hyljätyksi, kuin olin tuntenut kertaakaan
pakoretkelläni. Rahani olivat kaikki menneet, minulla ei ollut mitään
enää myydä; minä olin nälissäni, janoissani, uuvuksissa ja mielestäni
yhtä kaukana päämäärästäni, kuin jos olisin pysynyt London'issa.
Aamu oli kulunut näihin tiedustelemisiin ja minä istuin tyhjän puodin
portailla eräässä kadunkulmassa likellä toria ja aioin jo mennä
johonkin noihin muihin paikkoihin, joita oli mainittu minulle, kun joku
ajuri, joka tuli vaunuillansa, pudotti hevosloimensa. Jonkunlainen
hyvänluontoisuus miehen kasvoissa, kun annoin sen hänelle, rohkaisi
minua kysymään häneltä, tiesikö hän sanoa minulle, missä Miss Trotwood
asui, vaikka olin tehnyt tämän kysymyksen niin usein, että se melkein
kuoli huulillani.
"Trotwood", vastasi hän. "Maltappa. Minäkin tunnen sen nimen. Vanha
lady?"
"Niin", sanoin minä, "jotenkin".
"Kovin kankea selästä?" kysyi hän, oikaisten itseänsä suoraksi.
"Kyllä", vastasin minä. "Minä luulen, että se on aivan hänen tapaansa".
"Kantaa väskyä?" sanoi hän -- "väskyä, jossa on paljon tilaa -- on
tarkka ja käy kiivaasti kiinni kaikkiin?"
Rohkeuteni höltyi, kun tunsin, kuinka erittäin tarkka tämä kuvaus oli.
"No, siinä tapauksessa sanon sinulle jotakin", lausui hän. "Jos menet
tuonne ylöskäsin", osoittaen ruoskallansa mäkiä kohden, "ja astut
suoraan eteenpäin, siksi kuin tulet muutamien rakennusten luo, jotka
katsovat merelle päin, saat, luullakseni, kuulla hänestä. Mutta
arvattavasti hän ei anna sinulle mitään, niin että tässä on penny
sinulle."
Minä otin kiitollisuudella vastaan lahjan ja ostin sillä leivän. Tätä
virvoitusta mennessäni nauttien, lähdin sitä ilmaa kohden, jota
ystäväni oli neuvonut, ja astuin melkoisen matkan pääsemättä noitten
rakennusten luo, joista hän oli puhunut. Vihdoin näin muutamia
edessäni; ja lähestyen niitä poikkesin vähäiseen puotiin (se oli mitä
meidän kotona oli tapa nimittää kaikellaispuodiksi) ja kysyin,
tahtoisivatko tehdä hyvin ja sanoa minulle, missä Miss Trotwood
asui. Minä puhuttelin tiskin takana olevaa miestä, joka punnitsi
riisi-suurimoita nuorelle tytölle, joka, luullen, että minä kysyin
häneltä, äkkiä kääntyi ja lausui:
"Minun emäntäni? Mitä sinä hänestä tahdot, poika?"
"Minä tahtoisin", vastasin minä, "saada puhutella häntä, jos
suvaitsette."
"Aiot kaiketi kerjätä häneltä", lausui neitsyt.
"Ei", sanoin minä, "ei suinkaan". Mutta yht'äkkiä muistaen, etten
tosiaankaan tullut mitään muuta tarkoitusta varten, pysyin
hämmentyneenä ääneti ja tunsin kasvojeni hehkuvan.
Tätini palvelustyttö, joksi päätin häntä siitä, mitä hän oli puhunut,
pisti riisi-suurimansa vähäiseen koriin ja meni ulos puodista, sanoen
minulle, että minun sopi seurata häntä, jos tahdoin tietää, missä Miss
Trotwood asui. Minä en kaivannut toista lupaa, vaikka silloin olin niin
hämmästynyt ja kiihtynyt, että jalkani vapisivat allani. Minä seurasin
tyttöä, ja me ennätimme pian sangen sievän, vähäisen asunnon luo, joka
oli varustettu iloisilla kaari-akkunoilla ja jonka edessä oli vähäinen
neliskulmainen, somerolla peitetty piha elikkä tarha täynnänsä kukkia,
jotka olivat huolellisesti hoidetut ja haisivat suloiselta.
"Tässä Miss Trotwood asuu", ilmoitti tyttö. "Nyt tiedät sen, ja siinä
kaikki, mitä minulla on sanomista". Tällä puheella kiirehti hän sisään,
ikäänkuin pudistaakseen pois edesvastaustansa minun ilmestymisestäni,
ja jätti minut seisomaan puutarhan portille sekä lohduttomasti sen
ylitse katsomaan vierashuoneen akkunaa kohden, jossa puoleksi syrjään
vedetty muslini-kartiini, iso, ympyriäinen, viheriä varjostin elikkä
viuhka, joka oli kiinnitetty akkunanlautaan, pieni pöytä ja iso tuoli
saattivat minut ajattelemaan, että tätini ehkä tällä haavaa istui
siellä juhlallisessa asemassaan.
Kenkäni olivat tähän aikaan kauheassa tilassa. Anturat olivat, pala
toisensa perästä, lohjenneet pois, ja päälliset olivat haljenneet ja
hajonneet, että koko kengän muotokin oli kadonnut. Hattuni (jota olin
käyttänyt yölakkinakin) oli niin rutistunut ja mutkainen, ettei minkään
vanhan, lomeisen, varrettoman kastinpannun rikkaläjällä olisi tarvinnut
hävetä kilpailemasta sen kanssa. Paitani ja housuni, tahraantuneina
hiestä, kasteesta, ruohosta ja Kent'in mullasta, jolla olin maannut --
ja lisäksi rikki revittyinä -- olisivat voineet peloittaa linnut tätini
puutarhasta, kun seisoin sen portilla. Hiukseni eivät olleet nähneet
kampaa eikä harjaa siitä asti, kuin lähdin London'ista. Kasvoni,
kaulani ja käteni, jotka olivat tottumattomat ilman ja auringon
vaikutukseen, olivat paahdetut aivan mustan ruskeiksi. Kiireestä
kantapäähän olin kalkista ja pölystä puuteroittu melkein yhtä
valkoiseksi, kuin jos olisin tullut jostakin kalkki-uunista. Tässä
surkeassa tilassa ja itse täydellisesti tietäen tilani, odotin, että
saisin esitellä itseäni peloittavalle tädilleni ja tehdä ensimäisen
vaikutukseni häneen.
Koska vierashuoneen akkunan yhä kestävä hiljaisuus vähän ajan perästä
sai minut ajattelemaan, ettei tätini ollut siellä, nostin silmäni yllä
olevan akkunan puoleen ja näin siinä punaposkisen, hauskan-muotoisen ja
harmaapäisen gentlemanin, joka kummallisella tavalla ummisti toista
silmäänsä, nyykäytti päätänsä minulle useampia kertoja, pudisti sitä
yhtä usein, nauroi ja meni pois.
Minä olin kylläksi hämmentynyt ennen; mutta tämä odottamaton käytös
hämmensi minua niin kovin, että olin vähällä pujahtaa pois miettimään,
mikä oli paras tehdä, kun eräs lady tuli ulos asunnosta. Hänellä oli
nenäliina sidottuna lakkinsa yli, puutarhan-hansikkaat kädessä,
puutarhanlaukku edessään, niinkuin tallimiehen esiliina, ja kädessä iso
veitsi. Minä tunsin hänet Miss Betsey'ksi, sillä hän tuli askeltaen
huoneesta aivan niinkuin äiti raukkani niin usein oli kuvannut hänen
astuneen puutarhaa ylöspäin Blunderstone'n Rookery'ssä.
"Mene pois!" lausui Miss Betsey, ravistaen päätänsä ja hilpaisten
kaukaista lihapalasta ilmassa veitsellänsä. "Mene pois! Ei mitään
poikia täällä!"
Minä katselin häntä, henki hampaissa, sillä välin kuin hän astui
puutarhan nurkkaan ja kumartui alas kaivamaan maasta jotakin
vähäistä juurta. Ilman rahtuakaan rohkeutta, mutta suurella sydämen
ahdistuksella menin minä hiljalleen sisään ja seisoin hänen vieressään,
koskien häntä sormellani.
"Jos suvaitsette, Ma'am", aloitin minä.
Hän säpsähti ja katsahti ylös.
"Jos suvaitsette, täti".
"Mitä?" huudahti Miss Betsey niin kummastuneella äänellä, etten ollut
ikinä vertaista kuullut.
"Jos suvaitsette, täti, minä olen teidän veljenne pojanpoika".
"Voi, ijankaikkinen!" lausui tätini ja istui suoraan alas puutarhan
polulle.
"Minä olen David Copperfield Suffolk'in Blunderstone'sta -- johon
tulitte sinä iltana, kuin synnyin, tervehtimään kallista äitiäni. Minä
olen ollut kovin onneton siitä asti, kuin hän kuoli. Minua on
laiminlyöty, minulle ei ole opetettu mitään, minä olen jätetty omille
valloilleni ja pantu semmoiseen työhön, joka ei sopinut minulle. Sen
vuoksi minä karkasin pois teidän luoksenne. Heti kuin olin lähtenyt
liikkeelle, ryöstivät minut tyhjäksi, ja minä olen käynyt jalkaisin
koko matkan enkä ole nukkunut vuoteessa siitä saakka, kuin aloitin
vaellustani". Tässä lujuuteni kerrallaan loppui; ja viitaten käsilläni
näyttääkseni ryysyistä tilaani ja vaatiakseni sitä todistamaan, että
olin kärsinyt, purskahdin rajuun itkuun, joka luullakseni oli ollut
ahdettuna minuun koko viikon.
Tätini, jonka kasvoista kaikki muut mielenliikutukset, paitsi
kummastus, olivat poistuneet, istui somerolla, tuijottaen minuun, siksi
kuin rupesin itkemään; jolloin hän kiireesti nousi, tarttui minua
kauluksesta ja vei minut vierashuoneesen. Ensi työkseen hän siellä
avasi ison kaapin, otti esiin muutamia pulloja ja kaasi vähän
itsekunkin sisällöstä suuhuni. Minä arvaan, että ne vedettiin esiin
umpimähkään, sillä minä olen varma siitä, että tunsin ma'un
anisivedestä, anjovin-kastimesta ja salatin-soseesta. Kun hän oli
antanut minulle näitä virvoitus-aineita, ja minä yhä olin aivan
tunteitteni vallassa ja kykenemätön hillitsemään nyyhkytyksiäni, laski
hän minut sohvalle, pani shaalinsa pääni alle ja nenäliinansa omasta
päästään jalkojeni alle, etten tahraisi päällysvaatetta; ja sitten hän
kävi istumaan sen viheriän viuhkan eli varjostimen taa, jota jo olen
maininnut, etten voinut nähdä hänen kasvojansa, ja huudahti tuon
tuostakin "Herra armahtakoon meitä!" päästäen näitä huudahuksia
niinkuin vähäisiä kanunan laukauksia.
Vähän ajan perästä soitti hän kelloa. "Janet", lausui tätini, kun hänen
palveliansa tuli sisään. "Mene ylikerrokseen, sano terveisiä Mr.
Dick'ille minun puolestani ja ilmoita hänelle, että tahdon puhutella
häntä".
Janet näytti vähän kummastuneelta, kun näki minun makaavan kankeana
sohvalla (minä pelkäsin liikahtamasta, ettei se suututtaisi tätiäni),
mutta meni asiaansa toimittamaan. Kädet selän takana käveli tätini
edestakaisin huoneessa, siksi kuin se gentlemani, joka oli toisella
silmällä katsellut minua ylikerroksen akkunasta, tuli nauraen sisään.
"Mr. Dick", lausui tätini, "älkäät nyt menetelkö hullun tavalla, sillä
ei kukaan voi olla viisaampi, kuin te, kun vaan tahdotte. Me tiedämme
sen kaikki. Älkäät siis menetelkö hullun tavalla, mitä hyvänsä
tehnette".
Gentlemani kävi kohta totiseksi ja katseli minua, luullakseni, niinkuin
hän olisi pyytänyt minua olemaan akkunasta mitään puhumatta.
"Mr. Dick", sanoi tätini, "te olette kuulleet minun mainitsevan David
Copperfieldia? Älkäät nyt olko, niinkuin teillä ei olisi mitään
muistia, sillä te ja minä tiedämme kyllä, kuinka oikein laita on".
"David Copperfield?" toisti Mr. Dick, joka minusta ei näyttänyt
muistavan paljon siitä. _David_ Copperfield? Niin, niin aina. David,
tosiaan".
"No", lausui tätini, "tämä on hänen poikansa. Hän olisi niin paljon,
kuin mahdollista, isänsä näköinen, jollei hän olisi myöskin niin paljon
äitinsä näköinen".
"Hänen poikansa?" kysyi Mr. Dick. "Davidin poika? Vai niin!"
"Niin", jatkoi tätini, "ja hän on tehnyt sievän työn. Hän on karannut.
Voi! Hänen sisarensa, Betsey Trotwood, ei olisi koskaan karannut".
Tätini pudisti vakavasti päätänsä, täydellisesti luottaen sen tytön
luonteesen ja käytökseen, joka ei koskaan syntynyt.
"Vai niin! te luulette, että tyttö ei olisi karannut?" sanoi Mr. Dick.
"Siunatkoon ja varjelkoon tuota miestä", huudahti tätini tuikeasti,
"kummoisia hän puhuu! Enkö minä tiedä, ettei hän olisi? Hän olisi
elänyt yhdessä risti-äitinsä kanssa, ja me olisimme pitäneet toinen
toisemme hyvänä. Mistä, Jumalan nimeen, olisi hänen sisarensa, Betsey
Trotwood, karannut taikka mihin?"
"Ei mihinkään", vastasi Mr. Dick.
"Kuinka siis", lausui tätini leppyneenä vastauksesta, "voitte puhua
niin ajattelematta, Dick, vaikka olette terävä, kuin lääkärin veitsi?
No, tässä nyt näette nuoren David Copperfieldin, ja se kysymys, jonka
asetan eteenne, kuuluu: mitä minä hänen teen?"
"Mitä hänen teette?" sanoi Mr. Dick hiljennetyllä äänellä raappien
päätänsä. "Ah! hänen teette?"
"Niin", lausui tätini totisella katseella ja nostaen ylös etusormeansa.
"No! minä tarvitsen oikein kelpo neuvoa".
"Hyvä, jos minä olisin teidän sijassanne", arveli Mr. Dick, miettien ja
hajamielisesti katsellen minua, "niin minä --" Minua tarkastellessaan
näytti hän äkkiä keksineen tuuman ja lisäsi vilkkaasti: "minä pesisin
hänet!"
"Janet", sanoi tätini, kääntyen levollisella voitonriemulla, jota minä
en silloin ymmärtänyt, "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Lämmitä
kylpy!"
Vaikka tämä haastelo syvästi koski minuun, en voinut kuin tarkastaa
tätiäni, Mr. Dick'iä ja Janet'ia sillä aikaa, kuin sitä kesti, sekä
päättää sitä katselmusta, jonka jo olin pitänyt huoneen suhteen.
Tätini oli varteva, tylynmuotoinen lady, mutta ei millään lailla
ruman-näköinen. Hänen kasvoissaan, hänen äänessään, hänen astunnossaan
ja käytöksessään oli jotakin taipumatonta, joka aivan täydellisesti
selitti sen vaikutuksen, jonka hän oli tehnyt niin hentoon olentoon,
kuin äitiini; mutta hänen kasvonjuonteensa olivat pikemmin kauniit,
kuin mitään muuta, vaikka jäykät ja ankarat. Minä huomasin erittäin,
että hänellä oli sangen virkeät, kirkkaat silmät. Hänen hiuksensa,
jotka olivat harmaat, olivat jaetut kahteen sileään osastoon
jonkunlaisen niin kutsutun aamulakin alla: minä tarkoitan erästä siihen
aikaan enemmän, kuin nyt, tavallista lakkia, jonka sivukappaleet
sidottiin yhteen leuan alta. Hänen hameensa oli lavendelin-värinen ja
aivan sievä, mutta jotenkin kapea, niinkuin hän olisi tahtonut tulla
niin vähän rasitetuksi, kuin mahdollista. Minä muistan, että se
mielestäni kaikkein enimmän oli ratsashameen kaltainen, josta
liialliset liepeet olivat pois leikatut. Hänellä oli sivullaan
kultakello, gentlemanin kello, jos saan päättää sen ko'osta ja muodosta
ynnä siihen kuuluvista vitjoista ja sineteistä; kaulassaan oli hänellä
vähäinen, paidankauluksen laatuinen liinavaate, ja ranteissa jotakin
manshetin kaltaista.
Mr. Dick oli, niinkuin jo olen sanonut, harmaatukkainen ja verevä, ja
näillä sanoilla olisin sanonut kaikki hänestä, jollei hänen päänsä
olisi ollut kummallisella tavalla eteenpäin painunut -- ei ijästä,
päinvastoin se muistutti minua jonkun Mr. Creakle'n pojan päästä
selkäsaunan jälkeen -- ja hänen harmaat silmänsä ulkonevat ja isot ja
niin oudolla tavalla vetisen kirkkaat, että ne ynnä hänen hajamielinen
käytöksensä, hänen alamaisuutensa tätini suhteen ja hänen lapsellinen
ilonsa, kun tämä kiitti häntä, saivat minut epäilemään, että hän oli
vähän mielenviassa; vaikka, jos niin oli laita, minua kovasti
ihmetytti, kuinka hän oli joutunut tänne. Hän oli puettu, niinkuin
tavallinen gentlemani, väljään, harmaasen aamutakkiin ja liiviin ja
valkoisiin housuihin; hänellä oli kello kello-taskussaan ja
plakkareissaan rahoja, joita hän kalisteli, niinkuin hän olisi ollut
kovin ylpeä niistä!
Janet oli kaunis, kukoistava tyttö noin yhdeksäntoista tai
kahdenkymmenen vuoden ijällä ja täydellinen sievyyden esikuva. Vaikk'en
sillä hetkellä katsellut häntä sen enempää, sopii minun tässä mainita,
mitä en havainnut, ennenkuin jälestäpäin, nimittäin, että hän oli yksi
niitten holholasten sarjasta, joita tätini oli ottanut palvelukseensa
nimenomaan kasvatettavaksi miespuolten kieltämiseen ja jotka
tavallisesti olivat kieltonsa päätteeksi menneet naimisiin leipurin
kanssa.
Huone oli yhtä sievä, kuin Janet taikka tätini. Kun hetki takaperin
laskin alas kynäni ajatellakseni sitä, puhalsi merituuli taas sisään
yhdessä kukkashajun kanssa, ja minä näin vanhan-aikaiset, kiiltäviksi
pyhjetyt ja tahotut huonekalut, tätini pyhäksi katsotun nojatuolin ja
pöydän ympyriäisen, viheriän varjostimen vieressä kaari-akkunan luona,
villa-peitteisen maton, kissan, teekannun käsineen, molemmat
kanarilinnut, vanhan-aikaiset poslini-astiat, punssimaljan täynnänsä
kuivatuita ruusunlehtiä, ison kaapin pulloineen purkkeineen sekä
kummallisessa epäsoinnussa muitten esineitten suhteen tomuisen oman
itseni makaavan sohvalla ja tarkastelevan kaikkia.
Janet oli mennyt kylpyä valmistamaan, kun tätini suureksi
levottomuudekseni äkki-arvaamatta tyrmistyi suuttumuksesta ja tuskin
sai huudetuksi: "Janet! Aaseja!"
Jolloin Janet tuli juosten portaita ylös, niinkuin talo olisi ollut
ilmi-valkeassa, riensi ulos vähäiselle, viheriälle nurmikolle
rakennuksen edustalle ja karkoitti pois kaksi satuloittua aasia, joilla
kaksi ladya ratsasti ja jotka olivat rohjenneet astua kavionsa siihen;
sillä välin kuin tätini, syöksähtäen ulos huoneesta, tempasi käsiinsä
kolmannen eläimen ohjakset, jonka selässä lapsi ajoi, käänsi sen,
talutti sen pois rauhoitetulta alalta ja leipoi sitä onnetonta
opastaja-poikaa korville, joka oli uskaltanut häväistä tätä pyhää
paikkaa.
Tähän hetkeen saakka minä en tiedä, oliko tädilläni mitään laillista
oikeutta tuohon viheriään kenttään; mutta hän oli tullut siihen
päätökseen, että hänellä oli, ja siinä oli kyllin hänelle. Ainoa suuri
loukkaus hänen elämässään, ainoa, joka lakkaamatta vaati kostoa, oli
se, että aasi astui tälle saastuttamattomalle paikalle. Olipa hän missä
työssä hyvänsä, olipa se keskustelu, johon hän otti osaa, kuinka
huvittava tahansa, aasi käänsi kerrallaan hänen ajatustensa juoksun
toisaalle, ja hän oli heti sen kimpussa. Vesiruukkuja ja ruiskukannuja
pidettiin salaisissa paikoissa valmiina tyhjennettäväksi rikollisten
poikien niskaan; keppejä pantiin väijyksiin oven taa; uloshyökkäyksiä
tehtiin joka tunti; ja elettiin alituisella sotakannalla. Kenties tämä
oli hauska ajanviete aasipoikien mielestä; taikka ehkä viisaampia
aaseja, jotka ymmärsivät, kuinka asian laita oli, huvitti
syntyperäisellä yksipäisyydellään astua tätä tietä. Minä tiedän vaan,
että kolmasti sotahuuto kuului, ennenkuin kylpy oli valmis, ja että
viimeisessä ja kaikkein hurjimmassa kahakassa minä näin tätini yksinään
ottelevan punatukkaisen, viidentoistavuotisen pojan kanssa ja
jyskyttävän hänen punaista kalloansa omaan porttiinsa, ennenkuin tämä
näytti älyävän, mistä puhe oli. Nämät keskeytykset olivat minusta sitä
hullunkurisemmat, kun hän juuri paraikaa syötti minulle lihalientä
lusikoittain (hän oli tullut siihen lujaan päätökseen, että minä olin
nälkään nääntymäisilläni ja että minun tuli alussa nauttia ravintoa
aivan vähin erin) ja hän välisti, kun suuni jo oli auki lusikkaa
vastaan-ottaksensa, pisti sen takaisin maljaan, huusi: "Janet! Aaseja!"
ja kiiruhti ulos tappeluun.
Kylpy virvoitti minua suuresti. Sillä minä rupesin tuntemaan kovaa
tuskaa jäsenissäni siitä, että olin maannut ulkona kedoilla, ja olin
nyt niin väsynyt ja huono, että tuskin pysyin hereillä viisi minutia
kertaansa. Kun olin kylpenyt, pukivat he (minä tarkoitan tätiäni ja
Janet'ia) minut paitaan ja housuihin, jotka olivat Mr. Dick'in omat, ja
käärivät minut kahteen, kolmeen isoon shaaliin. Mimmoiselta mytyltä
minä näytin, en tiedä, mutta minä tunsin että se oli hyvin lämmin
mytty. Ja koska myöskin tunsin itseni perin heikoksi ja uniseksi,
laskeusin pian taas sohvalle ja nukuin.
Se lienee ollut unelma, syntyen niistä ajatuksista, jotka niin kauan
olivat asuneet mielessäni, mutta minä heräsin sillä tunnolla, että
tätini oli tullut ja kallistunut puoleeni, pyyhkinyt pois hiukseni
kasvoiltani, muuttanut pääni mukavampaan asemaan sekä sitten seisonut
ja katsellut minua. Sanat "kaunis poika" tai "poika parka" tuntuivat
myöskin soivan korvissani; mutta herätessäni ei kuitenkaan ollut mitään
muuta, joka olisi johdattanut minua uskomaan, että tätini oli lausunut
ne. Hän istui kaari-akkunan luona ja katseli merta tuon viheriän
viuhkan takaa, joka oli asetettu jonkunlaiselle pyörin-renkaalle ja
kääntyi mihin suuntaan hyvänsä.
Me söimme päivällistä vähä aika sen jälkeen, kuin heräsin. Meillä
oli paistettua kanaa ja puddingia. Minä istuin pöydässä, itse
paistin-puikoilla lävistetyn linnun näköisenä, ja liikutin käsiäni
melkoisella vaivalla. Mutta koska tätini oli kapaloinnut minut, en
valittanut vastuksiani. Koko tämän ajan olin kovasti utelias tietämään,
mitä hän aikoi tehdä minun; mutta hän söi päivällisensä aivan
äänetönnä, paitsi kuin hän satunnaisesti loi silmänsä minuun, joka
istuin vastapäätä häntä, ja sanoi: "Jumala armahtakoon meitä!" joka ei
suinkaan vähentänyt levottomuuttani.
Kun pöytäliina oli riisuttu ja vähän sherryä (josta minä sain lasin)
asetettu esiin, lähetti tätini taas noutamaan Mr. Dick'iä, joka yhtyi
meihin ja näytti niin viisaalta, kuin suinkin mahdollista, kun tätini
pyysi häntä kuuntelemaan kertomustani, jota hän vähitellen useitten
kysymysten kautta herutteli minusta. Sillä aikaa kuin minä puhuin, piti
hän silmällä Mr. Dick'iä, joka minun luullakseni muutoin olisi mennyt
nukuksiin ja jota, milloin hän vaan alkoi hymyillä, tätini pidätti
otsaansa rypistämällä.
"Mikä lapsi raukkaa vaivasi, kun hän uudestaan meni naimisiin, sitä
_minä_ en voi ymmärtää", lausui tätini, kun minä olin päättänyt.
"Ehkä hän rakastui toiseen puolisoonsa", arveli Mr. Dick.
"Rakastui!" toisti tätini. "Mitä sillä tarkoitatte? Mistä syystä hän
olisi tehnyt niin?"
"Ehkä", myhäili Mr. Dick, vähän mietittyään, "hän teki niin huvin
vuoksi".
"Huvin vuoksi, tosiaan!" vastasi tätini. "Aika huvi lapsi paralle, kun
kiinnittää yksinkertaisen sydämensä jokaiseen miespetoon, joka varmaan
rääkkää häntä tavalla taikka toisella. Mitä hän ajatteli, sitä minun
juuri tekisi mieli tietää! Hänellä oli ollut yksi puoliso. Hän oli
saattanut pois tästä mailmasta David Copperfieldin, joka aina juoksi
vaksivauvojen perässä hamasta kehdostansa saakka. Hän oli synnyttänyt
lapsen -- jopa niitä oli kaksi lasta, kun hän tuona perjantai-iltana
toi ilmoille tämän pojan, joka istuu tässä! -- ja mitä hän muuta
tarvitsi?"
Mr. Dick pudisti salaisesti päätänsä minulle, niinkuin hän olisi
ajatellut, ettei tästä koskaan selkoa saisi.
"Hän ei edes voinut saada lapsia, niinkuin muut ihmiset", jatkoi
tätini. "Mihin tämän pojan sisar, Betsey Trotwood, jäi! Ei tullut ilmi.
Älkäät puhuko mitään!"
Mr. Dick näytti aivan pelästyneeltä.
"Tuo pikkuinen lääkäri liuska, jonka pää oli kallella", sanoi tätini,
"Jellips taikka mikä hänen nimensä oli, mitä _hän_ toimitti? Hän ei
saattanut tehdä muuta kuin sanoa minulle, niinkuin punakerttu --
punakerttu hän _onkin_ -- 'se on poika'. Poika! Niin, tolvanoita he
ovat kaikki tyyni!"
Tämän huudahuksen hartaus säpsäytti Mr. Dick'iä erinomaisesti; ja
minuakin, jos minun täytyy sanoa totuus.
"Ja sitten, niinkuin ei tässä olisi ollut kylläksi ja hän ei olisi
tarpeeksi seisonut tämän pojan sisaren, Betsey Trotwood'in, tiellä",
lausui tätini, "menee hän toistamiseen naimisiin -- menee murhaajalle
-- taikka miehelle, jonka nimi vivahtaa siihen -- ja seisoo tämän pojan
tiellä! Ja luonnollinen seuraus näistä on, niinkuin jokainen, paitsi
lapsi, olisi voinut ennustaa, se, että poika lähtee karkuun ja
kuljeksii ympäri maata. Hän on niin suuresti, kuin mahdollista, Kainin
kaltainen, ennenkuin tämä tuli täysikasvuiseksi".
Mr. Dick katseli minua tarkasti, ikäänkuin ajatellaksensa minua tämän
luonteiseksi.
"Ja lisäksi tuo nainen, jolla on se pakanallinen nimi", jatkoi tätini,
"tuo Peggotty, _hän_ menee ja pyrkii miehelle hänkin. Koska hän ei ole
nähnyt kyllin, mitä pahaa tämmöisestä syntyy, menee _hän_ ja pyrkii
miehelle hänkin, niinkuin tämä lapsi kertoo. Minä toivon vaan", lausui
tätini, pudistaen päätänsä, "että hänen miehensä on yksi noista
hiilihanko-miehistä, joita näkee yltäkyllin sanomalehdissä, ja pieksee
häntä kelpo lailla hangollaan".
Minä en voinut kuulla, että vanhaa hoitajatartani näin halvennettiin ja
hänelle semmoisia toivotettiin. Minä ilmoitin tädilleni, että hän
todella oli erehtynyt; että Peggotty oli paras, rehellisin, uskollisin,
hartain ja kaikkein altiin ystävä ja palvelia mailmassa, joka aina oli
rakastanut minua hellästi, joka aina oli rakastanut äitiäni hellästi,
joka oli kannattanut kuolevan äitini päätä käsivarrellansa ja jonka
kasvoille äitini oli painanut viimeisen, kiitollisen suudelmansa. Ja
kun näitten molempien muisto tukeutti minut, sorruin minä, kun koetin
sanoa, että Peggotyn koto oli minun kotini, ja että kaikki, mitä
hänellä oli, oli minun, ja että minä olisin paennut hänen turviinsa,
jollei hän olisi ollut niin vähissä varoissa, että pelkäsin jollakin
lailla vaivaavani häntä -- minä sorruin, niin, kun koetin sanoa näitä,
ja kätkin kasvoni käsiini ja painoin pääni alas pöytää kohden.
"Hyvä, hyvä!" lausui tätini, "lapsi on oikeassa, kun puollustaa niitä,
jotka ovat puollustaneet häntä -- Janet! Aaseja!"
Minä luulen varmaan, että, joll'eivät nämät onnettomat aasit olisi
olleet, me olisimme tulleet hyviksi ystäviksi; sillä tätini oli
laskenut kätensä olkapäälleni ja näin rohkaistuna aioin minä syleillä
häntä ja anoa hänen suojelustansa. Mutta tämä keskeytyminen ja se
hämmennys, johon hän joutui ulkopuolisen taistelon kautta, tekivät
lopun kaikista lempeistä tunteista siksi hetkeksi ja panivat tätini
harmistuneena teenaikaan asti saarnaamaan Mr. Dick'ille, kuinka hän oli
päättänyt vedota maansa lakeihin apua saadaksensa ja haastaa kaikki
Dover'in aasin-omistajat oikeuteen alueensa häiritsemisestä.
Teen jälkeen istuimme kaikki akkunan luona -- tähystelemässä, niinkuin
päätin tätini tuikeista katseista, vieläkö tulisi rauhanrikkojia --
hämärään saakka, jolloin Janet asetti kynttilöitä ja lautapelin
pöydälle ja päästi alas rullakartiinit.
"No, Mr. Dick", sanoi tätini totisella katsannolla ja nostaen ylös
etusormeaan, niinkuin ennen, "minä aion asettaa teille toisen
kysymyksen. Katsokaat tätä lasta".
"David'in poikaako?" arveli Mr. Dick tarkkaavaisella ja hämmentyneellä
muodolla.
"Aivan niin", vastasi tätini. "Mitä te nyt tekisitte hänen?"
"Tekisin David'in pojan?" sanoi Mr. Dick.
"Niin", vastasi tätini, "David'in pojan".
"Ah!" lausui Mr. Dick. "Niin. Tekisin hänen. Minä panisin hänet maata".
"Janet!" huusi tätini samalla leppeällä voitonriemulla, kuin olin
huomannut ennen. "Mr. Dick tekee meille selvän kaikista. Jos vuode on
valmis, saatamme pojan ylös sinne".
Kun Janet ilmoitti, että se oli aivan valmis, saatettiin minä ylös;
ystävällisesti, mutta vähän niinkuin vanki; sillä tätini kävi edelläni
ja Janet seurasi jälkijoukkona. Ainoa asianhaara, joka antoi minulle
uutta toivoa, oli se, että tätini pysähtyi portailla ja tiedusteli,
mitä palaneen hajua tuntui siellä, ja että Janet vastasi, että hän oli
käyttänyt vanhaa paitaani virikkeeksi alhaalla kyökissä. Mutta
huoneessani ei löytynyt mitään muita vaatteita, kuin se omituinen puku,
joka minulla oli ylläni; ja kun olin jätetty sinne yksin pikkuisen
vahakynttilän kanssa, joka, niinkuin tätini varoitti minulle, palaisi
säntilleen viisi minutia, kuulin, kuinka he lukitsivat oven
ulkopuolelta. Miettien näitä, katsoin mahdolliseksi, että tätini, jonka
oli mahdoton tuntea minua tarkemmin, ehkä pelkäsi, että minun oli tapa
karata pois, ja sen vuoksi ryhtyi tarpeellisiin keinoihin, että
pysyisin tallella.
Huoneeni oli varsin miellyttävä. Se oli rakennuksen ylimmäisessä osassa
ja katseli merta päin, johon kuu komeasti paisti. Kun olin lausunut
rukoukseni ja kynttilä oli palanut loppuun saakka, muistan, kuinka
vielä istuin ja katselin kuutamaa vedellä, niinkuin olisin toivonut
saavani lukea kohtaloani siitä, ikäänkuin kirkkaasta kirjasta, taikka
nähdä äitini lapsensa kanssa tulevan taivaasta pitkin tuota hohtavaa
polkua katsellaksensa minua, niinkuin hän oli katsellut, kun viimein
näin hänen suloiset kasvonsa. Minä muistan, kuinka se juhlallinen
mieli-ala, jolla lopullisesti käänsin pois silmäni, väistyi sen
kiitollisuuden ja levollisuuden tunteen edestä, jota valkea-verhoisen
vuoteen näky, mutta vielä enemmän pehmeä laskeuminen alas siihen ja
vaipuminen sen lumivalkoisiin lakanoihin, synnytti. Minä muistan,
kuinka ajattelin kaikkia noita yksinäisiä paikkoja yötisen taivaan
alla, jossa olin nukkunut, ja kuinka rukoilin, ettei minun tarvitsisi
koskaan enää olla koditonna enkä koskaan kodittomia unhottaisi. Minä
muistan, kuinka minusta tuntui, kuin olisin viimein vierinyt alas tuota
surumielistä valo-rataa merellä unelmien maahan.