Koska en enemmän rakasta elämää omin päin, teen suuren päätöksen.
Oikeaan aikaan oli Mr. Micawber'in anomuskirja valmiina esiteltäväksi;
ja suureksi ilokseni tuli käsky, että tämä gentlemani päästettäisiin
vapaaksi mainitun asetuksen voimasta. Hänen velkojansa eivät olleet
leppymättömiä; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että yksin tuo
kostonhimoinen suutarikin oli istuvan oikeuden edessä lausunut, ettei
hän pitänyt Mr. Micawber'ille mitään vihaa, mutta että, kun hänen tuli
saada jotakin, hän mielellään tahtoi maksunsa. Hän sanoi arvelevansa,
että tämä oli inhimillistä.
Kun Mr. Micawber'in asia oli ollut esillä, palasi hän King's Bench'iin,
koska muutamat maksut vielä olivat suoritettavat ja muutamat temput
tehtävät, ennenkuin hän varsinaisesti laskettiin vapaaksi. Klubi
vastaan-otti hänet ihastuksella ja piti samana päivänä laulannolliset
iltahuvit hänen kunniakseen, sillä välin kuin Mrs. Micawber ja minä
itseksemme söimme lampaanpaistia keskellä nukkuvaa perhettä.
"Tämmöisessä tilaisuudessa, Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber,
"esittelen, että vielä juomme lasin flip'iä", sillä me olimme jo vähän
juoneet semmoista, "isäni ja äitini muistoksi".
"Ovatko he kuolleet, Ma'am?" kysyin minä, viinilasilla vastattuani.
"Äiti erosi tästä elämästä", vastasi Mrs. Micawber, "ennenkuin Mr.
Micawber'in vastukset alkoivat, taikka kumminkin, ennenkuin ne kävivät
rasittaviksi. Isä eli, mennäksensä useampia kertoja takaukseen Mr.
Micawber'in puolesta, ja kuoli sitten lukuisan ystäväkunnan
kaipaukseksi".
Mrs. Micawber pudisti päätänsä ja pudotti hurskaan kyynelen sen
kaksoisen päälle, joka sattui olemaan käsillä.
Kun minun tuskin sopi toivoa mitään parempaa tilaisuutta tehdäkseni
yhtä kysymystä, joka likeltä koski minuun, sanoin Mrs. Micawber'ille:
"Saanko minä kysyä, Ma'am, mitä te ja Mr. Micawber nyt aiotte tehdä,
kun Mr. Micawber on päässyt vastuksistaan ja on vapaa? Oletteko jo
päättäneet mitään siinä kohden?"
"Minun heimoni", vastasi Mrs. Micawber, joka aina lausui nämät molemmat
sanat jonkunlaisella ylhäisellä muodolla, vaikk'en minä koskaan voinut
ymmärtää, mitä ihmisiä hän tällä nimityksellä tarkoitti, "minun heimoni
arvelee, että Mr. Micawber'in tulee jättää London ja käyttää
luonnonlahjojansa maalla. Mr. Micawber on mies, jolla on suuret
luonnonkirjat, Master Copperfield".
Minä vakuutin, että olin varma siitä.
"Suuret luonnonkirjat", toisti Mrs. Micawber. "Minun heimollani on se
ajatus, että, jos vähänkin häntä suojelee, jotakin voi tullivirastossa
tehdä niin kykenevän miehen eduksi, kuin hänen. Koska heimoni vaikutus
on paikkakunnallinen, on se heidän tahtonsa, että Mr. Micawber lähtee
alas Plymouthiin. He katsovat sitä aivan tarpeelliseksi, että hän itse
oleskelee paikalla".
"Valmiina ollaksensa?" kysyin minä.
"Aivan niin", vastasi Mrs. Micawber. "Valmiina ollaksensa, jos jotakin
ilmaantuisi".
"Ja lähdettekö te myötä, Ma'am?"
Päivän tapaukset ynnä kaksoiset, jollei flipi, olivat tehneet Mrs.
Micawber'in hysterilliseksi, ja hän vuodatti kyyneliä, kun hän vastasi:
"Minä en koskaan jätä Mr. Micawber'ia. Olkoon, että Mr. Micawber alussa
on salannut vastuksiansa minulta, mutta hänen herkkä-uskoinen luontonsa
ehkä saattoi hänet luulemaan, että hän voittaisi ne. Helmikaulusta ja
rannerengas, jotka perin äidiltä, ovat myydyt vähempään, kuin puoleen
arvoonsa; ja koralli-koriste, jonka isä antoi morsiuslahjaksi minulle,
heitettiin suorastaan pois ilmaiseksi. Mutta minä en koskaan jätä Mr.
Micawber'ia. Ei!" huudahti Mrs. Micawber vielä enemmän liikutettuna,
kuin ennen. "Minä en koskaan tee sitä! Ei maksa vaivaa pyytää sitä
minulta!"
Minun oli oikein paha olla -- niinkuin Mrs. Micawber olisi luullut
minun käskeneen häntä tekemään jotakin semmoista! -- ja minä istuin
levottomana katsellen häntä.
"Mr. Micawber'illa on vikansa. Minä en kiellä, että hän on varomaton.
Minä en kiellä, että hän on salannut minulta sekä varojensa että
sitoumustensa oikean suuruuden", jatkoi hän, katsellen seinää; "mutta
minä en koskaan jätä Mr. Micawber'ia!"
Kun Mrs. Micawber nyt oli korottanut äänensä ilmeiseen kirkunaan,
pelästyin minä niin, että juoksin klubihuoneesen ja keskeytin Mr.
Micawber'ia, joka istui esimiehenä pitkän pöydän ääressä ja johdatti
kööriä seuraavaan lauluun:
Hii hei, Dobbin,
Hii hoo, Dobbin,
Hii hei, Dobbin,
Hii hei ja hii hoo-o-o-oo!
sanomalla, että Mrs. Micawber oli huolettavassa tilassa, jolloin hän
kohta purskahti itkuun ja tuli pois minun kanssani, liivi täynnä
niitten äyriäisten päitä ja purstoja, joita hän oli syönyt.
"Emma, enkelini!" huusi Mr. Micawber, huoneesen juosten; "mikä nyt on?"
"Minä en koskaan jätä sinua, Micawber!" huudahti tämä.
"Minun kultahenkeni!" lausui Mr. Micawber, sulkien häntä syliinsä. "Sen
tiedän täydellisesti".
"Hän on lasteni isä! Hän on kaksoisteni isä! Hän on sydämeni puoliso",
huusi Mrs. Micawber tyrskien, "enkä minä kos-kaan jä-tä Mr.
Micawber'ia!"
Mr. Micawber oli niin syvästi liikutettu tästä rakkauden osoituksesta
(minä olin kohdaltani rauennut kyyneliini), että hän innostuneena
kallistui vaimonsa puoleen ja rukoili tätä katsomaan ylös ja olemaan
levollisena. Mutta mitä enemmän hän käski Mrs. Micawber'in katsoa ylös,
sitä enemmän tämä kiinnitti silmiänsä tyhjään; ja mitä enemmän hän
käski hänen tyyntyä, sitä vähemmän hän taipui. Tämän johdosta oli Mr.
Micawber ennen pitkää niin tunteittensa vallassa, että hän vuodatti
kyyneliä yhdessä vaimonsa ja minun kanssani ja vihdoin pyysi minut
tekemään hyvin ja käymään istumaan tuolille portaille, sillä välin kuin
hän nostaisi Mrs. Micawber'in sänkyyn. Minä olisin mielelläni jättänyt
hänet hyvästi siksi iltaa, mutta hän ei tahtonut antaa minun tehdä
sitä, ennenkuin vieraitten kello soi. Minä istuin siis portaitten
akkunan vieressä, kunnes hän tuli ulos, toinen tuoli kädessä, ja yhtyi
minuun.
"Kuinka Mrs. Micawber nyt voi, Sir?" kysyin minä.
"Kovin huonosti", vastasi Mr. Micawber, pudistaen päätänsä;
"vastavaikutus. Voi, tämä on ollut kauhea päivä! Me seisomme nyt
yksinään -- meiltä on kaikki mennyt!"
Mr. Micawber puristi kättäni, huokasi ja purskahti sitten itkuun. Minä
olin suuresti liikutettu ja lisäksi pettynyt toivoissani, sillä minä
olin odottanut, että olisimme vallan iloiset tässä onnellisessa ja
kauan kaivatussa tilaisuudessa. Mutta Mr. ja Mrs. Micawber olivat niin
tottuneet vanhoihin vastuksiinsa, luulen minä, että tunsivat itsensä
aivan haaksirikkoon joutuneiksi, kun heidän täytyi ajatella, että
olivat niistä suoriuneet. Koko heidän jäntevyytensä oli kadonnut, enkä
minä ollut koskaan nähnyt heitä puoleksikaan niin kurjina, kuin sinä
iltana; siinä määrässä tosiaan, että, kun kello soi ja Mr. Micawber
seurasi minua vahtimajan luo ja tässä erosi minusta, siunaten minua,
minä pelkäsin jättää häntä yksikseen: niin perin surkeassa tilassa hän
oli.
Mutta siinä hämmingissäkin ja alakuloisuudessa, johon olimme vastoin
odotustani kiertyneet, näin minä selvästi, että Mr. ja Mrs. Micawber ja
heidän perheensä aikoivat muuttaa pois Londonista, ja että meidän pian
oli toisistamme eroaminen. Kun sinä iltana astuin kotiin ja sitten
vietin monta unetonta hetkeä vuoteessani, silloin ensiksi syntyi se
ajatus -- vaikka en tiedä, mistä se päähäni juolahti -- joka
jälestäpäin muodostui varmaksi päätökseksi.
Minä olin niin tottunut Micawber'ilaisiin, olin ollut niin likeinen
tuttava heidän kanssaan heidän ahdingossaan ja olin niin peräti ystäviä
vailla ilman heitä, että, kun ajattelin, että minun täytyi uudestaan
muuttaa asuntoa sekä vielä kerta ruveta outojen ihmisten seuraan, se
tuntui siltä kuin olisin sinä hetkenä joutunut tuulen ajeltavaksi
nykyisessä elämässäni semmoisella tiedolla siitä, kuin kokemus jo oli
antanut minulle. Kaikki ne arat tunteet, joita se julmasti haavoitti,
koko se häpeä ja kurjuus, jota se piti vireillä rinnassani, kävivät
tuikeammaksi, kun ajattelin tätä; ja minä päätin, että minun oli
mahdoton kestää tätä elämää!
Ettei ollut mitään toivoa päästä siitä, jollen itse pääsöä toimittanut,
ymmärsin sangen hyvin. Minä kuulin harvoin mitään Miss Murdstone'sta
eikä koskaan mitään Mr. Murdstone'sta. Oli vaan pari kolme myttyä uusia
tai paikattuja vaatteita tullut minulle Mr. Qvinion'in nimellä, ja
jokaisessa niissä oli paperiliuska, jossa sanottiin, että J. M. toivoi,
että D. C. teki ahkerasti työtä ja antautui kokonaan velvollisuuksiinsa
-- mutta ei vähintäkään viitattu siihen, että minusta koskaan tulisi
mitään muuta, kuin se halpa työjuhta, joksi nopeasti muutuin.
Jo seuraava päivä näytti minulle, sillä välin kuin mieleni vielä oli
ensimäisissä kuohuksissaan siitä, mitä se oli tuuminut, ettei Mrs.
Micawber suotta ollut puhunut heidän lähdöstänsä. He hyyräsivät
viikoksi huoneen siinä talossa, jossa minä asuin; ja tämän ajan
kuluttua heidän oli määrä lähteä Plymouth'iin. Mr. Micawber tuli itse
jälkeen päivällisen alas konttoriin ilmoittamaan Mr. Qvinion'ille, että
hänen täytyi jättää minut lähtönsä päivänä, sekä antamaan minulle
parasta arvolausetta, jonka todesti ansaitsinkin. Mr. Qvinion kutsui
sisään ajomies Tipp'in, joka oli naimisissa ja jolla oli huone
vourattavana, ja majoitti minut vastaiseksi hänen luoksensa --
keskinäisen suostumuksen johdosta, niinkuin hänen oli täysi syy
ajatella; sillä minä en puhunut mitään, vaikka päätökseni nyt oli
tehty.
Minä vietin iltani Mr. ja Mrs. Micawber'in kanssa sinä aikana, kuin
vielä asuimme saman katon alla; ja minä luulen, että päivästä päivään
miellyimme vielä enemmän toisiimme. Viimeisenä sunnuntaina kutsuivat he
minut päivällisille; ja meillä oli porsaanpaistia omenahillon kanssa ja
puddingia. Minä olin edellisenä iltana ostanut täplikkään puuhevosen
jäähyväislahjaksi pikku Wilkins Micawber'ille -- tämä oli pojan nimi --
ja nuken pikku Emmalle. Minä olin myöskin antanut shillingin
orpotytölle, joka nyt pääsi palveluksestaan.
Meillä oli sangen hupainen päivä, vaikka kaikki olimme liikutetut
lähestyvän eromme vuoksi.
"Minä en ole koskaan, Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber,
"palauttava ajatuksiani siihen aikakauteen, jolloin Mr. Micawber'illa
oli vastuksensa, samalla teitä ajattelematta. Teidän käytöksenne on
aina ollut mitä hienointa ja kohteliainta laatua. Te ette koskaan ole
olleet mikään hyyryllinen. Te olette, olleet ystävä".
"Rakkaalla Copperfield'illani", sanoi Mr. Micawber, sillä siksi hän
viime aikoina oli ruvennut nimittämään minua, "on sydän, joka arvaa
lähimmäisten surut, kun he ovat pulassa, ja pää, joka keksii, ja käsi,
joka -- lyhyeltä, yleensä kyky myydä semmoista hyödyllistä tavaraa,
jota ei kaivata".
Minä lausuin, että panin arvoa tähän kiitokseen, ja surkuttelin, että
meidän täytyi erota toisistamme.
"Rakas, nuori ystäväni", jatkoi Mr. Micawber, "minä olen vanhempi, kuin
te; minä olen mies, jolla on jonkunlainen kokemus elämästä ja --
jonkunlainen kokemus, lyhyeltä, vastuksista, ylimalkain puhuen. Tätä
nykyä ja siksi kuin jotakin ilmaantuu (jota minä, minä sanon sen, joka
hetki ja aika odotan), en voi antaa mitään muuta, kuin neuvoa.
Kuitenkin ansaitsee neuvoni noudattamista sitä enemmän, kuin --
lyhyeltä, kuin en itse koskaan ole noudattanut sitä ja olen" -- tässä
Mr. Micawber, jonka pää ja kasvot siihen asti olivat hohtaneet ja
hymyilleet joka paikasta, pidätti itseänsä ja rypisti otsaansa -- "se
viheliäinen raukka, jonka näette".
"Rakas Micawber!" muistutti hänen vaimonsa.
"Se viheliäinen raukka", vastasi Mr. Micawber, aivan unhottaen itsensä
ja taas hymyillen, "jonka näette. Minun neuvoni on, ettei koskaan saa
huomenna tehdä, mitä tänä päivänä sopii tehdä. Toistaiseksi jättäminen
on ajan varas. Ottakaat sitä kauluksesta kiinni!"
"Isä raukkani elin-ohje", muistutti Mrs. Micawber.
"Rakkaani", lausui Mr. Micawber, "sinun isäsi oli sangen hyvä
tavallansa, ja Jumala varjelkoon, että minä häntä alentaisin.
Ajatelkaamme häntä kaikissa semmoisena, kuin hän oli, niin emme koskaan
-- lyhyeltä, arvattavasti joudu kenenkään tuttavuuteen, jolla on hänen
ijällänsä semmoiset pohkeet säärystää taikka semmoiset silmät lukea
pientä pränttiä ilman silmälaseja. Mutta hän sovitti tämän perusohjeen
meidän naimisiimme, rakkaani; ja niihin ruvettiin sen vuoksi niin
paljon ennen aikojaan, etten minä milloinkaan ole tointunut
kustannuksista".
Mr. Micawber katseli syrjään Mrs. Micawber'ia ja lisäsi: "ei, että
surisin sitä. Päinvastoin, lemmittyni". Jonka perästä hän minutiksi
taikka pariksi kävi totiseksi.
"Toisen neuvoni, Copperfield", sanoi Mr. Micawber, "tunnette.
Kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo, yhdeksäntoista punnan,
yhdeksäntoista shillingin ja kuuden pennyn meno, seuraus onni.
Kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo, kahdenkymmenen punnan, yhden
shillingin ja kuuden pennyn meno, seuraus kurjuus. Kukka on lakastunut,
lehti on kuihtunut, päivän Jumala laskee alas kolkolta näkymöltä ja --
lyhyeltä, te olette ijäksi paiskattu maahan. Niinkuin minä olen!"
Että tämä esimerkki vaikuttaisi paremmin, joi Mr. Micawber suurella
ilolla ja tyytyväisyydellä lasillisen punssia ja vihelsi jotakin
koulutanssia.
Minä en laiminlyönyt vakuuttamasta hänelle, että tallettaisin näitä
sääntöjä mielessäni, vaikk'ei minun tosiaan olisi tarvinnut vakuuttaa
mitään, sillä silminnähtävästi ne paraikaa vaikuttivat minuun.
Seuraavana aamuna kohtasin koko perheen vaunukonttorissa ja
murheellisella sydämellä näin heidän sijoittuvan katon takapuolelle.
"Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber. "Jumala siunatkoon teitä!
Minä en voi koskaan unhottaa kaikkia näitä, te tiedätte, enkä minä
koskaan tahtoisi, jos voisinkin".
"Copperfield", sanoi Mr. Micawber, "jääkäät hyvästi! Kaikenlaista onnea
ja menestystä! Jos vierivien vuosien kuluessa pääsisin siihen
vakuutukseen, että minun kova kohtaloni oli teille varoitukseksi,
tuntisin minä, etten aivan turhaan ole täyttänyt toisen ihmisen paikkaa
tässä elämässä. Jos jotakin ilmaantuisi (josta olen melkein varma),
olisin erittäin onnellinen, jos saattaisin parantaa teidän
näköalojanne".
Minä luulen, että, kun Mrs. Micawber istui vaunujen takapuolella
lastensa kanssa ja minä seisoin kadulla, suruisesti katsellen heitä,
sumu hajosi hänen silmistänsä ja hän näki, mikä vähäinen olento minä
todella olin. Minä luulen niin sen vuoksi, että hän aivan uudella ja
äidillisellä katsannolla viittasi minua kiipeemään ylös, kiersi
käsivartensa kaulani ympäri ja suuteli minua juuri samalla tavalla,
kuin hän olisi suudellut omaa poikaansa. Minä ehdin vaan hätäiseltä
hypätä alas taas, ennenkuin vaunut lähtivät, ja minä tuskin eroitin
perhettä niitten nenäliinojen vuoksi, joita he kaikki heiluttivat.
Samalla he olivat kadonneet. Orpotyttö ja minä seisoimme tuijottaen
toinen toisemme silmiin keskellä tietä, sitten pudistimme kättä ja
sanoimme hyvästi; hän palasi, luullakseni, takaisin St. Luukkaan
vaivaishuoneesen, mutta minä menin aloittamaan väsyttävää päivääni
Murdstone ja Grinby'n luona.
Ei kuitenkaan siinä aikomuksessa, että vielä viettäisin monta
väsyttävää päivää siellä. Ei. Minä olin päättänyt karata -- lähteä
tavalla tai toisella maalle ainoan sukulaisen luo, joka minulla oli
mailmassa, ja tädilleni Miss Betsey'lle kertoa elämäni.
Minä olen jo maininnut, etten tiedä, kuinka tämä hurja tuuma osasi
aivoihini. Mutta sinne kerran tultuansa, pysyi se siellä ja jäykistyi
semmoiseksi aikomukseksi, ettei minulla koskaan eläessäni ole ollut sen
lujempaa. Minä en suinkaan ole varma siitä, että luulin jonkun toivon
liittyvän siihen, mutta minä olin jyrkästi päättänyt, että se oli
toimeen pantava.
Uudestaan ja satoja kertoja uudestaan sen yön jälkeen, jona tämä ajatus
ensin tuli eteeni ja karkoitti uneni, olin toistanut äiti raukkani
vanhan kertomuksen synnystäni, saman kertomuksen, jota olin niin
suurella ilolla ennen aikaan kuullut hänen juttelevan ja jonka osasin
ulkoa. Tätini astui sisään tähän kertomukseen ja astui siitä ulos
kauheana ja kammottavana olentona; mutta yksi vähäinen kohta löytyi
hänen käytöksessään, jossa ajatukseni mielellään viipyivät ja joka
hiukan rohkaisi minua. Minä en voinut unhottaa, kuinka äitini oli
luullut, että hän tunsi tätini koskevan kauniisin hiuksiinsa eikä
suinkaan tylyllä kädellä; ja vaikk'ei tämä kenties ollut muuta kuin
pelkkä luulo äitini puolelta, muodostin minä kuitenkin siitä vähäisen
kuvaelman, kuinka julma tätini heltyi sen tyttömäisen kauneuden vuoksi,
jonka minä muistin niin hyvin ja jota rakastin niin paljon; ja tämä
kuvaelma lievitti koko kertomuksen. Se on varsin mahdollista, että tämä
asia oli ollut mielessäni kauan aikaa ja vähitellen synnyttänyt
päätökseni.
Koska en edes tietänyt, missä Miss Betsey asui, kirjoitin pitkän
kirjeen Peggotylle ja kysyin häneltä sivumennen, muistiko hän sitä.
Syyksi sanoin, että olin kuullut semmoisen ladyn asuvan jossakin
paikassa, jonka umpimähkään mainitsin, ja että olin utelias tietämään,
oliko se sama. Kirjeessä ilmoitin myöskin Peggotylle, että minun oli
erinäinen tarve puolta guineaa, ja että, jos hänen sopisi lainata
minulle tämä summa, siksi kuin kykenin maksamaan sitä takaisin, olisin
kovasti kiitollinen hänelle ja kertoisin hänelle jälestäpäin, mihin
olin sitä käyttänyt.
Peggotyn vastaus saapui pian ja oli, niinkuin tavallisesti, täynnä
hellää rakkautta. Hän sulki kirjeesen puolen guinean (minä pelkään,
että hän oli nähnyt paljon vaivaa, ennenkuin hän sai sen irti Mr.
Barkis'in arkusta) ja ilmoitti minulle, että Miss Betsey asui likellä
Dover'ia, mutta oliko se Dover'issa itsessä vai Hythe'ssä, Sandgate'ssa
tai Folkstone'ssa, sitä hän ei voinut sanoa. Koska kuitenkin yksi
meidän miehistä, minun kysyttyäni, kertoi minulle, että nämät paikat
kaikki olivat likitysten, arvelin tätä kylläiseksi tarkoitukseeni ja
päätin lähteä matkalle viikon lopulla.
Koska olin hyvin rehellinen pikku raukka enkä tahtonut häväistä sitä
muistoa, jonka jättäisin jälkeeni Murdstone ja Grinby'lle, katsoin
itseäni velvolliseksi pysymään heillä lauantai-iltaan saakka, sekä
myöskin, koska minulle oli sinne ensiksi tullessani edeltäpäin maksettu
viikon palkka, olla tavalliseen aikaan konttoriin menemättä
viikkorahaani saamaan. Juuri tästä syystä olin lainannut tuon puolen
guinean, etten olisi ilman pää-omaa matkakustannuksia varten. Kun siis
lauantai-ilta tuli ja kaikki odotimme varahuoneessa maksoa ja Tipp,
ajomies, joka aina pyrki ensimäiseksi, oli ensin astunut sisään
ottamaan rahojansa, pudistin minä Mick Walker'in kättä, pyysin häntä
Mr. Qvinion'ille sanomaan, kun oli hänen vuoronsa tulla maksetuksi,
että minä olin mennyt muuttamaan arkkuani Tipp'ille, ja, lausuen
viimeistä hyvää yötä Jauhoperunalle, juoksin tieheni.
Arkkuni oli vanhassa asunnossani virran toisella puolella, ja yhden
semmoisen adressikortin takasivulle, jommoisia naulasimme tynnyreihin,
olin kirjoittanut seuraavan osoitteen: "Master David, jätetään Dover'in
vaunukonttoriin, siksi kuin käydään kuulustelemassa". Tämä oli valmiina
plakkarissani arkkuuni kiinnitettäväksi, sitten kuin olin saanut sen
ulos asunnosta; ja kotia kohden astuessani katsoin jotakuta, jonka
avulla saisin sen kannetuksi ilmoituskonttoriin.
Likellä Obeliskia, Blackfriars Road'illa, seisoi pitkäsäärinen nuori
mies, jolla oli vähäiset, tyhjät aasinkärryt. Minä katsoin häntä
silmiin, kun astuin hänen ohitsensa, ja hän puhutteli minua "kuuden
huonon pennyn mieheksi" ja toivoi, "että minä tuntisin hänet, jotta
voisin vannoa, että se oli hän" -- tarkoittaen epäilemättä, että olin
kiinteästi katsellut häntä. Minä seisahduin vakuuttaakseni hänelle,
etten tehnyt sitä millään pahalla aikomuksella, vaan epätietoisuudesta,
tahtoiko hän ottaa erästä työtä toimittaaksensa.
"Minkälaista työtä?" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.
"Muuttaa yksi arkku", vastasin minä.
"Minkälainen arkku?" kysyi pitkäsäärinen nuorukainen.
Minä sanoin hänelle, että se oli minun, että se oli tuon kadun
päässä tuossa ja että minä tahdoin, jotta hän veisi sen Doverin
vaunukonttoriin kuuden pennyn maksoa vastaan.
"Olkoon menneeksi yhteen tanneriin!"[20] lausui pitkäsäärinen
nuorukainen ja nousi kohta kärryillensä, jotka eivät olleet mitään
muuta, kuin iso, puinen, pyörillä varustettu kaukalo, ja ajoi ratistaen
pois semmoisella vauhdilla, että sain panna viimeiset voimani
liikkeelle pysyäkseni aasin rinnalla.
Tämän nuorukaisen käytöksessä ja erittäin siinä tavassa, jolla hän
minua puhutellessansa pureksi olkia, oli jotakin ynseätä, josta minä en
pitänyt paljon; koska kauppa kuitenkin oli tehty, vein hänet toiseen
kerrokseen siihen huoneesen, josta olin lähtevä, ja me kannoimme alas
arkun ja nostimme sen hänen kärryillensä. Mutta kun en tahtonut siellä
kiinnittää adressikorttiani siihen, ettei kukaan talon-isännän
perheestä havaitsisi, mitä aioin tehdä, ja pidättäisi minua, sanoin
nuorukaiselle, että mielelläni soisin että hän pysähtyisi hetkeksi, kun
hän tuli King's Bench'in vankihuoneen akkunattoman muurin kohdalle.
Sanat olivat tuskin päässeet suustani, kun hän jo ratisti tiehensä,
ikäänkuin hän, arkkuni, kärryt ja aasi olisivat kaikki olleet yhtä
hullut, ja minä olin aivan hengästyneenä juoksemisesta ja huutamisesta,
kun saavutin hänet määrätyssä paikassa.
Minä olin aivan punastunut ja kiihtynyt ja vetäen esiin korttia
pyörähytin puolen guineani ulos plakkaristani. Minä pistin sen suuhuni,
että se olisi turvallisessa paikassa, ja vaikka käteni vapisivat
kovasti, olin juuri suureksi ilokseni saanut kortin kiinni, kun tunsin
kovan tölmäyksen leukani alla pitkäsäärisen nuorukaisen kädestä ja näin
puolen guineani lentävän suustani hänen käteensä.
"Vai niin!" sanoi nuorukainen, kauhealla irvistyksellä tarttuen jakkuni
kaulukseen. "Tämä on polisi-asia, vai mitä? Sinä aiot lähteä karkuun,
eikö niin? Tule polisiin, nuori ryökäle, tule polisiin!"
"Tehkäät hyvin ja antakaat minulle rahani takaisin", huudahdin minä,
kovasti pelästyneenä; "ja jättäkäät minut rauhaan".
"Tule polisiin!" sanoi nuorukainen. "Sinun täytyy todistaa polisin
edessä, että rahat ovat sinun".
"Antakaat minulle arkkuni ja rahani", huusin minä, purskahtaen itkuun.
Nuorukainen yhä vastasi: "tule polisiin!" ja veti minua rajusti aasia
kohden, niinkuin olisi ollut jonkunlainen keskinäinen sukulaisuus tällä
eläimellä ja esivaltalaisella, mutta äkkiä hän muutti mieltänsä,
hyppäsi kärryillensä, istahti arkulleni ja huutaen, että hän ajaisi
suoraan polisiin, ratisti matkoihinsa vielä kiiruummin, kuin ennen.
Minä juoksin hänen jälkeensä niin nopeasti, kuin jaksoin, mutta olin
liian hengästynyt huutamaan enkä olisi enää rohjennutkaan huutaa,
vaikka olisin voinutkin. Minä olin puolen penikulman matkalla ainakin
kaksikymmentä kertaa vähällä joutua hevosten jalkoihin. Hän milloin
katosi näkyvistäni, milloin tuli näkyviin, milloin uudestaan katosi;
minua milloin lyötiin ruoskalla, milloin ärjyttiin; milloin olin
alhaalla lo'assa, milloin ylhäällä taas; milloin juoksin jonkun syliin,
milloin syöksin pääni johonkin patsaasen. Vihdoin minä huumauksissa
pelosta ja lämpimästä ja epäillen, eikö puoli Londonia jo rientänyt
ottamaan kiinni minua, annoin nuorukaisen lähteä arkkuineni rahoineni,
mihin hän tahtoi, ja käännyin, huohottaen ja itkien, mutta
pysähtymättä, Greenwichiä päin, joka minun tietääkseni oli Dover'in
tiellä, ottaen tuskin enempää tästä mailmasta myötä matkalleni tätini
Miss Betsey'n luo, kuin mitä olin tuonu muassani tänne sinä iltana,
jolloin tuloni niin suuresti suututti häntä.