Minä aloitan elämää omin päin, mutta en ole siihen mieltynyt.
Minä tunnen nyt kylläksi mailman, että tuskin enää kykenen suuresti
kummastelemaan mitään; mutta nytkin minua vähän kummastuttaa, että minä
heitettiin niin helposti ulos mailmaan semmoisella ijällä. Minä olin
hyvälahjainen lapsi, tarkka huomioltani, vilkas, opinhaluinen, hento
jota helposti voi pahentaa ruumiillisesti tai hengellisesti, ja minusta
käy ihmeeksi, ettei kukaan pitänyt vähintäkään lukua minusta. Mutta ei
kukaan pitänyt; ja kymmenen vuoden ijällä jouduin minä vähäiseksi
työjuhdaksi Murdstone ja Grinby'n palvelukseen.
Murdstone ja Grinby'n varahuone oli virran puolella alhaalla
Blackfriars'issa. Uuden-aikaiset parannukset ovat muuttaneet paikan;
mutta se oli viimeinen huone erään kapean kadun huipussa, joka
koukerteli mäkeä myöden alas rantaan ja jonka päässä oli portaat, josta
ihmiset nousivat veneisin. Se oli rappeutunut, vanha rakennus, jolla
oli oma varvinsa. Se ulottui veteen, kun oli luode, mutta mutaan, kun
oli vuoksi, ja oikein kuohui rotista. Sen paneli-seinäiset huoneet,
jotka olivat sokautuneet satojen vuosien loasta ja savusta; sen
lahoavat lattiat ja rappuset; vanhojen, harmaitten rottien vinkuna ja
tappelu alhaalla kellareissa; ja paikan likaisuus ja mätäisyys ovat
asioita, jotka muistuvat mieleeni, niinkuin olisin nähnyt ne äsken eikä
monta vuotta sitten. Ne ovat kaikki edessäni, juuri niinkuin olivat
sinä pahana hetkenä, jolloin ensi kerran astuin niitten joukkoon,
vapisevalla kädellä pitäen kiinni Mr. Qvinion'in kädestä.
Murdstone ja Grinby'llä oli tekemistä monenlaisten ihmisten kanssa.
Etevin toimi oli viinien ja muitten väkevien juomien lastaaminen
muutamiin paketti-laivoihin. Minä en muista nyt näitten tärkeimpiä
määräpaikkoja, mutta luulen, että niitten joukossa oli semmoisia, jotka
kävivät sekä Itä- että Länsi-Indiassa. Minä tiedän, että kauhea joukko
tyhjiä pulloja oli yksi seuraus tästä kaupasta, ja että siinä
käytettiin miehiä ja poikia, jotka tutkivat niitä päivää vastaan,
hylkäsivät ne, jotka olivat säreissä, ja viruttivat ja pesivät toisia.
Kun tyhjät pullot loppuivat, kiinnitettiin nimilippuja täytettyihin
taikka tulpattiin niitä taikka lakattiin tulppia taikka ladottiin
valmiita pulloja koreihin. Nämät kaikki olivat minun työni, ja niistä
pojista, joita käytettiin niihin, olin minä yksi.
Meitä oli kolme taikka neljä, minä siihen luettuna. Minun työpaikkani
oli asetettu yhteen varahuoneen kulmaan, jossa Mr. Qvinion'in sopi
nähdä minut, kun hän konttorissa nousi seisomaan tuolinsa aliselle
poikkipienalle ja katseli minua pulpetin ylipuolella olevasta
akkunasta. Tänne kutsuttiin ensi aamuna, jolloin minä näin onnellisilla
enteillä aloitin elämää omin päin, vanhin näihin töihin määrätyistä
pojista näyttämään minulle, kuinka minun tuli menetellä. Hänen nimensä
oli Mick Walker, ja hänellä oli rikkein esiliina edessään ja päässä
paperilakki. Hän kertoi minulle, että hänen isänsä oli venemies ja
astui mustassa samettihatussa Lord Mayor'in juhlasaatossa. Hän jutteli
minulle myöskin, että etevin kumppanimme oli yksi toinen poika, jonka
hän esitteli minulle tuolla minua kummastuttavalla Jauhoperunan
nimellä. Minä sain kuitenkin tietää, ettei tätä nuorukaista ollut
ristitty tämän nimiseksi, vaan että nimi oli annettu hänelle
varahuoneessa hänen ihonsa tähden, joka oli vaalea eli jauhoinen.
Jauhoperunan isä oli jonkun ajuripaikan hevosen-juottaja. Lisäksi oli
hänellä kunnia olla ruiskumies, ja semmoisena hän palveli yhdessä
isossa teaterissa, jossa joku Jauhoperunan nuori sukulainen --
luullakseni hänen pieni sisarensa -- kuvaili pikku piruja
pantomimeissa.
Ei mitkään sanat saata lausua sitä salaista sielun tuskaa, johon
vaivuin tässä seurassa. Minä vertasin näitä, tästä lähin
jokapäiväisiksi kumppaneikseni määrätyltä noihin onnellisemman
lapsuuteni kumppaneihin -- Steerforth'ista, Traddles'ista ja muista
pojista puhumatta; minä tunsin, että toivoni päästä oppineeksi ja
arvossa pidetyksi mieheksi oli kuoletettu rinnassani. Mahdoton on
kuvata, kuinka syvästi muistan sitä havaintoani, että nyt olin kokonaan
ilman toivoa; sitä häpeää, jota tunsin tilani vuoksi; sitä nuoren
sydämeni surkeutta, kun täytyi uskoa, että päivästä päivään kaikki,
mitä olin oppinut ja ajatellut ja mikä oli ilahuttanut minua taikka
virittänyt mielikuvitustani ja kilvoitushaluani, katoisi minulta
vähitellen eikä koskaan enää tulisi takaisin. Joka kerta, kuin Mick
Walker meni pois tuon aamupäivän kuluessa, vuodatin kyyneliäni siihen
veteen, jossa pesin pulloja, ja nyyhkytin, niinkuin oma rintani olisi
ollut säreissä ja vaarassa haljeta.
Konttorin kello oli puolivälissä yksi, ja kaikki hankkivat lähteäksensä
päivällisille, kun Mr. Qvinion koputti konttorin akkunalle ja
viittasi minua tulemaan sisään. Minä menin sisään ja näin siellä
rotevanpuolisen, keski-ikäisen gentlemanin ruskeassa päällystakissa ja
mustissa polvihousuissa ja kengissä. Hänellä ei ollut enemmän hiuksia
päässään (joka oli iso ja hyvin paistava), kuin munallakaan. Hänen
kasvonsa olivat leveät, ja hän käänsi ne kokonaan minua kohden. Hänen
vaatteensa olivat ränstyneet, mutta hänellä oli aikamoinen
paidankaulus. Hän piti kädessään komeanlaista keppiä, jossa oli pari
isoja, ruosteenkarvaisia tupsuja; ja lorgnetti riippui ulkopuolella
hänen takkiansa -- koristuksena, huomasin jälestäpäin, koska hän ani
harvoin katseli sillä eikä voinut nähdä mitään, kun hän käytti sitä.
"Tämä se on", lausui Mr. Qvinion, osoittaen minua.
"Tämä", sanoi vieras jonkunlaisella alentuvaisella äänensä
vierityksellä ja semmoisella sanoin selittämättömällä muodolla, kuin
hän olisi tehnyt jotakin gentiliä, joka suuresti vaikutti minuun, "on
Master Copperfield. Minä toivon, että voitte hyvin, Sir?"
Minä sanoin, että voin aivan hyvin ja toivoin, että hänkin voi. Minä
olin tarpeeksi alakuloinen, sen tietää Jumala; mutta siihen elämäni
aikaan minun ei ollut tapa valittaa, ja niin minä sanoin, että voin
aivan hyvin ja toivoin, että hänkin voi.
"Minä voin", lausui vieras, "kiitos Jumalan, aivan hyvin. Minä olen
saanut kirjeen Mr. Murdstone'lta, jossa hän pyytää, että minä
vastaan-ottaisin yhteen huoneesen kartanoni pihan-puolella, joka tätä
nykyä on joutava -- ja on, lyhyeltä, hyyrättävä makuu -- lyhyeltä",
lausui vieras hymyillen jossakin tuttavallisuuden puuskassa,
makuuhuoneeksi -- "sen nuoren vasta-alkajan, jota minun nyt on
kunnia --" ja vieras viittasi kädellänsä ja sovitti leukaansa
paidankaulukseensa.
"Tämä on Mr. Micawber", lausui Mr. Qvinion minulle.
"Hm!" sanoi vieras, "se on minun nimeni".
"Mr. Micawber", lausui Mr. Qvinion, "on tuttu Mr. Murdstone'n kanssa.
Hän toimittaa asioita meille, kun semmoisia on tarjona. Mr. Murdstone
on kirjoittanut hänelle sinun asunnostasi, ja hän ottaa sinut
hyyryllisekseen".
"Minun adressini", sanoi Mr. Micawber, "on Windsor Terrace, City Road.
Minä -- lyhyeltä", lausui Mr. Micawber samalla gentilillä katsannolla
ja uudessa tuttavallisuuden puuskassa -- "minä asun siellä".
Minä kumarsin häntä.
"Otaksuen", lausui Mr. Micawber, "että teidän matkustuksenne tässä
metropolissa eivät ole tähän saakka olleet aivan laveat ja että teidän
lienee vähän vaikea tunkea uuden-aikaisen Babelin mystereihin City
Road'iin päin -- lyhyeltä", sanoi Mr. Micawber uudessa tuttavallisuuden
puuskassa, "että te ehkä joutuisitte eksyksiin -- on minun oleva kunnia
käydä täällä tänä iltana ja neuvoa teille lyhyin matka".
Minä kiitin häntä kaikesta sydämestäni, sillä se oli ystävällistä
häneltä, että hän tarjousi näkemään tätä vaivaa.
"Mihin aikaan", kysyi Mr. Micawber, "saan minä --"
"Kello kahdeksan paikoilla", lausui Mr. Qvinion.
"Kello kahdeksan paikoilla", toisti Mr. Micawber. "Minä pyydän
saadakseni toivottaa teille hyvää päivää, Mr. Qvinion. Minä en häiritse
teitä kauemmin".
Hän pani hatun päähänsä ja meni ulos, keppi kainalossa: hyvin suorana
ja hyräillen jotakin nuottia, kun hän pääsi ulos konttorista.
Sitten Mr. Qvinion varsinaisesti pestasi minut olemaan niin
hyödyllinen, kuin suinkin mahdollista, Murdstone ja Grinby'n
varahuoneessa kuuden shillingin viikkopalkkaa vastaan, luullakseni.
Minä en ole varma, oliko sitä kuusi vai seitsemän. Mutta epävarmuuteni
vuoksi tässä kohden olen taipusa uskomaan, että se oli kuusi aluksi ja
seitsemän jälestäpäin. Hän maksoi minulle ennalta viikon palkan
puhtaassa rahassa (omasta taskustansa, luulen minä), ja minä annoin
Jauhoperunalle kuusi pennyä siitä, että hän kantaisi arkkuni illalla
Windsor Terrace'en, koska se oli liian raskas minulle, vaikka se oli
vähäinen. Minä maksoin lisäksi kuusi pennyä päivällisestäni, joka oli
yksi lihapasteija ja viippaus läheisestä pumpusta; ja vietin sen
tunnin, joka oli sallittu tätä ateriaa varten, sillä tapaa, että
kävelin pitkin katuja.
Määrättyyn aikaan illalla ilmestyi Mr. Micawber jälleen. Minä
pesin käteni ja kasvoni, tehdäkseni suurempaa kunniaa hänen
gentilitetillensä, ja me astuimme yhdessä kartanomme luo, joksi minun
täytyy, luullakseni, nyt sanoa sitä; samalla kuin Mr. Micawber
matkallamme teroitti mieleeni katujen nimet ja kulmarakennusten muodot,
että seuraavana aamuna helposti osaisin takaisin.
Kun saavuimme Windsor Terrace'en hänen kartanonsa luo (jonka huomasin
ränstyneeksi, niinkuin hänet itse, mutta joka myöskin, niinkuin hän
itse, toi näkyviin mitä parasta sillä oli), esitteli hän minut Mrs.
Micawber'ille, laihalle ja surkastuneelle vanhanpuoliselle ladylle,
joka istui vierashuoneessa (ensimäinen kerros oli kokonaan huonekaluja
vailla ja kartiineja pidettiin alhaalla naapurien silmänlumeiksi),
rintalapsi sylissään. Tämä lapsi oli toinen kaksoisparista; ja tässä
ehkä muistutan, että tuskin koskaan koko tuttavuuteni aikana tämän
perheen kanssa näin molemmat kaksoiset yhtä haavaa eroitettuina Mrs.
Micawber'ista. Toinen niistä otti aina ruokaa.
Oli kaksi muutakin lasta: Master Micawber, noin neljän vuoden, ja Miss
Micawber, noin kolmen vuoden vanha. Nämät ja mustaverinen, nuori
nainen, jolla oli se omituinen tapa, että hän nuhisutti nenäänsä, ja
joka palveli tässä perheessä (hän ilmoitti minulle ennen puolen tunnin
kuluttua, että hän oli orpo ja tuli St. Luukkaan lähellä olevasta
vaivaishuoneesta), tekivät laitoksen täydelliseksi. Minun huoneeni oli
rakennuksen ylimmäisessä osassa pihan puolella. Se oli vähäinen,
niukasti huonekaluilla varustettu kammio, johon oli seiniin yliympäri
painettu semmoisia koristuksia, joita nuori mielikuvitukseni muutti
sinisiksi sämpylöiksi.
"Minä en olisi suinkaan uskonut", lausui Mrs. Micawber, kun hän tuli
ylös kaksoisineen päivineen näyttämään minulle tätä huonetta ja istui
alas hengittämään, "kun ennen naimistani asuin isän ja äidin luona,
että minun koskaan olisi tarve ottaa hyyryllisiä. Mutta koska Mr.
Micawber'illa on vastuksia, saavat kaikki yksityiset tunteet väistyä".
Minä sanoin: "niin, Ma'am".
"Mr. Micawber'in vastukset ovat juuri tätä nykyä erittäin rasittavia",
lausui Mrs. Micawber; "enkä tiedä, onko mahdollista saada häntä
suoriumaan niistä. Kun asuin kotona isän ja äidin luona, olisin tuskin
ymmärtänyt, mitä tämä sana tarkoitti siinä merkityksessä, jossa nyt
käytän sitä, mutta experientia tekee sen -- niinkuin isän oli tapa
sanoa".
Minä en voi varmuudella sanoa, kertoiko hän minulle, että Mr. Micawber
oli ollut upseerina meriväessä vai olenko omassa mielessäni kuvaillut
sitä. Minä tiedän vaan, että tähän hetkeen saakka luulen hänen joskus
ollen meriväessä, vaikken osaa sanoa, miksi niin luulen. Nyt hän oli
jonkunlaisena asiantoimittajana useampaa erityistä kauppahuonetta
varten; mutta ansaitsi sillä vähän taikka ei mitään, pelkään minä.
"Jolleivät Mr. Micawber'in velkojat anna hänelle aikaa", lausui Mrs.
Micawber, "vastatkoot itse seurauksista; ja mitä pikemmin he saattavat
asiat päätökseen, sitä parempi. Verta ei voi kivestä kiristää eikä Mr.
Micawber'ilta velkojen vähennykseksi tällä haavaa lähde mitään,
lakikustannuksista puhumatta".
Minä en täydelleen ymmärrä, erhetyttikö ennen-aikainen itsenäisyyteni
Mrs. Micawber'ia ikäni suhteen vai oliko hän niin innostunut
aineesensa, että hän olisi puhunut siitä kaksoisillensakin, jollei
olisi löytynyt ketään muuta kuunteliaa, mutta tämä oli se nuotti, jolla
hän alkoi, ja hän jatkoi samalla tapaa koko ajan, jona minä tunsin
hänet.
Mrs. Micawber raukka! Hän sanoi, että hän oli koettanut ponnistaa
voimiansa, ja niin hän olikin, minä en epäile sitä. Katu-oven
keskikohta oli kokonaan peitetty isolla messinkilevyllä, johon oli
piirretty: "Mrs. Micawber'in Pensioni nuoria ladyjä varten"; mutta minä
en milloinkaan huomannut, että yksikään nuori lady koskaan oli ollut
hänen koulussaan, taikka että yksikään nuori lady koskaan tuli taikka
esitteli, että hän tulisi, taikka että vähintäkään hankittiin ottamaan
vastaan ketään nuorta ladyä. Ainoat vieraat, joita näin tai kuulin,
olivat velkojat. _Heidän_ oli tapa tulla kaikkina aikoma, ja muutamat
heistä olivat aivan vimmassaan. Eräs likanaamainen mies, minä luulen,
että hän oli suutari, tunki tavallisesti jo kello seitsemän aamulla
käytävään ja huusi portaita ylöspäin Mr. Micawber'ille -- "Noh! Te ette
ole lähteneet ulos vielä. Ettekö tahdo maksaa meille? Älkäät piilottako
itseänne; se on kelvotonta. Minä en olisi kelvoton, jos olisin teidän
sijassanne. Ettekö tahdo maksaa meille? Maksakaat nyt juuri meille
ettekö kuule? Noh!" Kun hän ei saanut mitään vastausta näihin
soimauksiin, yltyi hänen vihansa sanoihin: "petturit" ja "rosvot"; ja
kun eivät nämätkään vaikuttaneet, oli se välisti hänen viimeinen
keinonsa, että hän meni kadun poikki ja kiljui toisen kerroksen
akkunoita kohden, jossa hän tiesi Mr. Micawber'in olevan. Tämmöisissä
tiloissa valloitti suru ja harmi Mr. Micawber'in, vieläpä siinä
määrässä (niinkuin kerta huomasin hänen vaimonsa kirkaisemisesta), että
hän muutamia kertoja viipotti partaveistä itseensä päin; mutta puolen
tunnin perästä hän ehkä erinomaisella huolella kiillotti kenkiänsä ja
lähti ulos, hyräillen jotakin nuottia suuremmalla gentilitetillä, kuin
koskaan. Mrs. Micawber oli yhtä notkealuontoinen. Minä olen nähnyt
hänen pyörtyvän veronmaksun tähden kello kolme, mutta kello neljä
syövän leivänmuruista lampaanpaistia ja juovan lämmintä olutta (joitten
maksuksi kaksi tee-lusikkaa oli pantattu). Kerta, kun juuri oli käyty
talossa ryöstämässä ja minä sattumalta tulin kotiin jo kello kuusi,
näin hänen makaavan (tietysti toisen kaksoisen kanssa) tainnoksissa
kamini-ristikon alla, hiukset hajallansa silmillä; mutta minä en ole
koskaan havainnut häntä iloisemmaksi, kuin juuri samana iltana, kun hän
söi vasikan-kotlettia kyökin valkean edessä ja jutteli minulle
isästänsä ja äidistänsä ja niistä ihmisistä, joitten kanssa heidän oli
tapa seurustella.
Tässä asunnossa ja tämän perheen kanssa vietin minä joutohetkeni.
Yksin-omaisen aamiaiseni -- pennyn maksavan leivän ja pennyn edestä
maitoa -- hankin itse. Toista vähäistä leipää ja juustopalasta talletin
eri hyllyllä eri kaapissa illalliseksi, kun ehtoolla palasin kotiin.
Tämä teki tietysti pahan loven noihin kuuteen, seitsemään shillingiin;
ja minä olin varahuoneessa päiväkauden, ja minun täytyi elättää itseni
tällä rahalla koko viikko. Maanantai-aamusta lauvantai-iltaan saakka
minä en muistaakseni saanut minkäänlaista neuvoa, ei johdatusta, ei
kehoitusta, ei lohdutusta, ei apua, ei tukea keneltäkään ihmiseltä,
niin totta kuin toivon taivaasen pääseväni.
Minä olin niin nuori ja lapsellinen ja niin kykenemätön -- kuinka
olisin saattanutkaan olla muuta? -- ottamaan kokonaan haltuuni omaa
olentoani, että usein, kun aamuisin lähdin Murdstone ja Grinby'n
varahuoneesen, minä en saanut pidätetyksi itseäni niistä vanhoista,
kuivettuneista pasteijoista, jotka olivat asetetut myytäväksi puoleen
hintaan pasteijanleipurin ovella, vaan panin niihin sen rahan, jota
olisi tullut säästää päivällistäni varten. Silloin jäin päivällistä
vaille taikka ostin pienen ympyräleivän tai puddingin vipaleen. Minä
muistan kaksi puddingi-puotia, joissa vuorottain kävin sitä myöden,
kuin varani sallivat. Toinen oli eräällä avoimella paikalla likellä St.
Martinin kirkkoa -- kirkon takana -- ja on nyt kokonaan siirretty pois.
Tämän puodin puddingissa oli korinteja; se oli oikein oivallista
puddingia, mutta kallista: kahden pennyn edestä ei saanut isompaa
kappalta, kuin pennyn edestä tavallista puddingia. Hyvä puoti, jossa
jälkimäistä myytiin, oli Strandissa -- jossakin siinä osassa, joka
myöhemmin on rakennettu uudestaan. Puddingi täällä oli paksua ja
vaaleata, raskasta ja pehmukaista, ja siihen oli istutettu isoja,
litteitä rusinoita kokonaisina pitkän matkan päähän toisistaan. Sitä
tuotiin joka päivä lämpimänä sisään syönti-aikana, ja monena päivänä en
syönyt muuta puoliseksi. Kun söin säännölliset ja komeat päivälliset,
oli minulla servelati-makkara ja pennyn-leipä, taikka neljän pennyn
talrikki punasta biffiä keittokaupasta, taikka talrikki leipää ja
juustoa ja lasillinen olutta eräästä viheliäisestä, vanhasta
ravintolasta vastapäätä työpaikkaamme, nimeltä Leijona taikka Leijona
ja jotakin muuta, jonka olen unhottanut. Minä muistan, kuinka kerta
kannoin omaa leipääni (jonka olin tuonut muassani kotoa aamulla)
kainalossa käärittynä paperiin, niinkuin kirja, ja menin mainioon à la
mode biffihuoneesen likellä Drury Lane'a ja tilasin "vähäisen talrikin"
tätä herkkua leivän ohessa syötäväksi. Mitä kyyppäri ajatteli
tämmöisestä oudosta, pikkuisesta olennosta, joka tuli sisään aivan
yksinään, sitä en tiedä; mutta minä voin vielä nähdä hänen
tuijottelevan itseäni, kun söin päivällistäni, ja tuovan toisen
kyyppärin myöskin katsomaan. Minä annoin hänelle puolen pennyä
juomarahaksi, ja minä soisin, ettei hän olisi ottanut sitä.
Meillä oli puoli tuntia, luullakseni, teetä varten. Kun minulla oli
kylläksi rahaa, oli minun tapa ostaa puoli korttelia keitettyä kahvia
ja voileipä. Mutta kun minulla ei ollut mitään, katselin sisään yhteen
metsäriista-puotiin Fleetkadulla; taikka olen minä semmoisissa tiloissa
käynyt niin kaukana kuin Covent Garden'in torilla ja ihastellut
ananasomenoita. Minä kävelin mielelläni Adelphi'n ympärillä, koska se
pimeine holveineen tuntui minusta niin mystilliseltä. Minä näen itseni
eräänä iltana tulevan esiin jostakin tämmöisestä holvikäytävästä,
likellä vähäistä ravintolaa virran luona. Ravintolan edessä on aukea
paikka, jossa muutamat hiilenkantajat tanssivat, ja minä istahdan
penkille katselemaan heitä. Olisi hauska tietää, mitä he ajattelevat
minusta!
Minä olin semmoinen lapsi ja niin vähäinen, että usein, kun menin
jonkun vieraan ravintolan tiskin luo ostamaan lasillista olutta tai
porteria, sillä kostuttaakseni mitä olin päivälliseksi syönyt, he
pelkäsivät antaa sitä minulle. Minä muistan, kuinka eräänä helteisenä
iltana menin yhden ravintolan tiskin viereen ja sanoin isännälle:
"Mitä lasillinen parasta -- _kaikkein parasta_ oluttanne maksaa?" Sillä
se oli joku erityinen tilaisuus. Minä en muista mikä. Ehkä
syntymäpäiväni.
"Puolikolmatta pennyä", vastaa isäntä, "on 'oikean huumaavan' oluen
hinta."
"Laskekaat siis", sanon minä, ottaen esiin rahojani, "lasillinen
'oikeata huumaavaa', jos suvaitsette, mutta hyvästi vaahtoa kanssa".
Ravintolan isäntä katseli minua vastaukseksi kiireestä kantapäähän
tiskin poikki ja hymyili kummallisella tavalla; ja sen sijaan, että hän
olisi kaatanut minulle olutta, vilkaisi hän esiripun taa ja sanoi
jotakin vaimollensa. Tämä tuli esiin, neulomus kädessä, ja alkoi hänen
kanssaan tarkastaa minua. Tässä me nyt seisomme kaikki kolme edessäni.
Isäntä hiasillaan nojautuen tiskihuoneen akkunan pieleen; hänen
vaimonsa tähystellen pikkuisen puoli-oven yli; ja minä hiukan
hämmentyneenä silmäillen heitä toiselta puolen aidaketta. He kysyivät
minulta kaikenlaisia, esimerkiksi, mikä nimeni oli, kuinka vanha olin,
missä asuin, missä työssä olin, ja kuinka tulin sinne. Joihin kaikkiin
keksin, pelkään minä, soveliaita vastauksia, etten saattaisi ketään
pulaan. Sitten he antoivat minulle oluen, vaikka varon, ettei se ollut
"oikeata huumaavaa"; ja avaten tiskin puoli-ovea ja notkistuen alas
antoi emäntä minulle rahani takaisin, vieläpä antoi suudelman, joka oli
puoleksi ihmettelevä ja puoleksi säälivä, mutta aivan hellä ja hyvä,
siitä olen varma. Minä tiedän, etten huomaamatta ja tahtomatta
liioittele apukeinojeni vähyyttä tai elämäni vastuksia. Minä tiedän,
että, jos Mr. Qvinion antoi minulle milloin hyvänsä shillingin, minä
käytin sen päivälliseen tai teehen. Minä tiedän, että tein työtä
aamusta iltaan saakka alhaisten miesten ja poikien kanssa, itse
huonoruokkoinen lapsi. Minä tiedän, että kuljeksin pitkin katuja,
kehnosti ja niukalta ravittuna. Minä tiedän, että ilman Jumalan armotta
minusta helposti olisi tullut pikkuinen rosvo tai kulkulainen; niin
vähän huolta minusta pidettiin.
Kuitenkin oli minulla jonkunlainen arvo Murdstone ja Grinby'nkin luona.
Sillä osaksi Mr. Qvinion teki, mitä väliä pitämätön mies, joka oli
semmoisissa askareissa ja jolla oli tekemistä niin omituisen olennon
kanssa, kuin minun, suinkin voi kohdellaksensa minua toisella tavalla,
kuin muita, ja osaksi minä en koskaan kenellekään ihmiselle, miehelle
tai pojalle, ilmoittanut, kuinka olin joutunut sinne enkä liioin
vähimmälläkään tavalla näyttänyt suruani siitä. Että minä kärsin
salaisesti, jopa haikeasti kärsin, sitä ei kukaan muu, kuin minä itse,
koskaan tietänyt. Kuinka paljon kärsin, en pysty, niinkuin jo olen
sanonut, ensinkään kuvailemaan. Mutta minä pidin omaa neuvoani ja tein
tehtäväni. Minä tiesin alusta, että, jos en voisi toimittaa työtäni
yhtä hyvin, kuin kaikki muut, minun olisi mahdoton torjua puolestani
pilkkaa ja ylenkatsetta. Minä tulin ennen pitkää ainakin yhtä
vikkeläksi ja taitavaksi, kuin kukaan muu pojista. Vaikka olin kokonaan
kumppanin kannalla heidän kanssaan, oli minun käytökseni ja tapani niin
erilaatuinen, että se avasi jonkunlaisen juovan meidän välillemme. He
ja miehet sanoivat tavallisesti minua "pikku gentiksi"[19] tai
"nuoreksi Suffolkilaiseksi". Eräs mies, nimeltä Gregory, joka oli
pakkarien päällikkö, ja yksi toinen, nimeltä Tipp, joka oli ajomies ja
kävi punaisella jakulla, puhuttelivat minua välisti "Davidiksi";
mutta minä luulen, että se enimmiten tapahtui, kun olimme hyvin
tutun-omaiset, ja kun minä olin koettanut huvitella heitä työssämme
muutamilla tähteillä entisistä kertomuksistani, jotka yhä nopeammin
haihtuivat muististani. Jauhoperuna nousi kerran kapinaan sitä vastaan,
että minua näin kunnioitettiin; mutta Mick Walker kukisti hänet pian.
Minä en luullut ensinkään mahdolliseksi päästä tästä elämästä ja
luovuin sen vuoksi kokonaan toivostakin. Minä olen kuitenkin lujasti
vakuutettu siitä, etten koskaan hetkeksikään taipunut siihen, vaan olin
kovasti onneton; mutta minä kannoin sitä; enkä Peggottyllekaan --
osaksi rakkaudesta häneen ja osaksi häpeästä -- koskaan missään
kirjeessä (vaikka niitä monta kulki meidän välillämme) ilmoittanut
totuutta.
Mr. Micawber'in vastukset lisäsivät mieleni tuskaa. Hyljätyssä
tilassani liityin kokonaan tähän perheesen, ja minun oli tapa kävellä
ja miettiä Mrs. Micawber'in keinoja ja neuvoja, lisäksi rasitettuna
Mr. Micawber'in velkojen painosta. Lauantai-iltana, joka oli suuri
juhla minulle -- osaksi sen vuoksi, ettei ollut mikään vähäinen asia
astua kotiin, kuusi, seitsemän shillingiä plakkarissa, katsellen
puoteihin ja ajatellen, mitä semmoisella summalla voisi ostaa, ja
osaksi sen vuoksi, että silloin menin varhain kotiin -- oli Mrs.
Micawber'in tapa uskoa aivan sydäntä halkaisevia asioita minulle;
samaten myöskin sunnuntai-aamuna, kun vähäisessä parta-astiassa
sekoitin sitä teetä tai kahvia, jonka olin ostanut iltaa ennen, ja
verkalleen söin einettäni. Se ei ollut mitään outoa, että Mr. Micawber
rajusti nyyhkytti tämmöisen lauantai-illan keskustelun alussa, mutta
loppupuolella lauloi, kuinka armas Nancy oli Jack'in ilo. Minä olen
nähnyt hänen tulevan kotiin illalliseksi, vuodattaen kyyneliä ja
vakuuttaen, ettei mikään muu ollut edessä, kuin vankihuone, mutta
panevan maata, laskien, kuinka paljon maksaisi, jos hän teettäisi
kaari-akkunoita huoneesensa, -- "jos jotakin ilmaantuisi", joka oli
hänen mielilauseensa. Ja Mrs. Micawber oli juuri samanlainen.
Kummallinen yhtäläisyys ystävyydessä, lähtien, luullakseni, meidän
kumpaistenkin omituisesta tilastamme, syntyi minun ja näitten ihmisten
välille, vaikka meillä ijän puolesta oli naurettava erilaisuus. Mutta
minä en koskaan antanut heidän taivuttaa itseäni vastaan-ottamaan
heidän kutsumuksiaan syömiseen ja juomiseen heidän kanssaan heidän
varoistaan (koska hyvin tiesin, että heidän oli vaikea tulla toimeen
lihakauppiaan ja leipurin kanssa, ja ettei heillä usein ollut tarpeeksi
itseänsäkään varten), kunnes Mrs. Micawber uskoi minulle kaikki
salaisuutensa. Tämän hän teki eräänä iltana seuraavalla tavalla:
"Master Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "minä en pidä teitä
minäkään outona enkä siis epäile kertomasta, ja että Mr. Micawber'in
vastukset lähestyvät ratkaisu-kohtaansa".
Tämä ilmoitus teki minut kovin alakuloiseksi, ja minä katselin Mrs.
Micawber'in punaisia silmiä suurimmalla säälillä.
"Paitsi yhtä hollantilaisen juuston kannikkaa -- joka ei ole sovelias
nuoren perheen tarpeisin" -- sanoi Mrs. Micawber, "ei löydy rahtuakaan
ruokaa varakammiossamme. Minä olin tottunut puhumaan varakammiosta, kun
asuin isän ja äidin luona, ja käytän tätä sanaa nyt melkein
huomaamatta. Mitä minä aion sanoa, on se, ettei löydy mitään syötävää
koko talossa".
"Voi minua!" lausuin minä suuressa tuskassa. Minulla oli kaksi, kolme
shillingiä viikkopalkastani plakkarissani -- josta päätän, että pidimme
tätä keskustelua jonakin keskiviikko-iltana -- ja minä otin ne nopeasti
esiin, syvästi liikutettuna pyytäen Mrs. Micawber'ia ottaman niitä
lainaksi minulta. Mutta, suudellen minua, pakoitti tämä lady minut
pistämään ne takaisin plakkariini ja vastasi, ettei hän tahtonut
ajatella sitä.
"Ei, rakas Master Copperfield", lausui hän, "olkoon se kaukana minun
ajatuksistani! Mutta teillä on enemmän älyä, kuin teidän ijältänne
sopii odottaa, ja te voitte tehdä toisenlaisen hyvän työn, jos
tahdotte; jopa semmoisen hyvän työn, johon minä kiitollisuudella
suostun".
Minä pyysin Mrs. Micawber'ia sanomaan sitä.
"Minä olen itse vienyt pois pöytähopeamme", sanoi Mrs. Micawber.
"Kuutta tee-lusikkaa, kahta suola-lastaa ja yhtä sokuripihtiä vastaan
olen eri aikoina salaisesti ja omilla käsilläni lainannut rahaa. Mutta
kaksoiset estävät minua kovasti; ja minulle, joka aina muistan isää ja
äitiä, ovat nämät toimet perin tuskalloisia. Meillä on vielä muutamia
joutavia kaluja, joista voisimme erota. Mr. Micawber'in tunteet eivät
koskaan sallisi _hänen_ luopua niistä, ja Clickett" -- tämä oli
vaivaishuoneen tyttö -- "joka on jokapäiväinen ihminen, kävisi ikävän
rohkeaksi, jos osoitettaisiin hänelle semmoista luottamusta. Master
Copperfield saisinko pyytää teitä" --
Minä ymmärsin nyt Mrs. Micawber'in ja käskin hänen käyttää itseäni
missä määrässä hyvänsä. Minä rupesin jo samana iltana kaupitsemaan
helpoimmin kuljetettavia kapineita; ja lähdin samanlaiselle retkelle
melkein joka aamu, ennenkuin menin Murdstone ja Grinby'n luo.
Mr. Micawber'illa oli muutamia kirjoja vähäisellä chiffonnier'illä,
jota hän nimitti kirjastoksi; ja nämät menivät ensiksi. Minä kannoin ne
toinen toisensa perästä erääsen kirjakauppaan City Road'in varrella --
jossa silloin siinä osassa, joka oli likellä meidän taloa, oli melkein
vaan kirja- ja lintupuoteja -- ja myin ne siihen hintaan, minkä vaan
sain. Tällä kirjakaupan omistajalla, joka asui vähäisessä huoneessa
puodin takana, oli tapana päihtyä joka ilta ja saada ankaria toria
vaimoltansa joka aamu. Monta kertaa, kuin menin sinne varhain, laski
hän minut puheillensa, maaten vetosängyssään, haava otsassa ja silmä
sinisenä, joka todisti hänen liiallista elämäänsä edellisenä iltana
(minä pelkään, että hän oli riitaisa juodessaan). Vapisevalla kädellä
hapuili hän tarvittavia rahoja toisesta tai toisesta plakkarista
vaatteistansa, jotka makasivat lattialla, sillä välin kuin hänen
vaimonsa, pieni lapsi sylissään ja kengät lytistyneinä, yhä soimasi
häntä. Toisinaan hän oli hukannut rahansa, ja silloin käski hän minun
tulla takaisin; mutta hänen vaimollansa oli aina kumminkin vähän -- hän
oli varmaan korjannut miehen rahat, kun tämä oli juovuksissa -- ja
hän päätti salaisesti kaupan portailla, kun yhdessä astuimme alas.
Pantin-ottajan puodissa rupesin myöskin tulemaan hyvin tunnetuksi.
Etevin gentlemani, joka toimi tiskin takana, puhutteli minua kovin
ystävällisesti ja pani minut usein, niinkuin muistan, deklineeraamaan
jotakin latinaista substantiviä tai adjektiviä tai konjugeeraamaan
jotakin latinaista verbiä, sillä aikaa kuin hän suoritti asiani.
Kaikkien näitten kohtausten jälkeen laitti Mrs. Micawber vähäiset
pidot, tavallisesti illalliset; ja minä muistan, että nämät ateriat
maistuivat omituisen hyvältä.
Vihdoin Mr. Micawber'in vastukset joutuivat ratkaisukohtaansa, hän
pantiin kiinni varhain eräänä aamuna ja vietiin King's Bench'in
vankihuoneesen. Hän sanoi minulle, kotoa lähtiessään, että päivän
jumala nyt oli laskeunut alas häneltä -- ja minä luulin todella, että
hänen sydämensä oli pakahtunut, ja minun myöskin. Mutta jälestäpäin
kuulin, että olivat nähneet hänen ennen puolipäivää aivan iloisena
lyövän keiliä.
Ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen, kuin hän vietiin sinne, oli minun
määrä mennä katsomaan häntä ja syömään päivällistä hänen kanssaan.
Minun tuli kysyä tietäni semmoiseen ja semmoiseen paikkaan ja juuri
likeltä sitä saisin nähdä toisen paikan, ja juuri tämän läheltä pihan,
jonka poikki minun tuli pyrkiä ja sitten astua suoraan eteenpäin, siksi
kuin näkisin vanginvartian. Kaikki nämät minä tein; ja kun viimein näin
vanginvartian (pikkuinen poika parka, kuin minä olin!) ja ajattelin,
kuinka, kun Roderick Random oli velkavankeudessa, siellä oli mies,
jolla ei ollut mitään muuta, kuin vanha raanu päällänsä, häilyi
vanginvartia sinne tänne hämärtävien silmieni ja tykyttävän sydämeni
edessä.
Mr. Micawber odotti minua sisäpuolella porttia, ja me menimme ylös
hänen huoneesensa (viimeiseen kerrokseen ennen kattokerrosta) ja
itkimme paljon. Hän vannotti minua juhlallisesti, muistan minä,
ottamaan hänen kohtaloansa varoitukseksi ja huomaamaan, että jos
kenellä oli kahdenkymmenen punnan vuotuinen tulo ja hän kulutti
yhdeksäntoista puntaa, yhdeksäntoista shillingiä ja kuusi pennyä, hän
oli onnellinen, mutta että, jos hän kulutti kaksikymmentä puntaa ja
yhden shillingin, hänen kävi ohraisesti. Jonka perästä hän lainasi
minulta shillingin porteriin, antoi minulle valtuukirjan ottaa tämän
summan Mrs. Micawber'ilta, pisti pois nenäliinansa ja reipastui.
Me istuimme vähäisen valkean edessä, johon oli kaksi tiilikiveä
asetettu sisäpuolelle ruosteista kamini-ristikkoa, yksi kummallekin
sivulle, ettei tuli polttaisi liian paljon hiiliä, kunnes toinenkin
velkavanki, joka asui yhdessä Mr. Micawber'in kanssa, astui sisään
leipotuvasta sen lampaanpaistin kanssa, jonka olimme yhteisillä
varoilla hankkineet. Sitten minä lähetettiin "Kapteeni Hopkins'in" luo
päämme päällä olevaan huoneesen tervehtimään Mr. Micawber'in puolesta
ja sanomaan, että minä olin hänen nuori ystävänsä ja pyysin, että
Kapteeni Hopkins lainaisi minulle veistä ja kahvelia.
Kapteeni Hopkins lainasi minulle veitsen ja kahvelin, lähettäen
terveisiä Mr. Micawber'ille. Hänen vähäisessä huoneessaan oli yksi
sangen likainen lady ja kaksi vaaleata tyttöä, hänen tyttärensä, joilla
oli pörhötukkainen pää. Minä ajattelin, että oli parempi lainata
Kapteeni Hopkins'in veitsi ja kahveli, kuin Kapteeni Hopkins'in kampa.
Kapteeni itse oli ruokottomuuden viimeisellä portaalla. Hänellä oli
tuuhea poskiparta ja perin vanha, ruskea päällystakki eikä mitään muuta
takkia sen alla. Minä näin hänen vuoteensa kokoon käärittynä yhteen
nurkkaan; ja mitä talrikkeja, vateja ja kannuja hänellä oli yhdellä
hyllyllä; ja minua aavisti (jumala tiesi kuinka), että, vaikka nuot
molemmat pörhötukkaiset tytöt olivat Kapteeni Hopkins'in lapsia,
likainen lady ei kuitenkaan ollut naimisissa Kapteeni Hopkinsin kanssa.
Minun ujoa oloani hänen kynnyksellänsä ei kestänyt enemmän, kuin
korkeintaan pari minutia, mutta minä tulin alas, tietäen kaikki nämät
yhtä varmaan, kuin että veitsi ja kahveli oli kädessäni.
Kuitenkin oli jotakin mustalaisen-kaltaista ja hupaista
päivällisissämme. Minä vein Kapteeni Hopkins'in veitsen ja kahvelin
takaisin varhain iltapuolella ja lähdin kotiin lohduttamaan Mrs.
Micawber'ia käyntiäni kuvailemalla. Hän pyörtyi, kun hän näki minun
palaavan; mutta rakensi jälestäpäin vähän munatoddya, virvoittaaksensa
meitä sillä aikaa, kuin keskustelimme asiasta.
Minä en tiedä, kuinka huonekalut myytiin perheen hyväksi, taikka kuka
ne myi, minä tiedän vaan, etten _minä_ sitä tehnyt. Ne myytiin kuin
myytiinkin, ja kuljetettiin pois vankkureilla, paitsi sänky, pari kolme
tuolia ja kyökkipöytä. Tällä omaisuudella me, Mrs. Micawber, lapset,
orpo ja minä itse pidimme, niin sanoakseni, teltaa molemmissa
vierashuoneissa tyhjässä rakennuksessa Windsor Terrace'ssa; ja elimme
siellä yöt päivät. Minä en voi arvata, kuinka kauan, vaikka näyttää
minusta, kuin se olisi ollut pitkä aika. Viimein päätti Mrs. Micawber
muuttaa vankihuoneesen, jossa Mr. Micawber nyt oli hankkinut eri
huoneen itselleen. Minä vein avaimen talon isännälle, joka oli suuresti
iloissaan, kun hän sai sen; ja sängyt lähetettiin King's Bench'iin,
paitsi minun, jota varten vähäinen huone hyyrättiin naapuristossa
ulkopuolella tämän laitoksen muureja. Tämä oli kovasti mieleeni, koska
Micawber'ilaiset ja minä olimme suruissamme liian paljon tottuneet
toisiimme, ettemme voineet erota. Orpokin tiloitettiin samaten johonkin
halpaan asuntoon läheisyyteen. Minun asuntoni oli levollinen
vinttikamari, jossa oli kaltava katto ja hupainen katsanto jollekin
veistämölle; ja kun otin sen haltuuni ja ajattelin, että Mr.
Micawber'in huolet vihdoin viimein olivat joutuneet ratkaisu-kohtaansa,
oli se minusta oikea paratiisi.
Koko tämän ajan tein työtä Murdstone ja Grinby'n luona samalla halvalla
tavalla, samojen halpojen kumppanien kanssa ja samalla ansaitsemattoman
alennuksen tunnolla, kuin alustakin. Mutta minä en koskaan --
epäilemättä onnekseni -- ruvennut minkäänlaiseen tuttavuuteen enkä
puhunut kenenkään niitten monen pojan kanssa, jotka näin joka päivä,
kun menin varahuoneesen tai tulin siitä tai kuljeksin kaduilla atriain
aikoina. Minä vietin samaa, salaisesti onnetonta elämää, mutta vietin
sitä samalla yksinäisellä, itseeni luottavaisella tavalla. Ainoat
muutokset, joita huomaan, ovat ensiksi, että vaatteeni kävivät
huonommaksi, ja toiseksi, että olin päässyt suuresta osasta Mr. ja Mrs.
Micawber'in huolten painosta; sillä muutamat sukulaiset tai ystävät
olivat ottaneet auttaaksensa heitä heidän nykyisessä tilassaan, niin
että he elivät muhkeammin vankihuoneessa, kuin olivat eläneet moneen
aikaan ulkopuolella sitä. Minun oli nyt tapa syödä aamiaista heidän
kanssaan jonkun sopimuksen johdosta, jonka eri kohtia en sen tarkemmin
muista. Minä olen myöskin unhottanut, millä tunnilla vankihuoneen
portit aamuisin avattiin, että pääsin sisään; mutta minä tiedän, että
usein olin ylhäällä kello kuusi ja että kaikkein mieluisammin kulutin
loma-aikaani vanhalla London-Bridge'llä, jossa tavallisesti istuin
jossakin kivikomerossa, tarkastellen edestakaisin kulkevia taikka
katsoen rintavarustimen yli, kuinka aurinko paistoi veteen tai sytytti
kultaisen liekin Muistopatsaan huipussa. Täällä kohtasi minut orpotyttö
välisti ja hänelle minä kerroin muutamia kummallisia kuvaelmia
varveista ja Tower'ista; joista en voi sanoa mitään muuta, kuin että
toivon itse uskoneeni niitä. Iltaisin palasin tavallisesti
vankihuoneesen kävelemään edestakaisin pihalla Mr. Micawber'in seurassa
taikka pelaamaan kasinoa Mrs. Micawber'in kanssa ja kuuntelemaan hänen
muistelmiansa isästä ja äidistä. Tiesikö Mr. Murdstone, missä minä
olin, sitä en saata sanoa. Minä en koskaan jutellut sitä kenellekään
Murdstone ja Grinby'n luona.
Vaikka Mr. Micawber'in asiat olivat päässeet ratkaisukohtansa ohitse,
olivat ne kovasti selkkauksissa erään "dokumentin" vuoksi, josta kuulin
sangen paljon ja jonka nyt luulen olleen jonkunlaisen entisen
sopimuksen hänen velkojiensa kanssa, vaikka olin niin kaukana
ymmärtämästä sitä silloin, että tiedän katsoneeni sitä samanlaiseksi
kuin noita kamalia pergamentteja, joita arvellaan yhteen aikaan
suuressa määrässä löytyneen Saksassa. Viimein näytti tämä dokumentti
jollakin lailla hävinneen; ainakin se herkesi olemasta se "kari kokan
puolella", jona se oli ollut; ja Mrs. Micawber ilmoitti minulle, että
"hänen heimonsa" oli päättänyt, että Mr. Micawber vapaaksi päästäksensä
vetoisi Asetukseen kykenemättömistä velallisista, joka laskisi hänet
irti, toivoi hän, noin kuuden viikon perästä.
"Ja silloin", lausui Mr. Micawber, joka oli läsnä, "minä en epäile,
että Jumalan avulla rupeen vaurastumaan ja elämään ihan uudella
tavalla, jos -- lyhyeltä, jos jotakin ilmaantuisi".
Etsien ilmi kaikkia silloisia tapahtumia, muistan, että Mr. Micawber
tähän aikaan sepitti yhden anomuskirjan Alihuoneelle, jossa pyydettiin,
että velkavankeuden laki muutettaisiin. Minä kirjoitan tämän muiston
tähän, koska se näyttää minulle sitä tapaa, jolla sovitin vanhat
kirjani muuttuneesen elämääni ja sommittelin itselleni kertomuksia
katuelämästä, miehistä ja naisista; ja kuinka muutamat pääpiirteet
siinä luonteessa, jota, luullakseni, huomaamatta kehitän, elämäkertaani
kirjoittaessani, vähitellen muodostuivat koko tämän ajan kuluessa.
Vankihuoneessa löytyi klubi, jossa Mr. Micawber'illa oli suuri arvo,
koska hän oli gentlemani. Mr. Micawber oli selittänyt ajatuksensa tästä
anomuksesta klubille, ja klubi oli täydellisesti hyväksynyt sitä. Jonka
vuoksi Mr. Micawber (joka oli aivan hyvänluontoinen mies ja niin
toimelias ihminen kaikissa, paitsi omissa, asioissa, kuin juuri sopi
ajatella, eikä milloinkaan niin onnellinen, kuin jos hän puuhasi
jotakin, josta hänellä itsellä ei ollut mitään hyötyä) rupesi
miettimään tätä anomusta, pani kokoon sen, kirjoitti sen puhtaaksi
isoilla kirjaimilla suunnattoman suurelle paperiarkille, levitti sen
pöydälle ja määräsi ajan, jolloin koko klubi ja kaikki muurien
sisäpuolella olevat saisivat tulla ylös hänen huoneesensa ja
allekirjoittaa sen, jos heidän teki mieli.
Kun kuulin näistä lähestyvistä juhlallisista menoista, olin niin
utelias näkemään heidän kaikkien tulevan sisään, toinen toisensa
perästä, vaikka minä jo tunsin suurimman osan heistä ja he minut, että
hankin itselleni luvan olla tunnin aikaa poissa Murdstone ja Grinby'n
luota ja menin seisomaan yhteen nurkkaan tätä tarkoitusta varten. Niin
monta klubin etevimmistä jäsenistä, kuin mahtui tähän vähäiseen
huoneesen sitä täyttämättä, asettui Mr. Micawber'in viereen
anomuskirjan eteen, mutta vanha ystäväni Kapteeni Hopkins (joka oli
pessyt itsensä tämän juhlallisen tilaisuuden kunniaksi) sijoittui
likelle sitä lukeaksensa sitä kaikille, jotka eivät tunteneet sen
sisältöä. Nyt avattiin ovi, ja yhteinen asujamisto alkoi pitkässä
jonossa saapastella sisään, niin että osa odotti ulkopuolella, sillä
aikaa kuin yksi oli sisällä, pisti nimimerkkinsä alle ja meni ulos.
Jokaiselle järjestänsä lausui Kapteeni Hopkins: "oletteko lukeneet
sitä?" -- "Ei". -- "Tahtoisitteko kuulla sitä luettavan?" Jos toinen
osoitti vähintäkään halua kuulla sitä, luki Kapteeni Hopkins korkealla,
sointuvalla äänellä hänelle jokikisen sanan siitä. Kapteeni olisi
lukenut sitä kaksikymmentä-tuhatta kertaa, jos kaksikymmentä-tuhatta
ihmistä olisi tahtonut kuulla häntä, yksi erältänsä. Minä muistan sen
ikäänkuin makean vierityksen, jolla hän äänsi semmoisia lauselmia, kuin
"kansan parlamentissa kokoontuneet edusmiehet", "teidän anojanne
lähestyvät sentähden nöyrästi kunnian-arvoisaa huonettanne", "hänen
armollisen majesteettinsa onnettomat alamaiset", niinkuin sanat
olisivat olleet jotakin todellista hänen suussansa ja imarat maultansa;
sillä välin kuin Mr. Micawber kuunteli jonkunlaisella kirjailian
turhamielisyydellä, tähystellen suopeasti vastapäisen seinän nauloja.
Kun ajattelen, kuinka joka päivä kävelin edestakaisin Southwark'in ja
Blackfriars'in välillä ja kuljeksin ruoan aikoina pimeillä kaduilla,
joitten kivet, minun tietääkseni, voisivat tänä hetkenä olla kuluneina
lapsellisesta jalastani, kummastelen, kuinka monta näistä ihmisistä
puuttuu siinä joukossa, jonka oli tapa uudestaan astua jonottain
ohitseni Kapteeni Hopkins'in äänen kaikkuessa. Kun ajatukseni nyt
palaavat tuohon pitkälliseen nuoruuteni tuskaan, kummastelen, kuinka
monta niistä kertomuksista, joita keksin semmoisesta väestä, riippuvat,
niinkuin jonkunlainen mielikuvituksen sumu, hyvin muistettujen
tosi-asiain ylitse! Kun kuljen vanhoilla paikoilla, en ihmettele, että
luulen näkeväni ja sääliväni erästä viatonta, romantillista poikaa,
joka liikkuu edessäni, luoden fantastillista mailmaansa semmoisista
oudoista kokemuksista ja saastaisista esineistä!