"Te tiedätte, ketä halutti", lausui ystäväni. "Barkis'ia juuri, eikä
ketään muuta, kuin Barkis'ia".
Minä nyykäytin myöntämistä.
"Kaikki on oikein", lausui Mr. Barkis, pudistaen kättä minun kanssani:
"minä olen teidän ystävänne. Te panitte kaikki oikeaan alkuun ensiksi.
Kaikki on oikein".
Selvyyttä tavoittaessaan oli Mr. Barkis niin tavattoman epäselvä, että
minä olisin ehkä jäänyt kokonaiseksi tunniksi seisomaan ja katsomaan
hänen kasvoihinsa ja aivan luultavasti saanut yhtä paljon tietoa
niistä, kuin seisahtuneen kellon taulusta, jollei Peggotty olisi
huutanut minua pois. Kun astuimme eteenpäin, kysyi hän minulta, mitä
Mr. Barkis oli sanonut; ja minä kerroin, että hän oli sanonut, että
kaikki oli oikein.
"Häpeemätöntä kuin ainakin hänen puoleltaan", lausui Peggotty, "mutta
minä en pidä sillä väliä! Davy rakas, mitä sanoisitte, jos minä
ajattelisin naimisiin menemistä?"
"No -- minä arvaan, että rakastaisit minua yhtä paljon silloin,
Peggotty, kuin nyt", vastasin minä, tuokion mietittyäni.
Kadulla kulkevien suureksi kummastukseksi, niinkuin myöskin
sukulaistensakin, jotka kävivät edellä, täytyi tuon hyväsen
seisattua ja syleillä minua paikalla, vakuuttaen minua ehtimiseen
muuttumattomasta rakkaudestaan.
"Kertokaat minulle, mitä sanoisitte, lemmittyni?" kysyi hän taas, kun
tämä oli ohitse, ja me astuimme eteenpäin jälleen.
"Jos menisit -- Mr. Barkis'ille, Peggotty?"
"Niin", lausui Peggotty.
"Minä sanoisin, että se olisi sangen hyvä asia. Sillä siinä
tapauksessa, näetkö, Peggotty, olisi sinulla aina hevonen ja kärryt,
jotka toisivat sinut minua katsomaan, ja sinä pääsisit ilmaiseksi ja
tulisit varmaan".
"Mikä järki tuolla rakkaalla pojalla on!" huudahti Peggotty. "Kuinka
olen tuuminut tätä tämän viimeisen kuukauden! Niin, herttaiseni; ja
minä luulen, että olisin enemmän omassa vallassani, näettekö; ja
jättäisin työni sikseen paremmalla sydämellä omassa huoneessani, kuin
kenenkään muun luona. Minä en tiedä, mihin enää kelpaisin vieraan
palveluksessa. Ja minä olen aina lähellä emäntä vainajani lepopaikkaa",
arveli Peggotty, miettien, "ja pääsen sitä katsomaan, milloin mieleni
tekee; ja kun itse laskeun levolle, ei minua haudata kauas pois
lemmityn tyttöni luota!"
Emme kumpikaan meistä puhuneet mitään hetken aikaan.
"Mutta minä en viitsisi niin paljon kuin toistamiseen ajatella sitä",
sanoi Peggotty iloisesti, "jos Davyni olisi jollakin lailla sitä
vastaan -- ei, vaikka minua olisi kolmesti kolmekymmentä kertaa
kirkossa kysytty ja minä kuluttaisin sormukseni loppuun plakkarissani".
"Katso minuun, Peggotty", vastasin minä; "ja katso, enkö ole oikein
iloinen ja enkö todella toivo sitä!" Niinkuin koko sydämestäni teinkin.
"Niin, kultaseni", lausui Peggotty, likistäen minua. "Minä olen
ajatellut sitä yöt päivät kaikin päin ja, niinkuin toivon, oikealla
lailla; mutta minä aion ajatella sitä vielä ja puhua veljelleni siitä,
ja sillä välin pidämme koko asian salassa, Davy, te ja minä. Barkis on
hyvä, yksinkertainen olento", arveli Peggotty, "ja jos minä koettaisin
täyttää velvollisuuksiani häntä kohtaan, luulen, että se olisi minun
vikani, jos en olisi -- jos en olisi oikein hyvissä voimissa", arveli
Peggotty, sydämellisesti nauraen.
Tämä ote Mr. Barkis'in puheesta sopi niin hyvin ja huvitti meitä
molempia niin paljon, että nauroimme ehtimiseen ja olimme mitä
parhaimmalla tuulella, kun Mr. Peggotyn maja tuli näkyviimme. Se
näytti aivan samanlaiselta, kuin ennen, paitsi että se ehkä oli hiukan
kutistunut silmissäni; ja Mrs. Gummidge odotti oven suussa, niinkuin
hän olisi seisonut siinä aivan siitä asti. Sisälläkin kaikki oli
entisellään, jopa meriruohokin sinisessä mukissaan makuhuoneessani.
Minä menin vajaan katsomaan: aivan samat hummerit, rapot ja äyriäiset
halusivat, niinkuin ennen, nipistää koko mailmaa ja näyttivät olevan
samassa paltaantuneessa tilassa samassa vanhassa nurkassa.
Mutta ei näkynyt mitään pikku Em'lyä, jonka vuoksi kysyin Mr.
Peggotylta, missä hän oli.
"Hän on koulussa, Sir", vastasi Mr. Peggotty, pyyhkien otsaansa, joka
oli hiestynyt Peggotyn arkun kantamisesta; "hän tulee kotiin", katsoen
Schwarzwaldin kelloa, "parinkymmenen minutin tai puolen tunnin perästä.
Me kaipaamme häntä kaikki, kun hän on poissa".
Mrs. Gummidge huokasi.
"Reipastukaat, äiti!" lausui Mr. Peggotty.
"Minä tunnen sen syvemmin, kuin kukaan muu", sanoi Mrs. Gummidge; "minä
olen yksinäinen, hyljätty olento ja hän oli melkein ainoa, joka ei
käynyt minua vastaan".
Vaikeroiden ja päätänsä pudistaen rupesi Mrs. Gummidge puhaltamaan
valkeaan. Katsahtaen meihin kaikkiin, sillä aikaa kuin Mrs. Gummidge
puhalsi näin, sanoi Mr. Peggotty matalalla äänellä, jota hän varjosi
kädellänsä: "tuo vanha!" Tästä minä oikein arvasin, ettei mikään
parannus ollut tapahtunut Mrs. Gummidgen mielentilassa, siitä kuin
viimein kävin siellä.
Niin, koko paikka oli taikka sen olisi pitänyt olla aivan yhtä hupainen
kuin ennen; vaan ei se kuitenkaan vaikuttanut minuun samalla tavalla.
Minä melkein petyin toiveissani. Ehkä se oli sentähden, ettei pikku
Em'ly ollut kotona. Minä tiesin tien, jota myöden hänen oli määrä
tulla, ja kävelin pian pitkin sitä kohdatakseni häntä.
Ennen pitkää näkyi joku etäältä, ja pian minä tunsin sen Em'lyksi, joka
vielä oli vähäinen varreltaan, vaikka hän oli kasvanut. Mutta kun hän
tuli likemmäksi, ja minä näin hänen sinisten silmiensä näyttävän vielä
sinisemmältä, hänen kuoppaisten poskiensa hohtavan vielä kirkkaammalta,
ja koko hänen olentonsa ilmaantuvan sievempänä ja iloisempana,
valloitti minut outo tunto, joka sai minut teeskentelemään, niinkuin en
olisi tuntenut häntä, ja astumaan ohitse, niinkuin olisin katsonut
jotakin kaukana olevaa esinettä. Minä olen tehnyt samanlaisen tempun
jälestäpäin myöhemmässä elämässäni, jollen erehdy.
Pikku Em'ly ei huolinut siitä yhtään. Hän näki minut varsin hyvin;
mutta hän ei kääntynyt ja huutanut minua, vaan sen sijaan juoksi
nauraen pois. Tämä pakoitti minua juoksemaan hänen jälkeensä, mutta hän
juoksi niin nopeasti, että olimme aivan likellä majaa, ennenkuin
saavutin hänet.
"Ohoh, sinäkö se oletkin?" kysyi pikku Em'ly.
"Niin, ja sinä tiesit kyllä, kuka se oli, Em'ly", sanoin minä.
"Ja etkö _sinä_ tietänyt, kuka se oli?" lausui Em'ly. Minä aioin
suudella häntä, mutta hän peitti kirsikka-huulensa käsillään ja sanoi,
ettei hän ollut mikään pikku lapsi enää, ja juoksi pois huoneesen,
nauraen vielä enemmän, kuin ennen.
Hän näytti iloitsevan, kun hän sai kiusata minua, ja minä kummastelin
suuresti tätä muutosta hänessä. Teepöytä oli valmis, ja tuo vähäinen
arkkumme oli nostettu esiin vanhaan paikkaansa, mutta sen sijaan, että
hän olisi tullut istumaan minun viereeni, meni hän vanhan, nurkuvan
Mrs. Gummidge'n luo ja seurusteli hänen kanssaan, ja kun Mr. Peggotty
kysyi minkä vuoksi, pudisti hän alas hiuksensa kasvojensa yli,
peittääksensä niitä, eikä tehnyt muuta, kuin nauroi.
"Pikkuinen kissapa se onkin!" sanoi Mr. Peggotty, taputtaen häntä
isolla kädellänsä.
"Niin onkin! niin onkin!" huudahti Ham.
"Mas'r Davy, niin onkin!" ja hän istui ja nauroi pikku Em'lyä vähän
aikaa, puoleksi ihmetellen ja puoleksi iloiten niin, että hänen
kasvonsa olivat tulipunaiset.
He hemmottelivat kaikki pikku Em'lyä, eikä kukaan enemmän, kuin Mr.
Peggotty itse, jota pikku Em'ly olisi voinut hyväillä mihin tahansa,
kun hän vaan meni ja nojasi kasvojansa hänen karkeaan poskipartaansa.
Tämä oli ainakin minun ajatukseni, kun näin hänen tekevän sitä; ja
minun mielestäni Mr. Peggotty menetteli aivan oikein. Mutta pikku Em'ly
oli niin lempeä ja suloinen, hänellä oli niin hupainen käytöstapa,
samalla niin viekas ja viaton, että hän viehätti minua enemmän, kuin
koskaan.
Hän oli myöskin helläsydäminen; sillä, kun teen jälkeen istuimme
valkean ympäri ja Peggotty, piippu suussa, viittasi siihen, mitä minä
olin kadottanut, puhkesivat kyynelet hänen silmiinsä, ja hän katseli
minua niin ystävällisesti pöydän poikki, että tunsin itseni aivan
kiitolliseksi häntä kohtaan.
"Niin!" lausui Mr. Peggotty, kivertäen ylös hänen kiharoitaan ja
valuttaen niitä kätensä ylitse, niinkuin vettä, "tässä on toinen orpo,
näettekö, Sir. Ja tuossa", lausui Mr. Peggotty, tokaisten Ham'ia
rintaan kädenselällä, "on toinen, vaikk'ei hän paljon siltä näytä".
"Jos te olisitte minun holhojani, Mr. Peggotty", sanoin minä, pudistaen
päätäni, "luulen, etten minäkään paljon huomaisi orpouttani".
"Hyvin puhuttu, Mas'r Davy!" huusi Ham ihastuksissaan. "Hurraa! Hyvin
puhuttu! Ette huomaisikaan! Kuulkaat! Kuulkaat!" -- Tässä hän
vuorostaan tokaisi Mr. Peggottya kädenselällä, ja pikku Em'ly nousi
ylös ja suuteli Mr. Peggottya.
"Ja kuinka teidän ystävänne jaksaa, Sir?" lausui Mr. Peggotty minulle.
"Steerforthko?" sanoin minä.
"Se se nimi olikin!" huudahti Mr. Peggotty Hamille. "Minä tiesin, että
se oli jotakin meidän ammattia päin".[16]
"To sanoitte sitä Rudderforth'iksi",[17] muistutti Ham, nauraen.
"No niin!" vastasi Mr. Peggotty. "Ja sinä pidät perää ruorilla, etkö
pidä? Se ajaa jotenkin yhteen. Kuinka hän voi, Sir?"
"Hän voi varsin hyvin, kun minä lähdin, Mr. Peggotty".
"Siinä vasta ystävää!" lausui Mr. Peggotty, ojentaen ulos piippuansa.
"Siinä vasta ystävää, jos ystävistä puhutaan! No, totta puhuen, oikein
ilahuttaa, kun katselee häntä!"
"Hän on hyvin kaunis, eikö ole?" sanoin minä ja sydämeni innostui tästä
ylistyksestä.
"Kaunis!" huudahti Mr. Peggotty. "Hän on muodoltaan kuin -- kuin joku
-- no, minä en tiedä, miksi häntä vertaisin. Hän on niin uljas!"
"Niin! Se on juuri hänen luontonsa", lausuin minä. "Hän on
urhoollinen, kuin leijona, ja teidän on mahdoton arvata, kuinka suora
hänen käytöksensä on, Mr. Peggotty.
"Ja minä luulen lisäksi", sanoi Mr. Peggotty, katsellen minua piippunsa
savun lävitse, "että hän opin puolesta vie voiton melkein kaikista".
"Kyllä", vastasin minä iloissani; "hän tietää kaikki. Hän on
ihmeellisen taitava".
"Siinä vasta ystävää!" mutisi Mr. Peggotty ja heitti päätänsä vakaasti
taaksepäin.
"Ei mikään näytä maksavan paljon vaivaa hänelle", jatkoin minä.
"Hän osaa tehtävänsä, jos hän vaan silmäilee sitä. Hän on paras
cricketin-lyöjä,[18] minkä milloinkaan näitte. Hän antaa teille melkein
kuinka monta kapua tahansa dami-pelissä, mutta voittaa teidät kuitenkin
helposti".
Mr. Peggotty heitti päätänsä uudestaan taaksepäin, niinkuin hän olisi
mielinyt sanoa: "tietysti hän voittaa".
"Hän on niin kaunopuheinen", lisäsin minä, "että hän saa kaikki
puolellensa; enkä tiedä, mitä sanoisittekaan, jos kuulisitte hänen
laulavan, Mr. Peggotty".
Mr. Peggotty heitti taas päätänsä taaksepäin, niinkuin hän olisi
aikonut sanoa: "minä en epäile sitä".
"Ja hän on niin ylevämielinen, kunnokas ja oivallinen kumppani",
lausuin minä aivan hurmaantuneena lempi-aineestani, "että on tuskin
mahdollista ylistää häntä niin paljon, kuin hän ansaitsee. Minä en voi
koskaan olla kylläksi kiitollinen hänelle siitä jalomielisyydestä,
jolla hän suojeli minua, vaikka olin niin paljon nuorempi ja alempi
koulussa, kuin hän".
Minä jatkoin näin, vieläpä sangen nopeasti, kun silmäni kohtasivat
pikku Em'lyn kasvot, joita hän nojasi eteenpäin pöydän ylitse. Hän
kuunteli suurimmalla tarkkuudella ja melkein hengittämättä, hänen
siniset silmänsä säkenöivät, niinkuin juvelit, ja hänen poskiansa
punotti. Hän näytti niin erinomaisen totiselta ja sievältä, että minä
pysähdyin jonkunlaisessa ihmetyksessä; ja he huomasivat hänet kaikki
yhtä aikaa, sillä, kun minä pysähdyin, he nauroivat ja katselivat
häntä.
"Em'lyn laita on niinkuin minun", lausui Peggotty, "hän tahtoisi nähdä
häntä".
Em'ly hämmentyi, kun kaikki tarkastimme häntä; hän painoi alas päänsä
ja hänen kasvonsa lensivät tavan takaa punaisiksi. Kun hän hetken
perästä katsahti ylös hajallansa olevien kiharainsa lävitse ja näki,
että me kaikki yhä katselimme häntä (minä olen varma siitä, että itse
puolestani olisin voinut katsella häntä tuntikausia), juoksi hän
tiehensä ja pysyi poissa, siksi kuin melkein oli maatapanon aika.
Minä panin maata vanhaan, pikkuiseen vuoteeseni veneen perässä, ja
tuuli pyyhkäisi vaikeroiden lakeata niinkuin ennen. Mutta minä en
voinut nyt olla mielessäni kuvailematta, että se vaikeroitsi niitä,
jotka olivat menneet; minä en enää ajatellut, että meri yöllä nousisi
ja tempaisi pois veneen, minä ajattelin sitä merta, joka oli nousnut
sen jälkeen, kuin viimein kuulin nämät äänet, ja upottanut onnellisen
kotini. Minä muistan, kuinka, kun tuuli ja vesi alkoivat kuulua
heikommalta korvissani, sovitin vähäisen lisälauseen tavallisiin
rukouksiini, pyytäen, että minä kasvaisin suureksi, jotta saisin naida
pikku Em'lyn, ja niin minä nukuin armaisin ajatuksiin.
Päivät kuluivat enimmiten, niinkuin edellisellä kertaakin, paitsi -- se
oli suuri poikkeus -- että pikku Em'ly ja minä nyt harvoin kävelimme
rannikolla. Hänellä oli läksynsä ja neulomustyönsä, ja hän oli poissa
suuren osan päivästä. Mutta minä tunsin, ettemme olisi ruvenneet noihin
vanhoihin kävelyihin, jos asiat olisivat olleetkin toisin. Vaikka Em'ly
oli huima ja täynnänsä lapsellisia oikkuja, oli hänessä enemmän aika
ihmistä, kuin minä olin luullut. Hän näytti pääsneen paljon minun
ennalleni, vaikka vasta vähän toista vuotta oli viimeisistä kulunut.
Hän piti paljon minusta, mutta hän nauroi minua ja kiusasi minua; ja
kun menin kohtaamaan häntä, pujahti hän kotiin toista tietä ja nauroi
ovella, kun minä palasin pettyneillä toiveilla. Parhaat olivat ne ajat,
jolloin hän istui levollisesti ja ompeli oven suussa, ja minä istuin
portailla hänen jalkojensa juurella ja luin hänelle. Minusta tuntuu
tänä hetkenä, kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista päivän paistetta,
kuin näin noina selkeinä Huhtikuun iltoina; kuin en olisi koskaan
nähnyt semmoista heleän kirkasta pikku olentoa, kuin näin istuvan
vanhan veneen oven suussa; kuin en olisi koskaan nähnyt semmoista
taivasta, semmoista vettä ja semmoisia hohtavia laivoja, kuin ne, jotka
purjehtivat pois kultaiseen ilmaan.
Ensi iltana tulomme jälkeen ilmestyi Mr. Barkis erinomaisen
tyhjäsanaisena ja tomppelimaisena. Hänellä oli kimppu orangeja
sidottuna nenäliinaansa ja koska hän ei puhunut mitään tästä
tavarastaan, luultiin, että hän oli vahingossa jättänyt sen jälkeensä,
kun hän lähti pois; siksi kuin Ham, joka juoksi hänen peräänsä,
jättääksensä sitä hänelle, palasi sillä tiedolla, että se oli aiottu
Peggotylle. Tämän kohtauksen jälkeen tuli hän joka ilta aivan samaan
aikaan ja toi aina muassaan pikkuisen mytyn, josta hän ei koskaan
puhunut mitään, vaan säännöllisesti pani oven taa ja jätti sen sinne.
Nämät lempilahjat olivat aivan erilaisia ja kovasti omituisia. Niitten
joukosta muistan neljä paria porsaan jalkoja, ison neulatyynyn, puolen
kapan taikka niin omenoita, parin korvarenkaita vuoripi'estä, muutamia
Espanjan sipuleita, dominopelin rasian, kanarilinnun häkkeinensä ja
suolatun sianreiden.
Mr. Barkis'in kosinta, niinkuin minä muistan sitä, oli erinomaista
laatua. Hän puhui harvoin mitään, vaan istui levollisesti valkean
ääressä melkein samassa asemassa, kuin kärryissänsäkin, ja tirkisteli
Peggottya, joka istui vastapäätä häntä. Eräänä iltana, kun hän oli,
niinkuin minä luulen, innoissansa rakkaudestaan, karkasi hän kiinni
siihen vahakynttilän palaseen, jota Peggotty käytti lankaansa varten,
pisti sen liivinplakkariinsa ja vei sen muassaan. Tämän jälkeen huvitti
häntä erittäin, kun hän tarpeen tullessa sai vetää sen esiin
plakkaristansa, johon se puoli-sulanneena oli tarttunut kiinni
sisustaan, ja pistää sen taas takaisin, kun sitä oli käytetty. Hän
näytti suuresti iloitsevan eikä milläkään tavalla tuntevan itseänsä
kutsutuksi puhumaan. Silloinkin, kuin hän vei Peggotyn muassaan
kävelemään lakealla, oli hän aivan levollinen tässä kohden, luulen
minä; tyytyen siihen, että hän silloin tällöin kysyi toiselta, oliko
hän oikein hyvissä voimissa; ja minä muistan, että välisti, kun Mr.
Barkis oli mennyt, Peggotty heitti esiliinansa kasvojensa yli ja nauroi
puolen tunnin aikaa itsekseen. Meidän oli kaikkien enemmän tai vähemmän
lysti, paitsi tuon onnettoman Mrs. Gummidge'n, jota aikoinansa
nähtävästi oli suostuteltu aivan samalla tavalla; niin lakkaamatta
muistuttivat nämät seikat häntä "tuosta vanhasta".
Viimein, kun täälläkäyntini aika oli melkein loppumaisillaan,
ilmoitettiin, että Peggotty ja Mr. Barkis aikoivat lähteä viettämään
yhtä joutopäivää. Pikku Em'lyn ja minun oli määrä seurata heitä. Uneni
häiriintyi kokonaan yötä ennen, kun edeltäpäin ajattelin sitä iloa,
että saisin kokonaisen päivän olla Em'lyn kanssa. Me olimme kaikki
varhain liikkeellä aamulla; ja sillä aikaa, kuin vielä söimme
aamullista, näkyi Mr. Barkis kaukaa ajavan kääsykärryjänsä rakkautensa
esinettä kohden.
Peggotty oli puettu, niinkuin tavallisesti, sieviin ja yksinkertaisiin
murhevaatteisinsa; mutta Mr. Barkis komeili uudessa, sinisessä takissa,
johon räätäli oli ottanut niin runsaan mitan, että hiansuut olisivat
tehneet hansikkaan virkaa kylmimmässäkin ilmassa, samalla kuin kaulus
oli niin korkea, että se lykkäsi hänen hiuksensa ylöspäin kiireesen
asti. Hänen kiiltävät nappinsa olivat myöskin isointa kokoa. Harmaat
housut ja keltainen liivi tekivät hänet täydelliseksi, ja minun
silmissäni oli Mr. Barkis oikea kunnian-arvoisuuden ilmiö.
Kun kaikki häärimme ulkopuolella ovea, näin, että Mr. Peggotty oli
hankkinut itselleen vanhan kengän, joka piti heitettämän meidän
jälkeemme hyväksi onneksi ja jota hän tätä varten tarjosi Mrs.
Gummidge'lle.
"Ei. Parempi olisi, jos joku muu tekisi sen, Dan'l", lausui Mrs.
Gummidge. "Minä olen yksinäinen, hyljätty olento ja kaikki, mikä
muistuttaa minua semmoisista, jotka eivät ole yksinäisiä ja hyljätyitä,
käy minua vastaan".
"No, vanha tyttö!" huusi Mr. Peggotty. "Ota ja heitä se!"
"Ei, Dan'l", vastasi Mrs. Gummidge, vaikeroiden ja pudistaen päätänsä.
"Jos tuntisin vähemmän, voisin tehdä enemmän. Te ette tunne, niinkuin
minä, Dan'l; asiat eivät käy teitä vastaan ettekä te asioita vastaan;
parempi olisi, jos itse tekisitte sen".
Mutta tässä Peggotty, joka oli kiireesti käynyt toisen luota toisen luo
ja suudellut kaikkia, huusi kärryistä, joissa kaikki nyt olimme (Em'ly
ja minä vieretysten kahdella pienellä tuolilla), että Mrs. Gummidge'n
täytyi tehdä se. Niin Mrs. Gummidge teki sen ja, minä kerron sitä
mielipahalla, himmensi lähtömme juhlallisen luonnon sillä, että hän
heti purskahti kyyneliin ja sortuneena vaipui Ham'in syliin, sanoen,
että hän tiesi, että hän oli vaan rasituksena ja että olisi parempi,
jos hän kohta vietäisiin vaivaishuoneesen. Ja tätä minä todella katsoin
järkeväksi tuumaksi, jota Ham'in olisi sopinut noudattaa.
Pois lähdimme kuitenkin joutopäivän matkallemme; ja ensi työksemme
pysähdyimme kirkon luo, jossa Mr. Barkis sitoi hevosen kiinni
aidakkeesen ja meni sisään Peggotyn kanssa, jättäen pikku Em'lyn ja
minut yksikseen kääsyihin. Minä käytin tätä tilaisuutta kiertääkseni
käsivarttani Em'lyn ympäri ja esitelläkseni hänelle, että, koska minun
täytyi niin pian lähteä pois, me päättäisimme olla hyvin hellät
toisillemme ja hyvin onnelliset koko päivän. Pikku Em'ly suostui ja kun
hän salli minun suudella itseään, hurjistuin minä ja ilmoitin hänelle,
minä muistan sen, etten voisi koskaan rakastaa ketään muuta, ja että
olin valmis vuodattamaan jokaisen veren, joka tavottaisi hänen
suosiotansa.
Kuinka pikku Em'ly nauroi sitä! Ja kuinka hän koetti näyttää äärettömän
paljon vanhemmalta ja viisaammalta, kuin minä, tämä feenkaltainen pikku
nainen, kun hän sanoi, että minä olin "tyhmä poika", ja sitten nauroi
niin lumoavalla tavalla, että unhotin, mitä sydämen kipua tuommoinen
halveksiva nimitys synnytti, kun sain ilon katsella häntä.
Mr. Barkis ja Peggotty olivat melkoisen aikaa kirkossa, mutta tulivat
viimein ulos ja silloin ajoimme edemmäksi maalle. Matkalla kääntyi Mr.
Barkis minun puoleeni ja sanoi vilkuttaen silmiänsä -- sivumennen
sanoen, tuskin olisin ennen luullut hänen osaavan vilkuttaa silmiänsä:
"Mikä nimi se oli, jonka kirjoitin kärryihin?"
"Clara Peggotty", vastasin minä.
"Minkä nimen nyt kirjoittaisin, jos tässä olisi teltakatto?"
"Clara Peggotty taas?" lausuin minä.
"Clara Peggotty _Barkis_!" hän vastasi ja remahti semmoiseen nauruun,
että kääsyjä tärisytti.
Sanalla sanoen, he olivat vihityt eivätkä olleet menneet kirkkoon
mitään muuta tarkoitusta varten. Peggotty oli päättänyt, että se
tapahtuisi hiljaisuudessa; ja lukkari oli antanut morsiamen sulholle
eikä siinä ollut mitään todistajia koko menoissa. Peggotty oli vähän
hämillään, kun Mr. Barkis näin äkisti ilmoitti heidän yhdistymisensä,
eikä voinut kylläksi halailla minua vähentymättömän rakkautensa
osoitteeksi; mutta ennen pitkää oli hän taas entisellänsä ja sanoi
iloitsevansa siitä, että kaikki oli ohitse.
Me ajoimme vähäisen ravintolan luo jonkun syrjätien vieressä, jossa
meitä odotettiin ja jossa söimme sangen oivalliset puoliset ja vietimme
päivän suurella tyytyväisyydellä. Jos Peggottya olisi viety vihille
joka päivä viimeisinä kymmenenä vuonna, olisi hän tuskin ollut
levollisempi; se ei saanut aikaan mitään muutosta hänessä: hän oli
aivan sama, kuin ennen, ja lähti ulos kävelemään pikku Em'lyn ja minun
kanssani ennen teetä, sillä välin kuin Mr. Barkis filosofillisesti
poltti piippuansa ja huvitti itseänsä, arvaan minä, onneansa
miettimällä. Jos niin oli, enensi se hänen ruokalystiänsä; sillä minä
muistan selvästi, että, vaikka hän oli syönyt oikein paljon sianlihaa
ja kasvaksia puolisiksi ja päälle päätteeksi kanan taikka pari, hänen
nyt täytyi saada kylmää, keitettyä silavaa teen lisäksi, ja hän nautti
sitä melkoisen joukon millänsäkään olematta.
Minä olen usein jälestäpäin ajatellut, mitkä eriskummaiset, viattomat,
tavattomat häät nämät epäilemättä olivat! Me nousimme kääsyihin taas
kohta hämärän tultua ja ajoimme hupaisesti kotiin, katsellen tähtiä ja
puhuen niistä. Minä olin heidän pää-selittäjänsä ja lavensin Mr.
Barkis'in näköalaa kummastuttavassa määrässä. Minä kerroin hänelle
kaikki, mitä tiesin, mutta hän olisi uskonut kaikki, mitä minun olisi
joukahtanut päähäni jutella hänelle; sillä hän kunnioitti syvästi minun
tietojani ja sanoi juuri tässä tilaisuudessa minun kuulteni
vaimollensa, että minä olin "toinen Roeschus" -- jolla hän luullakseni
tarkoitti oikeata ihme-olentoa.
Kun olimme tyhjentäneet puheen tähdistä, taikka oikeammin, kun minä
olin tyhjentänyt Mr. Barkis'in hengenvoimat, teimme, pikku Em'ly ja
minä, vanhasta kääre-vaatteesta vaipan ja istuimme sen alla loppupuolen
matkaa. Voi, kuinka minä rakastin häntä! Mikä onni (minä ajattelin),
jos olisimme naimisissa ja menisimme pois johonkin paikkaan puitten ja
kenttien keskelle, jossa emme koskaan kävisi vanhemmaksi, emme koskaan
kävisi viisaammaksi, vaan aina olisimme lapsina, pyörien käsi kädessä
auringonpaisteessa ja kukkaisilla nurmilla, laskien alas päätämme
sammalelle yöksi suloiseen puhtauden ja rauhan uneen, ja linnut
hautaisivat meidät, kun olisimme kuolleet! Joku tämmöinen kuva, ilman
mitään todellista mailmaa, kirkas viattomuutemme valosta ja
epämääräinen, kuin tähdet kaukana, oli minun mielessäni koko matkan.
Minä olen iloinen, kun ajattelen, että löytyi kaksi niin syytöntä
sydäntä Peggotyn häissä, kuin pikku Em'lyn ja minun. Minä olen iloinen,
kun ajattelen, että Lemmen ja Sulon jumalat pukeusivat niin ilmaiseen
muotoon heidän yksinkertaisessa juhlakulussaan.
Me saavuimme vanhan veneen luo jälleen hyvään aikaan illalla, ja siellä
Mr. ja Mrs. Barkis jättivät meidät hyvästi ja lähtivät hiljaisuudessa
pois omaan kotiinsa. Minä tunsin silloin ensimäisen kerran, että olin
kadottanut Peggotyn. Minä olisin pannut maata särkevällä sydämellä
minkä muun katon alla hyvänsä, paitsi sen, joka suojeli pikku Em'lyn
päätä.
Mr. Peggotty ja Ham tiesivät, mitä minä ajattelin, yhtä hyvin, kuin
minä itse, ja olivat valmiit jonkunlaisella illallisella ja
vieraanvaraisilla kasvoillaan karkoittamaan sitä. Pikku Em'ly tuli
istumaan viereeni arkulle ensi kerran koko täällä-käyntini aikana; ja
aivan kummallisella tavalla päättyi tämä kummallinen päivä.
Oli yö-luode; ja vähän sen jälkeen, kuin me menimme levolle, lähtivät
Mr. Peggotty ja Ham kalastamaan. Minä tunsin itseni hyvin
urhoolliseksi, kun olin jätetty omin päin yksinäiseen huoneesen Em'lyn
ja Mrs. Gummidge'n suojeliaksi, ja toivoin vaan, että leijona, käärme
tai joku muu pahan-ilkinen hirviö ryntäisi meidän kimppuumme, että
saisin tappaa sen ja saavuttaa mainetta itselleni. Mutta koska ei
mikään tämmöinen elävä sattunut liikkumaan Yarmouth'in lakeilla sinä
yönä, hankin parhaan korvauksen itselleni, minkä voin, ja uneksin
lohikäärmeistä aamuun saakka.
Aamun tullen palasi Peggotty, joka huusi minua, niinkuin tavallisesti,
akkunani alta, aivan niinkuin Mr. Barkis, ajomies, olisi alusta loppuun
saakka myöskin ollut unelma. Eineen jälkeen vei hän minut omaan
kotiinsa, ja soma pikkuinen koti se olikin. Kaikista sen huonekaluista
painui epäilemättä kaikkein enimmän mieleeni eräs vanha, jostakin
mustasta puunlajista tehty piironki, joka oli vierashuoneessa
(tiililattiainen kyökki oli tavallisena arkihuoneena). Tässä
piirongissa oli taaksepäin väännettävä laikka, joka aukeni ja alas
laskettuna sopi pulpetiksi ja jonka takana oli iso, nelitaitteinen
painos Fox'in Martyrein Kirjasta. Tämän kalliin vihkon, josta en enää
muista sanaakaan, huomasin kohta ja ryhdyin siihen paikalla; enkä minä
koskaan jälestäpäin käynyt siinä huoneessa, ilman että panin polvilleni
tuolille, avasin rasian, johon tämä jalokivi oli kätketty, levitin
käsivarteni pulpetin yli ja aloin uudestaan ahmia kirjan sisältöä.
Enimmän vaikutti minuun, pelkään minä, kuvat, jotka olivat hyvin
lukuisat ja esittelivät kaikenlaisia kauhuja; mutta Martyrit ja
Peggotyn huone ovat olleet eroamattomat muistissani aina siitä saakka
ja ovat vielä.
Minä jätin sinä päivänä Mr. Peggotyn, Ham'in, Mrs. Gummidgen ja pikku
Em'lyn hyvästi, ja vietin yön Peggotyn luona vähäisessä kattohuoneessa
(krokotiilikirja oli hyllyllä vuoteeni päänpuolella), joka aina olisi
minun huoneeni, sanoi Peggotty, ja jota aina pidettäisiin minua varten
aivan samassa tilassa.
"Olittepa nuori taikka vanha, rakas Davy, niin kauan kuin minä elän ja
minulla on tämä katto pääni päällä", lausui Peggotty, "tapaatte sen
semmoisena, kuin odottaisin teitä joka hetki. Minä aion siivota sitä
joka päivä, niinkuin minun oli tapa siivota vanhaa, vähäistä
huonettanne, lemmittyni; ja vaikka lähtisitte Kiinaan, saatte luottaa
siihen, että sitä pidetään juuri samassa kunnossa koko poissa-olonne
aika".
Minä tunsin kaikesta sydämestäni rakkaan, vanhan hoitajattareni
uskollisuuden ja luopumattomuuden ja kiitin häntä niin hyvin, kuin
voin. Mutta erittäin hyvin en voinut, sillä hän puhui minulle näin,
käsivarret kaulassani, samana aamuna, kuin minun oli määrä lähteä
kotiin, niinkuin myöskin lähdin yhdessä hänen ja Mr. Barkis'in kanssa
kärryillä. He jättivät minut portaille, mutta ei iloisesti eikä
mielihyvällä; ja outo minun oli nähdä kärryjen vierivän pois, vieden
Peggottya muassaan ja jättäen minut vanhojen jalavien alle katselemaan
huonetta, jossa ei enään ollut mitään kasvoja, jotka olisivat
katselleet minua rakkaudella tai hyvänsuonnilla.
Ja nyt minä jouduin semmoiseen hunningon tilaan, jota en säälimättä
saata ajatella. Minä jouduin kerrallaan semmoiseen yksinäisyyteen --
niin kauas kaikesta ystävällisestä vaarinpidosta, niin kauas kaikesta
saman-ikäisten poikien kumppanuudesta, niin kauas kaikesta muusta
seurasta, kuin omien alakuloisten ajatusteni -- että se nytkin, minun
kirjoittaessani, näyttää luovan varjonsa tälle paperille.
Mitä olisin antanutkaan, jos minua vaan olisi lähetetty vaikka kaikkein
kovimpaan kouluun, mitä ikinä on pidetty! -- jos minulle vaan olisi
opetettu jotakin millä tavalla hyvänsä, missä paikassa hyvänsä! Ei
mikään semmoinen toivo koittanut minulle. He eivät rakastaneet minua,
vaan jättivät minut äreästi, tylysti, alituisesti sillensä. Tosin
luulen, että Mr. Murdstone'n varat tähän aikaan olivat vähän
supistuneet, mutta se ei tehnyt paljon asiaksi. Hän ei sallinut minua;
ja samalla kuin hän sysäsi minut luotansa, koetti hän myöskin, niinkuin
minä luulen, sysätä luotansa sitä ajatusta, että minulla oli
jonkunlaisia vaatimuksia hänen suhteensa -- ja tämä onnistui häneltä.
Minua ei suorastaan pidetty pahoin. Minua ei piesty eikä näännytetty
nälällä; mutta sillä pahalla, jota tehtiin minulle, ei ollut mitään
helpoituksen hetkeä, vaan sitä harjoitettiin jonkunlaisella
säännöllisellä, tyvenellä tavalla. Päivästä päivään, viikosta viikkoon,
kuukaudesta kuukauteen minua kylmäkiskoisesti laiminlyötiin. Minä
ihmettelen välisti, kun ajattelen sitä, mitä olisivat tehneet, jos
olisin sairastunut; olisinko saanut laskeuta alas yksinäiseen
huoneeseni ja kitua taudin ajan, hyljättynä kuin ainakin, vai olisiko
kukaan auttanut minua siinä.
Kun Mr. ja Miss Murdstone olivat kotona, aterioitsin heidän kanssaan;
heidän poissa ollessaan söin ja join itsekseni. Alinomaa kuljeksin
joutilaana ympäri talossa ja naapuristossa kenenkään katsomatta; paitsi
että he pelkäsivät, että saisin ystäviä: arvellen ehkä, että, jos
saisin, minä valittaisin niille. Tästä syystä minulla, vaikka Mr.
Chillip usein käski minun tulla katsomaan itseänsä (hän oli leskimies:
häneltä oli muutamia vuosia tätä ennen kuollut pikkuinen,
vaaleatukkainen vaimo, jota muistan verranneeni valkokarvaiseen
tiikerikissaan), harvoin oli onni viettää joku iltapuoli hänen
haavurin-huoneessansa, lukien jotakin kirjaa, joka oli uusi minulle,
samalla kuin koko farmakopean haju nousi nenääni, taikka morttelilla
pienentäen jotakin hänen lempeällä johdollansa.
Samasta syystä, vaikka epäilemättä myöskin vanhasta pahansuonnista
Peggotyn suhteen, sallittiin minun harvoin käydä tämän luona.
Uskollisesti lupaustansa pitäen hän joko tuli luokseni taikka kohtasi
minut jossakin likitteellä kerran viikkoonsa, eikä koskaan tyhjin
käsin; mutta usein ja katkerasti petyin toiveissani, kun minulta
kiellettiin lupa käydä hänen tykönänsä hänen kodissaan. Muutamia
harvoja kertoja suvaittiin minun kuitenkin pitkien väli-aikojen jälkeen
mennä sinne; ja silloin huomasin, että Mr. Barkis oli vähäinen saituri
elikkä, niinkuin Peggotty siivosti sanoi, "vähän tarkka" ja piti suurta
joukkoa rahoja vuoteensa alla jossakin arkussa, jonka hän sanoi vaan
olevan täynnä takkeja ja housuja. Tässä lippaassa piilivät hänen
aarteensa semmoisella sitkeällä kainoudella, että vähimmätkin summat
houkuteltiin ulos ainoastaan jonkun taitavan tempun kautta; niin että
Peggotyn täytyi laatia pitkä ja tarkka tuuma, oikea Kruuti-liitto
jokaisen lauvantai-päivän menoja varten.
Koko tämän ajan minä tiesin niin hyvin, kuinka jokainen toivo, jonka
olin synnyttänyt, hukutettiin ja kuinka minua täydellisesti
laiminlyötiin, että olisin ollut aivan kurjassa tilassa, sitä en yhtään
epäile, jolleivät nuot vanhat kirjat olisi olleet. Ne olivat ainoa
lohdutukseni; ja minä olin yhtä uskollinen niille, kuin ne minulle, ja
minä luin ne kannesta kanteen, en tiedä, kuinka monta kertaa.
Minä lähestyn nyt yhtä semmoista elämäni jaksoa, joka ei koskaan mene
mielestäni, niin kauan kuin saatan jotakin mieleeni johdattaa, ja jonka
muisto usein on kutsumattakin ilmestynyt eteeni, niinkuin aave, ja
vaivannut minua onnellisempina aikoina.
Minä olin eräänä päivänä ollut ulkona kävelemässä jossakin sillä
haluttomalla, aateksivalla tavalla, jota elämänlaatuni synnytti, kun,
poiketen jostakin kulmasta likellä asuntoamme, kohtasin Mr.
Murdstone'n, joka käveli erään gentlemanin kanssa. Minä hämmennyin ja
yritin mennä heidän ohitsensa, kun gentlemani huusi:
"Ohoh! Brooks!"
"Ei, Sir, David Copperfield", vastasin minä.
"Älkäät sanoko mitään. Te olette Brooks", lausui gentlemani. "Te olette
Sheffieldin Brooks. Se on teidän nimenne".
Näitten sanojen johdosta katselin gentlemania tarkemmin ja koska
myöskin hänen naurunsa muistui mieleeni, tunsin hänet Mr. Qvinion'iksi,
jonka luo minä olin lähtenyt Mr. Murdstone'n kanssa Lowestoft'iin,
ennenkuin -- asia ei ole niin tärkeä -- minun ei tarvitse muistaa
milloin.
"No, kuinka sinä jaksat ja missä sinua kasvatetaan, Brooks?" lausui Mr.
Qvinion.
Hän oli laskenut kätensä olkapäälleni ja kääntänyt minut ympäri, että
astuisin heidän kanssaan. Minä en tietänyt mitä vastata, vaan katselin
epäileväisestä Mr. Murdstone'a.
"Hän on tätä nykyä kotona", sanoi jälkimäinen. "Häntä ei kasvateta
missään. Minä en tiedä, mitä tehdä hänen. Hänestä on paljon vastusta".
Tuo vanha, kaksinkertainen katse kiintyi hetkeksi minuun; sitten
synkistyi hänen silmänsä ja hänen otsansa rypistyi, kun hän nurjasti
kääntyi johonkin pois.
"Hm!" lausui Mr. Qvinion, katsellen, luullakseni, meitä molempia.
"Kaunis ilma!"
Tuosta oltiin vaiti, ja minä ajattelin, kuinka parhaiten voisin
irroittaa olkapääni hänen kädestään ja mennä pois, kun hän sanoi:
"Minä arvaan, että olet aika terävä poika vielä? Vai kuinka, Brooks?"
"Kyllä! Hän on tarpeeksi terävä", lausui Mr. Murdstone maltittomasti.
"Parempi olisi, että antaisitte hänen mennä. Hän ei kiitä teitä siitä,
että vaivaatte häntä".
Tämän viittauksen perästä päästi Mr. Qvinion minut; ja minä kiirehdin
kotiin. Katsoen taaksepäin, kun poikkesin etumaiseen puutarhaan, näin
Mr. Murdstone'n nojaavan kirkkomaan pikku porttiin ja Mr. Qvinion'in
puhuttelevan häntä. He seurasivat molemmat minua silmillänsä, ja minä
tunsin, että he puhuivat minusta.
Mr. Qvinion makasi meillä sen yön. Suuruksen jälkeen seuraavana aamuna
olin pannut tuolini pois ja aioin mennä ulos huoneesta, kun Mr.
Murdstone huusi minua takaisin. Hän astui sitten vakaasti toisen pöydän
luo, jossa hänen sisarensa istui pulpettinsa ääressä. Mr. Qvinion
seisoi, kädet plakkarissa, ja katseli ulos akkunasta; ja minä seisoin
ja katselin heitä kaikkia.
"David", lausui Mr. Murdstone, "nuorten tulee toimittaa jotakin tässä
mailmassa eikä nukkua ja nuhjustella".
"Niinkuin sinä teet", lisäsi hänen sisarensa.
"Jane Murdstone, tee hyvin ja jätä asia minulle. Minä sanon, David,
nuorten tulee toimittaa jotakin tässä mailmassa eikä nukkua ja
nuhjustella. Tämä pitää erittäin paikkansa nuoren, sinun kaltaisen
pojan suhteen, jonka luonto vaatii niin paljon oikaisemista ja jolle ei
voi suurempaa hyötyä tehdä, kuin jos pakoittaa sitä mukaantumaan työtä
tekevän mailman menoihin, jos taivuttaa sitä ja masentaa sitä".
"Sillä yksipäisyys ei kelpaa täällä", lausui hänen sisarensa.
"Kukistamista, sitä se kaipaa. Ja kukistettava se on kuin onkin!"
Mr. Murdstone loi sisareensa puoleksi moittivan, puoleksi hyväksyvän
katseen ja jatkoi:
"Minä luulen sinun tietävän, David, että minä en ole rikas. Ainakin
sinä nyt tiedät sen. Sinä olet jo saanut melkoisen kasvatuksen.
Kasvatus on kallis; ja vaikk'ei se olisikaan ja minulla olisi varoja
kustantaa sitä, on minulla se ajatus, ettei se ensinkään olisi
hyödyllistä sinulle, että sinua pidettäisiin koulussa. Sinun edessäsi
on taistelo mailmaa vastaan, ja mitä varemmin se alkaa, sitä parempi".
Minä ajattelin, luulen minä, että olin jo aloittanut sitä minun
halvalla tavallani. Kaikissa tapauksissa ajattelen nyt niin.
"Sinä olet joskus kuullut 'konttoria' mainittavan", lausui Mr.
Murdstone.
"Konttoria, Sir?" toistin minä.
"Murdstone ja Grinby'n viinikonttoria", vastasi hän.
Minä näytin luullakseni epäilevältä, sillä hän jatkoi nopeasti:
"Sinä olet kyllä kuullut 'konttoria' mainittavan taikka kauppaa taikka
kellareita taikka varvia taikka jotakin sellaista".
"Minä luulen, että olen kuullut kauppaa mainittavan, Sir", sanoin minä,
muistaen, mitä himmeäsi tiesin hänen ja hänen sisarensa varoista.
"Mutta en tiedä milloin".
"Vähät siitä milloin", vastasi hän. "Mr. Qvinion johtaa tätä tointa".
Minä silmäilin kunnioituksella jälkimäistä, joka yhä seisoi ja katseli
ulos akkunasta.
"Mr. Qvinion ilmoittaa, että siinä annetaan työtä muutamille muille
pojille, ja ettei hän ymmärrä, miks'ei siinä sopisi samoilla ehdoilla
antaa työtä sinulle".
"Koska hänelle", muistutti Mr. Qvinion matalalla äänellä ja puoleksi
kääntyen, "ei ole mitään muuta tarjona, Murdstone".
Maltittomalla, melkein vihaisella liikenteellä ja huolimatta siitä,
mitä toinen oli sanonut, jatkoi Mr. Murdstone:
"Nämät ehdot ovat, että työlläsi ansaitset ruokasi ja juomasi ja
plakkarirahan. Asuntosi (josta minä olen pitänyt huolta) maksan minä.
Samaten pesusi --"
"Jonka suuruuden minä määrään", lausui hänen sisarensa.
"Vaatteistasi pidetään myöskin murhetta", lausui Mr. Murdstone, "koska
et vielä kappaleen aikaan kykene hankkimaan semmoisia itsellesi. Sinä
lähdet siis nyt Londoniin, David, yhdessä Mr. Qvinion'in kanssa,
aloittaaksesi elämää omin päin".
"Lyhyeltä, sinusta on pidetty huolta", muistutti hänen sisarensa; "ole
hyvä ja tee tehtäväsi".
Vaikka täydellisesti ymmärsin, että he tämän päätöksen kautta vaan
tahtoivat päästä minusta, en selvästi muista, miellyttikö se vai
peloittiko se minua. Minun käsitykseni on, että olin jossakin
hämmennyksen tilassa ja horjuin molempien vastakohtien välillä,
kumpaankaan kiintymättä. Eikä minulla ollut paljon aikaa ajatusteni
selvittämiseksi, koska Mr. Qvinion'in oli aikomus lähteä seuraavana
aamuna.
Katsokaat minua tänä aamuna kuluneessa, vähäisessä, valkoisessa hatussa
-- siinä musta silkkiharso äitini muistoksi -- mustassa tröijyssä ja
perikankeissa korderoi-housuissa -- joita Miss Murdstone katsoi
parhaiksi säärivaruiksi siinä taistelossa mailmaa vastaan, joka nyt
alkaisi; katsokaat minua, kun näin puettuna pidin koko mailmallista
tavaraani edessäni pienessä arkussa ja istun, yksinäinen, hyljätty
lapsi (niinkuin Mrs. Gummidge olisi sanonut) niissä kääsyissä, jotka
vievät Mr. Qvinion'ia Londonin postivaunujen luo Yarmouth'iin!
Katsokaat, kuinka asuntomme ja kirkko yhä vähenevät etäällä; kuinka
väliin tulevat esineet kaihtavat hautaa puun alla; kuinka kirkontorni
ei enää tarkoita ylöspäin vanhalta leikkipaikaltani, ja taivas on
tyhjä!