Minua laiminlyödään ja minusta pidetään huolta.
Ensimäinen työ, jonka Miss Murdstone teki, kun hautajaisjuhla oli
ohitse ja valoa päästettiin esteettömästi huoneisin, oli se, että hän
ilmoitti Peggotyn vapaaksi lähtemään kuukauden perästä. Vaikk'ei
Peggotty lainkaan pitänyt palveluksestaan, luulen minä, että hän olisi
minun tähteni mieluisammin pysynyt siinä, kuin mennyt parhaasen
palvelukseen mailmassa. Hän kertoi minulle, että meidän täytyi erota,
sekä myöskin miksi; ja me lausuimme kaikesta sydämestämme sääliämme
toisillemme.
Mitä minuun eli minun tulevaisuuteeni tulee, ei sanaakaan virketty eikä
mihinkään toimeen ryhdytty. He olisivat olleet kaiketi onnelliset, jos
olisivat voineet ilmoittaa minutkin vapaaksi lähtemään kuukauden
perästä. Minä rohkaisin kerta mieltäni ja kysyin Miss Murdstone'lta,
milloin kouluun palaisin; mutta hän vastasi kuivakiskoisesti, etten
minä, hänen luullaksensa, palaisi ollenkaan. Sen koommin ei minulle
asiasta puhuttu. Minä olin kovin levoton saadakseni tietää, mitä minun
aiottiin tehdä, ja niin oli Peggottykin, mutta ei hänen eikä minun
onnistunut hankkia mitään tietoa tässä kohden.
Oli yksi muutos elämässäni, joka tosin päästi minut suureksi osaksi
nykyisistä vaivoistani, mutta kuitenkin olisi ehkä lisännyt huoliani
tulevaisuuteni suhteen, jos olisin pystynyt sitä tarkemmin
ajattelemaan. Se oli tämä. Se pakko, jonka alaiseksi minä olin pantu,
heitettiin nyt kokonaan. Minua ei enää ensinkään vaadittu pysymään
unteloisella paikallani vierashuoneessa, päinvastoin Miss Murdstone
usein, kun istahdin siihen, rypisti otsaansa minulle, että lähtisin
pois. Minua ei enää ensinkään varoitettu Peggotyn seuraan menemästä,
päinvastoin minua ei koskaan haettu eikä kysytty silloin, kuin en ollut
Mr. Murdstone'n likellä. Ensiksi minä joka hetki ja aika pelkäsin, että
hän uudestaan ottaisi kasvatukseni haltuunsa taikka että Miss Murdstone
ryhtyisi siihen; mutta ennen pitkää rupesin ymmärtämään, että semmoinen
pelko oli turha sekä ettei minun tarvinnut varoa muuta, kuin
laiminlyöntiä.
Minä en usko, että tämä havainto silloin paljon suretti minua. Minä
olin vielä hämmentynyt äitini kuoleman vuoksi ja ikäänkuin huumeissa
kaikkien vähempien asiain suhteen. Tosin muistan, kuinka joutohetkinä
mietin sitä mahdollisuutta, etten saisi oppia mitään, ettei minusta
pidettäisi mitään huolta, vaan minä saisin kasvaa renttumaiseksi,
synkeämieliseksi olennoksi, joka viettäisi laiskaa elämäänsä ympäri
kylää; niinkuin myöskin sitä todenmukaisuutta, että pääsisin tästä
kohtalosta sillä tapaa, että menisin pois johonkin onneani etsimään,
niinkuin sankari jossakin kertomuksessa; mutta nämät olivat haihtuvia
näkyjä, päivän unelmia, joita välisti näin, niinkuin olisivat olleet
heikosti maalattuina tai kirjoitettuina huoneeni seinään, vaan
hävitessään jättivät seinän tyhjäksi jälleen.
"Peggotty", sanoin minä ajattelevaisella kuiskauksella eräänä iltana,
kun lämmitin käsiäni kyökin valkean edessä; "Mr. Murdstone sallii minua
vielä vähemmin, kuin ennen! Hän ei ole koskaan oikein sallinut minua,
Peggotty; mutta nyt hän ei edes tahtoisi nähdä minua, jos olisi
mahdollista".
"Ehkä se on hänen surunsa", lausui Peggotty, silitellen hiuksiani.
"Minä olen itsekin suruissani, Peggotty. Jos voisin uskoa, että hänen
surunsa on tähän syynä, en huolisi siitä ensinkään. Mutta niin ei ole
laita; voi, ei, niin ei ole laita".
"Mistä sen tiedätte, ettei niin ole?" kysyi Peggotty, hetken ääneti
oltuaan.
"Voi, hänen surunsa on toista ja aivan eri asia. Hän on tänä hetkenä
surullinen, kun hän istuu valkean ääressä Miss Murdstone'n kanssa;
mutta jos minä menisin sisään, Peggotty, olisi hän lisäksi jotakin
muuta".
"Mitä hän olisi?" kysyi Peggotty.
"Vihainen", minä vastasin, tahtomatta osoitellen hänen rypistettyä
otsaansa. "Jos hän olisi vaan surullinen, ei hän katselisi minua,
niinkuin hän katsoo. _Minä_ olen vaan surullinen, ja se tekee minut
leppeämmäksi".
Peggotty ei sanonut mitään hetkeen aikaan; ja minä lämmitin käsiäni
yhtä äänetönnä, kuin hän.
"Davy", lausui hän viimein.
"Mitä, Peggotty".
"Minä olen, rakkaani, koettanut kaikkia keinoja, joita voin ajatella --
lyhyesti, kaikkia keinoja, jotka ovat, ja kaikkia keinoja, jotka eivät
ole -- saadakseni soveliasta palvelusta täällä Blunderstone'ssa; mutta
ei löydy mitään semmoista, lemmikkini".
"Ja mitä aiot tehdä, Peggotty?" kysyin minä totisesti. "Aiotko mennä
etsimään onneasi?"
"Minä luulen, että minun täytyy lähteä Yarmouth'iin", vastasi Peggotty,
"ja asua siellä".
"Olisitpa voinut joutua kauemmaksi", sanoin minä, kirkastuen vähän, "ja
mennyt melkein kadoksiin minulta. Minä välisti käyn sinun luonasi,
rakas, vanha Peggotty. Sinä et ole kokonaan toisessa päässä mailmaa,
vai kuinka?"
"Päinvastoin, jos Jumala suo!" huudahti Peggotty vilkkaasti. "Niin
kauan kuin te olette täällä, silmäteräni, tulen minä joka viikko
eläessäni katsomaan teitä. Yksi päivä viikkoonsa eläessäni!"
Minä tunsin, että raskas paino katosi rinnaltani tämän lupauksen
kautta, mutta ei tässä ollut kaikki, sillä Peggotty jatkoi ja sanoi:
"Minä lähden ensiksi, näettekö, Davy, veljeni luo pariksi viikoksi --
juuri vaan siksi, että ennättäisin katsoa vähän ympärilleni ja päästä
taas hiukan entiselleni. Nyt olen ajatellut, että teitä, koska eivät
tätä nykyä tarvitse teitä täällä, ehkä päästettäisiin lähtemään minun
kanssani".
Jos mikään, paitsi se, että oloni olisi muuttunut kaikkien suhteen
ympärilläni, ei kuitenkaan Peggotyn, olisi voinut tähän aikaan tuottaa
minulle iloa, olisi se kaikista tuumista ollut tämä. Kun ajattelin,
että minua taas ympäröitsisi nuot rehelliset kasvot, hohtaen tervetuloa
minulle; että saisin uudestaan tuntea suloisen sunnuntai-aamun
levollisuutta, kun kellot soivat, kivet putosivat veteen ja
varjontapaiset laivat siinsivät sumun lävitse; että joutuisin
kävelemään edestakaisin pikku Em'lyn kanssa, kertomaan hänelle surujani
ja rannan näkinkengistä ja piikivistä saamaan lohdukkeita niitä
vastaan, tuli rauha sydämeeni. Sitä häiritsi tosin seuraavana hetkenä
epäilys, suostuisiko Miss Murdstone, mutta tämäkin poistui pian, sillä
hän tuli ulos jotakin iltakopeloimista varten varahuoneessa, kun me
paraikaa keskustelimme, ja Peggotty kävi paikalla asiaan käsin
semmoisella rohkeudella, joka kummastutti minua.
"Poika juoksentelee joutilaana siellä", lausui Miss Murdstone,
kurkistellen johonkin pickles-astiaan, "ja joutilaisuus on kaiken
pahuuden alku. Mutta totta puhuen olisi hän joutilaana täälläkin --
taikka missä hyvänsä, luulen minä".
Peggotylla oli joku vihainen vastaus valmiina, minä näin sen; mutta hän
nieli sen minun tähteni ja oli vaiti.
"Hm!" lausui Miss Murdstone, yhä katsellen pickles'iänsä; "se on
tärkeämpi, kuin mikään muu asia -- se on kaikkein tärkein asia -- ettei
veljeäni häiritä eikä vaivata. Minä luulen, että minun on paras
myöntää".
Minä kiitin häntä minkäänlaista iloa osoittamatta, ettei se saattaisi
häntä peruuttamaan lupaustansa. Enkä minä voinut muuta, kuin pitää sitä
viisaana käytöksenä, sillä hän katseli minua pickles-astiasta niin
enennetyllä muikeudella, kuin hänen mustat silmänsä olisivat imeneet
itseensä koko sen sisällön. Kuitenkin lupa annettiin, eikä sitä koskaan
epuutettu; sillä kun kuukausi päättyi, olimme Peggotty ja minä valmiit
lähtemään.
Mr. Barkis tuli Peggotyn arkkuja noutamaan. Minä en ollut koskaan
nähnyt hänen astuvan tälle puolen puutarhan porttia, mutta tässä
tilaisuudessa tuli hän sisään itse rakennukseen. Kun hän nosti isoimman
arkun olallensa ja meni ulos, loi hän minuun semmoisen katseen, että
luulin siinä olevan jonkunlaisen tarkoituksen, jos milloinkaan sopi
sanoa, että joku tarkoitus löysi tiensä Mr. Barkis'in kasvoihin.
Peggotty oli tietysti alakuloinen, kun hänen täytyi jättää se paikka,
joka oli ollut hänen kotinsa niin monta vuotta ja jossa molemmat hänen
elämänsä lujat mielentaipumukset -- äitiäni ja minua kohtaan -- olivat
syntyneet. Hän olikin aivan varhain kävellyt kirkkomaalla ja hän nousi
kärryihin ja istui niihin, pitäen nenäliinaa silmiensä edessä. Niin
kauan kuin hän pysyi tässä tilassa, ei Mr. Barkis näyttänyt mitään elon
merkkiä. Hän istui tavallisessa paikassaan ja asemassaan, niinkuin iso,
täytetty kuva. Mutta kun Peggotty alkoi katsoa ympärillensä ja
puhutella minua, nyykäytti hän päätänsä ja irvisteli useita kertoja.
Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, ketä taikka mitä hän sillä
tarkoitti.
"On kaunis päivä, Mr. Barkis!" sanoin minä jonkunlaiseksi
kohteliaisuuden osoitteeksi.
"Ei se ruma ole", lausui Mr. Barkis, joka enimmiten supisti puhettansa
ja harvoin sen kautta saatti itsensä mihinkään pulaan.
"Peggotty on taas voimissaan, Mr. Barkis", muistutin minä hänen
mielihyväkseen.
"Vai on hän!" lausui Mr. Barkis.
Viisaalla muodolla tätä mietittyään, silmäili hän Peggottya ja sanoi:
"_Oletteko_ oikein voimissanne?"
Peggotty nauroi ja vastasi myöntämällä.
"Mutta oikein totta, ymmärrätte. Oletteko?" murisi Mr. Barkis, siirtyen
likemmäksi häntä istuimella ja nyhjäten häntä kyynäspäällään.
"Oletteko? Toden totta oikein hyvissä voimissa? Oletteko? Kuinka?"
Jokaisen tämmöisen kysymyksen perästä työntyi hän lähemmäksi häntä ja
nyhjäsi häntä taas, niin että me viimein olimme kaikki sullotut yhteen
kärryjen vasempaan nurkkaan, ja minua likistettiin niin, että tuskin
kestin sitä.
Kun Peggotty huomautti hänelle minun kärsimisiäni, teki Mr. Barkis heti
minulle vähän enemmän tilaa ja siirtyi vähitellen pois. Mutta minä en
voinut olla havaitsematta, että hän luuli keksineensä ihmeellisen
keinon, jonka avulla hänen sopi sievällä, miellyttävällä ja sukkelalla
tavalla ilmoittaa ajatuksensa eikä tarvinnut vaivata itseänsä
keskustelu-aineitten etsimisellä. Silminnähtävästi hän sisällisesti
hetken aikaa nauroi tätä. Tuosta hän jälleen kääntyi Peggotyn puoleen
ja toistaen: "oletteko oikein hyvissä voimissa?" liukui alas meidän
päällemme, niinkuin ennen, siksi kuin henki melkein pusertui ulos
ruumiistani. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän taas solui meidän
päällemme samalla kysymyksellä ja samalla seurauksella. Viimeiseltä
minä nousin ylös joka kerta, kuin näin hänen lähestyvän, ja seisoen
jalkalaudalla olin katselevinani näkö-alaa; ja tällä tapaa tulin hyvin
toimeen.
Hän oli niin kohtelias, että hän vartavasten meidän tähtemme seisattui
jonkun ravintolan eteen ja kestitsi meitä lampaanpaistilla ja oluella.
Mutta silloinkin kuin Peggotty paraikaa joi, tuli Mr. Barkis'iin yksi
tuommoinen likenemisen puhti ja hän oli vähällä tukehuttaa tämän. Mutta
kun matkamme lähestyi loppuansa, oli hänellä enemmin tekemistä ja
vähemmin aikaa sievistelyksiin; ja kun ajoimme Yarmouth'in kivikadulle,
tärisyttivät ja hytkyttävät rattaat meitä kaikkia kolmea niin, ettemme
ehtineet ajatella mitään muuta.
Mr. Peggotty ja Ham odottivat meitä vanhassa paikassa. He
vastaan-ottivat minua ja Peggottya aivan ystävällisellä tavalla ja
pudistivat kättä Mr. Barkis'in kanssa, joka, hattu aivan takaraivolla
ja jonkunlainen puoli-hävennyt hymy kasvoissa, joka tunki alas hänen
jalkoihinsa asti, näytti minun mielestäni jokseenkin tyhjäntäpöiseltä.
He ottivat kumpikin yhden Peggotyn arkuista ja me olimme pois
menemäisillämme, kun Mr. Barkis etusormellaan juhlallisesti viittasi
minua tulemaan johonkin portinvajaan.
"Kuulkaat nyt", murisi Mr. Barkis, "kaikki oli oikein".
Minä katsoin ylös hänen kasvoihinsa ja vastasin, koettaen olla hyvin
viisas: "ah!"
"Se ei päättynyt siihen", lausui Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä
tuttavasti. "Kaikki oli oikein".