Minä vietän muistettavan syntymäpäivän.
Minä jätän sillensä kaikki, mitä tapahtui koulussa, siksi kuin
syntymäpäiväni tuli maaliskuulla. Minä en muista mitään, paitsi että
Steerforth oli enemmän ihmeteltävä, kuin koskaan. Hänen oli määrä erota
koulusta tämän lukukauden lopussa, jollei aikaisemmin, ja hän oli minun
silmissäni vilkkaampi ja itsenäisempi, ja sen vuoksi miellyttävämpi,
kuin milloinkaan ennen; mutta ulkopuolella tätä en muista mitään. Se
suuri muisto, jonka kautta tämä aika on merkitty mielessäni, näyttää
nielaisneen kaikki vähemmät muistot ja seisovan aivan yksinään.
Minun on myöskin vaikea uskoa, että koko kaksi kuukautta kului
syntymäpäivääni, siitä kuin palasin Salem House'en. Minä ymmärrän vaan,
että asian laita oli niin, koska tiedän, että niin täytyi olla; muutoin
olisin vakuutettu, ettei ollut mitään lomaa, vaan toinen tapaus astui
toisen kantapäille.
Kuinka hyvin minä muistan, mimmoinen päivä se oli! Minä tunnen, kuinka
sumu, joka riippuu paikan ylitse, haisee; minä näen huuteen
aaveentapaisesti vilahtelevan sen lävitse; minä tunnen, kuinka
härmäiset hiukseni tahmeina valuvat poskilleni; minä katselen himmeätä
kouluhuonetta, jossa siellä täällä ratiseva kynttilä valaisee usvaista
aamua ja poikien henki suikertelee ja höyryilee kalseassa ilmassa, kun
he puhaltavat sormiinsa ja koputtavat jalkojansa lattiaan.
Aamiainen oli syöty, ja meitä oli kutsuttu pois leikkitanterelta, kun
Mr. Sharp astui sisään ja sanoi:
"David Copperfield saa mennä vierashuoneesen".
Minä odotin jotakin koria Peggotylta ja kirkastuin käskystä. Kun
iloisena nousin sijaltani, muistuttivat muutamat, lähellä istuvat
pojat, etten unhottaisi heitä, hyvyyttäni jakaessani.
"Älä kiirehdi, David", lausui Mr. Sharp. "On aikaa kyllä, poikaseni,
älä kiirehdi".
Minä olisin ehkä kummastellut sitä lempeätä ääntä, jolla hän puhui, jos
olisin ajatellut sitä; mutta minä en ajatellut sitä, ennenkuin
jälestäpäin. Minä riensin vierashuoneesen; ja siellä näin Mr. Creakle'n
istuvan ja syövän aamiaistansa, keppi ja sanomalehdet edessään, ja Mrs.
Creaklen pitävän avonaista kirjettä kädessään. Mutta ei mitään koria.
"David Copperfield", lausui Mrs. Creakle, taluttaen minua sohvan luo ja
istuen alas viereeni. "Minä tahdon puhua sinun kanssasi aivan
yksityisesti. Minulla on jotakin kerrottavaa sinulle, lapseni".
Mr. Creakle, jota minä tietysti katselin, pudisti päätänsä minua
katselematta ja tukahutti yhden huokauksen isolla, voissa paistetulla
leivänpalasella.
"Sinä olet liian nuori tietämään, kuinka mailma muuttuu joka päivä",
lausui Mrs. Creakle, "ja kuinka ihmiset menevät siitä pois. Mutta me
saamme kaikki oppia sen, David; muutamat meistä, kun olemme nuoret,
toiset, kun olemme vanhat, toiset joka hetki ja aika elämässämme".
Minä katselin häntä totisesti.
"Kun lähdit kotoa lupa-ajan lopulla", sanoi Mrs. Creakle, tuokion vaiti
oltuaan, "olivatko he kaikki terveinä?" Taas vähän vaiti oltuaan:
"oliko äitisi terve?"
Minä vapisin, tarkoin tietämättä miksi, ja katselin yhä häntä totisesti
enkä yrittänyt vastata.
"Sillä", lausui hän, "minun täytyy surukseni kertoa sinulle, että
kuulen tänä aamuna, että äitisi on kovasti kipeä".
Jonkunlainen sumu nousi Mrs. Creakle'n ja minun välillemme, ja hän
näytti hetken liikkuvan siinä. Sitten tunsin, kuinka polttavat kyynelet
juoksivat alas poskilleni, ja Mrs. Creakle oli paikallansa taas.
"Hän on hyvin huonona", lisäsi hän.
Minä tiesin nyt kaikki.
"Hän on kuollut".
Hänen ei olisi tarvinnut kertoa sitä minulle. Minä olin jo purskahtanut
kovaan itkuun ja tunsin itseni turvattomaksi avarassa mailmassa.
Mrs. Creakle oli erittäin hyvä minua kohtaan. Hän piti minua siellä
koko päivän ja jätti minut toisinaan yksikseen; ja minä itkin ja
uuvutin itseni uneen ja heräsin ja itkin taas. Kun en voinut itkeä
enää, rupesin ajattelemaan, ja silloin tuntui rintani ahdistus entistä
raskaammalta ja suruni muuttui tyrmeäksi tuskaksi, jota ei mikään
lievittänyt.
Kuitenkin olivat ajatukseni turhanpäiväiset eivätkä kääntyneet siihen
onnettomuuteen, joka vaivasi sydäntäni, vaan kiertelivät epävakaisesti
sen ympärillä. Minä ajattelin, kuinka asuntomme suljettaisiin ja
vaikenisi. Minä ajattelin pikku lasta, joka, niinkuin Mrs. Creakle
sanoi, oli hivunut jonkun aikaa ja luultavasti myöskin kuolisi. Minä
ajattelin isäni hautaa kirkkomaalla likellä kartanoamme ja kuinka
äitini makaisi siinä sen puun alla, jonka tunsin niin hyvin. Minä
nousin tuolille, kun jäin itsekseni, ja katselin peiliin nähdäkseni,
kuinka punaiset silmäni olivat ja kuinka murheelliset kasvoni. Parin
tunnin perästä minä tuumin, mikä, jos kyyneleeni todella juoksisivat
vastahakoisesti, niinkuin nyt näyttivät juoksevan, kaikkein enimmin
kotoisista asioista liikuttaisi minua, kun lähestyin kotia -- sillä
minun oli määrä lähteä kotiin hautajaisiin. Minä muistan tunteneeni,
että olin saanut jonkunlaista arvoa muitten poikien rinnalla, ja että
olin tärkeä olento onnettomuudessani.
Jos koskaan mikään lapsi totisesti suri, surin minä. Mutta minä
muistan, että tämä tärkeys tavallansa tyydytti minua, kun sinä iltana
kävelin leikkitanterella samaan aikaan, kuin pojat olivat koulussa. Kun
näin heidän, luokkaansa astuessaan, katselevan itseäni akkunoista,
tunsin itseni kunnioitetuksi ja näytin alakuloisemmalta ja astuin
hitaammin. Kun koulutunti päättyi ja he tulivat alas puhuttelemaan
minua, tein mielestäni hyvin, kun en ollut ylpeä heitä ketäkään
vastaan, vaan kohtelin heitä kaikkia aivan samalla tavalla, kuin ennen.
Minun tuli lähteä kotiin seuraavana iltana; ei postivaunuilla, vaan
raskailla yövaunuilla, joita nimitettiin "Maanviljeliäksi" ja joita
maaväki parhaasta päästä käytti, kun he kulkivat lyhyitä matkoja
valtatien taivalten välillä. Sinä iltana ei juteltu mitään tarinaa, ja
Traddles tahtoi väkisin lainata minulle pään-alaistansa. Minä en tiedä,
mitä hyvää hän luuli minulla siitä olevan, sillä minulla oli oma; mutta
siinä oli kaikki, mitä hänellä poika raukalla oli lainattavaa, paitsi
yhtä arkkia kirjepaperia, joka oli täynnä luurankoja; ja sen hän
erotessamme antoi minulle surujeni lievittäjäksi ja mieleni
rauhoittajaksi.
Minä lähdin Salem House'sta seuraavana päivänä iltapuolella. Varsin
vähän minä silloin ajattelin, että jätin sen ijäksi. Me kuljimme kovin
verkalleen koko yön emmekä tulleet Yarmouth'iin, ennenkuin kello
yhdeksän tai kymmenen aamulla. Minä katsoin ulos nähdäkseni Mr.
Barkis'ia, mutta hän ei ollut siellä; vaan hänen sijassaan lihava,
ahdashenkinen, iloiselta näyttävä, vähäläntä vanha mies, jolla oli
mustat vaatteet, ruosteen-väriset pienet nauharuusut housujen polvessa,
mustat sukat ja leveälierinen hattu, tuli puhkuen vaunujen akkunan luo
ja sanoi:
"Master Copperfield?"
"Niin, Sir".
"Tahdotteko tehdä hyvin ja tulla kanssani, nuori Sir", arveli hän, ovea
avaten, "niin saan huvin viedä teidät kotiin".
Minä laskin käteni hänen käteensä, kummastellen, kuka hän oli, ja me
astuimme yhdessä soukalle kadulle erään puodin luo, jonka ylipuolella
oli kirjoitettuna: _Omer, Verkakauppias, Räätäli, Rihmanmyyjä,
Hautajaishankkija_ &c. Se oli kapea ja tukehuttava, vähäinen puoti
täynnänsä kaikenlaisia vaatteita, valmiita ja puolivalmiita, tähän
luettuna akkunallinen majavan-nahkaisia sekä herras- että naishattuja.
Me menimme vähäiseen, puodintakaiseen huoneesen, jossa näimme kolmen
nuoren tytön ompelevan mustaa kangasta, jota oli suuri pankko pöydällä
ja josta pieniä palasia ja leikelmiä oli levinnyt yliympäri lattiaa.
Hauska valkea paloi pesässä, ja rasittava haju lähti lämpimästä,
mustasta silkkiharsosta -- minä en tietänyt silloin, mistä haju tuli,
mutta tiedän nyt.
Nuot kolme nuorta tyttöä, jotka näyttivät olevan hyvin ahkerat ja
iloiset, nostivat ylös päätänsä, katsellaksensa minua, ja jatkoivat
sitten työtänsä. Tik, tik, tik. Samaan aikaan kuului jostakin
verstaasta toiselta puolelta pihaa akkunan alta säännöllinen kalke,
joka piti jonkunlaista tahtia: Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat,
ilman mitään vaihetusta.
"No!" sanoi johdattajani yhdelle näistä kolmesta nuoresta tytöstä.
"Kuinka työsi edistyy, Minnie?"
"Me olemme valmiit, kun tulee aika koettaa", vastasi tämä iloisesti
ylös katsahtamatta. "Älkäät peljätkö, isä".
Mr. Omer otti leveälierisen hattunsa päästään, kävi istumaan ja
huohotti. Hän oli niin lihava, että hänen täytyi huohottaa vähä aika,
ennenkuin hän kykeni sanomaan:
"Se on hyvä".
"Isä!" sanoi Minnie leikillisesti. "Mikä pyöriäinen teistä paisuu!"
"Niin, minä en tiedä, mistä se tulee, rakkaani", vastasi hän, miettien
sitä. "Ei paljon puutu, että olen semmoinen".
"Te olette niin tyvenmielinen, näettekö", lausui Minnie. "Te ette pane
mitään pahaksenne".
"Ei auta olla toisenlainen, rakas lapseni", sanoi Mr. Omer.
"Ei", vastasi hänen tyttärensä. "Me olemme kaikki iloista väkeä täällä,
kiitos Jumalan! Emmekö ole, isä?"
"Minä toivon niin, rakkaani", lausui Mr. Omer. "Koska taas saan
hengitetyksi, luulen, että otan mittaa tästä nuoresta pojasta.
Tahtoisitteko käydä kanssani puotiin, Master Copperfield?"
Mr. Omer'in pyynnöstä astuin minä hänen edellään; ja näytettyään
minulle verkapankon, jota hän kiitti erinomaisen hienoksi sekä liian
hyväksi murhevaatteiksi paitsi vanhempien jälkeen, otti hän mittaa
minusta ja pani sen kirjaan. Sillä aikaa kuin hän teki tätä, johdatti
hän minun huomiotani tavara-varastoonsa ja muutamiin muoteihin, jotka,
niinkuin hän sanoi, olivat "juuri alkaneet", ja muutamiin muihin
muoteihin, joitten hän sanoi "juuri loppuneen".
"Ja tämän kautta kadotamme sangen usein paljon rahaa", lausui Omer.
"Mutta muodit ovat niinkuin inhimilliset olennot. Ne alkavat, ei kukaan
tiedä milloin, miksi taikka kuinka; ja ne loppuvat, ei kukaan tiedä
milloin, miksi taikka kuinka. Kaikki on minun mielestäni niinkuin
elämä, jos katselee sitä tältä kannalta".
Minä olin liian surullinen keskustelemaan tätä kysymystä, johon kenties
en olisi missään tilassa pystynyt; ja Mr. Omer saatti minut takaisin
vierashuoneesen, hengittäin työläästi matkalla.
Tuosta hän huusi oven takaa vähäisiä taita-niskasportaita alaspäin:
"tuokaat ylös tee ja voileivät!" Vähän ajan perästä, jona minä istuin
ja katselin ympärilleni, ajatellen itsekseni ja kuunnellen neulomista
huoneessa sekä sitä nuottia, jota kalkutettiin pihan toisella puolella,
ilmestyivät nämät tarjottimella ja näyttivät olevan minulle aiotut.
"Minä olen tuntenut teidät", lausui Mr. Omer, tarkastettuaan minua
muutamia minuteja, joitten kuluessa en ollut tehnyt suurta lovea
aamiaiseen, sillä nuot mustat kankaat veivät ruokahaluni, "minä olen
tuntenut teidät kauan aikaa, nuori ystäväni".
"Oletteko, Sir?"
"Koko elämänne ajan", vastasi Mr. Omer. "Minun sopii sanoa, jo ennen
sitä. Minä tunsin isänne ennen teitä. Hän oli viisi jalkaa ja puoli
kymmenettä tuumaa pitkä, ja hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa
maata".
"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat", kuului pihan toiselta
puolelta.
"Hän sai osakseen viisikolmatta jalkaa maata, jos hän sai täyttä
tuumaakaan", lausui Mr. Omer hupaisesti. "Se oli joko hänen pyynnöstään
taikka äitinne määräyksestä; minä olen unhottanut, kumman".
"Tiedättekö, kuinka pikkuveljeni voi, Sir?" kysyin minä.
Mr. Omer pudisti päätänsä.
"Rat-tat-tat, Rat-tat-tat, Rat-tat-tat".
"Hän on äitinsä sylissä", lausui hän.
"Voi pikkuista raukkaa! Onko hän kuollut?"
"Älkäät laskeko sitä sydämellenne kovemmin, kuin täytyy", sanoi Mr.
Omer. "Niin. Pikku lapsi on kuollut".
Haavani aukenivat jälleen tästä sanomasta. Minä jätin tuskin kosketetun
aamiaiseni, menin pois ja nojasin päätäni toista pöytää vastaan, joka
oli vähäisen huoneen nurkassa ja jonka Minnie nopeasti tyhjensi, etten
kyynelilläni tahraisi siihen asetettua murhepukua. Hän oli sievä,
hyvänluontoinen tyttö ja pyyhki pois hiukset silmiltäni lempeällä,
ystävällisellä kädellä; mutta hän oli suuresti iloissaan sen vuoksi,
että hän oli melkein päättänyt työnsä, vieläpä hyvään aikaan, ja hän
oli aivan toisenlainen, kuin niinä.
Ennen pitkää kalke lakkasi, ja kauniin-näköinen, nuori mies tuli pihan
poikki huoneesen. Hänellä oli vasara kädessään, ja hänen suunsa oli
täynnä pieniä nauloja, joita hänen täytyi poimia ulos, ennenkuin hänen
oli mahdollista puhua.
"No, Joram!" lausui Mr. Omer. "Kuinka sinun työsi käy?"
"Kaikki hyvin", vastasi Joram. "Se on tehty, Sir".
Minnie punehtui hiukan, ja molemmat toiset tytöt hymyilivät keskenänsä.
"Kuinka! sinä teit siis työtä kynttilän valolla eilen illalla, kun minä
olin klubissa? Eikö niin?" kysyi Omer, ummistaen toista silmäänsä.
"Niin", vastasi Joram. "Koska sanoitte, että, jos kaikki valmistuisi,
meidän sopisi tehdä pieni huvimatka ja yhdessä lähteä tuonne, Minnien
ja minun -- ja teidän".
"Ohoh! minä luulin jo, että jättäisitte minut kokonaan pois", lausui
Mr. Omer, nauraen, siksi kuin hän alkoi yskiä.
"Koska olitte niin hyvä ja sanoitte sillä tapaa", jatkoi nuori mies,
"ryhdyin minä työhön voimani takaa, näette. Tahdotteko nyt tulla ja
lausua ajatuksenne siitä?"
"Kyllä", vastasi Mr. Omer, nousten. "Tahtoisitteko, ystäväni", ja hän
pysähtyi ja kääntyi minun puoleeni, "nähdä teidän --"
"Ei, isä", keskeytti Minnie.
"Minä arvelin, että se olisi hauskaa hänelle, lapseni", sanoi Mr. Omer.
"Mutta sinä olet ehkä oikeassa".
Minä en voi sanoa, kuinka tiesin, että se oli kalliin, kalliin äitini
arkku, jota he menivät katsomaan. Minä en ollut koskaan kuullut
semmoista tehtävän; minä en ollut koskaan, tietääkseni, nähnyt mitään
semmoista; mutta kalkkeen kestäessä joutui mieleeni, mikä se oli; ja
kun nuori mies astui sisään, olen varma, että tiesin, mitä hän oli
puuhannut.
Koska työ nyt oli päättynyt, harjasivat ne molemmat tytöt, joitten
nimiä minä en ollut kuullut, tilkut ja säikeet vaatteistansa ja menivät
puotiin siivoamaan sitä ja odottamaan ostajia. Minnie jäi panemaan
kokoon, mitä olivat ommelleet, ja latomaan sitä kahteen koriin. Tätä
hän teki polvillansa, hyräillen jotakin hilpeätä, pikkuista laulua.
Joram, jota minä päätin hänen rakastajaksensa, tuli sisään ja sieppasi
(hän ei näyttänyt ensinkään huolivan läsnä-olostani) suudelman tytöltä,
kun tämä laitteli myttyänsä, ja sanoi, että isä oli mennyt kääsyjä
noutamaan, ja että hänen itse täytyi tehdä kiirettä ja hankkia itsensä
valmiiksi. Sitten hän taas meni ulos; ja nyt Minnie pani sormistimensa
ja saksensa plakkariinsa, pisti silmineulan, musta lanka päässä,
näppärästi rintaansa ja puki somasti yllensä päällysvaatteensa oven
takana olevan vähäisen peilin edessä, jossa minä näin hänen
tyytyväisten kasvojensa kuvautuvan.
Kaikki nämät minä näin, kun istuin pöydän ääressä nurkassa, käsi
poskella ajatellen sangen erilaisia asioita. Kääsyt tulivat pian puodin
eteen, ja kun olivat panneet korit ensiksi niihin, pantiin minä
toiseksi, ja nuot kolme seurasivat. Minä muistan kääsyjä jonkunlaisiksi
puoli-kääsykärryiksi ja puoli-pianovankkureiksi. Ne olivat maalatut
mustanpuuhavalla värillä, ja musta, pitkähäntäinen hevonen veti niitä.
Meillä oli kaikilla yltäkyllin tilaa.
Minä en luule, että minusta on koskaan eläessäni tuntunut niin
kummalliselta (minä olen ehkä viisaampi nyt), kuin silloin, kuin olin
heidän kanssaan ja muistin, mitä he olivat työskennelleet, ja näin,
kuinka he iloitsivat matkasta. Minä en ollut suuttunut heille; minä
pikemmin pelkäsin heitä, ikäänkuin olisin ollut heitetty semmoisten
olentojen joukkoon, joitten kanssa minulla ei ollut mitään yhteyttä
luonnon puolesta. He olivat hyvin virkoiset. Vanha mies istui edessä,
ajaen, ja molemmat nuoret hänen takanansa, ja milloin hyvänsä hän
puhutteli heitä, nojasivat he eteenpäin, toinen toiselta ja toinen
toiselta puolelta hänen pulleita kasvojaan, ja olivat erinomaisen
kohteliaat hänelle. He olisivat puhuneet minunkin kanssani; mutta minä
peräydyin heistä ja mietiskelin itsekseni nurkassani. Heidän
lemmentekonsa ja lystillisyytensä, vaikk'ei se suinkaan ollut meluavaa
laatua, vieroitti minua heistä, ja minä melkein ihmettelin, että he
eivät saaneet mitään rangaistusta sydämensä kovuudesta.
Kun he siis pysähtyivät hevostansa syöttämään ja itsekin söivät ja
joivat ja riemuitsivat, en minä voinut koskea mihinkään, johon he
koskivat, vaan pidin paastoani rikkomatta. Ja kun saavuimme kotiini,
laskeusin alas kääsyjen takaa niin nopeasti, kuin mahdollista, etten
olisi heidän seurassaan noitten juhlallisten akkunain edessä, jotka
katselivat minua, niinkuin ummistetut silmät, jotka ennen olivat
kirkkaat. Ja voi, kuinka vähän minun oli ollut tarve ajatella, mikä,
kotiin tullessani, liikuttaisi minua -- kun näin äitini huoneen akkunan
ja tämän vieressä sen, joka parempina päivinä oli ollut minun!
Minä olin Peggotyn sylissä, ennenkuin ehdin portille, ja hän vei minut
sisään. Hänen surunsa puhkesi ilmi, kun hän ensin näki minut; mutta hän
hillitsi sitä pian ja puhui kuiskaamalla ja käveli niin hiljaisesti,
kuin kuollutta olisi saattanut häiritä. Hän ei ollut maannut vuoteessa,
havaitsin minä, moneen aikaan. Hän istui ja valvoi vielä tämän yön.
Niin kauan kuin hänen rakas emäntä parkansa oli maan päällä, sanoi hän,
ei hän tahtonut koskaan luopua hänestä.
Mr. Murdstone ei ottanut ensinkään huomataksensa minua, kun tulin
vierashuoneesen, jossa hän oli, vaan istui valkean ääressä
nojatuolissaan, ääneti itkien ja miettien. Miss Murdstone, joka
toimitti jotakin kirjeillä ja papereilla peitetyn kirjoituspulpettinsa
luona, ojensi minulle kylmät hyppysensä ja kysyi minulta rautaisella
kuiskauksella, oliko minusta otettu mittaa murhevaatteisin.
Minä vastasin: "on".
"Entä paitasi", lausui Miss Murdstone; "oletko tuonut ne kotiin?"
"Olen, Ma'am. Minä olen tuonut kaikki vaatteeni kotiin".
Tässä oli koko se lohdutus, jonka hänen lujuutensa salli minulle. Minä
en epäile, että häntä suuresti huvitti, kun hän tämmöisessä
tilaisuudessa sai asettaa näkyviin itsehillintöänsä, joksi hän nimitti
sitä, ja lujuuttansa ja mielenvoimaansa ja tervettä järkeänsä ja koko
tuota epäystävällisten ominaisuuksiensa pirullista luetteloa. Hän
ylpeili erittäinkin käytöllisestä taipumuksestaan ja näytti tätä nyt
sillä, että hän muutti kaikki kynäksi ja läkiksi eikä antanut minkään
liikuttaa itseänsä. Koko tämän päivän loppupuolen ja aamusta iltaan
saakka jälestäpäin istui hän pulpetin edessä, levollisesti pärskyttäen
kovalla pännällään ja puhutellen kaikkia samalla järkähtämättömällä
kuiskeella. Hän ei koskaan höllittänyt yhtäkään jäntärettä
kasvoissansa, ei liennyttänyt säveltäkään äänessänsä eikä rypistänyt
hituakaan vaatteistaan.
Hänen veljensä tarttui välisti johonkin kirjaan, mutta ei lukenut sitä
koskaan minun nähteni. Hän avasi sen, selaili sitä, ikäänkuin hän olisi
lukenut, mutta pysyi tuntikauden lehteä kääntämättä, pisti sen sitten
pois ja käveli edestakaisin huoneessa. Minun oli tapa istua kädet
ristissä ja katsella häntä ja lukea hänen askeleitansa tunti toisensa
perästä. Hän puhutteli aivan harvoin sisartansa eikä koskaan minua. Hän
näytti olevan ainoa levoton kappale, paitsi kellot, koko hiljaisessa
huoneessa.
Näinä päivinä hautajaisten edellä näin minä varsin vähän Peggotysta,
paitsi että portaita ylös ja alas astuessani aina tapasin hänet likeltä
sitä huonetta, jossa äitini ja hänen pikku lapsensa lepäsivät, ja
paitsi että hän tuli luokseni joka ilta ja istui vuoteeni päänpuolella,
siksi kuin nukuin. Päivä taikka pari ennen maahanpaniaisia -- minä
luulen, että se oli päivä taikka pari, mutta minä tiedän, että mieleni
hämmentyy tämän raskaan ajan suhteen, jonka edistymistä ei mikään
merkinnyt -- vei hän minut tuohon huoneesen. Minä muistan vaan, että
valkoisen peitteen alla vuoteella, jonka ympäri kaikki oli sievän
puhdasta ja raitista, näytti minusta se juhlallinen hiljaisuus, joka
vallitsi asunnossa, makaavan ruumistuneena; ja että, kun hän tahtoi
vienosti vetää peitettä pois, minä huusin: "voi, ei, ei!" ja pidätin
hänen kättänsä.
Jos hautajaiset olisivat olleet eilen, en muistaisi niitä tarkemmin.
Yksin parhaan vierashuoneen ilmakin, kun menin sisään ovesta, loistava
valkea, karaffien hohtava viini, lasien ja talrikkien kuvat, leivoksien
hieno, suloinen lemu, Miss Murdstone'n puvun haju ja meidän mustat
vaatteet -- kaikki muistuu mieleeni. Mr. Chillip on huoneessa ja tulee
puhuttelemaan minua.
"Ja kuinka Master David voi?" kysyy hän ystävällisesti.
Minä en voi sanoa hänelle: aivan hyvin. Minä ojennan hänelle käteni,
jota hän pitää omassa kädessään.
"Voi minua!" lausuu Mr. Chillip, leppeästi hymyillen, samalla kuin
jotakin kiiltää hänen silmissään. "Nuoret ystävämme kasvavat suuriksi
ympärillämme. He kasvavat, ettemme tunne heitä enää, Ma'am?"
Tämä on Miss Murdstone'lle, joka ei vastaa mitään. "Suuri edistyminen
tässä, Ma'am?" sanoo Mr. Chillip. Miss Murdstone vastaa ainoastaan
otsansa rypistämisellä ja juhlallisella pään nyykähyksellä; Mr. Chillip
menee hämmentyneenä nurkkaan, kulettaen minua muassaan, eikä avaa
suutansa enää.
Minä huomaan tämän, koska huomaan kaikki, mitä tapahtuu, ei sen vuoksi,
että huolin itsestäni taikka olen huolinut, siitä kuin tulin kotiin. Ja
nyt kello alkaa soida, ja Mr. Omer ja lisäksi toinen tulevat
järjestämään meitä. Niinkuin Peggotty oli kertonut minulle kauan aikaa
sitten, järjestettiin ne, jotka saattoivat isäni samaan hautaan, tässä
samassa huoneessa.
Tässä on Mr. Murdstone, meidän naapurimme Mr. Grayper, Mr. Chillip ja
minä. Kun astumme ulos asunnosta, ovat kantajat ja heidän taakkansa
puutarhassa; ja he käyvät edellämme polkua alaspäin ja jalavien ohitse
ja portin läpi ja kirkkomaalle, jossa olen niin usein kesä-aamuisin
kuullut lintujen laulavan.
Me seisomme haudan ympärillä. Tämä päivä näyttää minusta
toisenlaiselta, kuin mikään muu päivä, eikä valolla ole sama väri, vaan
synkempi. Nyt vallitsee juhlallinen hiljaisuus, jonka olemme tuoneet
kotoa sen kanssa, joka lepää mullassa; ja kun seisomme avopäin, kuulen
papin äänen, joka soi kaukaiselta taivasalla, mutta kuitenkin selvästi
eroitetaan, lausuvan: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra!"
Silloin kuulen nyyhkytyksiä; ja eriksensä muista katselioista näen tuon
hyvän ja uskollisen palvelian, jota kaikista ihmisistä maan päällä
rakastan kaikkein enimmin ja jolle, lapsellinen sydämeni ilmoittaa sen,
Herra eräänä päivänä on sanova: "Sinä olet tehnyt hyvin".
Tässä vähäisessä joukossa on useita kasvoja, joita tunnen; kasvoja,
joita tunsin kirkossa, kun omat kasvoni aina kummastelivat siellä;
kasvoja, jotka ensiksi näkivät äitini, kun hän tuli kylään nuoruuden
kukoistuksessaan. Minä en huoli niistä -- minä en huoli mistään muusta,
kuin surustani -- vaan kuitenkin näen ja tunnen heidät kaikki; ja
kaukana muitten takana havaitsen Minnien katselevan ja tuon tuostakin
luovan silmänsä lemmittyynsä, joka seisoo likellä minua.
Kaikki on ohitse, multa on luotu takaisin ja me käännymme palataksemme
kotiin. Edessämme seisoo asuntomme niin sievänä ja muuttumattomana,
niin likeisesti mielessäni yhdistyneenä tuohon nuoreen ajatukseen
siitä, mikä on mennyt, että kaikki suruni ovat olleet vähäpätöisiä sen
surun rinnalla, jonka se herättää. Mutta he vievät minut muassaan; Mr.
Chillip puhuttelee minua; kun tulemme kotiin, kastelee hän vähän
huuliani vedellä; ja kun pyydän häneltä lupaa lähteä ylös huoneeseni,
laskee hän naisen lempeydellä minut menemään.
Kaikki nämät, sanon minä, ovat eilispäivän tapauksia. Myöhempien
päivien tapaukset ovat ajauneet minulta sille rannalle, jossa kaikki
unhotetut asiat ilmestyvät jälleen, mutta tämä kohoo niinkuin korkea
kallio valtamerestä.
Minä tiesin, että Peggotty tulisi luokseni huoneeseni. Hetken
sabbatin-hiljaisuus (päivä oli niin sunnuntain kaltainen! minä olen
unhottanut mainitsemasta sitä) oli sovelias meille molemmille. Hän
istui viereeni vähäiselle vuoteelleni; ja pitäen kiinni kädestäni ja
välisti nostaen sitä huulillensa ja välisti silitellen sitä käsillänsä,
niinkuin hän olisi viihdyttänyt pikku veljeäni, kertoi hän minulle
omalla tavallansa kaikki, mitä hänellä oli kerrottavaa sen johdosta,
mikä oli tapahtunut.
"Hän ei ollut terve", lausui Peggotty, "moneen aikaan. Hän oli levoton
mielessänsä eikä onnellinen. Kun hänen pikku lapsensa syntyi, luulin
ensiksi, että hän paranisi, mutta hän kävi heikommaksi ja riutui vähän
joka päivä. Hän tahtoi mielellänsä istua yksinään, ennenkuin hänen
pikku lapsensa tuli mailmaan, ja silloin hän itki; mutta jälestäpäin
oli hänen tapa laulaa sille -- niin lauhkeasti, että kerta, kun kuulin
häntä, ajattelin, että se oli niinkuin joku ääni ylhäällä ilmassa, joka
kohosi yhä korkeammalle".
"Minä luulen, että hän viime aikoina alkoi käydä aremmaksi ja
pelokkaammaksi; ja että kova sana oli niinkuin isku hänelle. Mutta hän
oli aina sama minua kohtaan. Hän ei koskaan muuttunut typerän
Peggottynsa suhteen, ei muuttunut suloinen tyttöni".
Tähän Peggotty pysähtyi ja taputti lempeästi kättäni hiukan aikaa.
"Viimeinen kerta, kuin näin hänet semmoisena, kuin hän oli ennen, oli
se ilta, jolloin te tulitte kotiin, herttaiseni. Sinä päivänä, kuin
lähditte pois, sanoi hän minulle: 'minä en saa koskaan enää nähdä
sydänkäpyäni. Joku asia sanoo minulle sen, ja sanoo totta, minä tiedän
sen'".
"Hän koetti tämän jälkeen näyttää iloiselta; ja monta kertaa, kuin he
sanoivat hänelle, että hän oli ajattelematon ja kevytmielinen, antoi
hän heidän luulla sitä; mutta kaikki tämä oli jo mennyttä. Hän ei
koskaan jutellut puolisollensa, mitä hän oli jutellut minulle -- hän
pelkäsi sanomasta sitä kenellekään muulle -- ennenkuin eräänä iltana
vähän toista viikkoa, ennenkuin se tapahtui, jolloin hän sanoi hänelle:
'ystäväni, minä luulen, että pian lähden täältä'".
"'Sydämeni on nyt huojentunut painostansa, Peggoty'", sanoi hän
minulle, kun sinä iltana laskin hänet hänen vuoteesensa. "'Puolisoni on
uskova sitä yhä enemmän, raukka, joka päivä vähän aikaa eteenpäin; ja
silloin kaikki on oleva ohitse. Minä olen kovasti väsynyt. Jos tämä on
unta, istu luonani, sillä aikaa kuin nukun; älä jätä minua. Jumala
siunatkoon molempia lapsiani! Jumala varjelkoon ja suojelkoon isätöntä
poikaani!'"
"Minä en koskaan jättänyt häntä tämän jälkeen", lausui Peggotty. "Hän
puhui usein noitten molempien kanssa alikerroksessa -- sillä hän
rakasti heitä; hän ei hennonut olla ketään rakastamatta, joka oli hänen
ympärillänsä -- mutta kun he menivät pois hänen vuoteensa vierestä,
kääntyi hän aina minun puoleeni, ikäänkuin olisi ollut lepoa, missä
Peggotty oli, eikä hän koskaan saanut unta muulla lailla".
"Viimeisenä iltana suuteli hän minua ja sanoi: 'jos pikku lapseni
kuolisi myöskin, Peggotty, anna heidän panna se syliini ja haudata
meidät yhdessä'. (Niin tehtiin; sillä tuo vähäinen raukka eli vaan
päivän hänen jälkeensä). 'Anna kalliin poikani seurata meitä
lepopaikkaamme', hän lausui, 'ja sano hänelle, että hänen äitinsä,
tässä maatessaan, siunasi häntä, ei yhtä kertaa, vaan tuhansia'".
Hän vaikeni taas ja taputti vielä kerran lempeästi kättäni.
"Oli aivan myöhään illalla", jatkoi Peggotty, "kun hän pyysi minulta
jotakin juotavaa; ja kun hän oli saanut sitä, hymyili se kallis olento
niin kärsivällisesti ja kauniisti minulle".
"Päivä oli koittanut ja aurinko nousi, kun hän kertoi minulle, kuinka
hyvä ja huolikas Mr. Copperfield aina oli ollut hänelle ja kuinka hän
oli ollut malttavainen hänen kanssaan ja sanonut hänelle, kun hän
epäili itseänsä, että rakastava sydän oli parempi ja voimallisempi,
kuin viisaus, ja että hän oli onnellinen mies hänen sydämensä kautta.
'Rakas Peggottyni', lausui hän silloin, 'siirrä minut vähän likommäksi
itseäsi', sillä hän oli varsin heikko. 'Laske rakas käsivartesi kaulani
alle', sanoi hän, 'ja käännä minut itseäsi kohden, sillä sinun kasvosi
taantuvat niin kauas minusta, ja minä tahtoisin, että ne ovat likellä'.
Minä asetin hänet, niinkuin hän tahtoi; ja, oi Davy! se hetki oli
tullut, jolloin minun ensimäiset jäähyväissanani teille toteutuivat --
jolloin hän oli iloinen laskemaan pää raukkansa typerän, häijyn, vanhan
Peggottynsa käsivarrelle -- ja hän kuoli, niinkuin lapsi, joka on
mennyt nukuksiin!"
Näin päättyi Peggotyn kertomus. Siitä hetkestä asti, kuin kuulin äitini
kuolemasta, en ollut kertaakaan enää ajatellut häntä semmoiseksi, kuin
hän viime aikoina oli ollut Tästä hetkestä saakka hän mielessäni oli
vaan tuo varhaisimpien muistojeni äiti, jonka oli tapa kiertää vaaleita
kiharoitaan moneen kertaan sormensa ympärille ja tanssia minun kanssani
hämärässä vierashuoneessa. Mitä Peggotty nyt oli jutellut minulle, ei
sekään millään lailla johdattanut minua takaisin myöhempiin aikoihin,
vaan päinvastoin juurrutti entistä kuvaa mieleeni. Se lienee
kummallista, mutta se on totta. Kuolemassansa muutti hän takaisin
levolliseen, häiritsemättömään nuoruuteensa ja peräytti koko muun ajan.
Se äiti, joka makasi haudassa, oli lapsuuteni äiti; tuo pikkuinen
olento hänen sylissään olin minä itse, niinkuin kerta olin ollut,
ijäksi hiljentyneenä hänen rinnallansa.