Lupa-aikani. Varsinkin eräs onnellinen iltapuoli.
Kun ennen päivän valjettua saavuimme siihen ravintolaan, johon
postivaunut pysähtyivät, mutta joka ei ollut se ravintola, jossa
ystäväni kyyppäri eli, saatettiin minä sievään, vähäiseen
makuuhuoneesen, jonka ovelle oli maalattu: _Delfini_. Minun oli,
muistaakseni, vilu, vaikka minulle oli annettu kuumaa teetä ison
valkean edessä alikerroksessa; ja minä olin hyvin iloinen, kun sain
heittäytyä Delfinin vuoteesen, kääriä Delfinin peiton pääni ympäri ja
mennä nukuksiin.
Mr. Barkis'in, ajomiehen, oli määrä käydä tiedustelemassa minua aamulla
kello yhdeksän. Minä nousin kello kahdeksalta, hiukan horroksissa
lyhyen yöleponi vuoksi, ja olin valmis häntä varten ennen määrä-aikaa.
Hän vastaanotti minua aivan niinkuin ei viittä minutia olisi kulunut
siitä, kuin viimein olimme yhdessä, ja niinkuin minä olisin vaan
pistäynyt hotellissa kuutta pennyä särkemässä taikka jossakin muussa
semmoisessa asiassa.
Heti kuin minä ja arkkuni olimme kärryillä ja ajomies sijallansa, vei
tuo laiska hevonen meidät kaikki pois tavallista kulkuansa.
"Te näytätte hyvin kauniilta, Mr. Barkis", sanoin minä, arvellen, että
hän olisi mielissään siitä tiedosta.
Mr. Barkis hieroi poskeansa hiansuullaan ja katseli sitten
hiansuutansa, niinkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin
kasvojensa kukoistuksesta siinä; mutta ei osoittanut muulla tavalla
huolivansa tästä sievistelystäni.
"Minä olen ajanut asianne, Mr. Barkis", lausuin minä; "minä kirjoitin
Peggotylle".
"Ah!" sanoi Mr. Barkis.
Mr. Barkis näytti jurolta ja vastasi kuivankiskoisesti.
"Eikö se ollut oikein, Mr. Barkis?" kysyin minä vähän epäiltyäni.
"No, ei", vastasi Mr. Barkis.
"Eikö sanoma ollut oikea?"
"Sanoma oli ehkä oikea kyllä", lausui Mr. Barkis; "mutta siihen asia
päättyikin".
Koska en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, toistin minä uteliaasti: "asia
päättyi, Mr. Barkis?"
"Siitä ei tullut sen enempää", selitti hän, katsellen sivullepäin
minuun. "Ei tullut mitään vastausta".
"Vastausta siis odotettiin, eikö niin, Mr. Barkis?" lausuin minä,
avaten silmiäni, sillä uusi valo koitti nyt minulle.
"Kun joku sanoo, että häntä haluttaa", arveli Mr. Barkis, kääntäen
silmiänsä verkalleen minuun jälleen, "tietää se, että hän odottaa
vastausta".
"No, Mr. Barkis?"
"No", vastasi Mr. Barkis, luoden silmänsä takaisin hevosen korviin;
"tuo mies on odottanut vastausta aina siitä saakka."
"Oletteko ilmoittanut sitä hänelle, Mr. Barkis?"
"E-en", murisi Mr. Barkis, vähän mietittyään. "Minä en ole saanut
mitään kutsumusta tulla ilmoittamaan sitä hänelle. _Minä_ en aio
ilmoittaa sitä hänelle".
"Tahtoisitteko, että minä teen sen, Mr. Barkis?" kysyin minä
epäileväisesti.
"Saatte ilmoittaa hänelle, jos tahdotte", lausui Mr. Barkis, taas
pitkäänsä katsellen minua, "että Barkis odotti vastausta. Te sanotte --
mikä hänen nimensä onkaan?"
"Hänen nimensä?"
"Ah!" sanoi Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä.
"Peggotty".
"Ristimänimi vai sukunimi?" kysyi Mr. Barkis.
"No, ei se ole hänen ristimänimensä. Hänen ristimänimensä on Clara".
"Sekö se on?" sanoi Mr. Barkis.
Hän näytti saavan äärettömiä ajattelemisen aiheita tästä seikasta ja
istui miettien ja viheltäen itsekseen pitkän ajan.
"No!" jatkoi hän viimeiseltä. "Te sanotte: 'Peggotty! Barkis odottaa
vastausta'. Hän ehkä sanoo: 'vastausta mihin?' Te sanotte: 'siihen,
mitä minä ilmoitin hänelle'. 'Mitä se on?' sanoo hän. 'Barkis'ia
haluttaa', sanotte te".
Tämän erittäin nerokkaan ehdoituksen jälkeen tokaisi Mr. Barkis minua
kyynäspäällänsä, että oikein rupesi kylkeäni pistämään. Tuosta hän
entisellä tavallansa nojautui hevostansa kohden eikä viitannut sen
koommin tähän aineesen, paitsi että hän puolen tunnin jälkeen otti
liidunpalasen plakkaristansa ja kirjoitti kärryjen teltakattoon "Clara
Peggotty" -- silminnähtävästi yksityiseksi muistutukseksi itseänsä
varten.
Voi, millä oudoilla tunteilla matkustin kotiin, kun se ei ollut mikään
koti, ja huomasin, että jokainen esine, jota katselin, muistutti minua
siitä onnellisesta, vanhasta kodista, joka oli niinkuin unelma, jota en
saanut milloinkaan enää nähdä! Ne päivät, joina äitini ja Peggotty ja
minä olimme kaikki kaikissa toisillemme eikä löytynyt ketään, joka
astui meidän väliimme, nousivat niin surullisesti eteeni tiellä,
etten varmaan tiedä, olinko iloinen pääsemään sinne -- en varmaan
tiedä, enkö mieluisammin olisi pysynyt poissa ja unhottanut sitä
Steerforth'in seurassa. Mutta tiellä minä olin; ja ennen pitkää
saavuin kartanomme luo, jossa alastomat, vanhat jalavat vääntelivät
monia käsiänsä valjussa talvi-ilmassa ja tuuli lennätteli vanhojen
peltovareksen-pesien riepaleita.
Ajomies nosti alas arkkuni puutarhan portin viereen ja jätti minut.
Minä astuin pitkin polkua rakennusta päin, tähystellen ylös akkuniin ja
peläten joka askeleelta, että näkisin Mr. Murdstone'n tai Miss
Murdstone'n katsovan vihaisesti ulos jostakin niistä. Ei mitään kasvoja
kuitenkaan ilmestynyt; ja koska nyt olin tullut rakennuksen luo ja
tiesin, kuinka kolkuttamatta sai oven auki ennen pimeätä, menin sisään
hiljaisilla, pelon-alaisilla askelilla.
Jumala tietää, kuinka aikainen se muisto lienee ollut, joka heräsi
minussa, kun, astuessani eteiseen, kuulin äitini äänen vanhasta
vierashuoneesta. Hän lauloi paraikaa jotakin matalalla sävelellä. Minä
olin, luullakseni, maannut hänen sylissään ja kuullut hänen laulavan
tällä tapaa itselleni, kun olin aivan pikkuinen lapsi. Nuotti oli uusi
minulle, vaan kuitenkin se oli niin vanha, että se täytti sydämeni
partaan tasalle; niinkuin ystävä, joka palaa, kauan poissa oltuaan.
Minä päätin siitä hiljaisesta ja miettivästä tavasta, jolla äitini
hyräili lauluansa, että hän oli yksinään, ja astuin varovasti
huoneesen. Äitini istui valkean edessä, imettäen pientä lasta, jonka
laihaa kättä hän piti kaulaansa vastaan. Hän oli luonut silmänsä
alaspäin lapsen kasvoihin ja istui ja lauleskeli sille. Minä olin sen
verran oikeassa, ettei hänellä ollut mitään muuta seuraa.
Minä puhuttelin häntä ja hän kavahti ylös, huudahtaen. Mutta minut
nähdessään nimitti hän minua kalliiksi Davyksensa, omaksi pojakseen! Ja
astuen puolen matkaa huoneen poikki kohdatakseen minua, laski hän
polvillensa lattialle, suuteli minua, painoi pääni alas poveansa kohden
likelle sitä pientä olentoa, jonka pesä oli siinä, ja nosti sen kättä
ylös minun huulilleni.
Minä soisin, että olisin kuollut. Minä soisin, että olisin kuollut
silloin, semmoiset tunteet sydämessäni! Minä olisin ollut soveliaampi
taivaalle, kuin olen ikinä sen jälkeen ollut.
"Se on sinun veljesi", sanoi äitini, hyväillen minua. "Davy, minun
kaunis poikani! Minun lapsi parkani!" Sitten hän suuteli minua
suutelemistaan ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri. Tässä asemassa
hän oli, kun Peggotty tuli sisään juosten ja kohahti alas lattialle
viereemme ja pyöri, kuin hullu, meidän molempien ympärillä neljänneksen
tunnin aikaa.
Näytti siltä, kuin minua ei olisi odotettu niin pian, sillä ajomies oli
tullut paljon ennen tavallista aikaansa. Näytti myöskin siltä, kuin Mr.
ja Miss Murdstone olisivat lähteneet vieraisille naapuriin eivätkä
saapuisi kotiin ennenkuin illalla. Minä en ollut ensinkään rohjennut
toivoa tätä. Minä en ollut ensinkään ajatellut mahdolliseksi, että me
kolme saisimme kerran vielä olla häiritsemättä yhdessä; ja minusta
tuntui sinä hetkenä, kuin entiset päivät olisivat palanneet.
Me söimme päivällisiä yhdessä valkean ääressä. Peggotty oli läsnä
palvellaksensa meitä, mutta äiti ei sallinut hänen tehdä sitä, vaan
pakoitti häntä syömään meidän kanssamme. Minulla oli oma, vanha
talrikkini, johon oli ruskealla värillä maalattu sotalaiva täysissä
purjeissa ja jota Peggotty oli tallettanut jossakin koko ajan, jona
minä olin ollut poissa, eikä olisi tahtonut särjetyksi, sanoi hän,
vaikka olisi saanut sata puntaa. Minulla oli oma, vanha mukini, johon
oli piirretty David, ja oma, vanha, vähäinen veitseni ja kahvelini,
jotka eivät pystyneet mihinkään.
Kun istuimme pöydässä, luulin saaneeni suotuisan tilaisuuden puhua Mr.
Barkis'ista Peggotylle. Mutta ennenkuin olin päättänyt, mitä minulla
oli kertomista hänelle, alkoi hän nauraa ja heitti esiliinansa
kasvojensa yli.
"Peggotty!" lausui äitini. "Mikä nyt on?"
Peggotty vaan nauroi enemmän ja piti esiliinaansa tiheästi kasvojensa
yli, kun äitini koetti vetää sitä pois, ja istui niinkuin hänen päänsä
olisi ollut säkissä.
"Mitä sinä teet, sinä houkkio?" kysyi äitini nauraen.
"Hiiteen koko mies!" huudahti Peggotty. "Hän tahtoo naida minut".
"Se olisi sangen hyvä kauppa sinulle; eikö olisi?" lausui äitini.
"No! Sitä en tiedä", sanoi Peggotty. "Älkäät kysykö minulta. Minä en
tahtoisi häntä, vaikka hän olisi kullasta. Enkä minä tahtoisi ketään
muutakaan".
"No, miks'et siis ilmoita sitä hänelle, sinä naurettava otus?" arveli
äitini.
"Ilmoita sitä hänelle", vastasi Peggotty, katsoen ulos esiliinastaan.
"Hän ei ole koskaan puhunut sanaakaan siitä minulle. Hänellä on parempi
järki. Jos hän uskaltaisi hiiskua sanaakaan siitä minulle, löisin häntä
vasten kasvoja".
Hänen omat kasvonsa olivat niin punaiset, etten ollut koskaan nähnyt
niitä eikä mitään muita kasvoja, luullakseni, niin punaisina; mutta hän
peitti ne kohta taas muutamiksi minuteiksi kerrallaan, kun häntä rupesi
liiaksi naurattamaan; ja kahden kolmen tämmöisen kohtauksen jälkeen
jatkoi hän päivällistänsä.
Minä huomasin, että, vaikka äitini hymyili, kun Peggotty katseli häntä,
hän kävi yhä totisemmaksi ja miettivämmäksi. Minä olin alusta
havainnut, että hän oli muuttunut. Hänen kasvonsa olivat vielä hyvin
kauniit, mutta ne näyttivät surusta hiutuneilta ja liian hienoilta; ja
hänen kätensä oli niin laiha ja vaalea, että se oli minusta melkein
kuultava. Mutta se muutos, jota nyt tarkoitan, tuli vielä näitten
lisäksi: se oli hänen käytöksensä, joka kävi levottomaksi ja
vavahtelevaksi. Viimeiseltä hän lausui, ojentaen kättänsä ja laskien
sitä hellästi vanhan palveliansa kädelle:
"Rakas Peggotty, sinä et mene miehelle?"
"Minäkö. Ma'am?" vastasi Peggotty, tuijotellen. "Jumala siunatkoon
teitä, en!"
"Ei piakkoin?" lausui äitini lempeästi.
"Ei koskaan!" huusi Peggotty.
Äitini tarttui hänen käteensä ja sanoi:
"Älä jätä minua, Peggotty. Pysy minun luonani. Ehkä sitä ei kestä niin
kauan. Mihin minä joutuisin ilman sinutta!"
"Minäkö jättää teitä, rakkaani!" huudahti Peggotty. "Ei, vaikka saisin
koko mailman, saatikka hänen vaimoksensa ruvetakseni. No, mistä tämä on
joukahtanut teidän typerään, pieneen päähänne?" -- Sillä Peggotyn oli
ennen tapa välisti puhutella äitiäni, niinkuin lasta.
Mutta äitini ei vastannut, paitsi että hän kiitti häntä, ja Peggotty
jatkoi, puhuen omalla tavallansa:
"Minäkö jättää teitä? Minä luulen näkeväni itseni. Peggotty mennä pois
teidän luotanne? Minä tahtoisin tavata häntä siinä yrityksessä! Ei, ei,
ei", lausui Peggotty, ravistaen päätänsä ja pannen käsivartensa
ristiin; "ei mar, rakkaani. Se ei ole sen vuoksi, että puuttuisi
muutamia kissoja, jotka olisivat varsin hyvillänsä, jos hän menisi,
mutta tätä mielihyvää he eivät saa. Pitää tehdä kiusaa heille. Minä
pysyn teidän luonanne, siksi kuin minusta tulee äreä, nenäkäs, vanha
eukko. Ja kun olen liian kuuro ja liian rampa ja liian sokea ja liian
mukeltava hampaitten puutteesta, etten kelpaa mihinkään, ei edes
jankutettavaksi, silloin menen Davyn luo ja pyydän, että hän ottaa
minut luoksensa".
"Ja minä, Peggotty", sanon minä, "ihastun, kun saan nähdä sinut, ja
otan sinut vastaan, niinkuin kuningattaren".
"Jumala siunatkoon hellää sydäntänne!" huusi Peggotty. "Minä tiedän,
että teette sen!" Ja hän suuteli edeltäpäin otsaani, kiitollisesti
tunnustaen vieraanvaraisuuttani. Sitten hän taas peitti päänsä
esiliinallansa ja purskahti uudestaan nauruun Mr. Barkis'in tähden.
Sitten hän otti lapsen vähäisestä kehdosta ja hoiteli sitä. Sitten hän
riisui päivällispöydän; sitten hän tuli sisään, toinen lakki päässä ja
ompelurasia, kyynärämitta ja vahanpalanen muassaan, aivan samalla
tavalla, kuin ennen.
Me istuimme valkean ympäri ja haastelimme hupaisesti. Minä kerroin
heille, kuinka ankara opettaja Mr. Creakle oli, ja he surkuttelivat
minua kovasti. Minä juttelin heille, kuinka oivallinen poika Steerforth
oli ja kuinka hän suojeli minua, ja Peggotty sanoi, että hän astuisi
vaikka parikymmentä penikulmaa, saadaksensa nähdä häntä. Minä otin
pikku lapsen syliini, kun se heräsi, ja tuudittelin sitä. Ja kun se
uudestaan nukkui, hiivin vanhan, kauan sitten heitetyn tapani mukaan
äitini viereen, istuin syleillen häntä, nojasin pientä punaista
poskeani hänen olkapäähänsä ja tunsin kerran vielä, kuinka hänen
kauniit hiuksensa levisivät minun ylitseni -- niinkuin enkelin siipi,
muistan ajatelleeni -- ja olin sangen onnellinen.
Kun istuin sillä tapaa ja katselin valkeaan ja näin kaikenlaisia kuvia
hehkuvissa hiilissä, luulin melkein jo, etten ollut koskaan ollut
poissa; että Mr. ja Miss Murdstone olivat tämmöisiä kuvia ja
katoisivat, kun valkea alkoi sammua; ja ettei ollut mitään muuta
todellista minun muistoissani, kuin äitini, Peggotty ja minä itse.
Peggotty parsi yhtä sukkaa niin kauan, kuin hän näki, ja sitten hän
istui, sukka vedettynä vasempaan käteensä, niinkuin hansikka, ja neula
oikeassa, valmiina uudestaan pistelemään, milloin hyvänsä valkea
liehahti palamaan. Minä en voi ymmärtää, kenenkä sukkia hän aina parsi
taikka mistä semmoinen loppumaton joukko parsittavia sukkia lienee
tullut. Aikaisimmasta lapsuudestani asti näyttää hän minusta yhä vaan
askaroinneen tämänlaisessa käsityössä eikä koskaan missään muussa.
"Minä kummastelen", lausui Peggotty, joka välisti yhtäkkiä rupesi
kummastelemaan mitä oudoimpia asioita "mihin Davyn isotäti on
joutunut?"
"Herranen aika, Peggotty!" muistutti äitini, keskeyttäen jotakin
haaveksimistaan, "mitä joutavia sinä puhut!"
"Mutta minä kummastelen sitä todellakin, Ma'am" sanoi Peggotty.
"Mikä on lennättänyt semmoisen henkilön päähäsi?" kysyi äitini. "Eikö
löydy muita mailmassa, joita sopisi ajatella?"
"Minä en tiedä, mistä se tulee", arveli Peggotty, "jollei siitä, että
olen tyhmä, mutta minun pääni ei voi koskaan noukkia ylös ja valita
väkeänsä. He tulevat ja menevät, ja he ovat tulematta ja menemättä,
aivan niinkuin tahtovat. Minä kummastelen, mihin hän on joutunut?"
"Kuinka järjetön sinä olet, Peggotty", vastasi äitini. "Luulisi
melkein, että tahtoisit häntä toistamiseen käymään täällä".
"Jumala varjelkoon!" huudahti Peggotty.
"No, älä siis puhu niin ikäviä asioita, niin olet kiltti", lausui
äitini. "Miss Betsey on epäilemättä sulkenut itsensä taloonsa
merenrannikolla ja pysyy siellä. Ei ole missään tapauksessa luultavaa,
että hän koskaan enää häiritsee meitä".
"Ei!" mietti Peggotty. "Ei, ei se olekaan luultavaa. -- Minä
kummastelen, jättäisikö hän, jos hän kuolisi, Davylle mitään?"
"Jumala armahtakoon minua, Peggotty", vastasi äitini, "kuinka mieletön
sinä olet! vaikka tiedät, että hän suuttui jo siitä, että tämä kallis
poika raukka ollenkaan syntyi!"
"Luullakseni hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi", arveli
Peggotty.
"Miksi hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi?" kysyi äitini
jokseenkin tuikeasti.
"Nyt, kun hän on saanut veljen, sitä minä tarkoitan", lausui Peggotty.
Äitini alkoi heti itkeä ja kummasteli, kuinka Peggotty rohkeni sanoa
mitäkään semmoista.
"Niinkuin tämä pikkuinen viaton raukka kehdossansa olisi koskaan tehnyt
mitään pahaa sinulle taikka kenellekään muulle, sinä kateellinen
olento!" hän sanoi. "Parempi olisi, että menisit Mr. Barkis'ille,
ajomiehelle. Miks'et mene?"
"Minä tekisin Miss Murdstone'n onnelliseksi, jos menisin", arveli
Peggotty.
"Kuinka paha sisu sinulla on, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä kadehdit
Miss Murdstone'a niin, kuin mikään naurettava olento ikinä voi
kadehtia. Sinä tahtoisit pitää avaimia itse ja antaa ulos kaikki, mitä
tarvitaan, luulen minä? Minä en ihmettele, vaikka kadehtisitkin.
Kuitenkin tiedät, että hän tekee sitä vaan sulasta hyvyydestä ja mitä
parhaissa aikomuksissa! Sinä tiedät, että hän tekee niin, Peggotty --
sinä tiedät sen hyvin".
Peggotty mutisi jotakin, joka kuului: "järveen parhaat aikomukset!" ja
jotakin muuta, joka kuului siltä, kuin olisi noita parhaita aikomuksia
ollut vähän liiaksi.
"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sinä häijy ihminen", lausui äitini.
"Minä ymmärrän sinut, Peggotty, täydellisesti. Sinä tiedät, että minä
ymmärrän, ja minua kummastuttaa, ettet punehdu, kuin tuli. Mutta yksi
kysymys erältänsä. Miss Murdstone'sta on nyt kysymys, Peggotty, etkä
sinä pääse siitä. Etkö ole kuullut hänen monta monituista kertaa
sanovan, että hän katsoo minua liian ajattelemattomaksi ja liian --"
"Kauniiksi", keksi Peggotty.
"No niin", vastasi äitini, puoleksi nauraen, "ja jos hän on kyllin
yksinkertainen sanomaan sitä, sopiiko syyttää minua siitä?"
"Ei kukaan sano, että sopii", lausui Peggotty.
"Ei, niin minä toivon!" vastasi äitini. "Etkö ole kuullut hänen monta
monituista kertaa sanovan, että hän tämän vuoksi tahtoo säästää minulta
koko joukon huolia, joihin minä, hänen luullaksensa, en ole omainen ja
joihin en itsekään, totta puhuen, luule kelpaavani; ja eikö hän ole
ylhäällä varhain myöhään ja juokse edestakaisin lakkaamatta -- ja
eikö hän tee kaikenlaisia ja koperoitse jos jossakin komerossa,
hiilikuopissa ja varahuoneissa, ja tiesi missä, joka ei suinkaan liene
aivan hauskaa -- ja tahdotko viitata siihen, ettei tässä ole
minkäänlaista alttiiksi antaumista?"
"Minä en viittaa mihinkään", lausui Peggotty.
"Sinä viittaat, Peggotty", vastasi äitini. "Sinä et tee koskaan mitään
muuta, paitsi kun olet askareissasi. Aina sinä viittailet. Sinä
riemuitset viittauksistasi. Ja kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä
aikomuksista --"
"Minä en ole koskaan puhunut niistä", sanoi Peggotty.
"Ei, Peggotty", vastasi äitini, "mutta sinä viittasit häneen. Sitä minä
juuri vastikään sanoin sinulle. Se on sinun pahin puolesi. Sinä
_tahdot_ viittailla. Minä sanoin vastikään, että ymmärsin sinut, ja
sinä näet, että minä ymmärrän. Kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä
aikomuksista ja olet halveksivinasi niitä (sillä minä en usko, että
todella sydämestäsi halveksit niitä, Peggotty), olet sinä varmaan yhtä
vakuutettu, kuin minä, kuinka hyvät ne ovat, ja kuinka ne kaikissa ovat
hänen kehoittimensa. Jos hän näyttääkin olleen ankarana eräälle
henkilölle, Peggotty -- sinä ymmärrät ja, niinkuin tiedän, Davy
myöskin, etten tarkoita ketään läsnä-olevaa -- on se ainoastaan sen
vuoksi, että hän luulee, että se on tämän henkilön hyväksi. Hän
tietysti rakastaa tätä henkilöä minun tähteni ja tarkoittaa
menetyksellään vaan tämän henkilön hyvää. Hän kykenee paremmin
päättämään siitä, kuin minä; sillä minä tiedän varsin hyvin, että minä
olen heikko, kevytmielinen, tyttömäinen olento, mutta hän luja,
totinen, vakava mies. Ja hän näkee", lausui äitini, samalla kuin
kyynelet, jotka hänen hellä luontonsa synnytti, vuotivat hänen
poskillensa, "hän näkee paljon vaivaa minun tähteni; ja minun tulee
olla hyvin kiitollinen hänelle ja hyvin alamainen hänelle yksin
ajatuksissanikin; ja kun en ole, Peggotty, kiusaan ja soimaan itseäni,
ja epäilen omaa sydäntäni enkä tiedä, mitä tehdä".
Peggotty istui, leuka sukan lapaa vastaan, ja katseli ääneti valkeaan.
"Mutta, Peggotty", sanoi äitini, muuttaen ääntänsä, "älkäämme riidelkö
keskenämme, sillä minä en kestäisi sitä. Sinä olet minun vilpitön
ystäväni, minä tiedän sen, jos minulla on mitään ystävää mailmassa. Kun
nimitän sinua naurettavaksi olennoksi taikka harminkappaleeksi taikka
joksikin tällaiseksi, Peggotty, tarkoitan vaan, että sinä olet minun
vilpitön ystäväni, ja olet aina ollut aivan siitä illasta saakka, kuin
Mr. Copperfield ensiksi toi minut kotiin tänne ja sinä tulit ulos
portille ottamaan vastaan minua".
Peggotty ei viivyttänyt vastaustansa ja vahvisti ystävyyden liiton
sillä, että hän pani parastansa minua syleillessänsä. Minä käsitin
luullakseni jo siihen aikaan vähän tämän keskustelun oikeata luontoa;
mutta nyt olen varma siitä, että tuo hyvä olento aloitti sitä ja otti
itse osaa siihen ainoastaan sen vuoksi, että äitini saisi virvoittaa
itseänsä niillä vähäisillä vastaväitöksillä, joihin hän oli
ruvennut. Tuuma oli tehokas; sillä minä muistan, että äitini näytti
levollisemmalta loppupuolen iltaa ja että Peggotty vähemmin piti häntä
silmällä.
Kun olimme juoneet teemme ja tuhka oli luotu ylös ja kynttilät
niistetyt, luin minä entisten aikojen muistoksi Peggotylle yhden luvun
krokotiilikirjasta -- hän veti sen esiin plakkaristansa: minä en tiedä,
oliko hän pitänyt sitä siellä siitä saakka -- ja sitten puhuimme Salem
House'sta, joka saatti ajatukseni takaisin Steerforth'iin, joka oli
minun pää-aineeni. Me olimme sangen onnelliset, eikä tämä ilta, joka
oli viimeinen laatuansa ja määrätty ijäksi päättämään tätä elämäni
jaksoa, koskaan mene minun muistostani.
Kello oli melkein kymmenen, ennenkuin kuulimme pyörien äänen. Me
nousimme nyt kaikki ylös ja äitini sanoi hätäisesti, että, koska oli
niin myöhäistä ja Mr. ja Miss Murdstone tahtoivat, että nuoret panivat
aikaisin maata, minun ehkä oli paras lähteä levolle. Minä suutelin
häntä ja menin heti ylikerrokseen, kynttilä kädessä, ennen kuin he
tulivat sisään. Kun astuin ylös makuuhuoneeseni, jossa olin ollut
vankeudessa, tuntui lapsellisesta mielestäni niinkuin he olisivat
tuoneet muassaan kylmän tuulenviiman, joka puhalsi pois vanhan,
ystävällisen tunteen, niinkuin höyhenen.
Minusta tuntui hyvin vastenmieliseltä mennä alas syömään einettä
aamulla, kosk'en ollut yhtään nähnyt Mr. Murdstonea sen päivän jälkeen,
kuin tein tuon muistettavan rikokseni. Koska se kuitenkin oli tehtävä,
menin minä alas, kun olin ensin pari kolme kertaa yrittänyt eteenpäin
ja yhtä monta kertaa puolitiestä varpaillani juossut takaisin omaan
kammiooni, ja ilmestyin vierashuoneessa.
Hän seisoi selkä päin valkeata ja Miss Murdstone valmisti paraikaa
teetä. Hän katseli minua vakaasti, kun astuin sisään, mutta ei
osoittanut vähimmälläkään tavalla että hän tunsi minut.
Hetken hämillä oltuani menin hänen luoksensa ja sanoin: "minä pyydän
teiltä anteeksi, Sir. Minä olen kovin suruissani siitä, mitä tein, ja
toivon, että annatte minulle anteeksi".
"Minä kuulen ilolla, että olet suruissasi, David", hän vastasi.
Se käsi, jonka hän ojensi minulle, oli sama, johon olin purrut. Minä en
voinut pidättää silmiäni tuokioksi kääntymästä erääsen, siinä olevaan,
punaiseen pilkkuun; mutta se ei ollut niin punainen, kuin miksi minä
kävin, kun havaitsin hänen kasvojensa synkän katseen.
"Kuinka jaksatte, Ma'am", sanoin minä Miss Murdstone'lle.
"Voi minua!" huokaili Miss Murdstone, antaen minulle teelastan
sormiensa asemesta. "Kauanko lupa-aikaa kestää?"
"Kuukauden, Ma'am".
"Mistä lukien?"
"Tästä päivästä, Ma'am".
"No!" lausui Miss Murdstone. "_Yksi_ päivä on siis mennyt".
Hän piti tällä tapaa lukua lupapäivistä ja lykkäsi pois joka aamu yhden
päivän aivan samalla tavalla. Hän teki sitä vihaisesti, siksi kuin hän
tuli kymmeneen asti, mutta, kun hän kerran pääsi kahden numeron
lukuihin, muuttui hän toivokkaammaksi ja, sitä myöden kuin aika
edistyi, leikilliseksikin.
Juuri tänä ensimäisenä päivänä olin kyllä onneton kauheasti
säikähyttämään häntä, vaikk'ei hän ylimalkain ollut taipusa tämmöiseen
heikkouteen. Minä tulin siihen huoneesen, jossa hän ja äitini istuivat;
ja kun pikku lapsi (joka oli vaan muutaman viikon vanha) oli äitini
sylissä, otin minä sen hyvin varovasti käsiini. Yhtäkkiä Miss Murdstone
kirkaisi niin, että olin lapsen pudottamallani.
"Rakas Jane'ni!" huusi äitini.
"Suuri Jumala, Clara, ettekö näe?" huudahti Miss Murdstone.
"Näe mitä, rakas Jane'ni?" kysyi äitini; "missä?"
"Hän on ottanut sen!" huusi Miss Murdstone. "Poika on ottanut pikku
lapsen!"
Miss Murdstone oli kangistunut kauhusta, mutta tointui sen verran, että
hän syöksähti minua vastaan ja sieppasi lapsen sylistäni. Tämän jälkeen
hän kuitenkin kävi niin hermottomaksi ja kipeäksi, että heidän täytyi
antaa hänelle kirsikkaviinaa. Hän kielsi minua juhlallisesti, kun hän
virkistyi, milloinkaan ja milläkään syyllä koskemasta veljeeni; ja äiti
parkani, jolla, minä näin sen, oli toinen mieli, vahvisti nöyrästi
kiellon, sanoen: "epäilemättä olette oikeassa, rakas Jane'ni".
Toisella kertaa, kun me kolme olimme yhdessä, oli juuri sama rakas
pikku lapsi -- se oli todella rakas minulle äitimme vuoksi -- viaton
syy, että Miss Murdstone kovasti suuttui. Äitini, joka oli katsellut
sen silmiä, kun se makasi hänen sylissään, sanoi:
"Davy! tule tänne!" ja katseli minun silmiäni.
Minä näin, että Miss Murdstone laski helmensä luotaan.
"Minä sanon", lausui äitini lempeästi, "että ne ovat aivan yhtäläiset.
Minä luulen, että ne ovat minun. Minä luulen, että niillä on minun
silmieni väri. Mutta kummallisen yhtäläiset ne ovat".
"Mitä puhutte, Clara?" sanoi Miss Murdstone.
"Rakas Jane'ni", sammalsi äitini, vähän pelästyneenä siitä karkeasta
äänestä, jolla tämä kysymys tehtiin. "Minä havaitsin, että lapsen ja
Davyn silmät ovat aivan yhtäläiset".
"Clara!" lausui Miss Murdstone, nousten vihaisesti, "te olette välisti
täydellinen houkkio".
"Rakas Jane'ni", muistutti äitini.
"Täydellinen houkkio", lausui Miss Murdstone. "Kuka muu rupeisi
vertaamaan veljeni lasta teidän poikaanne? He eivät ole ensinkään
yhdennäköisiä. He ovat aivan erinäköisiä. He ovat toisenmuotoisia
kaikissa kohden. Minä toivon, että he aina pysyvät semmoisina. Minä en
tahdo istua tässä tuommoisia vertauksia kuuntelemassa". Sillä puheella
meni hän ulos ja paiskasi oven kiinni perästään.
Lyhyesti, minä en ollut Miss Murdstone'n suosikki. Lyhyesti, minä en
ollut siellä kenenkään ihmisen, ei edes oma suosikkini; sillä ne, jotka
rakastivat minua, eivät uskaltaneet osoittaa sitä, ja ne, jotka eivät
rakastaneet minua, osoittivat sitä niin selvästi, että itse hyvin
tunsin, kuinka aina näytin kankealta, taitamattomalta ja untelolta.
Minä tunsin, että minä rasitin heitä yhtä paljon, kuin he rasittivat
minua. Jos tulin johonkin huoneesen, jossa he olivat, ja he puhuivat
keskenänsä ja äitini näytti iloiselta, levisi kohta joku tuskan pilvi
hänen kasvoillensa, kun minä ilmestyin. Jos Mr. Murdstone oli parhaalla
tuulellansa, ehkäisin minä häntä. Jos Miss Murdstone oli pahimmalla
tuulellansa, kiihoitin vaan häntä. Minä havaitsin kyllä, että äitini
aina oli uhrina; että hän pelkäsi puhutella minua taikka olla
ystävällinen minulle, jottei hän, sitä tehdessään, jollakin lailla
loukkaisi heitä ja saisi nuhteita jälestäpäin; ettei hän ainoastaan
itse alinomaa pelännyt, että hän itse loukkaisi heitä, vaan myöskin,
että minä loukkaisin, sekä levottomasti piti vaaria heidän katseistaan,
kun minä vaan liikahdin. Sentähden päätin pysyä niin paljon, kuin
mahdollista, poissa heidän tieltänsä; ja monena talvisena hetkenä
kuulin kirkonkellon lyövän, kun vähäisessä päällystakissani istuin
kolkossa makuuhuoneessani ja ahkerasti luin jotakin kirjaa.
Iltaisin menin toisinaan istumaan Peggotyn luo kyökkiin. Siellä minun
oli mukava olla enkä pelännyt olemasta semmoisena, kuin olin. Mutta
vierashuoneessa eivät hyväksyneet näitä turvapaikkoja kumpaakaan.
Siellä vallitseva kiusaamisen halu teki lopun molemmista. Minua
pidettiin vielä tarpeellisena äiti raukkani kasvattamiseksi eikä
sallittu, että olin poissa, koska olin yksi hänen koetuskivistänsä.
"David", lausui Mr. Murdstone kerta, kun minä päivällisten jälkeen
aioin tapani mukaan lähteä huoneesta; "minä huomaan surukseni, että
sinulla on jörömäinen luonto".
"Kärrykäs, kuin karhu!"' sanoi Miss Murdstone.
Minä seisoin paikallani, pää alaspäin.
"Nyt, David", lausui Mr. Murdstone, "on jörömäinen, uppiniskainen
luonto pahin kaikista".
"Ja poika on kaikista semmoisista luonnoista, joita minä koskaan olen
nähnyt", muistutti hänen sisarensa, "kaikkein kovin ja jäykin.
Luullakseni tekin, rakas Clarani, huomaatte sen?"
"Minä pyydän teiltä anteeksi, rakas Jane'ni", lausui äitini, "mutta
oletteko aivan varma siitä -- minä tiedän, että annatte minulle
anteeksi, rakas Jane'ni -- että ymmärrätte Davya?"
"Minä häpeisin vähän itseäni, Clara", vastasi Miss Murdstone, "jollen
ymmärtäisi tätä poikaa taikka mitä poikaa hyvänsä. Minä en väitä, että
olen teräväsilmäinen, mutta minä toivon, että minulla on tavallinen
järki".
"Epäilemättä, rakas Jane'ni", arveli äitini, "on teillä hyvin tarkka
ymmärrys --"
"Mitä vielä! Älkäät sanoko sitä, Clara", keskeytti Miss Murdstone
äkäisesti.
"Mutta minä olen varma asiasta", jatkoi äitini; "ja jokainen tietää
sen. Minä hyödyn siitä itse niin paljon ja monella lailla -- ainakin
minun tulee hyötyä -- ettei kukaan voi olla enemmän vakuutettuna siitä,
kuin minä; ja sentähden aina epäilen itseäni, kun puhun, minä takaan
sen teille".
"Sanokaamme, etten ymmärrä tätä poikaa, Clara", vastasi Miss Murdstone,
järjestäen noita vähäisiä renkaita ranteissansa. "Myöntäkäämme, jos
suvaitsette, etten minä ymmärrä häntä ollenkaan. Hän on liian syvä
minulle. Mutta ehkä veljeni äly pystyy hiukan tutkimaan hänen
luonnettansa. Ja minä luulen, että veljeni juuri aikoi puhua tästä
asiasta, kun me -- vähän sopimattomasti -- keskeytimme häntä".
"Minä luulen, Clara", lausui Mr. Murdstone matalalla, totisella
äänellä, "että löytyy parempia ja tasapuolisempia tuomareita
tämmöisessä kysymyksessä, kuin sinä".
"Edvard", vastasi äitini arasti, "sinä olet paljon parempi tuomari
kaikissa kysymyksissä, kuin minä luulen olevani. Sekä sinä että Jane
olette. Minä sanoin vaan --"
"Sinä sanoit vaan jotakin velttoa ja ajattelematonta", hän vastasi.
"Älä koeta tehdä sitä uudestaan, rakas Clarani, vaan tarkastele
käytöstäsi".
Äitini huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi vastannut: "niin, rakas
Edvard'ini", mutta hän ei puhunut mitään ääneen.
"Minä sanoin, David, että surukseni huomaan", lausui Mr. Murdstone,
kääntäen päätänsä ja silmiänsä valjusti minua kohden, "että sinulla on
jörömäinen luonto. Minä en voi sietää, että tämmöinen luonto kehkeytyy
minun silmieni alla, niin etten yritä sitä parantamaan. Sinun täytyy
koettaa, Sir, muuttaa sitä. Meidän täytyy koettaa muuttaa sitä
sinulle".
"Minä pyydän anteeksi teiltä, Sir", sopersin minä. "Minä en ole koskaan
tahtonut olla jörömäinen, siitä kuin palasin".
"Älä turvaa valheesen, Sir!" vastasi hän niin kiivaasti, että näin
äitini ehdottomasti ojentavan ulos vapisevaa kättänsä, ikäänkuin
välittääksensä. "Sinä olet jörömäisyydessäsi vetäynyt pois omaan
huoneesesi. Sinä olet pysynyt omassa huoneessasi, kun sinun olisi
pitänyt olla täällä. Sinä tiedät nyt kerrallaan, että minä tahdon, että
olet täällä eikä siellä. Lisäksi, että minä vaadin kuuliaisuutta. Sinä
tunnet minut, David. Minä tahdon niin".
Miss Murdstone päästi käheän naurun.
"Minä vaadin kunnioittavaista, nöyrää ja altista käytöstä itseäni
kohtaan", hän jatkoi, "ja Jane Murdstone'a kohtaan ja äitiäsi kohtaan.
Minä en salli, että lapsi mielivaltaisesti karttaa tätä huonetta,
niinkuin se olisi saastutettu. Istu alas".
Hän käski minua, niinkuin koiraa, ja minä tottelin, niinkuin koira.
"Yksi seikka vielä", hän lausui. "Minä huomaan, että olet mieltynyt
alhaiseen ja halpaan seuraan. Sinä et saa seurustella palkollisten
kanssa. Kyökki ei paranna sinua missään niissä useissa suhteissa,
joissa tarvitset parannusta. Tuosta naisesta, joka yllyttää sinua, minä
en puhu mitään -- koska sinulla, Clara", kääntyen matalammalla äänellä
äitini puoleen, "vanhan tuttavuuden ja kauan pidettyjen oikkujen
vuoksi, on jonkunlainen hellyys hänen suhteensa, josta et vielä ole
päässyt".
"Se on eriskummainen sokeus!" huudahti Miss Murdstone.
"Minä sanon vaan", jatkoi Mr. Murdstone, puhutellen minua, "etten
hyväksy, että rakastat semmoista seuraa, kuin Mistress Peggotyn, ja
että sinun pitää luopua siitä. Nyt, David, sinä ymmärrät minut ja
tiedät, mikä seuraus on, jollet tarkasti noudata tahtoani".
Minä tiesin sen hyvin -- paremmin ehkä, kuin hän luuli, sitä myöden
kuin asia koski äiti parkaani -- ja minä tottelin häntä tarkasti. Minä
en peräytynyt enään omaan huoneeseni; minä en turvannut enää
Peggottyyn; vaan istuin väsyneenä vierashuoneessa päivät päätänsä,
odottaen illan tuloa ja maatapanon aikaa.
Mikä ikävä pakko, kun täytyi tuntikausia istua samassa asemassa,
peläten liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa, ettei Miss Murdstone
valittaisi levottomuuttani (niinkuin hän vähimmästä syystä teki), ja
varoen kääntämästä silmäänsä, ettei se kohtaisi jotakin paheksivaa
taikka tarkastavaa katsetta, joka keksisi uusia moittimisen syitä
silmistäni! Mikä tuskallinen unteluus, kun täytyi istua ja kuunnella
kellon tikitystä; katsella Miss Murdstone'n vähäisiä, kiiltäviä
teräshelmiä, kun hän pujotti niitä nauhaan; kummastella, joutuisiko hän
koskaan naimisiin ja, jos niin, minkä onnettoman miehen kanssa; lukea
sarkoja kaminin-reunuksessa ja käyttäyttää silmiänsä kattoon pitkin
tapettien kiemuroita ja korkkiruuveja!
Mitkä yksinäiset kävelyt likaisilla kujilla pahassa talvisäässä, kun
kuljetin kaikkialla muassani tuota vierashuonetta ja siinä Mr. ja Miss
Murdstone'a: kauhea kuorma, jota minun täytyi kantaa, jonkunlainen
päivällinen painajainen, josta oli aivan mahdoton päästä, taakka, joka
raukaisi ja tylsytti ymmärrystäni!
Mitä aterioita minä söin äänetönnä ja hämmentyneenä, aina tuntien, että
oli yksi veitsi ja kahveli liikaa, ja ne minun, yksi ruokahalu liikaa,
ja se minun; yksi talrikki ja tuoli liikaa, ja ne minun; yksi henkilö
liikaa, minä itse.
Mimmoiset illat, kun kynttilät tuotiin sisään ja minun oli määrä ryhtyä
johonkin, mutta en tohtinut lukea mitään huvittavaa kirjaa, vaan mietin
jotakin kovapäistä, vieläpä kovempi-sydämistä luvunlaskun oppia; kun
painojen ja mittojen taulut alkoivat laulaa samalla nuotilla, kuin
"Rule Britannia" tai "Pois surut ja raskaat mielet", eivätkä tahtoneet
seisoa paikallansa opittavaksi, vaan menivät, pistäen iso-äitini äimää
poloisen pääni puhki, sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta!
Mihin haukotuksiin ja uinailuksiin minä vaivuin, vaikka kyllä koetin
olla varoillani; millä säpsähdyksellä minä heräsin salaisista
nukahuksista; mitä vastauksia minä en koskaan saanut niihin vähäisiin
muistutuksiin, joita harvoin tein; kuinka olin mielestäni niinkuin
tyhjä paikka, josta ei kukaan huolinut, vaan joka kuitenkin oli
jokaisen tiellä; mikä raskas lievitys se oli, kun kuulin Miss
Murdstone'n tervehtivän ensimäistä yhdeksän lyöntiä ja käskevän minua
menemään maata!
Näin lupapäivät hupenivat, siksi kuin se aamu tuli, jolloin Miss
Murdstone sanoi: "nyt on viimeinen päivä mennyt!" ja antoi minulle
lupa-aikani viimeisen teekupin.
Minä lähdin mielelläni. Minä olin vajonnut jonkunlaiseen huumaustilaan,
mutta virkistyin hiukan ja halusin tavata Steerforth'ia, vaikka kyllä
Mr. Creakle häämötti hänen takaansa. Taas Mr. Barkis ilmestyi portilla,
ja taas Miss Murdstone sanoi varoittavalla äänellänsä: "Clara!" kun
äitini notkistui minun puoleeni ja jätti minut hyvästi.
Minä suutelin häntä ja pikku veljeäni ja olin kovasti suruissani
silloin; mutta ei lähtöni vuoksi, sillä meidän välillämme oli juopa ja
jokapäiväinen ero. Eikä hänen syleilynsä, vaikka erinomaisen hellä, elä
muistossani niin vilkkaasti, kuin se tapaus, joka sitä seurasi.
Minä olin ajomiehen kärryillä, kun kuulin äitini huutavan itseäni. Minä
katsahdin taakseni ja hän seisoi yksinään puutarhan portilla, pitäen
pikku lastansa ylöspäin käsivarsillaan, että minä näkisin sen. Oli
kylmä, tyven ilma, eikä yksikään hius hänen päässään, eikä yksikään
laskos hänen vaatteissaan liikahtanut, kun hän kiinteästi katseli
minua, pitäen ylöspäin lastansa.
Niin hän katosi näkyvistäni. Semmoisena minä näin hänet jälestäpäin
unissani koulussa -- äänettömänä olentona, joka, istuen vuoteeni
vieressä, katseli minua samoilla hartailla kasvoilla ja piti ylöspäin
lastansa käsivarsillaan.