Ensimäinen lukukauteni Salem House'ssa.
Koulunkäynti alkoi täydellä todella seuraavana päivänä. Syvästi
vaikutti minuun, minä muistan sen, kun kouluhuoneen kohisevat äänet
yhtäkkiä vaikenivat, kuin kuolema, ja Mr. Creakle astui sisään
aamiaisen jälkeen ja seisoi oven suussa, katsellen meitä, niinkuin
jättiläinen sadussa katselee vankejansa.
Tungay seisoi Mr. Creakle'n vieressä. Hänellä ei ollut mielestäni
mitään syytä niin rajusti huutaa "hiljaa!" sillä ei pojista kukaan
hiiskunut mitään eikä hievahtanut paikaltansa.
Mr. Creakle nähtiin ja Tungay kuultiin puhuvan seuraavalla tavalla:
"Nyt, pojat, on uusi lukukausi. Pitäkäät huolta siitä, mitä toimitatte
tällä ajalla. Neuvoni on, että virkeästi ryhdytte läksyihinne, sillä
minä aion virkeästi ryhtyä rangaistukseen. Minä en aio helpoittaa. Se
ei auta, että hierotte itseänne; te ette voi hieroa pois niitä
merkkejä, joita minä annan teille. Nyt työhön, joka poika!"
Kun tämä kauhea alkupuhe oli ohitse, ja Tungay oli nilkuttanut ulos
jälleen, tuli Mr. Creakle siihen paikkaan, jossa minä istuin ja sanoi
minulle, että, jos minä olin mainio puria, hänkin oli mainio puria.
Sitten hän näytti minulle ruokokepin ja kysyi minulta, mitä _tästä_
hampaasta arvelin? Oliko se terävä hammas, hei? Oliko se kaksoishammas,
hei? Oliko sillä pitkä kärki, hei? Puriko se, hei? Puriko se?
jokaiselta kysymykseltä antoi hän minulle aika läimähyksen, että
väänneksin tuskasta. Näin minä sangen pian vihittiin Salem House'n
jäseneksi (niinkuin Steerforth sanoi), ja kiristettiin sangen pian
kyyneliä silmistäni.
Tällä en pyydä sanoa, että nämät olivat mitään erityisiä
kunnian-osoituksia, joita ainoastaan minulle jaettiin. Päinvastoin sai
suuri joukko pojista (erittäinkin pienemmät) niistä osansa, kun Mr.
Creakle kävi ympäri kouluhuonetta. Puoli kokonaisesta koululaitoksesta
väänneksi ja itki, ennenkuin päivän työ alkoi; ja kuinka paljon siitä
oli väänneksinyt ja itkenyt, ennenkuin päivän työ oli ohitse, sitä en
todella uskalla mainita, ettei luultaisi minun liioittelevan.
Minä en usko, että koskaan on löytynyt ketään ihmistä, jolla oli
enemmän iloa virastaan, kuin Mr. Creakle'llä, Poikien piekseminen oli
hänestä yhtä mieluisa, kuin kovan ruokahalun tyydyttäminen. Minä
tiedän, että hänen oli erittäin vaikea vastustaa lyllyräisiä poikia;
että oli jonkunlainen lumous semmoisissa, joka teki hänet levottomaksi,
siksi kuin hän oli pyältänyt ja merkinnyt niitä kunakin päivänä. Minä
olin itse lyllyräinen, ja minun on syytä tietää se. Kun ajattelen sitä
miestä nyt, kuohuu vereni häntä vastaan samalla tasapuolisella
harmilla, jota tuntisin, jos olisin voinut tietää kaikki hänestä, hänen
vallassansa koskaan olematta; mutta se kuohuu tulisesti, koska tiedän,
että hän oli kelvoton peto, jolla ei ollut enemmän oikeutta siihen
suureen luottamukseen, jota hänelle osoitettiin, kuin suur'amiralin tai
pääkenraalin virkaan: kumpaisessakin näissä viroissa olisi hän
luultavasti tehnyt äärettömän paljon vähemmän vahinkoa.
Me kurjat, vähäiset armottoman epäjumalan lepyttäjät, kuinka alhaiset
me olimme hänen edessään! Mikä astuminen ulos mailmaan se minusta nyt
on, takaisin katsoessani, kun olimme niin halvat ja nöyrät semmoiselle
miehelle, jolla oli hänen omituisuutensa ja vaatimuksensa!
Tässä istun pulpetin luona jälleen, pitäen vaaria hänen silmästänsä --
nöyrästi pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun hän linjoittaa
luvunlaskukirjaa toiselle uhrille, jonka käsiä juuri sama linjaali
vastikään on latistanut ja joka nenäliinallaan koettaa pyyhkiä pois
kipua. Minulla on paljon tekemistä. Minä en pidä vaaria hänen
silmästänsä laiskuudesta, vaan sen vuoksi, että luonnottomasti vetäydyn
sen puoleen, pelolla halaten tietää, mikä hänen lähin työnsä on ja
minunko on vuoroni kärsiä vai jonkun muun. Minun takanani kokonainen
rivi pieniä poikia katselee myöskin yhtä hartaasti häntä. Minä
luulen, että hän tietää sen, vaikka hän ei ole sitä tietävinänsä.
Hän kieristelee kasvojansa kauheasti, kun hän linjoittaa tuota
luvunlaskukirjaa; ja nyt hän luo silmänsä sivullepäin riviämme myöden
alas ja me notkistumme kaikki kirjojamme kohden ja vapisemme.
Silmänräpäys jälestäpäin katselemme häntä taas. Joku onneton, joka on
havaittu syylliseksi virheelliseen laskuun, lähestyy käskystä häntä.
Rikollinen änkyttää jotakin puollustuksekseen ja tunnustaa päättäneensä
tehdä paremmin huomenna. Mr. Creakle laskee jonkun pilapuheen,
ennenkuin hän lyö häntä, ja me nauramme sitä -- me viheliäiset, pienet
koirat, me nauramme, mutta kasvomme ovat harmaat, kuin tuhka, ja
sydämemme ovat vajonneet saappaisimme.
Tässä istun pulpetin luona jälleen eräänä helteisenä kesä-iltana.
Korvissani humisee ja suhisee, niinkuin pojat olisivat yhtä monta
lihakärpästä. Puoli-kylmä rasva ku'ottaa minua (me söimme päivällistä
tunti tai kaksi takaperin), ja pääni on raskas, kuin lyijy. Minä
antaisin koko mailman, kun vaan saisin nukkua. Minä istun ja katselen
Mr. Creakle'ä, räpyttäen silmiäni hänelle, kuin vähäinen tarhapöllö.
Kun uni valloittaa minut hetkeksi, haamottaa hän kuitenkin edessäni
torkuksissani, noita luvunlaskukirjoja linjoittaissaan, siksi kuin hän
hiljaisesti hiipii taakseni ja punaisella juomulla poikki selkäni
herättää minut selvempään tietoon itsestänsä.
Tässä olen leikkitanterella, ja Mr. Creakle lumoo yhä silmäni,
vaikk'en näe häntä. Se akkuna, jonka vieressä tiedän hänen syövän
päivällistänsä, edustaa häntä, ja minä katselen sitä hänen sijastaan.
Jos hän näyttää kasvonsa likellä sitä, saavat minun kasvoni rukoilevan
ja alamaisen muodon. Jos hän katsoo ulos siitä, pysähtyy rohkein poika
(paitsi Steerforth) keskellä huutoansa eli räikkinäänsä ja muuttuu
totiseksi. Eräänä päivänä särkee Traddles (kaikkein onnettomin poika
mailmassa) sattumalta tämän akkunan pallollansa. Minua värisyttää tänä
hetkenä, kun näen sen tapahtuvan ja tiedän, että pallo on poukahtanut
Mr. Creakle'n pyhään päähän.
Traddles parka! Kapeassa, taivaansinisessä puvussaan, joka teki hänen
käsivartensa ja säärensä Saksan makkaran tai hedelmäpuddingin
näköiseksi, oli hän kaikista pojista iloisin ja onnettomin. Häntä
kepitettiin aina -- minä luulen, että häntä kepitettiin jok'ikinen
päivä sillä lukukaudella, paitsi yksi lupamaanantai, jolloin häntä
hutkittiin ainoastaan linjaalilla molemmille käsille -- ja hän aikoi
aina kirjoittaa siitä sedällensä, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Hän
laski päänsä vähäksi aikaa pulpetia vastaan, virkistyi tavalla taikka
toisella, alkoi jälleen nauraa ja piirsi taulunsa luurankoja täyteen,
ennenkuin hänen silmänsä olivat kuivat. Ensiksi minä kummastelin, mitä
lohdutusta Traddles'illa oli luurankojen piirtämisestä, ja pidin häntä
vähän aikaa jonkunlaisena eremitinä, joka näitten kuolevaisuuden
vertauskuvien kautta muistutti itsellensä, ettei kepittämistä voinut
kestää ijankaikkisesti. Mutta luultavasti hän teki sitä vaan sen
vuoksi, että ne olivat helpot piirtää eivätkä tarvinneet mitään
kasvonjuonteita.
Hän oli oikein kunnon poika, tämä Traddles, ja arveli, että poikien
pyhin velvollisuus oli keskinäisesti auttaa toisiaan. Hän sai useasti
kärsiä tämän vuoksi, erittäinkin kerran, Kun Steerforth nauroi
kirkossa, mutta suntio luuli, että se oli Traddles, ja talutti hänet
ulos. Minä näen vielä, kuinka hän vartioittuna astuu pois ja seurakunta
pilkallisesti katselee häntä. Hän ei koskaan sanonut, kuka todellinen
pahantekiä oli, vaikka häntä seuraavana päivänä suomittiin siitä ja
häntä pidettiin vankeudessa niin monta tuntia, että, kun hän tuli ulos,
hänen latinainen sanakirjansa kihisi, kuin kirkkotarha, luurangoista.
Mutta hänellä oli palkintonsa. Steerforth sanoi, ettei Traddles ollut
mikään kielikello, ja tämä oli meidän kaikkien mielestämme korkein
kiitoslause. Minä puolestani olisin tahtonut kestää sangen kovia
(vaikka en ollut likimainkaan niin urhoollinen, kuin Traddles, enkä
liioin niin vanha), semmoista palkintoa saadakseni.
Elämäni suuria näkyjä oli se, kun sain nähdä Steerforth'in käsitysten
Miss Creakle'n kanssa käyvän kirkolle meidän edellämme. Minä en
katsonut Miss Creakle'ä pikku Em'lyn vertaiseksi kauneuden puolesta
enkä minä rakastanut häntä (minä en uskaltanut); mutta hän oli
mielestäni erinomaisen viehättävä nuori lady, joka hienon käytöksen
puolesta voitti kaikki. Kun Steerforth, valkoisiin housuihin puettuna,
kantoi hänen parasolliansa, tunsin minä itseni ylpeäksi siitä, että
olin tuttava Steerforth'in kanssa, ja uskoin, ettei Miss Creakle voinut
muuta, kuin kaikesta sydämestään jumaloita häntä. Mr. Sharp ja Mr. Mell
olivat molemmat arvokkaita henkilöitä minun silmissäni; mutta
Steerforth oli heidän rinnallansa niinkuin aurinko kahden tähden
rinnalla. Steerforth suojeli minua yhä ja oli varsin hyödyllinen
ystävä, kosk'ei kukaan tohtinut ahdistaa sitä, jota hän kunnioitti
suosiollansa. Hän ei voinut -- taikka hän ei ainakaan koettanut --
puollustaa minua Mr. Creakle'ä vastaan, joka oli kovin ankara minulle;
mutta milloin hyvänsä minua oli kohdeltu tavallista pahemmin, sanoi hän
aina minulle, että minä olisin tarvinnut vähän hänen rohkeudestaan sekä
ettei hän itsekään olisi kestänyt sitä, jolla hän mielestäni koetti
kehoittaa minua ja jota katsoin hyvin ystävällisesti tehdyksi hänen
puoleltaan. Mr. Creakle'n ankaruudesta oli yksi etu, mutta vaan yksi
etu. Hän huomasi, että plakatini oli hänen tiellänsä, kun hän astui
edestakaisin sen penkin takana, jossa minä istuin, ja ohitse mennessään
tahtoi sivahuttaa minua; tästä syystä se pian otettiin pois, enkä minä
nähnyt sitä sen koommin.
Satunnainen seikka lujitti Steerforth'in ja minun ystävyyttäni
semmoisella tavalla, joka täytti mieleni suurella ylpeydellä ja
tyytyväisyydellä, vaikka siitä välisti oli vähän haittaakin. Tapahtui
kerta, kun hän suvaitsi puhutella minua leikkitanterella, että minä
rohkenin huomauttaa, kuinka joku asia taikka ihminen -- minä en muista
nyt, mikä oli jonkun asian tai ihmisen kaltainen Peregrine Pickle'ssä.
Hän ei puhunut mitään sillä kertaa; mutta kun illalla menin levolle,
kysyi hän minulta, oliko minulla sitä kirjaa.
Minä sanoin hänelle: ei, ja selitin, kuinka olin joutunut lukemaan sitä
ja kaikkia noita muita kirjoja, joita olen maininnut.
"Ja muistatko sinä niitä?" kysyi Steerforth.
"Kyllä", vastasin minä; minulla oli hyvä muisti, ja minä luulin
muistavani ne varsin hyvin.
"Jos niin on, sanon minä sinulle jotain, pikku Copperfield", lausui
Steerforth; "sinun pitää kertoa ne minulle. Minä en saa unta ennenkuin
myöhään illalla ja aamuisin herään jotenkin varhain. Me juttelemme ne
kaikki järjestänsä. Me pidämme muutamia säännöllisiä Tuhat-yhden Yön
iltoja".
Minä olin erittäin mielissäni tästä päätöksestä, ja me rupesimme
juuri samana iltana panemaan sitä toimeen. Kuinka minä menettelin
lempi-kirjailiaini suhteen, niitä esitellessäni, ei minun ole tilaisuus
sanoa enkä minä tahtoisi ollenkaan sitä tietää; mutta minä uskoin
lujasti heitä, ja minulla oli tietääkseni teeskelemätön, totinen tapa
kertoa, mitä kerroin; jotka omituisuudet saattivat jokseenkin pitkälle.
Vastus oli siinä, että usein iltaisin olin unissani taikka alakuloinen
ja haluton jatkamaan kertomusta, ja silloin se oli oikein kova työ,
mutta se piti tehtämän; sillä tietysti ei sopinut ajatellakaan, että
minä olisin pettänyt Steerforth'in toiveet tai pahoittanut hänen
mieltänsä. Aamuisin myöskin, kun tunsin itseni väsyneeksi ja yhden
tunnin lepo lisäksi olisi tuntunut hyvältä, oli vaivaloista tulla
herätetyksi, niinkuin sultaninna Scheherazade, ja pakoitetuksi
pitkälliseen kertomukseen, ennenkuin aamukello soi; mutta Steerforth
oli jyrkkä päätöksessään, ja kun hän palkinnoksi selitti minulle
luvunlaskun esimerkkejäni ja aineitani ja kaikenlaista muuta, joka oli
liian vaikeata minulle, en minä hävinnyt kaupassa. Sallikaat minun
kuitenkin tehdä oikeutta itselleni. Ei mikään oman edun eli
itsekkäisyyden syy vaikuttanut minuun eikä mikään pelko hänen suhteensa
taivuttanut minua. Minä ihmettelin ja rakastin häntä, ja hänen
hyväksymisessään oli palkkaa kyllä. Se oli niin kallis minulle, että
vieläkin muistan näitä joutavia asioita kirvelevällä sydämellä.
Steerforth ajatteli myöskin muita ja osoitti tätä ajattelevaisuuttansa
yhdessä erityisessä asiassa semmoisella järkähtämättömällä tavalla,
joka, pelkään minä, tuotti Tantalin tuskia Traddles raukalle ja muille
pojille. Peggotyn luvattu kirje -- kuinka lohduttava se kirje oli! --
saapui, ennenkuin lukukausi oli monen viikon vanha, ja sen muassa kakku
oikeassa orangien pesässä ynnä kaksi pulloa esikköisviiniä, Nämät
aarteet minä laskin, niinkuin sulasta velvollisuudesta, Steerforth'in
jalkojen juureen ja pyysin häntä jakelemaan niitä.
"Noh, minä sanon sinulle jotain, pikku Copperfield", hän lausui: "viini
säästetään kurkkusi kastimeksi, kun juttelet".
Minä punehduin tästä tuumasta ja pyysin ujosti, ettei hän ajattelisi
sitä. Mutta hän sanoi havainneensa, että ääneni oli välisti käheä --
hieman kariseva, niin hän juuri sanoi -- ja viiniä pitäisi, jok'ikistä
pisaraa, käyttää mainittuun tarkoitukseen. Viini siis lukittiin hänen
arkkuunsa, hän laski sitä itse vähäiseen pulloon ja tarjosi siitä
minulle korkkiin pistetyn kynän kautta, kun hän luuli minun tarvitsevan
virvoitusta. Välisti, kun hän tahtoi sitä erinomaiseksi, oli hän niin
hyvä ja pusersi orangin mehua siihen taikka sekoitti siihen inkeväriä
tai pari pisaraa pipar-minttua; ja vaikk'en voi väittää, että maku
näistä kokeista parani taikka että tämä oli juuri se rohto, jonka olisi
valinnut vatsansa vahvistukseksi, join minä sitä kiitollisuudella
viimeiseksi illalla ja ensimäiseksi aamulla ja painoin erittäin
mieleeni hänen huolenpitonsa.
Minusta näyttää kuin olisimme tarinoinneet kuukausia Peregrine'stä ja
kuukausia lisäksi muista samanlaisista. Liittomme ei koskaan hajonnut
jutun puutteesta, siitä olen varma, ja viiniä kesti melkein yhtä kauan,
kuin ainetta. Traddles parka, -- minun on mahdoton muistella tätä
poikaa muulla lailla, kuin että minua kummallisella tavalla naurattaa
ja vedet tulevat silmiini -- oli ylipäänsä jonkunlaisena köörinä; hän
oli vavahtelevinansa ilosta hupaisissa paikoissa ja pelkoon
menehtyvinänsä kertomuksen kamalissa kohdissa. Tämä häiritsi minua
sangen usein. Yksi hänen parhaita leikinlaskujansa oli, kun hän
vakuutti, ettei hän voinut pidättää hampaitansa kalisemasta kertaakaan,
jolloin vaan alguazilia[15] mainittiin Gil Blas'in merkillisissä
seikoissa; ja minä muistan, kuinka tämä onneton pilantekiä, kun Gil
Blas kohtasi rosvopäällikön Madridissa, kauhusta joutui semmoisiin
kuumeen pudistuksiin, että Mr. Creakle, joka kierteli käytävässä, kuuli
sen ja pieksi häntä aika lailla säännöttömästä käytöksestä
makuuhuoneessa.
Mitä hyvänsä minussa oli romantillista ja haaveksivaista, kasvoi tästä
alinomaisesta kertomisesta pimeässä; ja siihen katsoen tämä toimi ei
liene ollut aivan terveellinen minulle. Mutta se asia, että minua
hellittiin huoneessani, niinkuin jonkunlaista leikkikalua, sekä se
tieto, että tätä minun taitoani kehuttiin poikien joukossa ja minä sen
kautta herätin paljon huomiota, vaikka olin kaikista nuorin, kehoitti
minua ponnistuksiin. Semmoisessa koulussa, jota hallitaan pelkällä
julmuudella, ei ole luultavaa, että paljon opitaan, johdattipa sitä
joku houkkio tai ei. Minä luulen, että pojat meidän koulussa enimmiten
olivat niin taitamattomia, kuin koulupoikien juuri sopi olla; heitä
hoputettiin ja kuritettiin liiaksi, etteivät saattaneet oppia järin
paljon; he eivät voineet edistyä paremmin, kuin kukaan muukaan
edistyisi semmoisessa elämässä, joka on täynnä alinomaisia vastuksia,
tuskia ja vaivoja. Mutta minun vähäinen turhamielisyyteni ja
Steerforth'in apu yllyttivät minua tavalla taikka toisella eteenpäin;
ja vaikk'ei se varjellut minua paljon, jos ensinkään, rangaistuksesta,
teki se minut, siellä ollessani, poikkeukseksi yleisestä joukosta,
koska minä kuitenkin vakaasti noukin niitä näitä tiedon muruja.
Tässä asiassa auttoi Mr. Mell minua paljon. Hänellä oli minua kohtaan
jonkunlainen ystävyys, jota kiitollisuudella muistan. Minua pahoitti
aina, kun näin, että Steerforth kohteli häntä varsinaisella
halveksimisella ja harvoin laiminlöi mitään tilaisuutta loukata hänen
tunteitansa taikka houkutella muita sitä tekemään. Tämä huolestutti
minua kauan aikaa sitä enemmän, kuin minä ennen pitkää olin jutellut
Steerforth'ille, jolta yhtä vähän voin mitään tämmöistä salata, kuin
kakkuakaan taikka jotakin muuta aineellista tavaraa, noista kahdesta
vanhasta vaimosta, joitten luo Mr. Mell oli vienyt minut; ja minä
pelkäsin aina, että Steerforth ilmoittaisi sen ja tekisi hänelle kiusaa
sen johdosta.
Varsin vähän me silloin, kun minä söin einettä tuona ensimäisenä aamuna
ja huilun soidessa nukuin riikinkukon sulkien varjoon, kumpikaan
ajattelimme, mikä seuraus siitä olisi, että minä, vähäpätöinen henkilö,
saatettiin noihin vaivaishuoneisin. Mutta sillä käynnillä oli
aavistamattomat seurauksensa; vieläpä totistakin laatua tavallansa.
Kun Mr. Creakle eräänä päivänä pahoinvoinnilta ei päässyt huoneestansa,
joka tietysti synnytti suurta riemua koko koulussa, pidettiin aika
menoa aamutyön kestäessä. Se suuri helpoitus ja tyytymys, jota pojat
tunsivat, teki, että oli vaikea hallita heitä; ja vaikka tuo peloittava
Tungay pari kolme kertaa toi puujalkansa sisään ja kirjoitti ylös
pahimpien rauhanrikkojien nimet, ei se paljon vaikuttanut, sillä he
tiesivät varsin hyvin, että muutoinkin huomenna joutuisivat ahtaalle,
tekivätpä nyt mitä hyvänsä, ja ajattelivat epäilemättä, että olisi
viisasta hauskotella tänään.
Oli oikeastaan puoli-lupapäivä, sillä nyt oli lauvantai. Mutta koska
melu ulkona leikkitanterella olisi häirinnyt Mr. Creakle'ä eikä ollut
sovelias kävely-ilma, käskettiin meitä iltapuoleksi kouluun ja meille
annettiin muutamia tavallista helpompia töitä, jotka olivat tätä
tilaisuutta varten sovitetut. Se oli se päivä viikossa, jona Mr. Sharp
kävi peruukkiansa käherryttämässä; niinmuodoin Mr. Mell, joka aina sai
toimittaa raskaimmat tehtävät, yksin hoiti koulua.
Jos minun kävisi vertaaminen niin lempeätä olentoa, kuin Mr. Mell'iä,
härkään tai karhuun, ajattelisin häntä tuona iltana, kun melske oli
pahimmillaan, tämmöiseksi eläimeksi, jota tuhannet koirat ahdistavat.
Minä muistan, kuinka hän kallisti särkevää, laihaan käteen nojaantuvaa
päätänsä pulpetilla olevan kirjansa puoleen ja turhaan koetti jatkaa
väsyttävää työtänsä keskellä semmoista hälinää, joka olisi saattanut
Alihuoneen puhemiehenkin huumeisin. Siinä oli poikia, jotka juoksivat
paikoillensa ja pois paikoiltansa, leikiten "kissaa nurkassa" muitten
poikien kanssa; siinä oli nauravia poikia, laulavia poikia, juttelevia
poikia, tanssivia poikia, ulvovia poikia; oli poikia, jotka lakaisivat
lattiaa jaloillansa, oli poikia, jotka kiepoivat hänen ympärillänsä,
irvistellen, niuristellen, matkien häntä hänen selkänsä takana ja hänen
silmiensä edessä: osotellen hänen köyhyyttänsä, hänen saappaitansa,
hänen takkiansa, hänen äitiänsä, kaikkia, mitä hänen omaansa oli ja
mitä heidän olisi tullut pitää arvossa.
"Hiljaa!" huusi Mr. Mell, yhtäkkiä nousten ylös ja lyöden kirjansa
pulpettiin. "Mitä tämä tarkoittaa! Sitä on mahdoton kestää. Se saattaa
ihmisen hulluksi. Kuinka voitte tehdä tämmöistä minulle, pojat?"
Se oli minun kirjani, jonka hän löi pulpettiin; ja kun seisoin hänen
vieressään, pitäen vaaria hänen silmästänsä, kun se katseli ympäri
huonetta, näin kaikkien poikien pysähtyvän, mitkä hämmästyneinä, mitkä
puoleksi pelästyneinä, mitkä ehkä murheellisina.
Steerforth'in paikka oli pitkän kouluhuoneen toisessa päässä. Hän
seisoi joutilaana, selkä seinää vastaan, kädet plakkarissaan ja katseli
Mr. Mell'iä, suu suippuun vedettynä, niinkuin hän olisi viheltänyt, kun
Mr. Mell katseli häntä.
"Hiljaa, Mr. Steerforth!" lausui Mr. Mell.
"Hiljaa, itse", sanoi Steerforth, punehtuen. "Ketä te puhuttelette?"
"Istukaat alas", käski Mr. Mell.
"Istukaat itse", vastasi Steerforth, "ja hoitakaat omia asioitanne".
Kuului vähän hihitystä ja jonkunlaista kädentaputusta; mutta Mr. Mell
oli niin vaalea, että kohta oltiin vaiti, ja muuan poika, joka oli
rientänyt esiin hänen taaksensa, osotellakseen uudestaan hänen
äitiänsä, muutti mielensä ja oli tahtovinansa saada kynäänsä vuolluksi.
"Jos luulette, Steerforth", sanoi Mr. Mell, "etten minä tiedä, kuinka
hallitsette kaikkia mieliä täällä" -- hän laski kätensä minun pääni
päälle ajattelematta (niinkuin minä luulin), mitä hän teki -- "taikka
etten ole huomannut, kuinka viime hetkinä olette yllyttäneet nuorempia
tovereitanne kaikenlaisiin herjauksiin minua vastaan, niin erehdytte
kokonaan".
"Minä en viitsi ollenkaan ajatella teitä", arveli Steerforth
kylmäkiskoisesti; "minä en siis nyt erehdy".
"Ja kun käytätte suosikin asemaanne täällä, Sir", jatkoi Mr. Mell, ja
hänen huulensa värisi kovasti, "solvataksenne yhtä gentlemania --"
"Yhtä mitä? -- missä hän olisi?" kysyi Steerforth.
Tässä joku huudahti: "häpee, J. Steerforth! Se on liian häijyä!" Se oli
Traddles, jonka Mr. Mell kohta saatti hämille, käskien hänen olla
ääneti.
"Solvataksenne semmoista, joka ei ole onnellinen elämässä, Sir, ja joka
ei ole koskaan vähimmälläkään tavalla loukannut teitä ja jonka
kunnioittamiseen olette kylläksi vanha ja viisas ymmärtämään monen syyn
löytyvän", lausui Mr. Mell, ja hänen huulensa värisi yhä enemmän,
"teette kelvottoman ja huonon työn. Te saatte istua alas taikka olla
seisaalla, niinkuin mielenne tekee, Sir. Jatka, Copperfield".
"Pikku Copperfield", lausui Steerforth, astuen esiin huoneen ylipäähän,
"odota hiukka. Minä sanon teille kerrallaan jotain, Mr. Mell. Kun
rohkenette nimittää minua kelvottomaksi tai huonoksi taikka muuksi
senkaltaiseksi, olette hävytön kerjäläinen. Kerjäläinen olette aina,
tiedättehän sen; mutta kun näin teette, olette hävytön kerjäläinen".
Minä en tiedä varmaan, yrittikö hän lyömään Mr. Mell'iä vai yrittikö
Mr. Mell lyömään häntä vai oliko mitään tämmöistä aikomusta ollenkaan
kummallakaan puolella. Minä havaitsin vaan, että koko koulu yhtäkkiä
tyrmistyi, niinkuin olisivat muuttuneet kiviksi, ja näin Mr. Creakle'n
keskellä meitä, ja Tungay'n hänen vieressänsä, sekä Mrs. ja Miss
Creakle'n katsahtavan ovesta, niinkuin olisivat olleet peloissaan. Mr.
Mell istui tuokion aivan ääneti, pulpettiin nojaten ja peittäen
kasvojansa käsillään.
"Mr. Mell", sanoi Mr. Creakle, ravistaen häntä käsivarresta, ja hänen
kuiskauksensa oli nyt niin luja, että Tungay katsoi tarpeettomaksi
kertoa hänen sanojansa; "ette suinkaan ole unhottaneet itseänne, toivon
minä?"
"Ei, Sir, ei", vastasi opettaja, paljastaen kasvojansa, pudistaen
päätänsä ja hieroen käsiään suuressa tuskassa. "Ei, Sir, ei. Minä olen
muistanut itseni, minä -- ei, Mr. Creakle, minä en ole unhottanut
itseäni, minä -- minä olen muistanut itseni, Sir. Minä -- minä --
olisin toivonut, että te olisitte muistaneet minua hiukan ennemmin, Mr.
Creakle. Se -- se -- olisi ollut ystävällisempää, Sir, oikeammin tehty,
Sir. Se olisi säästänyt minulta paljon, Sir".
Katsellen tarkasti Mr. Mell'iä, pani Mr. Creakle kätensä Tungay'n
olkapäälle, siirsi jalkansa likaiselle penkille ja asettui istumaan
pulpetille. Kun hän tältä valta-istuimelta oli yhä tarkasti katsellut
Mr. Mell'iä, mutta tämä pudisti päätänsä ja hieroi käsiänsä samassa
tuskan tilassa, kääntyi Mr. Creakle Steerforth'in puoleen ja sanoi:
"No, Sir, koska hän ei suvaitse kertoa minulle, sanokaat te, mitä tämä
_on_?"
Steerforth kartti kotvan kysymystä, ylenkatseella ja vihalla silmäillen
vastustajaansa ja pysyen ääneti. Minä en voinut tuona lomahetkenäkään
olla ajattelematta, muistan minä, kuinka jalo hän oli ulkomuodoltaan,
ja kuinka halvalta ja yksinkertaiselta Mr. Mell näytti hänen
rinnallansa.
"Mitä hän lienee tarkoittanut, kun hän suosikeista puhui?" lausui
Steerforth viimein.
"Suosikeista?" toisti Mr. Creakle, ja hänen otsansa suonet paisuivat
nopeasti. "Kuka suosikeista puhui?"
"Hän sitä teki", sanoi Steerforth.
"Ja mitä, jos saan luvan, te sillä tarkoititte, Sir?" kysyi Mr.
Creakle, äkäisesti kääntyen apu-opettajaansa päin.
"Minä tarkoitin, Mr. Creakle", vastasi hän matalalla äänellä, "niinkuin
sanoin: ettei kenenkään oppilaan ollut oikeus käyttää suosikin
asemaansa, alentaaksensa minua".
"Alentaaksensa _teitä_?" lausui Mr. Creakle. "Totta totisesti! Mutta
sallikaat minun kysyä, Mr. Mikä-nimenne-lieneekään"; ja tässä Mr.
Creakle pani käsivartensa, ruokokeppinsä ja kaikki ristiin rinnallensa
ja veti kulmakarvansa semmoiseen solmuun, että hänen vähäiset silmänsä
tuskin näkyivät niitten alta; "osoititteko te, kun puhuitte
suosikeista, soveliasta kunnioitusta minua kohtaan? Minua kohtaan,
Sir", sanoi Mr. Creakle, lykäten päätänsä häntä kohden ja vetäen sitä
takaisin jälleen, "joka olen tämän laitoksen esimies ja teidän
isäntänne".
"Se ei ollut viisaasti tehty, Sir, minä myönnän sen mielelläni", lausui
Mr. Mell. "Minä en olisi tehnyt sitä, jos olisin ollut levollisena".
Tässä keskeytti Steerforth.
"Sitten hän sanoi, että minä olin kelvoton, ja sitten hän sanoi, että
minä olin huono, ja silloin minä nimitin häntä kerjäläiseksi. Jos
_minä_ olisin ollut levollisena, kenties en olisi nimittänyt häntä
kerjäläiseksi. Mutta minä tein sen ja olen valmis vastaamaan
seurauksista".
Minä ehkä en miettinyt, oliko mitään seurauksia, joista tarvitsi
vastata, minä tunsin vaan mieleni oikein hehkuvan tästä uljaasta
puheesta. Se vaikutti myöskin poikiin, sillä matala kohina kuului
heidän joukostaan, vaikk'ei kukaan puhunut sanaakaan.
"Minua kummastuttaa, Steerforth -- vaikka suoruutenne kunnioittaa
teitä", lausui Mr. Creakle, "todella kunnioittaa teitä -- minua
kummastuttaa, Steerforth, se minun täytyy sanoa, että te käytitte
tämänlaista nimitystä semmoisesta miehestä, joka on Salem House'n
palveluksessa ja palkassa, Sir".
Steerforth naurahti vähän.
"Tuo ei ole mikään vastaus, Sir", jatkoi Mr. Creakle, "muistutukseeni.
Minä odotan enemmän, kuin tuota, teiltä, Steerforth".
Jos Mr. Mell näytti minusta halvalta tämän kauniin pojan rinnalla, oli
aivan mahdoton sanoa, kuinka halvalta Mr. Creakle näytti.
"Koettakoon hän kieltää sitä", arveli Steerforth.
"Kieltää, että hän on kerjäläinen, Steerforth?" huusi Mr. Creakle. "No,
missä hän käy kerjäämässä?"
"Jos hän ei itse ole mikään kerjäläinen, on ainakin yksi hänen
läheisistä sukulaisistaan", lausui Steerforth. "Se on yhtä kaikki".
Hän katseli minua, ja Mr. Mell'in käsi taputti lempeästi minua
olkapäälle. Minä katsahdin ylös punehtuvilla kasvoilla ja soimaavalla
omalla tunnolla, mutta Mr. Mell'in silmät olivat kiintyneet
Steerforth'iin. Hän yhä ystävällisesti taputteli minua olkapäälle,
mutta hän katseli Steerforth'ia.
"Koska vaaditte minua, Mr. Creakle, puollustamaan itseäni", jatkoi
Steerforth, "ja selittämään, mitä minä tarkoitan -- ei minulla ole
mitään muuta sanomista, kuin se, että hänen äitinsä elää almuista
vaivaishuoneessa".
Mr. Mell katseli yhä häntä ja taputti minua vielä ystävällisesti
olkapäälle ja sanoi, jos oikein kuulin, kuiskaten itsellensä: "niin,
minä ajattelin sitä".
Mr. Creakle kääntyi ankaralla otsan rypistyksellä ja kohteliaisuutta
teeskennellen apu-opettajansa puoleen.
"No, te kuulette, mitä tämä gentlemani sanoo, Mr. Mell. Olkaat hyvä,
jos suvaitsette, ja oikaiskaat häntä koko koulun edessä".
"Hän on oikeassa, Sir, eikä tarvitse mitään oikaisemista", vastasi Mr.
Mell keskellä syvää äänettömyyttä; "mitä hän on sanonut, on totta".
"Olkaat siis hyvä ja ilmoittakaat julkisesti, tahdotteko", lausui Mr.
Creakle, pannen päätänsä kallelle ja pyöritellen silmiänsä ympäri
koulua, "onko se koskaan tullut minun tietooni, ennenkuin tänä
hetkenä?"
"Ei suoraan, luullakseni", hän vastasi.
"Kuinka, te ette tiedä sitä", sanoi Mr. Creakle. "Ettekö, mies?"
"Minä luulen, ettette koskaan ajatellut minun maallista tilaani
erittäin hyväksi", vastasi apu-opettaja. "Te tiedätte, mimmoinen
asemani täällä on ja aina on ollut".
"Jos niin päätätte, luulen minä", sanoi Mr. Creakle, ja hänen suonensa
paisuivat jälleen entistä isommiksi, "että olette olleet kokonaan
väärässä asemassa ja pitäneet tätä koulua jonakin köyhäin-kouluna. Mr.
Mell, me eroamme, jos suvaitsette. Pikemmin kuin paremmin".
"Soveliaampaa aikaa, kuin tämä, ei ole", vastasi Mr. Mell nousten.
"Ei teille!" sanoi Mr. Creakle.
"Minä jätän teidät hyvästi, Mr. Creakle, ja teidät kaikki", lausui Mr.
Mell, katsellen ympäri huonetta ja taas taputtaen minua lempeästi
olkapäälle. "James Steerforth, paras asia, minkä minä voin toivottaa
teille, on se, että joskus häpeette sitä, mitä tänään olette tehneet.
Tätä nykyä minä en tahtoisi teitä omaksi ystäväkseni eikä kenenkään
muun, jolle minä suon hyvää".
Hän laski kerran vielä kätensä olkapäälleni, otti sitten huilunsa ja
pari kolme kirjaa pulpetistansa, johon hän jätti avaimen suulle
jälkeläisellensä, ja meni ulos huoneesta, kantaen omaisuuttansa
kainalossaan. Mr. Creakle piti nyt (Tungay'n kautta) puheen, jossa hän
kiitti Steerforth'ia siitä, että tämä oli (vaikka ehkä liian
kiihkeästi) puollustanut Salem House'n itsenäisyyttä ja arvoa. Puheen
päätökseksi pudisti hän kättä Steerforth'in kanssa, samalla kuin me
hurrasimme kolme kertaa -- minä en oikein tietänyt, minkä vuoksi, mutta
luulin, että se oli Steerforth'in kunniaksi, ja yhdyin hartaasti
heihin, vaikka tunsin itseni sangen viheliäiseksi. Sitten Mr. Creakle
kepitti Tommy Traddles'ia, joka tavattiin itkemästä eikä hurrannut, kun
Mr. Mell lähti; ja palasi sohvaansa tai vuoteesensa tai mistä hän
lienee tullut.
Me olimme nyt jääneet itseksemme ja katsoimme hyvin hävehtyneinä,
muistan minä, toinen toistamme. Itse puolestani tunsin niin kovia
itsesyytöksiä ja omantunnon soimauksia siitä osasta, jonka olin
toimittanut tässä asiassa, ettei mikään olisi karaissut minua
pidättämään kyyneliäni, jollen olisi pelännyt, että Steerforth, joka
usein katseli minua, näin minä, arvelisi sitä epä-ystävälliseksi --
taikka minun tulisi pikemmin sanoa, meidän kummankin ikäämme sekä
niihin tunteisin katsoen, joita minä pidin hänen suhteensa,
epäkuuliaiseksi -- jos näytin sitä mielenliikutusta, joka vaivasi
minua. Hän oli kovin suuttunut Traddles'iin ja sanoi, että häntä
ilahutti, että tämä oli saanut ansaitun palkkansa.
Traddles parka, joka juuri oli päässyt päätänsä pulpettiinsa nojaamasta
ja paraikaa lohdutti itseänsä, niinkuin tavallisesti, kokonaisella
luuranko-liudalla, sanoi, ettei hän huolinut siitä. Mr. Mell'iä oli
huonosti kohdeltu.
"Kuka on huonosti kohdellut häntä, tyttöseni?" kysyi Steerforth.
"No, sinä juuri", vastasi Traddles.
"Mitä minä siis olen tehnyt?" kysyi Steerforth.
"Mitä sinä olet tehnyt?" vastasi Traddles. "Loukannut hänen tunteitansa
ja laittanut, että hän on menettänyt virkansa".
"Hänen tunteitansa!" toisti Steerforth halveksien. "Hänen tunteensa
tointuvat pian, sen takaan. Hänen tunteensa eivät ole, niinkuin sinun,
Miss Traddles. Mitä hänen virkaansa tulee -- joka oli hyvin tuottava
tosiaan, vai kuinka? -- luuletko sinä, etten kirjoita kotiin ja pidä
huolta, että hän saa vähän rahaa, Maisini?"
Meidän mielestämme oli tämä Steerforth'in aikomus erittäin jalo. Hänen
äitinsä oli leski ja rikas ja sanottiin tekevän melkein kaikki, mitä
poika pyysi häneltä. Me olimme kaikki kovasti iloissamme, kun näimme
Traddles'in tällä tapaa kukistetuksi ja ylistimme Steerforth'ia pilviin
saakka, semminkin kuin hän ilmoitti meille, niinkuin hän suvaitsi
ilmoittaa, että mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt juuri meitä
varten ja meidän asiamme hyväksi, ja että hän oli antanut suuren lahjan
meille, kun hän omaa etuansa katsomatta oli menetellyt näin.
Mutta minun täytyy sanoa, että, kun sinä iltana istuin pimeässä
tarinoimassa, Mr. Mell'in vanha huilu kuului useampia kertoja
surullisesti kaikkuvan korvissani; ja että, kun viimein Steerforth oli
väsynyt ja minä panin maata vuoteeseni, se tuntui soivan niin
murheellisesti jossakin paikassa, että olin aivan onneton.
Minä unhotin pian Mr. Mell'in ajatellessani Mr. Steerforth'ia, joka
jonkunlaisella sukevalla amatörin tavalla ja ilman mitään kirjaa (hän
näytti minusta osaavan kaikkia ulkoa) otti hoitaaksensa muutamia Mr.
Mell'in tunteja, siksi kuin toinen opettaja löydettiin. Uusi opettaja
tuli jostakin latinankoulusta. Ennenkuin hän ryhtyi virkansa toimiin,
aterioitsi hän eräänä päivänä vierashuoneessa, että häntä saataisiin
esitellä Steerforth'ille. Steerforth kiitti häntä kovasti ja kertoi
meille, että hän oli koko veikale. Minä en säntilleen ymmärtänyt, mitä
oppinutta arvoa hän tällä nimityksellä tarkoitti, mutta kunnioitin
tästä syystä uutta opettajaa paljon enkä epäillyt yhtään hänen suurta
taitoansa; vaikk'ei hän koskaan nähnyt niin paljon vaivaa minun
suhteeni -- ei sitäkään, että hän olisi tietänyt, että _minä_ olin
olemassa -- kuin Mr. Mell oli nähnyt.
Oli ainoastaan yksi toinen tapaus sillä lukukaudella meidän
jokapäiväisessä koulu-elämässä, joka teki semmoisen vaikutuksen minuun,
että se vielä elää; se elää vielä monesta syystä.
Eräänä iltana, kun meitä oli kiusattu, että olimme kaikki aivan
tohduksissa, ja Mr. Creakle huimi hirveästi ympärillensä, tuli Tungay
sisään ja huusi tavallisella, lujalla äänellänsä: "vieraita
Copperfield'ille!"
He vaihtoivat, hän ja Mr. Creakle, muutamia sanoja siitä, mitkä vieraat
olivat ja mihin huoneisin heitä saatettaisiin; ja sitten minä, joka
olin tavan mukaan nousnut ylös, kun ilmoitus tehtiin, ja jonka päätä
pyörrytti kummastuksesta, käskettiin mennä takaportaita huoneeseni ja
ottaa päälleni puhdas kaulus, ennenkuin lähdin ruokasaliin. Minä
noudatin näitä käskyjä semmoisella hätäilemisellä ja ahdistuksella,
jommoista ei nuori sydämeni koskaan ennen ollut kokenut; ja kun tulin
salin ovelle ja jouduin ajattelemaan, että se ehkä olisi äitini -- minä
olin siihen asti ainoastaan ajatellut Mr. ja Miss Murdstone'a -- vedin
minä takaisin käteni lukosta ja seisahduin nyyhkimään, ennenkuin astuin
sisään.
Ensiksi minä en nähnyt ketään; mutta kun huomasin jotakin oven tiellä,
katsoin sen taa, ja siinä olivat kummastuksekseni Mr. Peggotty ja Ham,
kumartaen minua, lakki kädessä, ja sulloen toinen toistansa seinää
vastaan. Minä en saanut olluksi nauramatta; mutta syy siihen oli paljon
enemmän ilo, että sain nähdä heidät, kuin heidän omituinen asemansa
oven takana. Me pudistimme kättä sangen sydämellisellä tavalla; ja minä
nauroin nauramistani, siksi kuin minun täytyi temmata ulos nenäliinani
ja pyyhkiä silmiäni.
Mr. Peggotty (joka ei ummistanut suutansa kertaakaan, muistaakseni,
koko täällä käyntinsä aikana) osoitti suurta osan-ottoa, kun hän näki
minun tekevän sitä ja nyhjäsi Ham'ia sanomaan jotakin.
"Reipastukaat, Mas'r Davy!" sanoi Ham muhoilevalla tavallansa. "Kah,
kuinka olette kasvaneet!"
"Olenko minä kasvanut?" kysyin minä, pyyhkien silmiäni. Minä en itkenyt
mitään erittäin, tietääkseni; mutta vanhojen ystävien näky sai minut
jollakin lailla itkemään.
"Kasvanut, Mas'r Davy? Eikö hän ole kasvanut!" lausui Ham.
"Niin, eikö hän ole kasvanut!" sanoi Mr. Peggotty.
He saattivat minut nauramaan uudestaan, kun nauroivat toisiansa, ja
sitten me kaikki kolme nauroimme, siksi kuin minä olin vähällä itkeä
taas.
"Tiedättekö, kuinka äitini jaksaa, Mr. Peggotty?" kysyin minä. "Ja
kuinka minun rakas, rakas vanha Peggottyni voi?"
"Tavattoman hyvin", sanoi Mr. Peggotty.
"Entä pikku Em'ly ja Mrs. Gummidge?"
"Tavattoman hyvin", sanoi Mr. Peggotty.
Tuosta oltiin vähän vaiti. Keskeyttääksensä tätä vaitioloa veti Mr.
Peggotty plakkaristansa kaksi kauhean kookasta hummeria, suunnattoman
suuren rapon ja ison kanvassipussin äyriäisiä ja latoi ne Ham'in
syliin.
"Näettekö", lausui Mr. Peggotty, "kun huomasimme, että olitte
mieltyneet vähäiseen makupalaan ruokanne lisäksi, olemme olleet niin
rohkeat. Vanha äiti keitti ne, niin teki. Mrs. Gummidge keitti ne.
Niin", sanoi hitaasti Mr. Peggotty, joka luullakseni piti kiinni tästä
aineesta, koska hänellä ei ollut mitään muuta ainetta valmiina, "Mrs.
Gummidge, minä vakuutan teille, hän keitti ne".
Minä lausuin kiitollisuuttani; ja katseltuansa Ham'ia, joka seisoi
yksinkertaisesti hymyillen kuori-eläville eikä yrittänytkään auttaa
häntä, jatkoi Mr. Peggotty:
"Me tulemme, näette, tuulen ja luoteen avulla yhdessä Yarmouth'in
aluksessa Gravesand'iin. Sisareni kirjoitti minulle tämän paikan
nimen ja kirjoitti minulle, että, jos koskaan sattuisin käymään
Gravesand'issa, minun pitäisi tulla tänne ja kysyä Mas'r Davyä ja sanoa
terveisiä häneltä, toivottaa hänelle nöyrästi hyvää ja kertoa, että
hänen omaisensa voivat tavattoman hyvin. Pikku Em'ly, näette,
kirjoittaa sisarelleni, kun minä palaan, koska minä näin teidät ja te
samaten voitte tavattoman hyvin, ja sillä tapaa mennään hauskasti
ympäri toisesta toiseen".
Minun täytyi ajatella hiukan, ennenkuin käsitin, mitä Mr. Peggotty
tarkoitti tällä vertauslauseella, joka sisälsi täydellisen tiedon
ympyrän. Sitten minä kiitin häntä sydämellisesti ja sanoin, tuntien,
kuinka punehduin, että luulin pikku Em'lynkin muuttuneen siitä, kuin
meidän oli tapa poimia näkinkenkiä ja piikiviä rannalla.
"Hän kasvaa aika ihmiseksi, se se on, joksi hän kasvaa", vastasi Mr.
Peggotty. "Kysykäät _häneltä_".
Hän tarkoitti Ham'ia, joka hohti ilosta ja hyväksymisestä äyriäspussin
takana.
"Hänen kauniit kasvonsa!" lausui Mr. Peggotty, jonka omat kasvot
loistivat, kuin päivänvalo.
"Hänen oppinsa!" sanoi Ham.
"Hänen kirjoituksensa!" lausui Mr. Peggotty. "Noh, se on mustaa, kuin
piki, ja niin isoa, että sen eroittaa kuinka kaukaa hyvänsä".
Oli oikein hauska nähdä, kuinka Mr. Peggotty innostui, kun hän ajatteli
pikku lemmittyänsä. Hän seisoo taas edessäni, hänen karkeat, karvaiset
kasvonsa säteilevät iloisesta rakkaudesta ja ylpeydestä, jota minä en
voi kuvailla. Hänen rehelliset silmänsä syttyvät ja säkenöivät,
niinkuin jotakin kirkasta liikkuisi niitten pohjalla. Hänen leveä
rintansa kohoo mielihyvästä. Hänen lujat, höllällään olevat kätensä
puristuvat itsestänsä kiinni hänen totisuudessaan; ja hän antaa voimaa
sanoillensa oikealla kädellänsä, joka minun kääpiön-silmissäni näyttää
suurelta, kuin väkivasara.
Ham oli aivan yhtä totinen, kuin hän. He olisivat varmaan puhuneet
paljon enemmän pikku Em'lystä, jollei Steerforth'in äkillinen tulo
olisi saattanut heitä hämille. Kun Steerforth näki minun nurkassa
puhuvan kahden vieraan kanssa, keskeytti hän erään laulun, jota hän
paraikaa lauloi, ja sanoi: "minä en tietänyt, että sinä olit täällä,
pikku Copperfield!" (sillä se ei ollut se huone, jossa vieraita
tavallisesti vastaan-otettiin) ja astui meidän ohitsemme matkallansa
ulos.
Minä en ole varma, oliko se ylpeydestä, että minulla oli semmoinen
ystävä, kuin Steerforth, vai halusta selittää hänelle, kuinka minulla
oli semmoinen ystävä, kuin Mr. Peggotty, kuin minä huusin häntä, juuri
kuin hän oli ulos astumallaan. Mutta minä sanoin häveliäästi -- hyvä
Jumala, kuinka kaikki palajaa mieleeni niin pitkän ajan perästä!
"Älä huoli mennä, Steerforth. Nämät ovat kaksi Yarmouth'in venemiestä
-- kovin ystävällistä ja hyvää väkeä -- jotka ovat sukua hoitajattareni
kanssa ja ovat tulleet Gravesand'ista minua tervehtimään".
"Vai niin?" lausui Steerforth, kääntyen takaisin. "Minua ilahuttaa
nähdä teitä. Kuinka voitte, molemmat?"
Hänen käytöksessään oli jotakin suoraa -- iloinen ja ujostelematon
käytös se olikin, mutta ei pöyhkeilevä -- joka, luullakseni, vaikutti
jollakin taikavoiman tavalla. Minulla on vielä se ajatus, että hänen
ryhtinsä, hänen virkeytensä, hänen miellyttävä äänensä, hänen kaunis
muotonsa ja vartalonsa sekä minun ymmärtääkseni joku syntyperäinen
viehättäväisyys (jommoinen, luullakseni, harvalla ihmisellä on)
antoivat hänelle semmoisen lumousvoiman, jota jokainen luonnollisesta
heikkoudesta totteli ja jota ei juuri moni voinut vastustaa. Minun oli
helppo havaita, kuinka he mieltyivät häneen ja kuinka he näyttivät
silmänräpäyksellä avaavan sydämensä hänelle.
"Teidän täytyy saattaa heidän tietoihinsa kotiin, jos suvaitsette, Mr.
Peggotty", sanoin minä, "kun tuo kirje lähetetään, että Mr. Steerforth
on erinomaisen ystävällinen minulle ja etten tiedä, kuinka tulisin
toimeen täällä ilman häntä".
"Joutavia!" lausui Steerforth nauraen. "Semmoisia te ette saa kertoa
heille".
"Ja jos Mr. Steerforth tulee Norfolk'iin taikka Suffolk'iin, Mr.
Peggotty", sanoin minä, "kun minä olen siellä, saatte luottaa siihen,
että tuon hänet Yarmouth'iin, jos hän suostuu, katsomaan teidän
huonettanne. Sinä et ole koskaan nähnyt semmoista hyvää huonetta,
Steerforth. Se on tehty veneestä!"
"Tehty veneestä, onko se?" kysyi Steerforth. "Se vasta on sovelias
huone tämmöiselle aito merimiehelle."
"Niin se on, Sir, niin se on, Sir", arveli Ham irvistellen. "Te olette
oikeassa, nuori gen'lm'n. Mas'r Davy, gen'lm'n on oikeassa. Aito
merimies! Kuulkaat, kuulkaat! Se on juuri mitä hän on!"
Mr. Peggotty ei ollut vähemmän mielissään, kuin hänen veljensä poika,
vaikka hänen häveliäisyytensä esti häntä niin isolla äänellä
omistamasta tämmöistä, häneen itseen koskevaa kohteliaisuutta.
"No, Sir", lausui hän kumartaen ja kotkottaen ja pistäen poveensa
huivinsa päitä, jotka riippuivat alas rinnalle. "Kiitoksia paljon, Sir,
kiitoksia paljon! Minä koetan parastani minun ammatissani, Sir".
"Enempää ei paraskaan ihminen voi tehdä, Mr. Peggotty", lausui
Steerforth. Hän oli jo oppinut hänen nimensä.
"Minä panen vetoa, että itse teette samoin, Sir", sanoi Mr. Peggotty,
nyykähyttäen päätänsä, "ja teette sitä hyvin -- oikein hyvin! Minä
kiitän teitä, Sir. Minä olen kiitollisuuden velassa teille, Sir, teidän
tervehdyksestänne. Minä olen raaka, Sir, mutta altis -- ainakin
_toivon_ sitä, te ymmärrätte. Minun huoneestani ei ole katsottavaksi,
Sir, mutta se on valmiina palvelemaan teitä, jos joskus tulisitte Mas'r
Davyn kanssa katsomaan sitä. Minä olen kun olenkin oikea kotelokala",
lausui Mr. Peggotty; jolla hän tarkoitti etanaa, ja tämä oli viittaus
siihen, että hän oli hidas lähtemään, sillä hän oli yrittänyt menemään
jokaisen lauseen jälkeen, vaan oli tavalla taikka toisella tullut
takaisin jälleen; "mutta minä suon teille molemmille hyvää, ja nyt
toivotan teille onnea!"
Ham toisti tämän lauseen, ja me erosimme heistä sydämellisimmällä
tavalla. Minun teki melkein mieli sinä iltana kertoa Steerforth'ille
sievästä pikku Em'lystä, mutta minä olin liian ujo mainitsemaan hänen
nimeänsä ja pelkäsin liian paljon, että hän nauraisi minua. Minä
muistan, että ajattelin paljon ja levottomasti sitä, mitä Mr. Peggotty
oli sanonut hänen aika ihmiseksi kasvamisestaan; mutta päätin, että
tämä oli tyhjää puhetta.
Me kuljetimme kuori-elävät elikkä "makupalan", niinkuin Mr. Peggotty
oli nöyrästi nimittänyt niitä, kenenkään huomaamatta huoneesemme ja
söimme uhkean illallisen sinä ehtoona. Mutta Traddles ei päässyt eheänä
siitä. Hän oli liian onneton suoriumaan edes illallisesta samalla
tavalla, kuin muut ihmiset. Hän sairastui yöllä -- hän oli aivan
huonona -- rapon syömisestä; ja kun häneen oli ajettu niin paljon
mustaa mixturia ja sinisiä pillereitä, että Demple (jonka isä oli
lääkäri) sanoi, että siinä oli kyllin hevosenkin terveyden
pilaamiseksi, sai hän kepitystä ja kuusi lukua Kreikan Uudesta
testamentista siitä, ettei hän tahtonut tunnustaa.
Kun ajattelen tämän lukukauden loppu-osaa, pyörivät sekaisin edessäni
jokapäiväisen elämämme puuhat ja ponnistukset; kesän katoaminen ja
muuttunut vuoden-aika; hallaiset aamut, joina meitä soitettiin ylös
vuoteistamme, ja pimeitten iltojen kylmä, kylmä haju, joina meitä
soitettiin vuoteisimme jälleen; ilta-kouluhuone, joka oli himmeästi
valaistu ja huonosti lämmitetty, ja aamu-kouluhuone, joka ei ollut
mitään muuta, kuin suuri värisyttämiskone; keitetyn häränlihan ja
paahdetun häränlihan, keitetyn lampaanlihan ja paahdetun lampaanlihan
vuorottelemiset, voileipien kasat, kissankorvaiset kirjat, haljenneet
krihvelitaulut, kyynel-jälkeiset kirjoitusvihkot, kepitykset,
linjaalilla hutkinnat, tukistukset, sateiset sunnuntait, ihraiset
puddingit, ja saastainen läkin lemu, joka ympäröitsi kaikkia.
Minä muistan kuitenkin hyvin, kuinka lupapäivien etäinen aika, joka oli
sanomattoman kauan näyttänyt olevan liikkumaton pilkku, alkoi lähestyä
meitä ja kasvoi kasvamistaan. Kuinka me kuukausien sijasta luimme jo
viikkoja ja sitten päiviä; ja kuinka sitten rupesin pelkäämään,
etteivät tulisi noutamaan minua ja kuinka, kun kuulin Steerforth'ilta,
että tultaisiin, ja oli varma, että minä lähtisin, minua himmeästi
aavisti, että taittaisin jalkani ennen sitä. Kuinka lähdön päivä
viimeiseltä äkkiä siirtyi: toisesta viikosta nousevaan viikkoon, tähän
viikkoon, ylihuomiseksi, huomiseksi, tähän päivään, tähän iltaan --
siksi kuin istuin Yarmouth'in postivaunuissa ja matkustin kotiin.
Minä heräsin usein, Yarmouth'in postivaunuissa nukkuessani, ja näin
monta katkonaista unta kaikista näistä asioista. Mutta kun olin
valveilla väli-aikoina, ei maa ulkopuolella akkunaa ollut Salem House'n
leikkitanner eikä ääni korvassani ollut Mr. Creakle'n ääni, kun hän
pieksi Traddlesia, vaan vaunun-ajajan, kun hän kehoitti hevosia.