Tuttavieni luku laajenee.
Minä olin viettänyt tämmöistä elämää noin kuukauden aikaa, kun
puujalka mies alkoi nilkuttaa ympäri, köysiluuta ja vesisanko
kädessään, josta päätin, että valmistuksia tehtiin Mr. Creakle'n ja
poikien vastaan-ottoa varten. Minä en erehtynyt; sillä ennen pitkää
saapui köysiluuta kouluhuoneesen ja ajoi pois Mr. Mell'in ja minut,
jotka oleskelimme missä vaan sopi ja koetimme tulla toimeen muutamat
päivät tilaisuutta myöden; jona aikana lakkaamatta olimme kahden kolmen
nuoren naisen tiellä, jotka olivat tuskin näyttäneet itseänsä ennen, ja
liikuimme niin ehtimiseen keskellä pölyä, että minä aivastin melkein
yhtä paljon, kuin jos Salem House olisi ollut iso nuuskarasia.
Eräänä päivänä ilmoitti Mr. Mell minulle, että Mr. Creakle'n oli määrä
tulla kotiin sinä iltana. Illalla, teen jälkeen, kuulin minä, että hän
oli saapunut. Ennen maatapanon aikaa puujalka mies nouti minua hänelle
näytettäväksi.
Mr. Creakle'n osa rakennuksesta oli paljon mukavampi, kuin meidän, ja
hänellä oli sievä, pikkuinen puutarha, joka näytti hupaiselta, kun tuli
tuolta tomuiselta leikkitanterelta, joka oli semmoinen erämaan kappale,
ettei mikään muu, kuin kameli taikka dromedari, olisi tuntenut itseänsä
kodittuneeksi siellä. Minusta oli rohkeasti tehty, että vaan huomasin,
kuinka miellyttävältä käytävä näytti, kun astuin vavisten Mr. Creakle'n
luo; ja minä olin niin peloissani, kun minua johdatettiin hänen
eteensä, että tuskin näin Mrs. Creakle'ä taikka Miss Creakle'ä (jotka
olivat molemmat läsnä vierashuoneessa) taikka mitään muuta, kuin Mr.
Creakle'n, tukevan gentlemanin, jolla oli joukko rippukoruja isoissa
kellonperissään ja joka istui nojatuolissa, pullo ja lasi edessään.
"Vai niin!" sanoi Mr. Creakle. "Tämäkö se nuori gentlemani on, jonka
hampaat ovat tylsennettävät! Käännä hänet ympäri".
Puujalka mies käänsi minut ympäri plakatia näyttääksensä, ja annettuaan
kyllin aikaa sen täydelliseen tutkimiseen käänsi minut takaisin
jälleen, että kasvoni olivat Mr. Creakle'ä kohden, ja asettui itse Mr.
Creakle'n viereen. Mr. Creakle'n kasvot olivat tulipunaiset, hänen
silmänsä erittäin pienet ja syvällä päässä; hänellä oli paksut suonet
otsassa, vähäinen nenä ja iso leuka. Hän oli paljas keskeltä päätä,
mutta hänellä oli muutamia kosteannäköisiä haivaleita, jotka alkoivat
käydä harmaiksi ja olivat harjatut ylöspäin kummaltakin silmäkulmalta,
että molemmat puolet yhtyivät otsalla. Mutta mikä enimmin koski
huomiotani, oli se, ettei hänellä ollut mitään ääntä, vaan hän puhui
kuiskaamalla. Se ponnistus, jota tämä vaati häneltä, taikka se tieto,
että hän puhui tällä heikolla tavalla, teki hänen vihaiset kasvonsa
niin paljon vihaisemmiksi ja hänen paksut suonensa niin paljon
paksummiksi, kun hän puhui, ettei minua kummastuta, kun katson
taaksepäin, että tämä hänen omituisuutensa tuntui minusta
merkillisimmäksi hänessä.
"No", lausui Mr. Creakle. "Mitä tästä pojasta ilmoitetaan?"
"Ei ole vielä mitään häntä vastaan", vastasi puujalka mies. "Ei ole
ollut mitään tilaisuutta".
Minusta näytti siltä, kuin Mr. Creakle olisi pettynyt toiveissansa.
Minusta näytti siltä, kuin Mrs. ja Miss Creakle (joihin nyt loin
silmäni ensi kerran ja jotka olivat molemmat laihat ja hiljaiset) eivät
olisi pettyneet toiveissaan.
"Tule tänne, Sir!" lausui Mr. Creakle, viitaten minua.
"Tule tänne!" sanoi puujalka mies, toistaen viittausta.
"Minun on kunnia tuntea isä-puolesi", kuiskasi Mr. Creakle, tarttuen
korvaani; "ja kunnon mies hän onkin ja mies, jolla on luja luonne. Hän
tuntee minut, ja minä tunnen hänet. Tunnetko _sinä_ minua? Hei!" lausui
Mr. Creakle, nipistäen minua korvasta julmalla leikinteolla.
"Ei vielä, Sir", vastasin minä, vetäytyen takaisin tuskasta.
"Eikö vielä? Hei!" kertoi Mr. Creakle. "Mutta saat pian tuntea. Hei!"
"Saat pian tuntea. Hei!" toisti puujalka mies. Minä huomasin
jälestäpäin, että hän voimakkaalla äänellänsä tavallisesti tulkitsi Mr.
Creakle'n sanoja pojille.
Minä olin kovasti peloissani ja sanoin, että toivoin sitä, jos hän
suvaitsi. Minusta tuntui koko tämän ajan, kuin korvani olisi palanut;
hän nipisti sitä niin kovasti.
"Minä kerron sinulle, mitä minä olen", kuiskasi Mr. Creakle, hellittäen
viimein korvastani semmoisella jäähyväispuristuksella, joka ajoi vedet
silmiini. "Minä olen Tatari".
"Tatari", sanoi puujalka mies.
"Kun minä sanon, että teen jonkun asian, teen minä sen", lausui Mr.
Creakle; "ja kun sanon, että minä tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon
minä sen tehdyksi".
"Tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon minä sen tehdyksi", toisti
puujalka mies.
"Minä olen jyrkkä luonnoltani", lausui Mr. Creakle. "Se se on, mitä
_minä_ olen. Minä teen velvollisuuteni. Se se on, mitä _minä_ teen. Jos
lihani ja vereni -- hän katseli tätä sanoessaan Mrs. Creakle'ä, --
nousee minua vastaan, ei se ole minun lihani eikä vereni. Minä hylkään
ne. Onko tuo mies", sanoi hän puujalka miehelle, "taas käynyt täällä?"
"Ei", kuului vastaus.
"Ei", lausui Mr. Creakle. "Hänellä on enemmän järkeä. Hän tuntee minut.
Antakaat hänen pysyä poissa", sanoi Mr. Creakle, lyöden kättänsä
pöytään ja katsellen Mrs. Creakle'ä, "sillä hän tuntee minut. Nyt sinä
olet myöskin ruvennut tuntemaan minua, nuori ystäväni, ja saat mennä.
Vie hänet pois".
Minä olin hyvin iloinen, kun minua käskettiin pois, sillä Mrs. ja Miss
Creakle pyyhkivät molemmat silmiänsä, ja minun oli yhtä paha olla
heidän puolestaan, kuin itsenikin puolesta. Mutta minulla oli pyyntö
mielessäni, joka koski minua niin likeltä, etten voinut olla sitä esiin
tuomatta, vaikka kummastelin omaa rohkeuttani:
"Jos suvaitsette, Sir --"
Mr. Creakle kuiskasi: "hah? Mitä tämä on?" ja loi silmänsä minuun,
niinkuin hän olisi tahtonut polttaa minut poroksi niillä.
"Jos suvaitsette, Sir", änkytin minä, "sallittaisiinko minun (minä olen
kovasti suruissani siitä, Sir, mitä minä tein) ottaa pois tämä
kirjoitus, ennenkuin pojat tulevat takaisin --"
Oliko se täyttä totta Mr. Creakle'n puolelta vai tahtoiko hän vaan
peloittaa minua, en tiedä, mutta hän ryntäsi niin kiivaasti ylös
tuoliltansa, että minä tuota pikaa peräydyin puujalka miehen saattoa
odottamatta enkä pysähtynyt yhtään, ennenkuin pääsin omaan
makuuhuoneeseni, jossa minä, kun huomasin, ettei minua ajettu takaa,
menin levolle, kun aika tuli, ja makasin vavisten pari kolme tuntia.
Seuraavana aamuna palasi myöskin Mr. Sharp. Mr. Sharp oli ensimäinen
opettaja ja korkeampi, kuin Mr. Mell. Mr. Mell aterioitsi poikien
kanssa, mutta Mr. Sharp söi päivällisensä ja illallisensa Mr. Creakle'n
pöydässä. Hän oli minusta hento, hienon-näköinen gentlemani, jolla oli
jokseenkin iso nenä ja joka piti päätänsä kallella, niinkuin se olisi
ollut vähän liika raskas hänelle. Hänen tukkansa oli hyvin kiiltävä ja
kihara; mutta jo ensimäinen poika, joka palasi, kertoi minulle, että se
oli peruukki (jota toinen oli ennen käyttänyt, _hän_ sanoi), ja että
Mr. Sharp joka lauvantai-ilta kävi sitä käherryttämässä.
Se ei ollut kukaan muu, kuin Tommy Traddles, joka antoi minulle tämän
tiedon. Hän oli ensimäinen poika, joka palasi. Hän esitteli itseänsä
ilmoittamalla, että minä löytäisin hänen nimensä oven oikeanpuolisessa
kulmassa ylimmän telkimen kohdalla; jolloin minä sanoin: "Traddles?"
johon hän vastasi: "sama mies", ja käski minun antaa täydellisen
kertomuksen itsestäni ja perheestäni.
Se oli onni minulle, että Traddles ensiksi tuli takaisin. Minun
plakatini huvitti häntä niin suuresti, että hän säästi minulta sekä
paljastamisen että salaamisen vaivan, sillä hän esitteli minut
jok'ikiselle pojalle, joka palasi, suurelle tai pienelle, heti tämän
tullessa, tällä tapaa: "katso tänne. Tässä on jotakin lystillistä!"
Onni oli sekin, että suurempi osa pojista palasi alakuloisina eivätkä
pitäneet niin pahaa menoa minun kanssani, kuin olin odottanut. Tosin
muutamat heistä tanssivat ympärilläni, niinkuin hurjat Indianit,
eivätkä useimmat voineet vastustaa kiusausta, vaan teeskelivät,
niinkuin minä olisin ollut koira, taputtelivat ja hyväilivät minua,
ett'en purisi, ja sanoivat: "maahan, Sir!" ja nimittivät minua
Towzer'iksi.[14] Tämä tietysti hämmensi minua, kun oli niin monta
outoa, ja maksoi minulle muutamia kyyneliä, mutta ylipäänsä kävi paljon
paremmin, kuin olin edeltäpäin luullut.
Minua ei kuitenkaan katsottu varsinaisesti kouluun otetuksi, ennenkuin
J. Steerforth oli saapunut. Tämän pojan eteen, jota pidettiin kovin
oppineena ja joka oli hyvin kaunis ja ainakin puolen kymmenkuntaa
vuotta minua vanhempi, vietiin minä, niinkuin tuomarin eteen. Jossakin
vajassa leikkitanterella kyseli hän minulta tarkkaan kaikkia, mitä
rangaistukseeni koski, ja suvaitsi lausua ajatuksensa siitä, sanoen,
että se oli "julkinen häpeä"; josta minä jäin iki-kiitolliseksi
hänelle.
"Paljonko rahaa sait, Copperfield?" kysyi hän, kävellen vieressäni, kun
hän oli suorittanut asiani näillä sanoilla.
Minä sanoin hänelle: seitsemän shillingiä.
"Sinun olisi parempi antaa ne minun talteeni", lausui hän. "Sinä saat
ainakin antaa, jos tahdot. Sinun ei tarvitse, jollet tahdo".
Minä kiirehdin suostumaan hänen ystävälliseen ehdoitukseensa, avasin
Peggotyn kukkaron ja käänsin sen ylös alaisin hänen käteensä.
"Tahdotko käyttää niistä jotakin nyt?" kysyi hän minulta.
"Ei, kiitoksia", vastasin minä.
"Sinä saat, jos tahdot, sinä tiedät sen", lausui Steerforth. "Sano
sananen vaan".
"Ei, kiitoksia, Sir", toistin minä.
"Sinun tekisi ehkä mieli panna pari shillingiä taikka niin menemään ja
heti ostaa pullo marjaviiniä makuuhuoneesen?" kysyi Steerforth. "Sinä
kuulut minun makuukuntaani, näen minä".
Tämä tosin ei ollut joutunut mieleeni ennen, mutta minä sanoin: "kyllä,
minä tahtoisin".
"Hyvä!" vastasi Steerforth. "Sinä kai mielelläsi panet toisen
shillingin taikka niin mantelikakkuihin?"
Minä sanoin: "kyllä, sitäkin tahtoisin".
"Ja yhden shillingin taikka niin korppuihin, ja yhden hedelmiin,
kuinka?" lausui Steerforth. "Kuuleppa, pikku Copperfield, sinä käyt
reippaasti asiaan käsiksi!"
Minä hymyilin, koska hän hymyili, mutta olin myöskin vähän levoton
sydämessäni.
"Hyvä!" lausui Steerforth. "Meidän täytyy saada niitä riittämään niin
pitkälle, kuin mahdollista; siinä kaikki. Minä teen, mitä suinkin voin
sinua varten. Minä saan mennä ulos, kun haluttaa, ja minä tuon salaa
koko säntin". Näin puhuttuaan pisti hän rahat taskuunsa ja käski
ystävällisesti minun olla levollisena; hän lupasi toimittaa, että
kaikki kävisi oikein.
Hän piti puheensa, kun vaan kaikki olisi ollut oikein, mutta minua
salaisesti aavisti, että melkein kaikki oli väärin -- sillä minä
pelkäsin, että se oli äitini kahden puolikruunun haaskaamista -- vaikka
olin tallettanut sen paperipalasen, johon rahat olivat käärityt: joka
oli kallis säästö. Kun menimme ylikerrokseen makaamaan, toi hän esiin
koko seitsemän shillingin arvon ja levitti sen vuoteelleni kuutamassa,
sanoen:
"Kas tuossa, pikku Copperfield; ja kuninkaallisen aterian oletkin
saanut!"
Minun oli mahdoton ajatella, että itse, tällä elämän ijälläni,
isännöitsisin tässä juhlassa, kun Steerforth oli läsnä; minun käteni
värisi, kun vaan ajattelin sitä. Minä pyysin, että hän suvaitsisi olla
esimiehenä; ja kun muut pojat, jotka olivat samassa huoneessa,
kannattivat tätä esitystä, suostui hän siihen ja istui minun
pään-alaiselleni, josta hän jaeskeli ruokia -- aivan tasapuolisesti, se
minun täytyy sanoa -- ja anniskeli marjaviiniä vähäisellä jalattomalla
lasilla, joka oli hänen omansa. Mitä minuun tulee, minä istuin hänen
vasemmalla puolellaan, ja toiset olivat sijoittuneet meidän
ympärillemme lähimmäisille vuoteille ja lattialle.
Kuinka hyvin minä muistan, kuinka istuimme siellä, puhuen
kuiskuttamalla, taikka oikeammin sanoen, kuinka he puhuivat ja minä
kunnioituksella kuuntelin; kuinka kuunvalo virtasi kappaleen matkaa
huoneesen, maalaten vaaleata akkunaa lattialle, mutta suurempi osa
meistä istui pimeässä, paitsi kun Steerforth pisti tulitikun
fosforirasiaan, kun hänen tarvitsi katsoa jotakin pöydältä, ja vuodatti
sinisen, heti katoavan valon meidän ylitsemme! Omituinen, mystillinen
tunne, jonka pimeys synnytti, pitojen salaisuus ja se kuiskaava ääni,
jolla kaikki sanottiin, valloittaa minut jälleen ja minä kuuntelen
kaikkia, mitä he kertovat minulle, epäselvällä juhlallisuuden ja kammon
tunteella, joka tekee minut iloiseksi, koska he ovat kaikki niin
likellä, ja peloittaa minua (vaikka olen nauravinani), kun Traddles
sanoo näkevänsä aaveen nurkassa.
Minä kuulin jos jotakin koulusta ja kaikista siihen koskevista
asioista. Minä kuulin, ettei Mr. Creakle ilman syyttä väittänyt
olevansa Tatari; että hän oli mitä tylyimpiä ja ankarimpia opettajia;
että hän huimi ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, joka päivä
elämässänsä, hyökäten poikien kimppuun, niinkuin ratsas-soturi, ja
hakaten joukkoa armahtamatta; ettei hän itse osannut mitään muuta, kuin
hakata, vaan oli taitamattomampi (J. Steerforth sanoi), kuin alimmainen
poika koulussa; että hän oli useita vuosia takaperin pitänyt vähäistä
humala-kauppaa Borough'issa, mutta ruvennut opettajan virkaan, kun hän
oli joutunut häviöön kaupallansa ja tuhlannut pois Mrs. Creakle'n
rahat; ynnä koko joukon samanlaisia asioita, joita he kummastuksekseni
tiesivät.
Minä kuulin, että puujalka mies, jonka nimi oli Tungay, oli
kovakiskoinen barhari, joka ennen oli ollut avullisna humala-kaupassa,
mutta joutunut kouluttajan ammattiin Mr. Creakle'n kanssa, koska,
niinkuin pojat arvelivat, hän oli taittanut jalkansa Mr. Creakle'n
palveluksessa ja toimittanut paljon konnantöitä hänelle sekä tiesi
hänen salaisuutensa. Minä kuulin, että Tungay katsoi koko laitosta,
opettajia ja poikia, paitsi Mr. Creakle'ä, luonnollisiksi
vihollisiksensa, ja että hänen ainoa ilonsa mailmassa oli, kun hän sai
olla äreä ja häijy. Minä kuulin, että Mr. Creakle'llä oli ollut poika,
joka ei ollut Tungay'n ystävä ja joka, aputoimittajana koulussa, oli
kerta moittinut isäänsä jossakin tilaisuudessa, jolloin harjoitettiin
liian kovaa kuria, ja joka lisäksi luultiin vastustaneen sitä tapaa,
jolla hänen isänsä kohteli hänen äitiänsä. Minä kuulin, että Mr.
Creakle oli tästä syystä ajanut hänet pois; ja että Mrs. ja Miss
Creakle siitä saakka olivat olleet surullisina ja alakuloisina.
Mutta suurin ihme, jonka kuulin Mr. Creakle'stä, oli se, että koulussa
oli yksi poika, johon hän ei tohtinut koskaan kajota, ja että tämä
poika oli J. Steerforth. Steerforth itse vakuutti asiaa todeksi, kun
sitä kerrottiin, ja sanoi, että hän tahtoisi nähdä Mr. Creakle'n
yrittävän sitä. Kun joku säyseä poika (se en ollut minä) kysyi häneltä,
mitä hän tekisi, jos hän näkisi Mr. Creakle'n yrittävän, pisti hän
tulitikun fosfori-rasiaan, että se vuodattaisi valoa hänen vastauksensa
ylitse, ja sanoi, että hän löisi häntä otsaan ja kaataisi hänet maahan
sillä seitsemän shillingin ja kuuden pennyn läkki-pullolla, joka aina
oli kaminin-reunuksella. Me istuimme hetken aikaa pimeässä melkein
hengittämättä.
Minä kuulin, että Mr. Sharp'illa ja Mr. Mell'illä luultiin kummallakin
olevan huono palkka; ja että, kun oli sekä lämmintä että kylmää ruokaa
Mr. Creakle'n päivällispöydällä, aina odotettiin, että Mr. Sharp
sanoisi mieluisammin tahtovansa kylmää; jota J. Steerforth, joka oli
ainoa poika, joka söi yhdessä perheen kanssa, myöskin vakuutti todeksi.
Minä kuulin, ettei Mr. Sharp'in peruukki sopinut hänen päähänsä; ja
ettei hänen tarvinnut heiskaroita -- toinen sanoi teiskaroita -- siitä,
sillä hänen oma punainen tukkansa näkyi varsin selvästi sen alta.
Minä kuulin, että eräs poika, jonka isä oli hiilikauppias, kävi koulua
hiilirätingin maksuksi ja nimitettiin sen vuoksi "vaihto-laskuksi",
joka nimi oli lainattu aritmetikasta, koska se osoitti tätä sopimusta.
Minä kuulin, että pöytä-olut oli ryöstö vanhemmilta, ja puddingi petos.
Minä kuulin, että oli yleinen ajatus koulussa, että Miss Creakle oli
rakastunut Steerforth'iin; ja minä olen varma, että kun istuin pimeässä
ja ajattelin Steerforth'in miellyttävää ääntä, kauniita kasvoja,
sukevaa käytöstä ja kiharaa tukkaa, minä katsoin sitä hyvin
mahdolliseksi. Minä kuulin, ettei Mr. Mell ollut mikään paha mies,
mutta ettei hänellä ollut kuutta pennyä, jolla hän kostuttaisi
itseänsä; ja ettei ollut mitään epäilystä, että vanha Mrs. Mell, hänen
äitinsä, oli yhtä köyhä, kuin Job. Mieleeni joutui silloin aamiaiseni
ja se, joka oli kuulunut niinkuin "minun Charley'ni!" mutta minä olin,
minä muistan sen ilolla, siinä kohden mykkä kuin hiiri.
Näitten kaikkien ja useampien muitten asiain kuuleminen kesti kotvan
kauemmin, kuin pidot itse. Suurempi osa pojista oli pannut maata heti,
kuin syöminen ja juominen oli loppunut; ja me, jotka olimme puoleksi
riisuttuina jääneet kuiskailemaan ja kuuntelemaan, lähdimme viimein
mekin levolle.
"Hyvää yötä, pikku Copperfield", sanoi Steerforth, "minä pidän
tästälähin huolta sinusta".
"Sinä olet kovin hyvä", vastasin minä kiitollisena. "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa sinulle".
"Sinulla ei ole mitään sisarta, onko?" kysyi Steerforth haukotellen.
"Ei", vastasin minä.
"Se on paha", sanoi Steerforth. "Jos sinulla olisi ollut, olisin
luullut häntä sieväksi, kainoksi, pikkuiseksi, kirkassilmäiseksi
tytöksi. Minä olisin mielelläni ruvennut hänen tuttavakseen. Hyvää
yötä, pikku Copperfield".
"Hyvää yötä, Sir", minä vastasin.
Minä ajattelin häntä hyvin paljon, kun olin mennyt levolle, ja nousin
vuoteessani, minä muistan sen, katsellakseni häntä, kun hän makasi
kuutamassa, nuot kauniit kasvot käännettyinä ylöspäin ja pää
luontevasti nojauten käsivarteen. Hän oli etevä olento minun
silmissäni; tämä oli tietysti syy, miksi yhä ajattelin häntä. Ei mikään
peitetty tulevaisuus himmentänyt häntä kuun säteissä. Ei mikään
varjokas jälki jäänyt häneltä siihen puutarhaan, jossa uneksin
käveleväni koko yön.