Minä lähetetään pois kotoa.
Me olimme ehkä kulkeneet puolen penikulmaa ja nenäliinani oli aivan
märkä, kun ajomies yhtäkkiä seisahutti hevosensa.
Minä katsahdin ulos, syytä tiedustellakseni, ja näin ihmeekseni
Peggotyn syöksevän esiin pensas-aidan takaa ja kiipeevän ylös
kärryihimme. Hän sivui minut käsiinsä ja likisti minua nyöriliiviänsä
vastaan niin kovasti, että nenäni pusertui vallan kipeäksi, vaikk'en
ajatellut sitä ennen kuin jälestäpäin, jolloin huomasin sen kovin
araksi. Peggotty ei lausunut yhtä luotuista sanaa. Hellittäen toista
käsivarttansa, pisti hän sen alas plakkariinsa kyynäspäähän saakka ja
veti esiin muutamia paperipusseja makukakkuja, joita hän sulloi
taskuihini, ja kukkaron, jonka hän laski minun käteeni, mutta hän ei
puhunut sanaakaan. Toistamiseen ja vielä kerran likistettyään minua
molemmilla käsivarsillaan, astui hän alas kärryistä ja juoksi pois; ja
minun luuloni on, ja on aina ollut, ilman yhtäkään nappia hameessaan.
Minä poimin yhden niistä monesta, jotka pyörivät ympäri, ja säilytin
sitä muistokaluna pitkät ajat.
Ajomies katseli minua, ikäänkuin kysyäksensä, tulisiko hän takaisin.
Minä pudistin päätäni ja sanoin, etten uskonut sitä. "Paneppa nyt
lähdöksi", lausui ajomies laiskalle hevosellensa, joka panikin
lähdöksi.
Koska nyt olin itkenyt niin paljon, kuin suinkin jaksoin, rupesin
ajattelemaan, ettei enemmästä itkusta ollut mihinkään, semminkin kuin
ei Roderick Random eikä tuo Kuninkaallisen Brittiläisen Laivaston
Kapteini ollut muistaakseni koskaan vaikeissa tiloissa itkenyt. Kun
ajomies näki minun päättäneen näin, ehdoitti hän, että nenäliinani
levitettäisiin hevosen selälle kuivamaan. Minä kiitin häntä ja
suostuin; ja erittäin vähäiseltä se näytti näillä oloilla.
Minulla oli nyt tilaisuus tutkia kukkaroa. Se oli kankea, nahkainen,
lukolla varustettu. Siinä oli kolme kiiltävää shillingiä, joita
Peggotty silminnähtävästi oli tahkonut liidulla, että minulla olisi
sitä suurempi ilo niistä. Mutta sen kaikkein kalliin sisältö oli kaksi
puolikruunua, käärityt paperipalaseen, johon oli kirjoitettu äitini
käsi-alalla: "Davylle. Sydämellisen tervehdykseni kanssa". Tämä
liikutti minua niin, että pyysin ajomiestä tekemään hyvin ja antamaan
minulle nenäliinani takaisin; mutta hän sanoi, että hänen mielestään
minun oli parempi, jos olin ilman sitä; ja minä luulin, että todella
niin oli; ja niin minä pyyhin silmiäni hiallani ja hillitsin itseni.
Jopa todenteolla lisäksi; vaikka edellisten mielenliikutusten perästä
joku myrskyinen nyyhkytys silloin tällöin vielä valloitti minut. Kun
olimme ajaneet kappaleen aikaa, kysyin ajomieheltä, kuljettaisiko hän
minua koko matkan.
"Koko matkan mihin?" kysyi ajomies.
"Sinne", minä sanoin.
"Mihin sinne?" vastasi ajomies.
"Likelle Londonia?" lausuin minä.
"Ohoh, tämä hevonen", sanoi ajomies, nykäisten ohjaksia, että katsoisin
sitä, "olisi enemmän kuollut, kuin sianliha, ennenkuin se ehtisi
puolitiehen asti".
"Matkaatteko siis vaan Yarmouth'iin?" kysyin minä.
"Niille maille", sanoi ajomies. "Ja siellä minä vien teidät
postivaunuihin, ja postivaunut vievät teidät -- minne tahansa".
Koska tässä oli sangen paljon ajomiehen puheeksi (hänen nimensä oli
Mr. Barkis) -- sillä hän oli, niinkuin jossakin edellisessä luvussa
huomautin, hidasluontoinen eikä ollenkaan puhelias -- tarjosin hänelle
kohteliaisuuden osoitteeksi makukakun, jonka hän nielaisi kerrallaan
aivan niinkuin elefantti ja joka ei vaikuttanut enemmän hänen isoihin
kasvoihinsa, kuin se olisi vaikuttanut elefantinkaan.
"Hänkö on leiponut ne?" sanoi Mr. Barkis, nuokkuvalla tavallansa yhä
nojautuen eteenpäin vaunujen jalkalailtaan, käsivarret kummallakin
polvella.
"Peggottya kai tarkoitatte, Sir?"
"Ah!" sanoi Mr. Barkis. "Häntä".
"Kyllä. Hän leipoo kaikki leivoksemme ja keittää kaikki ruokamme".
"Tekeekö hän niin?" lausui Mr. Barkis.
Hän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta hän ei
viheltänyt. Hän istui ja katseli hevosen korvia, niinkuin hän olisi
nähnyt jotakin uutta niissä; ja niin hän istui melkoisen ajan. Sitten
hän sanoi:
"Ei mitään herkosilmää, luulen ma?"
"Herkkusia sanoitte, Mr. Barkis?"
Sillä minä luulin, että hänen teki mieli syödä enemmän ja että hän oli
tarkoittanut sitä.
"Herkosilmää", sanoi Mr. Barkis. "Herkosilmää; ei ketään, joka kävelee
hänen kanssaan!"
"Peggotyn kanssa?"
"Ah!" lausui hän.
"Hänen".
"Oi, ei. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään herkosilmää".
"Vai ei ole!" sanoi Mr. Barkis.
Taas hän pani suunsa, niinkuin hän olisi aikonut viheltää, mutta taas
hän ei viheltänyt, vaan istui ja katseli hevosen korvia.
"Hän leipoo siis", jatkoi Mr. Barkis, kauan aikaa mietittyään, "kaikki
omenapasteijat ja keittää kaikki ruoat, vai kuinka?"
Minä vastasin, että niin oli laita.
"Hyvä. Minä sanon teille jotain", lausui Mr. Barkis. "Ehkä te
kirjoitatte hänelle?"
"Minä kirjoitan varmaan hänelle", vastasin minä.
"Ah!" sanoi hän, hitaasti kääntäen silmiänsä minua kohden. "Hyvä! Jos
kirjoitatte hänelle, ehkä muistaisitte sanoa, että Barkis'ia haluttaa;
muistatteko?"
"Että Barkis'ia haluttaa", toistin minä viattomasti. "Sekö koko sanoma
on?"
"Nii-i-in", hän sanoi ajatellen. "Nii-i-in. Barkis'ia haluttaa".
"Mutta olettehan huomenna taas Blunderstone'ssa, Mr. Barkis", lausuin
minä, vavisten vähän, kun ajattelin, että silloin olisin kaukana
sieltä, "ja sopisi teidän paljon paremmin suorittaa sanomanne itse".
Mutta kun hän hylkäsi tämän ehdoituksen päätänsä ravistamalla ja kerran
vielä vahvisti edellistä pyyntöänsä ja sanoi suurimmalla
yksitotisuudella: "Barkis'ia haluttaa. Se on sanoma", otin minä
mielelläni toimittaakseni sitä perille. Sillä välin kuin samana iltana
odotin vaunuja Yarmouth'in hotellissa, tilasin paperi-arkin ja tolpon
ja kirjoitin Peggotylle kirjeen, joka kuului näin: "Rakas Peggotty'ni.
Olen eheänä tullut tänne. Barkis'ia haluttaa. Terveisiä äidille. Sinun
harras ystäväsi. P. S. Hän sanoo erittäin suovansa, että sinä
tietäisit, että -- _Barkis'ia haluttaa_".
Kun olin ottanut haltuuni tämän tulevaisuuden toimen, vaipui Mr. Barkis
jälleen täydelliseen äänettömyyteen; ja minä, joka tunsin itseni aivan
väsyneeksi kaikista äskeisistä tapauksista, heittäysin pitkäkseni
säkille kärryihin ja menin nukuksiin. Minä nukuin sitkeästi siksi kuin
tulimme Yarmouth'iin, joka, ravintolan pihalta katsoen, johon ajoimme,
oli niin uusi ja outo minulle, että heti heitin salaisen toivoni saada
tavata jotakuta Mr. Peggotyn perheestä, kenties pikku Em'lyä itseäkin.
Vaunut olivat pihalla, hohtaen joka paikasta, mutta vielä ilman mitään
hevosia edessä ja näyttäen siltä, kuin eivät ensinkään olisi Londoniin
hankkineetkaan. Minä ajattelin tätä ja kummastelin, kuinka viimein
arkkuni kävisi, jonka Mr. Barkis oli nostanut maahan vehmaron viereen
(hän oli ajanut pihaa ylöspäin kärryjänsä kääntääkseen), ja myöskin
kuinka viimein minun itse kävisi, kun joku rouva katsahti ulos eräästä
kaari-akkunasta, johon oli ripustettu muutamia lintuja ja lihakönttiä,
ja sanoi:
"Sekö se vähäinen gentlemani Blunderstone'sta on?"
"Se, Ma'am", sanoin minä.
"Mikä nimi?" kysyi rouva.
"Copperfield, Ma'am", vastasin minä.
"Se ei kelpaa", lausui rouva. "Täällä ei ole kenenkään sen-nimisen
päivällisiä maksettu".
"Onko se Murdstone, Ma'am?" kysyin minä.
"Jos olette Master Murdstone", sanoi lady, "miksi ilmoitatte toista
nimeä ensiksi?"
Minä selitin ladylle, kuinka asian laita oli. Hän soitti nyt kelloa ja
huusi: "William! näytä tietä kahvihuoneesen!" jolloin yksi kyyppäri
tuli juosten kyökistä pihan toiselta puolelta johdattamaan minua ja
näytti suuresti hämmästyneeltä, kun hän huomasi, että hänen tuli viedä
vaan minut sinne.
Se oli iso, pitkä huone, muutamia suuria karttoja seinällä. Minä en
tiedä, olisiko minua oudostuttanut enemmän, jos kartat olisivat olleet
todellisia vieraita maita ja minä olisin heitetty keskelle niitä. Minä
menettelin mielestäni kovin rohkeasti, kun istahdin, lakki kädessä,
tuolin kulmalle oven suuhun; ja kun kyyppäri levitti liinan ja asetti
kryyti-kopaston pöydälle nimen-omaan minua varten, luulen varmaan, että
punehduin korvia myöden ujoudesta.
Hän toi minulle muutamia kotletteja ja kasvaksia ja otti kannet pois
niin kalisevalla tavalla, että pelkäsin jollakin lailla loukanneeni
häntä. Mutta hän lievitti suuresti huoltani, kun hän nosti minulle
tuolin pöydän ääreen ja sanoi hyvin ystävällisesti: "no,
kolmikyynäräinen! tehkäät hyvin ja astukaat esiin!"
Minä kiitin häntä ja asetuin pöytään, mutta huomasin, että minun oli
erittäin vaikea käyttää veistäni ja kahveliani jonkunlaisella
taidontapaisuudella taikka välttää lihannesteen ripoittamista päälleni
sillä aikaa, kuin kyyppäri seisoi vastapäätä minua ja kiinteästi
katseli minua ja saatti minut kauheasti punehtumaan joka kerta, kuin
silmäni kääntyivät häneen. Katseltuaan minua siksi kuin kävin toiseen
kotlettiin käsiksi, lausui hän:
"Tässä on lasillinen olutta teitä varten. Tahdotteko sitä nyt?"
Minä kiitin häntä ja vastasin: "tahtoisin;" jolloin hän kaasi sitä
kannusta isoon lasiin ja piti sitä ylöspäin päivää vastaan, että se
näyttäisi kauniimmalta.
"Silmäni kautta!" hän sanoi. "Onpa siinä koko joukko, eikö ole?"
"On kyllä", vastasin minä hymyllä. Sillä minusta oli oikein
hauskaa, kun hän oli niin leikillinen. Hän oli vilkkusilmäinen,
näppylä-naamainen mies; hänen hiuksensa kasvoivat pystyyn kautta koko
pään, ja kun hän seisoi, toinen käsi kupeessa, ja piti lasia päivää
vastaan toisella, näytti hän hyvin hupaiselta.
"Täällä kävi eilen eräs gentlemani", hän lausui -- "kookas gentlemani,
nimeltä Topsawyer -- ehkä tunnette hänet!"
"En", sanoin minä, "minä en usko --"
"Housut ja säärystimet, leveä-lierinen hattu, harmaa takki, täplikäs
kaulahuivi", jatkoi kyyppäri.
"En", sanoin minä ujosti. "Minun ei ole kunnia --"
"Hän astui sisään tänne", kertoi kyyppäri, katsellen valoa lasin
lävitse, "tilasi lasillisen tätä olutta -- tahtoi sitä kaiken mokomin
-- minä kielsin häntä -- joi sen ja kaatui kuoliaaksi lattialle. Se oli
liian vanhaa hänelle. Sitä ei pitäisi ensinkään laskea tynnyristä;
siinä koko asia".
Minua kauhistutti suuresti, kun kuulin tämän surullisen tapauksen, ja
minä arvelin, että minun oli parempi juoda vettä.
"No, tiedättekö mitä", lausui kyyppäri, yhä katsellen valoa lasin
lävitse ja toinen silmä ummessa, "meidän väkemme ei suvaitse, että
tilataan jotakin ja jätetään nauttimatta. Se loukkaa heitä. Mutta
_minä_ juon sen, jos tahdotte. Minä olen tottunut siihen, ja
tottumuksesta riippuu kaikki. Minä en usko, että se haittaa minua, jos
heitän pääni taaksepäin ja siemaisen sen nopeasti. Siemaisenko?"
Minä vastasin, että olisin kovasti kiitollinen hänelle, jos hän joisi
sen, kun hän vaan saisi sen tehdyksi ilman mitään vaaraa, mutta ei
muutoin. Kun hän heitti päänsä taaksepäin ja nopeasti nielaisi oluen,
oli minulla hirveä pelko, sen tunnustan, että saisin nähdä hänen
joutuvan samaan kohtaloon, kun Mr. Topsawyer vainaja, ja kaatuvan
hengettömäksi matolle. Mutta se ei tehnytkään hänen pahaa. Päinvastoin
hän minun silmissäni virkistyi siitä.
"Mitä olemme tänne saaneet?" kysyi hän, pistäen kahvelia ruokaani. "Ei
suinkaan kotletteja?"
"Kotletteja", lausuin minä.
"Siunatkoon sieluani!" huudahti hän, "minä en tietänyt, että se ole
kotletteja. No, yksi kotletti on juuri paras keino poistaa oluen pahoja
vaikutuksia! Eikö se ole onni?"
Niin hän toisella kädellään otti kotlettiin kiinni luusta ja toisella
potaattiin ja söi ne erinomaiseksi ilokseni oikein makeaan suuhun.
Sitten hän otti toisen kotletin ja toisen potaatin; ja tuosta lisäksi
vielä kotletin ja potaatin. Kun olimme suorittaneet nämät, toi hän
esiin puddingin ja asetettuaan sen eteeni, näytti miettivän ja käyvän
hajamieliseksi vähäksi aikaa.
"Kummoinen pasteija on?" kysyi hän, ikäänkuin hereille kavahtaen.
"Ei se ole kuin puddingi", vastasin minä.
"Puddingi!" huudahti hän. "No, siunatkoon minua, niin se onkin!
Kuinka!" katsellen sitä likemmältä. "Te ette suinkaan sano, että se on
munapuddingi?"
"Kyllä, sitä se juuri on".
"No, munapuddingi", lausui hän, tarttuen ruokalusikkaan, "on minun
mielipuddingini! Eikö se ole onni? Tulkaat pois, pikku mies, ja
koettakaamme, kumpi saa enemmän".
Kyyppäri varmaan sai enemmän. Hän kehoitti minua monta kertaa
ponnistamaan ja voittamaan, mutta mitä minun teelusikastani hänen
ruokalusikkansa rinnalla, minun kiiruustani hänen kiiruunsa rinnalla,
minun ruokahalustani hänen ruokahalunsa rinnalla. Minä jäin kauas
jälelle jo ensi suupalalla eikä minulla ollut mitään toivoa voittaa
häntä. Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt ketään, joka olisi syönyt
puddingia niin halukkaasti, kuin hän; ja kun kaikki oli pistetty
poskeen, nauroi hän, niinkuin hän vielä olisi tuntenut maun siitä
suussaan.
Silloin minä, havaitessani, että hän oli niin peräti ystävällinen ja
seurallinen, pyysin häneltä pännää, läkkiä ja paperia, kirjoittaakseni
Peggotylle. Hän ei ainoastaan tuonut niitä kohta, vaan oli hyvä kyllä
olkani takaa kurkistelemaan kirjeeseni sillä aikaa, kuin kirjoitin
sitä. Kun olin päättänyt sen, kysyi hän minulta, mihin minä olin
menossa kouluun.
Minä sanoin: "Likelle Londonia". Siinä oli kaikki, mitä minä tiesin.
"Voi, silmäni kautta!" hän huudahti, näyttäen varsin alakuloiselta,
"minä olen pahoillani siitä".
"Miksi?" kysyin minä häneltä.
"Oi, Jumala!" hän lausui, pudistaen päätänsä, "se on se koulu, jossa
katkaisivat erään pojan kylkiluut -- kaksi kylkiluuta -- pieni poika se
oli. Minä arvaan, että hän oli -- malttakaat, minä katson -- kuinka
vanha te olette?"
Minä sanoin hänelle, että kävin yhdeksättä.
"Se on juuri hänen ikänsä", hän arveli. "Hän oli kahdeksan vuoden ja
kuuden kuukauden vanha, kun katkaisivat hänen ensimäisen kylkiluunsa;
kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha, kun katkaisivat toisen
ja tekivät lopun hänestä".
Minä en voinut salata itseltäni eikä kyyppäriltä, että tämä oli ikävä
asia, ja kysyin, kuinka se oli tapahtunut. Hänen vastauksensa ei tehnyt
mieltäni iloisemmaksi, sillä se sisälsi kaksi kauheata sanaa:
"pieksemisen kautta".
Postitorven ääni pihalla keskeytti meidät soveliaasti. Minä nousin ja
kysyin epäillen, samalla ylpeänä ja ujona siitä, että minulla oli
kukkaro (jonka otin esiin taskustani), tuliko minun maksaa mitään.
"Arkki kirjepaperia", hän vastasi. "Oletteko koskaan ostanut
kirjepaperin arkkia?"
Minä en ollut, muistaakseni, koskaan tehnyt sitä.
"Se on kallista", lausui hän, "tullin tähden. Kolme pennyä. Tällä tapaa
meitä tässä maassa veroitetaan. Ei olisi sitten mitään muuta
maksettavaa, kuin juomarahat. Älkäät huoliko lakista. Sen vahingon
_minä_ otan omakseni".
"Paljonko te -- paljonko minä -- paljonko minun tulee -- mikä olisi
kohtuullinen maksu kyyppärille, jos suvaitsette?" sopersin minä,
punehtuen.
"Jollei minulla olisi perhettä ja perheeni olisi rupulissa", sanoi
kyyppäri, "en ottaisi kuutta pennyä. Jollei minulla olisi vanha isä ja
rakas sisar elätettävänä -- tässä näytti kyyppäri kovasti liikutetulta
-- en ottaisi äyriäkään. Jos minulla olisi hyvä paikka ja minua
kohdeltaisiin hyvin täällä, pyytäisin teitä ottamaan vastaan minulta
jotakin pikku kapinetta enkä ottaisi itse mitään. Mutta minä elän ruoan
tähteillä -- ja makaan hiilillä" -- tässä kyyppäri purskahti kyyneliin.
Hänen onnettomuutensa koski minuun syvästi ja minä ymmärsin, että
vähempi maksu, kuin yhdeksän pennyä, olisi pelkkää raakuutta ja sydämen
kovuutta. Sentähden annoin hänelle yhden noista kolmesta kiiltävästä
shillingistäni, jonka hän vastaan otti suurella nöyryydellä ja
kunnioituksella ja kohta jälestäpäin pyörähytti ilmaan peukalollansa,
koettaaksensa sen kelvollisuutta.
Kun minua autettiin ylös vaunujen taa, hämmennyin vähän, kun huomasin,
että luultiin minun ilman muitten avutta syöneen koko päivällisen.
Minä havaitsin sen siitä, että kuulin kaari-akkunan ladyn sanovan
konduktörille: "pitäkäät hyvin vaaria tuosta lapsesta, Georg,
muutoin hän halkee!" sekä siitä, että talon naispalveliat tulivat
ulos katsomaan ja hihittelemään minua, niinkuin jotakin vähäistä
ihme-eläintä. Minun onneton ystäväni kyyppäri, joka oli kokonaan
tointunut, ei näyttänyt pitävän tätä minään, vaan yhtyi yleiseen
kummastelemiseen, asiaa tuoksensakaan panematta. Jos ensinkään epäilin
häntä, oli, luullakseni, tämä asia puoleksi syynä epäluulooni; mutta
minä olen taipusa uskomaan, että minä lapsen yksinkertaisella ja
luonnollisella luottamuksella vanhempiin ihmisiin (jota ominaisuutta en
soisi yhdenkään lapsen liian aikaisin vaihtavan mailmalliseen
viisauteen) en ylipäänsä silloinkaan oikein epäillyt häntä.
Minusta oli jotenkin ikävä, minun täytyy tunnustaa se, kun aivan
syyttömästi jouduin ajajan ja konduktörin pilapuheitten alaiseksi,
esimerkiksi, että vaunut kulkivat niin raskaasti takapuolelta sen
vuoksi, että minä istuin siellä, ja että olisi sopinut paremmin, että
olisin matkustanut vankkureilla. Juttu ruokahalustani levisi myös
ulkopuolisten matkustajien joukkoon, jotka laskivat leikkiä siitä
samaten ja kysyivät minulta, maksettaisiinko minusta koulussa niinkuin
kahdesta tai kolmesta veljeksestä, ja oliko eri sopimus tehty minun
tähteni, vai pääsinkö tavallisilla ehdoilla; ynnä muita hupaisia
asioita. Mutta kaikkein pahin seikka oli se, että tunsin, etten
kehtaisi syödä mitään, kun tilaisuus tarjoutuisi, ja että jokseenkin
laihojen päivällisteni perästä saisin nähdä nälkää koko illan -- sillä
minä olin hädissäni unhottanut kakkuni hotelliin. Pelkoni toteutuikin.
Kun pysähdyimme illallista syömään, ei minulla ollut rohkeutta syödä
mitään, vaikka olisin hyvin mielelläni tahtonut, vaan minä istuin alas
valkean ääreen ja sanoin, etten huolinut mistään. Tämä ei kuitenkaan
päästänyt minua uusista pilapuheista; sillä eräs käheä-ääninen,
karkea-kasvoinen gentlemani, joka oli melkein koko matkan syönyt
eväslaukustaan, paitsi kun hän oli juonut eräästä pullosta, sanoi, että
minä olin niinkuin boa constrictor, joka hotaisee niin paljon yhdellä
kertaa, että hän kestää sitten pitkät ajat; jonka jälkeen gentlemani
punastutti itseänsä keitetyllä häränpaistilla.
Me olimme lähteneet Yarmouth'ista kello kolme aamulla ja meidän oli
määrä tulla Londoniin noin kello kahdeksan seuraavana aamuna. Oli
kesäinen ilma, ja ilta varsin ihana. Kun kuljimme jonkun kylän lävitse,
kuvailin mielessäni, miltä rakennukset sisäpuolelta näyttivät ja mitä
asukkaat puuhasivat, ja kun pojat tulivat juosten meidän perässämme,
hyppäsivät ylös vaunujen takapuolelle ja heiluivat siinä kappaleen
matkaa, kummastelin, olivatko heidän isänsä elossa ja olivatko he
onnelliset kotona. Minulla oli siis paljon ajattelemista; paitsi sitä
minä lakkaamatta mietiskelin, mimmoiseen paikkaan olin menossa --
kauhea tutkimisen aine. Välisti minä, muistaakseni, rupesin
ajattelemaan kotiani ja Peggottya; ja koetin sekavalla, himmeällä
tavalla muistaa, mimmoiselta oloni oli minusta tuntunut ja mimmoinen
poika minä olin ollut, ennenkuin purin Mr. Murdstone'a: joita
kysymyksiä en voinut millään lailla tyydyttävästi selittää; minusta
näytti siltä, kuin olisin purrut häntä kaukaisessa entisyydessä.
Yö ei ollut yhtä hupainen, kuin ilta, sillä ilma kävi kylmäksi; ja
koska olivat asettaneet minut kahden gentlemanin (karkeakasvoisen ja
yhden toisen) väliin, etten putoisi vaunuista, olin vähällä tukehtua,
kun he menivät nukuksiin ja täydellisesti saarsivat minut. He
rutistivat minua toisinaan niin kovasti, että minun täytyi huutaa:
"Voi! antakaat anteeksi!" josta he eivät pitäneet ollenkaan, koska se
herätti heidät. Vastapäätä minua istui, iso turkki-vaippa yllänsä,
vanhanpuolinen lady, joka pimeässä näytti enemmän heinäsuovalta, kuin
ladyltä, niin vahvasti oli hän säntännyt vaatteita päällensä. Tällä
ladyllä oli kori muassaan eikä hän ollut pitkään aikaan tietänyt, mihin
panna sitä, siksi kuin hän huomasi, että se lyhyitten säärteni vuoksi
mahtuisi minun alleni. Se kiusasi ja vaivasi minua niin, että olin
aivan pääsemättömissä; mutta jos minä vähintäkin liikahdin ja saatin
lasin, joka oli korissa, kilisemään jotakin muuta vastaan (niinkuin se
tietysti teki), nyhjäsi hän minua mitä julmimmalla tavalla jalallansa
ja sanoi: "no, pysykäät alallanne. _Teidän_ säärenne ovat nuoret kyllä,
luulisin ma".
Viimein aurinko nousi, ja silloin näyttivät kumppanini nukkuvan
levollisemmin. Ne vaivat, joissa he olivat tuskailleet koko yön ja
jotka olivat puhjenneet kuuluviin mitä hirveimmissä huohotuksissa ja
kuorsauksissa, ovat mahdottomat käsittää. Kun aurinko ehti
korkeammalle, kävi heidän unensa vienommaksi, ja niin he vähitellen
toinen toisensa perästä heräsivät. Minä muistan, kuinka suuresti se
kummastutti minua, että jokainen silloin oli olevinansa, niinkuin hän
ei olisi nukkunut ollenkaan, ja suuttui silmättömäksi, kun hän torjui
puolestaan syytökset. Tätä kummastustani kestää vielä tänään, koska
olen alinomaa huomannut, että kaikista inhimillisistä heikkouksista
postivaunuissa nukkuminen on se, jota luontomme (minä en voi ymmärtää
mistä syystä) kaikkein vähimmin taipuu tunnustamaan.
Mikä merkillinen kaupunki London oli minusta, kun näin sen etäältä, ja
kuinka minä uskoin, että kaikkien mielisankareitteni kummalliset seikat
ehtimiseen toimitettiin ja jälleen toimitettiin siellä, ja kuinka minua
hämärästi aavisti, että se oli enemmän täynnä ihmeitä ja kehnoutta,
kuin kaikki mailman kaupungit yhteensä, sitä minun ei tarvitse pysähtyä
tässä kertomaan. Me lähestyimme sitä vähitellen ja tulimme oikeaan
aikaan siihen ravintolaan Whitechapel'in piirissä, johon meidän oli
määrä mennä. Minä en muista, oliko se Sininen Härkä vai Sininen Karju;
mutta minä tiedän, että se oli jotakin sinistä ja että sen kuva oli
maalattu vaunujen takapuolelle.
Konduktöri katsahti minuun, kun hän astui alas, ja sanoi
ilmoituskonttorin ovella:
"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan
Murdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, ja joka jää tänne,
siksi kuin häntä tullaan ottamaan?"
Ei kukaan vastannut.
"Koettakaat Copperfieldin nimellä, jos suvaitsette, Sir", sanoin minä,
katsoen surullisesti maahan.
"Onko täällä ketään noutamassa erästä poikaa, joka on pantu kirjaan
Murdstone'n nimellä, Sooffolk'in Bloonderstone'sta, mutta joka omistaa
Copperfieldin nimen ja jää tänne, siksi kuin häntä tullaan ottamaan?"
lausui konduktöri, "noh, onko täällä ketään?"
Ei. Ei ollut ketään. Minä katselin tuskastuneena ympärilleni; mutta
kysymys ei tehnyt mitään vaikutusta keneenkään likellä seisovaan, jos
en lukuun ota yhtä säärystimiin puettua silmäpuoli miestä, joka arveli,
että olisi paras panna messinkirengas kaulaani ja kytkeä minut talliin.
Portaat tuotiin, ja minä astuin alas sen ladyn jälkeen, joka oli
heinäsuovan näköinen, sillä minä en tohtinut liikahtaa, ennenkuin hänen
korinsa oli siirretty pois. Vaunut olivat tällä välin tyhjentyneet
matkustajista, kapineet olivat pian korjatut, hevoset olivat jo ennen
päästetyt aseista, ja nyt muutamat tallirengit käänsivät vaunut ja
lykkäsivät niitä takaperin hiukan pois tieltä. Eikä kuitenkaan ketään
vielä ilmestynyt tiedustelemaan tomuista poikaa Suffolk'in
Blunderstone'sta.
Tuntien itseäni enemmän itsenäiseksi, kuin Robinson Crusoe, jolla ei
ollut ketään, joka katseli häntä ja näki, kuinka yksinäinen hän oli,
astuin minä ilmoitus-konttoriin, menin vartiolla olevan konttoristin
käskystä tiskin taa ja istuin alas vaa'alle, jolla kapineet punnittiin.
Kun istuin tässä ja katselin tavaramyttyjä, pankkoja ja kirjoja, ja
hengitin tallien hajua (joka aina siitä asti oli yhteydessä tämän aamun
muistoni kanssa), alkoi koko jono mitä kauheimpia ajatuksia kulkea
aivojeni kautta. Entä jollei kukaan noutaisi minua, kuinka kauan
suostuisivat pitämään minua täällä? Pitäisivätkö niin kauan, että
ennättäisin kuluttamaan seitsemän shillingiä? Tulisiko minun maata
öisin yhdessä tuommoisessa puisessa laarissa muun tavaran kanssa ja
pestä itseni aamulla pumpulla pihalla, vai ajettaisiinko minä pois joka
ilta ja odotettaisiin takaisin jäämään siksi kuin, konttoria seuraavana
aamuna avatessa, käytiin minua kuulustelemassa? Entä jollei ollutkaan
mitään erhetystä asiassa, vaan Mr. Murdstone oli keksinyt tämän tuuman,
saadaksensa eroa minusta, mitä minun tuli tehdä? Jos sallivat minun
pysyä täällä siksi kuin olin kuluttanut seitsemän shillingiäni, en
voinut toivoa saavani jäädä tänne, kun rupeisin nälkään nääntymään.
Tämä olisi ilmeisesti haitallista niille, jotka kävivät täällä, paitsi
että se johdattaisi Sinisen Mikä-se-olikaan vaaraan saada maksaa
hautajaiskustannukset. Jos lähtisin kohta astumaan ja koettaisin käydä
takaisin kotiin, kuinka löytäisinkään tien, kuinka koskaan voisin
toivoa jaksavani niin kauas, kuinka voisin olla varma kenenkään muun
avusta, kuin Peggotyn, siinä tapauksessa, että pääsinkin kotiin? Jos
löytäisin lähimmät asian-omaiset virkakunnat ja tarjoisin itseni
sotamieheksi tai merimieheksi, olin minä niin vähäinen olento, että he
melkein varmaan hylkäisivät minut. Nämät ajatukset ja sadat muut
semmoiset saattivat minut tulikuumaksi ja huimasivat minua pelolla ja
kauhulla. Kuumeeni oli kovimmillaan, kun joku mies astui sisään ja
kuiskasi konttoristille, joka heti keikahutti minut pois vaa'alta ja
työnsi minut hänen puoleensa, niinkuin olisin ollut punnittu, ostettu,
toisen käsiin jätetty ja maksettu.
Kun menin ulos konttorista, käsikkäin tämän uuden tuttavan kanssa,
katselin häntä salaa. Hän oli laiha, vaalea, nuori mies. Hänen poskensa
olivat painuneet sisään, ja leuka oli melkein yhtä musta, kuin Mr.
Murdstone'n; mutta tähän yhdennäköisyys loppui, sillä hänen
poskipartansa oli ajettu, eikä hänen hiuksensa olleet sileät, vaan
ruosteenkarvaiset ja lakastuneet. Hän oli puettu mustaan vaatteukseen,
joka myös oli jotenkin ruosteenkarvainen ja lakastunut ja hyvin lyhyt
hioista ja lahkeista; hänellä oli valkoinen kaulahuivi, joka ei ollut
erittäin puhdas. Minä en luullut, en nytkään luule, että tämä
kaulahuivi oli ainoa liinavaate, joka hänellä oli yllänsä, mutta siinä
oli kaikki, mitä hän näytti taikka mistä mitään aavistusta sai.
"Sinäkö se uusi poika olet?" kysyi hän.
"Niin, Sir", vastasin minä.
Minä luulin itseäni siksi. Minä en tietänyt.
"Minä olen yksi Salem House'n opettajista", sanoi _hän_.
Minä kumarsin häntä ja tunsin itseni kovasti lannistuneeksi. Minua
hävetti mainita niin jokapäiväistä asiaa, kuin arkkua, oppineelle
miehelle ja Salem House'n opettajalle, jotta olimme astuneet jo vähän
matkaa pihasta, ennenkuin rohkenin puhua siitä. Me käänsimme takaisin,
kun minä nöyrästi arvelin, että arkku ehkä olisi minulle hyödyksi
tuonnempana; ja hän ilmoitti konttoristille, että ajomies saisi käskyn
noutaa sitä puolipäivän aikana.
"Jos suvaitsette, Sir", sanoin minä, kun olimme tulleet noin saman
verran matkaa, kuin äsken, "onko sinne pitkäkin matka?"
"Se on alhaalla Blackheath'in seuduilla", vastasi hän.
"Onko _sinne_ pitkä matka, Sir?" kysyin minä vähän peläten.
"On sinne hyvä huikaus", hän sanoi. "Me kuljemme postivaunuilla. Sinne
on noin kuusi penikulmaa".[13]
Minä olin niin heikko ja uupunut, että oikein tuskastuin, kun
ajattelin, että tuli vielä kestää kuusi penikulmaa. Minä rohkaisin
mieltäni ja sanoin hänelle, etten ollut syönyt mitään koko yönä, ja
että, jos hän sallisi minun ostaa jotakin syötäväksi, minä olisin
sangen kiitollinen hänelle. Hän näytti kummastuvan tätä -- minä näen
tällä haavaa, kuinka hän seisahtuu ja katselee minua -- ja, mietittyään
muutamia silmänräpäyksiä, arveli, että hänen täytyi käydä erään vanhan
vaimon luona, joka ei asunut etäällä, ja että minun olisi paras ostaa
vähäisen leipää taikka mitä hyvänsä, joka vaan miellytti minua ja joka
oli terveellistä, ja syödä aamiaiseni tämän vaimon huoneessa, jossa
meidän oli tilaisuus myöskin saada maitoa.
Me katsoimme siis sisään jonkun leipurin akkunasta, ja sitten kuin minä
olin tehnyt kokonaisen sarjan ehdoituksia ostaa kaikki, mikä oli
vatsalle haitallista puodissa, ja hän oli hyljännyt ne toinen toisensa
perästä, päätimme viimeiseltä ottaa soman, ruskean leipäkakkusen, joka
maksoi minulle kolme pennyä. Tuosta ostimme kryytikauppiaan puodista
yhden munan ja liuskan juovaista silavaa; ja kuitenkin sain mielestäni
koko joukon pientä rahaa takaisin toisesta kiiltävästä shillingistäni,
josta syystä ajattelin Londonia varsin huokeaksi paikaksi. Kokoon
käärittyämme nämät elatus-aineet, astuimme eteenpäin keskellä kovaa
hälinää ja tohua, joka sanomattomasti hämmensi väsynyttä päätäni, ja
yhden sillan yli, joka epäilemättä oli London Bridge (minä todella
luulen, että hän sanoi minulle niin, mutta minä olin puoleksi
nukuksissa), kunnes tulimme tuon köyhän vaimon asunnon luo. Se oli osa
muutamista vaivaishuoneista, joiksi huomasin ne ulkomuodosta ja portin
yli olevan kiven kirjoituksesta, joka ilmoitti, että ne olivat hankitut
viittäkolmatta köyhää naista varten.
Salem House'n opettaja avasi linkusta yhden useista vähäisistä,
mustista ovista, jotka olivat kaikki samannäköisiä ja joilla oli
itsekullakin vähäinen, moniruutuinen akkuna toisella puolellaan ja
toinen vähäinen, moniruutuinen akkuna ylipuolella. Me astuimme yhteen
tämmöiseen vähäiseen huoneesen, jossa köyhä, vanha vaimo par'aikaa
lietsoi valkeata, saadaksensa pikkuista kastinpannua kiehumaan. Kun hän
näki opettajan astuvan sisään, pysäytti hän palkeen polvillansa ja
sanoi jotakin, joka kuului minusta niinkuin: "minun Charley'ni!" mutta
kun hän näki minunkin tulevan sisään, nousi hän ylös ja, hieroen
käsiänsä, puoleksi niiasi hämmentyneellä tavalla.
"Osaatteko keittää tämän nuoren gentlemanin aamullisen?"' lausui Salem
House'n opettaja.
"Osaanko minä?" sanoi vanha vaimo. "Kyllä mar osaan!"
"Kuinka Mrs. Fibbitson jaksaa tänään?" kysyi opettaja, katsellen toista
vanhaa vaimoa, joka istui isossa tuolissa valkean ääressä ja oli
semmoinen vaatepankko, että kiitän onneani tähän hetkeen saakka, kun en
tapaturmaa istunut hänen päällensä.
"Voi, hän on huono", sanoi ensimäinen vanha vaimo. "Tämä on yksi hänen
pahoista päivistään. Jos valkea jollakin lailla sammuisi, luulen
varmaan, että hänkin sammuisi eikä koskaan viriäisi jälleen".
Kun he katsoivat häneen, katsoin minä myös häneen. Vaikka oli lämmin
päivä, ei hän näyttänyt ajattelevan mitään muuta, kuin valkeata.
Minusta oli, kuin hän olisi kadehtinut yksin kastinpannuakin, joka oli
tulella, ja minulla on syytä luulla, ettei hän hyväksynyt tämän
pakoittamista munani keittämiseen ja silavani paistamiseen; sillä minä
näin omilla alakuloisilla silmilläni hänen kerran pudistavan nyrkkiänsä
minulle, kun näissä keittotoimissa oltiin eikä kukaan muu ottanut
vaaria hänestä. Päivä virtaili sisään vähäisestä akkunasta, mutta hän
istui, oma selkä ja ison tuolin selkä sitä päin, suojellen valkeata,
niinkuin hän ahkerasti pitäisi _sitä_ lämpimänä eikä se häntä, ja
vartioiden sitä aivan mustasukkaisella tavalla. Kun aamiaiseni hankkeet
päättyivät ja valkea vapautettiin taakastansa, tuli hän niin erittäin
iloiseksi, että hän päästi aika naurun -- eikä se kauniilta kuulunut se
nauru, se täytyy minun sanoa.
Minä istuin alas ruskean kakkuni, munani ja silavavipaleeni ääreen,
joihin maitomalja vielä oli lisätty, ja söin mitä maukkaimman aterian.
Sillä aikaa kuin minä vielä täyttä päätä nautin sitä, sanoi ensimäinen
vanha vaimo opettajalle:
"Toitteko huilunne muassanne?"
"Toin", hän vastasi.
"Puhaltakaappa sitä vähän", käski vanha vaimo hyväillen.
"Puhaltakaappa!"
Tuosta opettaja pisti kätensä takkinsa liepeitten alle, veti esiin
huilunsa kolmessa kappaleessa, jotka hän väänsi kokoon, ja alkoi kohta
soittaa. Monta vuotta mietittyäni on se minun ajatukseni, ettei koskaan
mailmassa liene löytynyt ketään, joka olisi soittanut huonommin. Hän
kiristi siitä mitä kauheimpia säveliä mitä koskaan olen kuullut
aikaan saatettavan milläkään keinolla, olipa luonnollisella tai
luonnottomalla. Minä en tiedä, mitä nuottia ne olivat -- jos
nuotintapaista oli ensinkään hänen esityksessään, jota epäilen -- mutta
soiton vaikutus minuun oli ensiksi se, että rupesin ajattelemaan
kaikkia surujani, siksi kuin tuskin jaksoin pidättää kyyneliäni; sitten
se vei ruokalystini, ja viimein se raukaisi minua niin, etten voinut
pitää silmiäni auki. Ne alkavat ummistua jälleen, ja minä rupean
torkkumaan, kun muistoni siitä uudestaan herää. Kerta vielä vähäinen
huone, sen avonainen ruokakaappi nurkassa, sen neliskulmaisilla selillä
varustetut tuolit, sen kiertoportaat, jotka johdattavat ylikerroksen
huoneesen, ja sen kolme riikinkukon sulkaa, jotka ovat ripustetut
kaminin reunukselle -- minä muistan kummastelleeni, kun ensin tulin
sisään, mitähän riikinkukko olisi ajatellut, jos hän olisi tietänyt,
mihin hänen koristuksensa olivat tuomitut joutumaan -- haihtuvat minun
silmistäni, ja minä nuokun ja menen nukuksiin. Huilu ei kuulu enää,
vaunujen pyörät ratisevat sen sijaan, ja minä olen matkallani. Vaunuja
tärisyttää, minä kavahdan ylös, ja huilu on palannut, ja Salem House'n
opettaja istuu, jalat ristissä, ja soittaa sitä surullisesti, sillä
välin kuin vaimo iloisena katselee. Vaimo haihtuu vuorostansa, ja
opettaja ja kaikki haihtuvat, eikä ole enää mitään huilua, ei mitään
opettajaa, ei mitään Salem House'a, ei mitään David Copperfieldia, ei
mitään muuta, kuin sitkeä uni.
Minä uneksin, niin luulin, että kerta, sillä aikaa kuin hän puhalsi
tuota surkeata huilua, vanha vaimo, joka ihastuksissaan ja ihmeissään
oli yhä enemmän lähestynyt häntä, kumartui hänen tuolinsa selän yli ja
syleili häntä hellästi niskasta, joka hetkeksi seisautti hänen
soittonsa. Minä olin juuri unen ja valpeen vaiheilla, joko silloin
taikka kohta sen jälkeen; sillä, kun hän alkoi uudestaan -- se oli
tosiasia, että hän oli keskeyttänyt soittoansa -- näin minä ja kuulin
saman vanhan vaimon kysyvän Mrs. Fibbitson'ilta, eikö se ollut suloinen
(tarkoittaen huilua), johon Mrs. Fibbitson vastasi: "kyllä, kyllä!" ja
nyykäytti päätänsä valkealle, jonka ansioksi, minä olen vakuutettu
siitä, hän katsoi koko soittajaiset.
Kun olin mielestäni nukkunut melkoisen aikaa, väänsi Salem House'n
opettaja huilunsa auki kolmeen kappaleesen, pani ne kätköön entiseen
paikkaansa ja vei minut pois. Me löysimme vaunut aivan likeltä ja
nousimme niitten katolle; mutta minua unitti niin julmasti, että, kun
pysähdyimme kadulla ottamaan ylös toisia matkustavaisia, pistivät he
minut sisään, jossa ei ollut mitään matkustavaisia ja jossa minä nukuin
sitkeästi, siksi kuin huomasin, että vaunut ajoivat hiljalleen jyrkkää
kunnasta ylös keskellä viheriäisiä lehtiä. Ne seisahtuivat ennen pitkää
ja olivat saapuneet määräpaikalle.
Lyhyt kävely saatti meidät -- minä tarkoitan opettajaa ja itseäni --
Salem House'en, joka oli aidattu korkealla tiilimuurilla ja näytti
kovin ikävältä. Ylipuolella yhtä tämän muurin porttia oli lauta, jossa
seisoi: _Salem House_; ja portin ristikon lävitse katseli meitä, kun
soitimme kelloa, näreät kasvot, jotka huomasin, kun portti avattiin,
olevan kookkaan miehen, jolla oli paksu niska, puujalka, ulkonevat
silmäkulmat ja tukka leikattuna lyhyeksi ympäri koko päätä.
"Uusi poika", sanoi opettaja.
Puujalka mies katseli minua kiireestä kantapäähän -- sitä ei kestänyt
kauan, sillä minussa ei ollut suurin pituutta -- lukitsi portin
perästämme ja otti avaimen suulta. Me astuimme ylös rakennuksen luo
muutamien mustien, tukevien puitten ohitse, kun hän huusi
johdattajaani:
"Halloo!"
Me katsoimme taaksepäin, ja hän seisoi sen vähäisen majan ovella, jossa
hän asui, pari saappaita kädessään.
"Kuulkaappas!" lausui hän, "rajasuutari on käynyt täällä teidän poissa
ollessanne, Mr. Mell, ja sanoo, ettei hän voi paikata niitä enää. Hän
väittää, ettei ole palastakaan alkuperäisestä saappaasta jälellä, ja
häntä kummastuttaa, että luulittekaan niitten kelpaavan paikattavaksi".
Näin puhuen heitti hän saappaat Mr. Mell'iä kohden, joka astui muutamia
askelia takaperin, ottaaksensa niitä ylös, ja katseli niitä (sangen
alakuloisesti, pelkään minä), kun lähdimme pois yhdessä. Minä huomasin
silloin ensi kerran, että ne saappaat, jotka hänellä oli jalassaan,
olivat kovasti kuluneet, ja että hänen sukkansa juuri puhkesivat ulos
yhdestä pakasta, niinkuin kukkais-umpu.
Salem House oli neliskolkkainen, kylkiriveillä varustettu
tiilirakennus, paljas ja tyhjä näöltään. Kaikkialla ympäri oli niin
hiljaista, että minä arvelin Mr. Mell'ille, että pojat luultavasti
olivat ulkona; mutta hän näytti kummastelevan minua, kun en tietänyt,
että oli lupa-aika; että kaikki pojat olivat kukin kotonansa; että Mr.
Creakle, haltia, oli lähtenyt merenrannikolle Mrs. ja Miss Creakle'n
kanssa, ja että minä olin lupa-aikana lähetetty kouluun rangaistukseksi
rikoksestani, joita kaikkia hän selitti minulle, kun astuimme
eteenpäin.
Minusta oli kouluhuone, johon hän vei minut, yksinäisin ja autioin
paikka, minkä milloinkaan olin nähnyt. Minä näen sen nyt. Pitkä huone,
jossa on kolme pitkää pulpetti-riviä ja kuusi penkki-riviä, ja kaikki
seinät täynnä lakin- ja krihvelitaulun-nauloja, jotka pistävät
esiin, kuin harjakset, joka paikasta. Vanhojen kirjoituskaavojen ja
harjoitusvihkojen palasia on kaikkialla likaisella lattialla. Muutamia
samoista aineista tehtyjä silkkiäis-koteloita on sirotettu sinne tänne
pulpeteille. Kaksi kurjaa, pientä, valkoista hiirtä, jotka ovat jääneet
tänne omistajiltansa, juoksevat edestakaisin ummehtuneessa linnassa,
joka on rakennettu pahvista ja metallilangasta, ja tirkistelevät
punaisilla silmillänsä kaikkiin nurkkiin, löytääksensä jotakin
syötävää.
Lintu asuu häkissä, joka on vaan hiukan isompi, kuin se itse, ja
rapistelee surullisesti, kun se silloin tällöin hyppää puikollensa
kahden tuuman korkealle pohjasta taikka laskeuu alas siitä; mutta se ei
laula eikä viserrä. Eriskummainen, taudillinen haju on huoneessa,
niinkuin homehtuneesta korderoista, maku-omenista, joita tarvitsee
tuulettaa, ja mädänneistä kirjoista. Ei olisi voinut olla enemmän
läkkiä pirskotettuna ympäri huonetta, vaikka se olisi ollut katotonna
alusta pitäen ja vuoden eri aikoina siihen olisi satanut, lumittanut,
raehtinut ja tuullut läkkiä taivaasta.
Kun Mr. Mell oli jättänyt minut ja vei saappaansa, joita ei enää käynyt
korjaaminen, toiseen kerrokseen, menin minä verkalleen huoneen yliseen
päähän ja huomasin nämät kaikki, sinne hiipiessäni. Yht'äkkiä tapasin
pahviplakatin, joka kauniisti kirjoitettuna makasi pulpetilla ja
sisälsi nämät sanat: "_Varokaat häntä. Hän puree_".
Minä hyppäsin heti pulpetille siinä luulossa, että ainakin iso koira
oli sen alla. Mutta vaikka hätääntyneenä katselin kaikille tahoille, en
voinut eroittaa sitä. Minä kurkistelin vielä ympärilleni, kun Mr. Mell
tuli takaisin ja kysyi minulta, mitä minä tuolla ylhäällä tein.
"Minä pyydän anteeksi, Sir", sanoin minä, "jos suvaitsette, minä etsin
koiraa".
"Koiraa?" toistaa hän.
"Mitä koiraa?"
"Eikö se ole koira, Sir?"
"Mikä olisi koira?"
"Se, jota tulee varoa, Sir; joka puree".
"Ei, Copperfield", lausuu hän vakavasti, "ei se mikään koira ole. Se on
poika. Minun on käsketty panna tämä plakati sinun selkääsi,
Copperfield. Minusta on ikävä aloittaa tällä tapaa sinun suhteesi,
mutta minun täytyy".
Sitten hän nosti minut alas ja sitoi plakatin, joka oli sievästi
leikattu tätä tarkoitusta varten, hartioilleni, niinkuin laukun; ja
mihin hyvänsä minä jälestäpäin menin, oli minulla ilo kantaa sitä.
Mitä minä kärsin tämän plakatin kautta, ei kukaan voi ajatella. Oliko
ihmisten mahdollista nähdä minua vai ei, aina minä luulin, että joku
luki sitä. Se ei lohduttanut paljon, että minä kääntyessäni en nähnyt
ketään; sillä missä hyvänsä selkäni oli, siinä arvelin aina jonkun
olevan. Julma puujalka mies enensi tuskiani. Hänellä oli valta käskeä;
ja jos hän vaan näki minun nojauvan jotakin puuta, seinää tai
rakennusta vastaan, huusi hän kauhealla äänellä majansa ovelta:
"halloo, te, Sir! Te, Copperfield! Näyttäkäät merkki selvästi taikka
minä annan teidät ilmi!" Leikkitanterena oli paljas, somerolla peitetty
piha, johon sopi nähdä rakennuksen ja ulkohuoneitten takasivulta; ja
minä tiesin, että palkolliset lukivat sen, että teurastaja luki sen,
että leipuri luki sen; että, sanalla sanoen, jokainen, joka etu- taikka
taka-puolelta lähestyi rakennusta aamuisin, jolloin minun oli käsky
kävellä siellä, luki, että tuli varoa minua, sillä minä purin. Minä
muistan, että rupesin oikein pelkäämään itseäni, niinkuin jonkunlaista
rajupäistä poikaa, joka puri.
Tämän leikkitanteren äärellä oli vanha ovi, johon poikien oli tapa
leikata nimensä. Se oli ihan täynnä semmoisia kirjoituksia. Peläten
lupa-ajan loppua ja poikien takaisin tuloa, en voinut lukea kenenkään
pojan nimeä kysymättä, millä äänellä ja millä voimalla _hän_ lukisi:
"Varokaat häntä. Hän puree". Löytyi yksi poika -- eräs J. Steerforth --
joka leikkasi nimensä hyvin syvään ja hyvin usein, ja joka, niin minä
itsekseni kuvailin, lukisi sitä varsin lujalla äänellä ja sitten
tukistaisi minua. Löytyi toinen poika, Tommy Traddles, joka, minä
luulin, tekisi pilkkaa siitä ja olisi kauheasti pelkäävinänsä minua.
Löytyi kolmas, George Pemple, joka, arvelin minä, laulaisi sitä. Minä
olen katsellut, pikkuinen arastava olento, tätä ovea, siksi kuin
kaikkien nimien omistajat -- heitä oli viisiviidettä silloin koulussa,
kertoi Mr. Mell -- näyttivät yhteisestä suostumuksesta sulkevan minut
pois kumppaniudestaan ja huutavan, kukin omalla tavallansa: "Varokaat
häntä. Hän puree!"
Sama oli myöskin sijojen laita pulpettien vieressä ja penkeillä. Sama
niin-ikään tyhjäksi jääneitten vuode-rivien laita, joita minä katselin,
astuessani oman vuoteeni luo ja siinä ollessani. Minä muistan, kuinka
minä monta monituista yötä näin unta, että olin äitini luona, joka oli
semmoisena, kuin hänen ennen oli tapa olla, taikka lähdin vieraisille
Mr. Peggotyn ty'ö, taikka ajoin postivaunujen katolla, taikka söin
päivällistä onnettoman ystäväni, kyyppärin, kanssa, mutta kuinka minä
kaikissa näissä tiloissa saatin ihmiset kirkaisemaan ja ällistymään,
kun he pahaksi onnekseni huomasivat, ettei minulla ollut mitään muuta
päälläni, kuin pikkuinen yö-paitani ja tuo plakati.
Elämäni yksitoikkoisuudessa ja alinomaisessa pelossani, että koulu
avattaisiin jälleen, vaivasi tämä minua sanomattomasti. Minun täytyi
suorittaa pitkät läksyt joka päivä Mr. Mell'in edessä; mutta minä
suoritin ne, koska ei täällä ollut mitään Mr. ja Miss Murdstone'a, ja
minä pääsin kunnialla niistä. Ennen ja jälkeen niitä käyskelin --
puujalka miehen silmien alla, niinkuin jo mainitsin. Kuinka elävästi
minä muistan rakennuksen kosteuden, pihan viheriät, haljenneet
liuska-kivet, vanhan, vuotavan vesitynnyrin ja muutamien noitten
jylhien puitten surkastuneet varret, jotka näyttivät tiukkuneen enemmän
sateessa, kuin muut puut, ja huokuneen vähemmän päivänpaisteessa! Kello
yhdeltä söimme päivällistä, Mr. Mell ja minä, pitkän, alastoman
ruokasalin ylipäässä, joka oli täynnä honkapöytiä ja haisi rasvalta.
Sitten teimme työtä teehen saakka, jota Mr. Mell joi sinisestä
teekupista, mutta minä tinamukista. Kaiken päivää ja kello seitsemään
tai kahdeksaan saakka illalla työskenteli Mr. Mell oman erityisen
pulpettinsa luona kouluhuoneessa ahkerasti pännän, läkin, linjaalin,
kirjojen ja kirjoituspaperin kanssa, suorittaen, niinkuin minä
havaitsin, viime puolen vuoden rätinkejä. Kun hän oli pannut kapineet
paikallensa yöksi, veti hän esiin huilunsa ja puhalsi sitä, siksi kuin
melkein luulin, että hän vähitellen puhaltaisi koko olentonsa ylipään
isoon reikään ja valuisi pois läppien aukoista.
Minä näen oman vähäisen olentoni käsi poskella istuvan noissa himmeästi
valaistuissa huoneissa, kuunnellen Mr. Mell'in surullista soitantoa ja
harjoitellen huomispäivän läksyjä. Minä näen, kuinka, kirjat
suljettuina, yhä kuuntelen Mr. Mell'in surullista soitantoa, vaan
kesken sitä kotinikin ääniä ja tuulen vonkunaa Yarmouth'in lakeilla,
ja tunnen itseni kovin haikeamieliseksi ja hyljätyksi. Minä näen,
kuinka menen levolle näissä tyhjissä huoneissa ja istun vuoteeni
laidalla, itkien lohdutuksen sanaa Peggotyn suusta. Minä näen, kuinka
aamulla astun portaita alas ja pitkästä, kamalasta portaitten
akkunasta katselen koulukelloa, joka riippuu yhden ulkohuoneen
harjasta, viirikukko yllä; ja kammon sitä aikaa, jolloin se soittaa
J. Steerforth'ia ja muita työhön; joka ennustavassa pelossani on
melkein yhtä hirvittävä kuin se aika, jolloin puujalka mies avaa
ruosteisen portin ja laskee sisään kauhean Mr. Creakle'n. Minä en usko,
että missäkään näissä asemissa olisin näyttänyt erittäin vaaralliselta,
mutta kuitenkin kannoin yhä samaa varoitusta selässäni.
Mr. Mell ei puhunut koskaan paljon minulle, mutta ei myöskään ollut
koskaan kova minulle. Minä luulen, että olimme toistemme hupilaisina,
vaikka emme mitään haastelleet. Minä olen unhottanut mainita, että hän
välisti puhui itsekseen, irvisteli, puristi nyrkkiänsä, kiristeli
hampaitansa ja repi tukkaansa käsittämättömällä tavalla. Mutta hänellä
oli nämät omituisuudet; aluksi ne peloittivat minua, mutta sitten minä
pian totuin niihin.