Minä joudun epäsuosioon.
Jos se huone, johon vuoteeni oli siirretty, olisi elävä ja tunteva
olento, joka kelpaisi todistajaksi, vetoisin siihen tänään -- kuka
siinä nyt makaa, olisi hauska tietää! -- että se kertoisi minun
puolestani, kuinka raskaalla sydämellä minä siihen astuin. Minä menin
ylös sinne, kuunnellen, kuinka koira pihalla haukkui minua koko matkan,
kuin kiipesin portaita ylös; ja katsellen yhtä alakuloisesti ja oudosti
huonetta, kuin huone katseli minua, istuin alas, pienet käteni
ristissä, ja ajattelin.
Minä ajattelin mitä kummallisimpia asioita. Huoneen muotoa, katon
halkeamia, seinän tapetteja, akkunanlasin säreitä, jotka synnyttivät
ryhmyjä ja kuoppia näkö-alassa, pesu-rakennusta, joka huojui kolmella
jalallansa ja näytti tyytymättömältä, muistuttaen minua Mrs.
Gummidge'stä, kun hän ajatteli tuota vanhaa. Minä itkin koko ajan,
mutta, paitsi että tiesin, että minua vilutti ja suretti, olen varma,
etten yhtään ajatellut, miksi minä itkin. Viimeiseltä rupesin
yksinäisyydessäni miettimään, että olin kauheasti rakastunut pikku
Em'lyyn ja että olin temmattu pois hänen luotansa tänne, jossa ei
kukaan näyttänyt kaipaavan minua eikä huolivan minusta puoleksikaan
niin paljon, kuin hän. Tämä teki tilani niin peräti surkeaksi, että
käärin itseni yhteen peittoni kulmaan ja itkin itseni nukuksiin.
Joku herätti minut, sanoen: "tässä hän on!" ja paljasti kuuman pääni.
Äitini ja Peggotty olivat tulleet katsomaan minua, ja jompikumpi heistä
oli herättänyt minut.
"Davy", lausui äitini. "Mikä sinun on?"
Minusta tuntui hyvin kummalliselta, että hän kysyi semmoista minulta,
ja minä vastasin: "ei mikään". Minä käännyin kasvoilleni, muistan,
kätkeäkseni värisevää huultani, joka vastasi hänelle suuremmalla
totuudella.
"Davy", sanoi äitini. "Davy, lapseni!"
Ei mikään hänen sanansa olisi voinut silloin koskea minuun niin paljon,
kuin se, että hän nimitti minua lapseksensa. Minä salasin kyyneleeni
sänkyvaatteisin ja lykkäsin hänet luotani kädelläni, kun hän aikoi
nostaa minua ylös.
"Tämä on sinun tekosi, Peggotty, sinä julma ihminen!" lausui äitini.
"Minä en epäile sitä ollenkaan. Tekisi mieleni tietää, kuinka voit
omalletunnollesi vastata siitä, että yllytät oman poikani minua vastaan
taikka jotakuta muuta vastaan, joka on rakas minulle? Mitä sinä tällä
tarkoitat, Peggotty?"
Peggotty raukka nosti ylös kätensä ja silmänsä, ja muodostaen vähän
toisin sitä rukousta, jota minun oli tapa lukee, päivällisten jälkeen,
vastasi: "Jumala antakoon teille anteeksi, Mrs. Copperfield, ja
suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse olla murheissaan siitä, mitä
olette tänä hetkenä sanoneet!"
"Tämä on kylläksi tekemään minua hulluksi", huudahti äitini.
"Lempiviikkoinani lisäksi, kuin pahin vihollinenkin, luulisi, leppyy
eikä kadehdi minulta hiukkaa mielenlepoa ja onnellisuutta. Davy, sinä
häijy poika! Peggotty, sinä villi-eläin! Voi minua!" huusi äitini,
kääntyen tiuskivalla, itsepäisellä tavallaan toisesta meistä toiseen,
"mikä vaivaloinen mailma tämä on silloinkin, kuin ihmisellä on suurin
oikeus toivoa sitä niin miellyttäväksi, kuin mahdollista!"
Minä tunsin, että joku käsi, joka ei ollut äitini eikä Peggotyn, koski
minuun, ja minä suljahdin seisaalleni vuoteeni viereen. Se oli Mr.
Murdstone'n käsi; hän piti sitä käsivarrellani ja lausui:
"Mitä tämä on? Rakas Clarani, oletko unhottanut? -- Lujuutta,
ystäväni!"
"Minä olen kovin pahoillani, Edvard", sanoi äitini. "Minä aioin olla
oikein hyvä, mutta minä olen niin onneton".
"Todella!" hän vastasi. "Sitä ei ole hauska kuulla niin pian, Clara".
"Minä sanon, että on kovin ikävää, että mieltäni pahoitetaan nyt",
vastasi äitini nureissansa; "se on -- varsin ikävää -- eikö se ole?"
Hän veti äitini luoksensa, kuiskasi jotakin hänen korvaansa ja suuteli
häntä. Kun näin äitini nojaavan päätänsä hänen olkaansa vastaan ja
kiertävän käsivartensa hänen kaulansa ympäri, tiesin yhtä hyvin, että
hän voi muodostaa äitini taipuvaista luontoa, miksi hän vaan tahtoi,
kuin tiedän nyt, että hän muodosti.
"Mene nyt alas, kultaseni", lausui Mr. Murdstone. "David ja minä
tulemme sinne yhdessä. Ystäväni", jatkoi hän kääntäen synkistyviä
kasvojansa Peggotyn puoleen, sitten kuin hän oli seurannut äitiäni ulos
ja laskenut hänet pois, päätänsä nyykäyttäen ja hymyillen; "tiedättekö
emäntänne nimeä?"
"Hän on ollut emäntäni kauan aikaa, Sir", vastasi Peggotty. "Minun
pitäisi tietää se".
"Se on totta", vastasi hän. "Mutta luullakseni kuulin, kun tulin
portaita ylös, teidän puhuttelevan häntä semmoisella nimellä, joka ei
ole hänen. Hän on ottanut minun nimeni, niinkuin tiedätte. Muistatteko
sen?"
Katsottuaan pari kertaa levottomasti minun puoleeni, niiasi Peggotty
itsensä ulos huoneesta ilman mitään vastaamatta; hän näki, arvaan minä,
että häntä toivottiin pois ja ettei hänellä ollut mitään syytä jäädä.
Kun olimme molemmat kahden kesken, sulki Mr. Murdstone oven, istui
tuolille, seisotti minua edessään ja katsoi vakaasti minua silmiin. Minä
tunsin, että omat silmäni olivat yhtä vakaasti kiintyneet häneen. Kun
muistan, kuinka olimme asettuneet näin vastakkain kasvoista kasvoihin,
on niinkuin taas kuulisin sydämeni tykkivän nopeasti ja lujasti.
"David", lausui hän, tehden huuliansa ohuiksi sillä, että hän painoi
niitä yhteen, "jos minulla on tekemistä uppiniskaisen hevosen tai
koiran kanssa, mitä sinä luulet, että minä teen?"
"Minä en tiedä".
"Minä pieksen sitä".
Minä olin vastannut jonkunlaisella hengästyneellä kuiskauksella, mutta
minä tunsin äänettömyydessäni, että hengitykseni kävi vielä
lyhyemmäksi.
"Minä panen sen kivusta potkimaan. Minä sanon itselleni: 'minä kukistan
tuon vintiön'; ja vaikka viimeinen veripisara menisi hänestä, tekisin
sen. Mitä sinulla on kasvoissasi?"
"Likaa", vastasin minä.
Hän tiesi yhtä hyvin, kuin minä, että kasvoissani oli kyynelten jälkiä.
Mutta vaikka hän olisi kysynyt pari kymmentä kertaa, joka kerta parilla
kymmenellä lyömällä, luulen, että lapsensydämeni olisi haljennut,
ennenkuin olisin myöntänyt sen hänelle.
"Niin pieneksi on sinulla paljon järkeä", lausui hän jonkunlaisella
totisella hymyllä, joka oli hänelle omituinen, "ja sinä ymmärsit minut
aivan hyvin, näen minä. Pese kasvosi, Sir, ja tule alas minun
kanssani".
Hän osoitti sormellaan sitä pesu-rakennusta, jota olin katsonut Mrs.
Gummidge'n näköiseksi, ja viittasi minua kohta tottelemaan. Minä luulin
varmaan silloin, ja luulen vielä varmemmin nyt, että hän aivan
arvelematta olisi paiskannut minut maahan, jos olisin vitkaillut.
"Rakas Clarani", sanoi hän, kun minä olin noudattanut hänen käskyänsä
ja hän kuljetti minua vierashuoneesen, käsi yhä minun käsivarrellani;
"sinua ei tehdä enää onnettomaksi, toivon minä. Me parannamme pian
lapselliset oikkumme".
Jumala auttakoon minua, minä olisin ehkä parantunut koko elin-ajakseni,
minä olisin ehkä ijäksi muuttunut toisenlaiseksi olennoksi, jos olisin
silloin saanut kuulla yhden hyvän sanan. Jos olisi yhdellä ainoalla
sanalla rohkaistu minua ja selitetty minulle, jos olisi säälitty
lapsellista taitamattomuuttani, jos olisi toivotettu minua
tervetulleeksi kotiin ja vakuutettu minulle, että tämä _oli_ koti,
olisin ehkä siitä lähtien käynyt sydämestäni kuuliaiseksi Mr.
Murdstone'lle enkä ulkokullatuksi silmänpalveliaksi, olisin ehkä
kunnioittanut enkä vihannut häntä. Minusta näytti siltä, kuin äitiäni
olisi surettanut, kun hän näki minun seisovan huoneessa niin
pelästyneenä ja outona, ja kun nyt hiivin yhden tuolin luo, seurasi hän
luullakseni minua silmillänsä, jotka olivat vielä enemmän surulliset --
sen tähden kenties, että hän kaipasi jotakin vapautta lapsellisissa
askelissani -- mutta tuota sanaa ei lausuttu ja aika sen lausumiseen
oli mennyt.
Me söimme itseksemme, me kolme yhdessä. Mr. Murdstone näytti suuresti
ihastelevan äitiäni -- minä pelkään, etten mieltynyt häneen enemmän sen
vuoksi -- ja äitini oli hyvin ihastunut häneen. Heidän puheestaan minä
päätin, että jonkun hänen vanhemman sisarensa oli määrä tulla asumaan
heidän luoksensa, ja että häntä varrottiin sinä iltana. Minä en ole
varma, kuulinko minä silloin, vai jälestäpäin, että, vaikk'ei hän itse
kohdaltaan ryhtynyt mihinkään toimeen, hänellä oli joku osa taikka
vuotuinen tulo eräästä Londonin viinikauppa-huoneesta, jonka kanssa
hänen perheensä oli ollut yhteydessä hänen iso-isänsä isän ajoista ja
jossa hänen sisarellansa oli samanlainen osa; mutta minä mainitsen sitä
tässä paikassa, oli niin taikka näin.
Kun päivällisten jälkeen istuimme valkean edessä, ja minä mietiskelin
pakoa Peggotyn luo, vaikk'ei minulla ollut rohkeutta pujahtaa pois,
vaan pelkäsin, että se loukkaisi talon isäntää, ajoivat yhdet vaunut
puutarhan portille, ja Mr. Murdstone meni ulos ottamaan vastaan
tulokasta. Äitini seurasi häntä. Minä astuin arasti äitini jälkeen, kun
hän hämärässä kääntyi vierashuoneen ovella ja, syleillen minua,
niinkuin hänen oli tapa tehdä, kuiskasi minulle, että minä rakastaisin
ja tottelisin toista isääni. Niinkuin se olisi ollut väärin, teki hän
tämän kiireesti ja salaisesti, mutta hellästi; ja ojentaen kättänsä
taaksensa piti minun kättäni siinä, siksi kuin tulimme likelle sitä
paikkaa, jossa Mr. Murdstone seisoi puutarhassa, jolloin hän hellitti
minun kädestäni ja pisti oman kätensä Mi. Murdstone'n kainaloon.
Se oli Miss Murdstone, joka oli saapunut, ja kolkonnäköinen lady hän
oli; mustapintainen, kuin velikin, johon hän kasvojen ja äänen puolesta
suuresti tuli. Hänen kovin tuuheat kulmakarvansa melkein yhtyivät
ylipuolella hänen isoa nenäänsä, ikäänkuin hän olisi pitänyt niitä
poskiparran sijasta, koska, väärin kyllä, hänen sukupuolensa ei ollut
oikeutettu semmoista kasvattamaan. Hän toi muassaan kaksi taipumattoman
kovaa, mustaa arkkua, joitten kansiin hänen nimensä alkukirjaimet
olivat lyödyt messinki-nauloilla. Kun hän maksoi ajajan, otti hän
rahansa kovasta teräskukkarosta, ja tätä kukkaroa piti hän vankikopin
kaltaisessa väskyssä, joka raskaista kahleista riippui hänen
käsivarrellaan ja meni kiinni, kuin pihti. Minä en ollut vielä koskaan
siihen aikaan nähnyt semmoista metalli-ladya, kuin Miss Murdstone
kaikin päin oli.
Hän saatettiin vierashuoneesen useilla tervehdyksenosoituksilla ja hän
tunnusti siellä juhlallisesti äitini uudeksi ja likeiseksi
sukulaiseksi. Tuosta hän katseli minua ja sanoi:
"Onko tuo teidän poikanne, käly?"
Äitini omisti minut.
"Yleensä puhuen", lausui Miss Murdstone, "minä en rakasta poikia.
Kuinka sinä jaksat, poika?"
Tässä kehoittavassa tilassa vastasin, että jaksoin sangen hyvin ja että
toivoin hänen jaksavan samoin; mutta semmoisella huolimattomalla
kohteliaisuudella, että Miss Murdstone laski minut luotansa kahdella
sanalla:
"Tapoja vailla!"
Jyrkästi tämän lausuttuaan, pyysi hän, että häntä suosiollisesti
näytettäisiin huoneesensa, joka siitä ajasta saakka muuttui minulle
kammon ja pelon paikaksi, jossa noita molempia mustia arkkuja ei
koskaan nähty avattuina eikä tiettävästi koskaan jätetty lukitsematta
ja jossa (sillä minä tirkistelin siihen kerta taikka pari, kun hän oli
ulkona) koko joukko vähäisiä teräsvitjoja ja hakasia, joilla Miss
Murdstone koristi itseänsä, kun hän oli täydessä puvussaan,
tavallisesti riippui peilillä hirvittävässä rivissä.
Sitä myöden kuin minä käsitin, oli hän tullut ijäksi päivää, eikä
hänellä ollut mitään aikomusta koskaan lähteä takaisin. Hän alkoi
seuraavana aamuna "auttaa" äitiäni ja viippasi koko päivän
varahuoneessa, asettaen kaluja oikealle paikallensa ja mullistaen
kokonaan vanhaa järjestystä. Melkein ensimäinen merkillinen omituisuus,
jonka huomasin Miss Murdstone'ssa, oli, että häntä alinomaa vaivasi se
luulo, että piiat olivat kätkeneet miespuolen johonkin paikkaan taloon.
Tämän luulon vallassa sukelsi hän mitä kummallisimpiin aikoihin
hiilikellariin ja avasi tuskin koskaan minkään pimeän kaapin ovea ilman
sitä kiinni jälleen paiskaamatta, vakuutettuna, että hän nyt oli saanut
hänet käsiinsä,
Vaikk'ei Miss Murdstone'n olennossa ollut mitään erittäin ilmaista, oli
hän täydellinen leivonen, mitä ylösnousemiseen tuli. Hän oli ylhäällä
(niinkuin minä vielä tänä hetkenä luulen, etsiäksensä tuota
miespuolta), ennenkuin kukaan talossa oli liikkeellä. Peggotty sanoi
luulevansa, että Miss Murdstone myöskin nukkui, toinen silmä auki;
mutta minä en voinut yhtyä tähän mielipiteesen; sillä minä koetin sitä
itse, kun olin kuullut tätä arvelua lausuttavan, mutta huomasin, ettei
se käynyt laatuun.
Ihan ensimäisenä aamuna tulonsa jälkeen oli Miss Murdstone ylhäällä ja
soitti kelloansa kukon laulaessa. Kun äitini tuli alas suurukselle ja
aikoi laittaa teetä, tokaisi Miss Murdstone häntä huulillaan poskelle
-- tämä oli mitä suudelman tapaista hän sai aikaan -- ja lausui:
"Nyt, Clara ystäväni, olen tullut tänne, niinkuin tiedätte,
päästääkseni teitä niin monesta vaivasta, kuin mahdollista. Te olette
liian kaunis ja ajattelematon" -- äitini punehtui, mutta nauroi eikä
näyttänyt paheksivan tätä nimitystä -- "rasittamaan itseänne
semmoisilla velvollisuuksilla, joita minun sopii suorittaa. Jos
tahdotte tehdä hyvin ja antaa minulle avaimenne, toimitan minä vastedes
kaikki tuommoiset asiat".
Siitä lähtien piti Miss Murdstone avaimet päiväkaudet omassa vähäisessä
vankikopissaan ja öisin pieluksensa alla, eikä äidilläni ollut sen
enemmän tekemistä niitten kanssa, kuin minullakaan.
Eipä äitini kuitenkaan aivan vastustelematta sallinut, että hänen
valtansa vietiin häneltä. Kun Miss Murdstone oli eräänä iltana
selittänyt muutamia talouden tuumiansa veljelleen, joihin tämä ilmoitti
suostuvansa, rupesi äitini yhtäkkiä itkemään ja sanoi, että hänen
mielestään heidän olisi sopinut neuvotella hänen kanssansa.
"Clara!" lausui Mr. Murdstone vakaasti. "Clara! minä kummastelen
sinua".
"Niin, sinun on, Edvard, hyvin helppo sanoa, että sinä kummastelet!"
huudahti äitini, "ja sinun on hyvin helppo puhua lujuudesta, mutta sinä
et itse pitäisi siitä".
Lujuus, suvaittakoon minun sanoa, oli se pää-avu, johon molemmat, Mr.
ja Miss Murdstone, turvasivat. Olkoon, että siihen aikaan olisin
selittänyt ajatustani tästä sanasta millä lailla hyvänsä, jos minua
olisi siihen vaadittu, minä ymmärsin kuitenkin omalla tavallani, että
se oli vaan toinen nimi tyranniudelle ja jonkunlaiselle synkeälle,
röyhkeälle, pirulliselle mielenlaadulle, joka asui heissä molemmissa.
Heidän uskontunnustuksensa, niinkuin minä nyt lausuisin sitä, oli tämä.
Mr. Murdstone oli luja; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut olla
niin luja, kuin Mr. Murdstone; ei kukaan muu hänen mailmassaan saanut
olla luja ollenkaan, sillä kaikkien muitten täytyi taipua hänen
lujuutensa alle. Miss Murdstone oli yksi poikkeus. Hän sai olla luja,
mutta ainoastaan sukulaisuuden vuoksi ja vähemmässä ja alamaisessa
määrässä. Äitini oli toinen poikkeus. Hän sai olla luja, ja hänen
täytyi olla; mutta ainoastaan sillä tavalla, että hän kärsi heidän
lujuuttansa ja lujasti uskoi, ettei löytynyt mitään muuta lujuutta maan
päällä.
"Sangen ikävää on", lausui äitini, "että _minun_ omassa huoneessani --"
"_Sinun_ omassa huoneessasi?" toisti Mr. Murdstone. "Clara!"
"_Meidän_ omassa huoneessamme, tarkoitan minä", sopersi äitini,
ilmeisesti pelästyneenä -- "minä toivon, että sinä tiedät, mitä
tarkoitan, Edvard -- se on sangen ikävää, että _sinun_ omassa
huoneessasi minulla ei ole sanaakaan sanomista talouden asioissa. Minä
olen varma, että hallitsin varsin hyvin, ennenkuin menimme naimisiin.
Löytyy todistuksia", sanoi äitini nyyhkyttäen; "kysy Peggotylta, enkö
minä tullut oikein hyvästi toimeen, kun ei kukaan sekaantunut
asioihini!"
"Edvard", lausui Miss Murdstone, "laita, että tästä tulee loppu. Minä
lähden huomenna".
"Jane Murdstone", sanoi hänen veljensä, "ole vaiti! Kuinka uskallat
näyttää, ettet tunne luontoani paremmin, kuin sanasi ilmoittavat?"
"Minä olen varma", jatkoi äiti parkani kokonaan allakäden ja monilla
kyynelillä, "etten tahdo, että kukaan lähtee. Minä kävisin varsin
kurjaksi ja onnettomaksi, jos joku lähtisi. Minä en pyydä suuria. Minä
en ole kohtuuton. Minä soisin vaan, että minulta joskus kysytään
neuvoa. Minä olen kovasti kiitollinen jokaiselle, joka auttaa minua,
minä soisin vaan, että minulta joskus muodon vuoksi kysytään neuvoa.
Minä luulin, että se kerta huvitti sinua että olin hiukan kokematon ja
tyttömäinen, Edvard -- niin sinä todella sanoit -- mutta sinä näytät
nyt vihaavan minua siitä, sinä olet niin ankara".
"Edvard", lausui Miss Murdstone jälleen, "laita, että tästä tulee
loppu. Minä lähden huomenna".
"Jane Murdstone", räyskäsi Mr. Murdstone. "Oletko vaiti? Kuinka
uskallat?"
Miss Murdstone laski nenäliinansa irti vankikopista ja piti sitä
silmiensä edessä.
"Clara", jatkoi hänen veljensä, katsellen äitiäni, "sinä kummastutat
minua! Sinä hämmästytät minua! Niin, minua tyydytti se ajatus, että
naisin kokemattoman ja kujeettoman henkilön ja saisin muodostaa hänen
luonnettansa sekä vuodattaa siihen jonkun määrän sitä lujuutta ja
jämeyttä, jota se kaipasi. Mutta kun Jane Murdstone tekee hyvin ja
rupee avukseni tässä yrityksessä sekä suostuu minun tähteni
emännöitsiän virkaan, vaan palkakseen saa kiittämättömyyttä --"
"Voi, herkee, herkee, Edvard", huudahti äitini, "älä syytä minua
kiittämättömyydestä. Minä tiedän varmaan, etten ole kiittämätön. Ei
kukaan olo sanonut sitä ennen minusta, Minulla on monta vikaa, mutta ei
sitä. Voi, älä, rakkaani!"
"Kun Jane Murdstone palkakseen saa kiittämättömyyttä", jatkoi Mr.
Murdstone, odotettuaan siksi kuin äitini vaikeni, "on tämä minun
tunteeni jähtynyt ja muuttunut".
"Älä, lemmittyni, sano niin!" rukoili äitini, vaikeroiden. "Oi, älä,
Edvard! Minä en kestä sitä. Mimmoinen lienenkään, hellä kumminkin olen.
Minä tiedän, että olen hellä. Minä en sanoisi sitä, jollen olisi varma
siitä. Kysy Peggotylta. Minä olen varma, että hän kertoo sinulle, että
olen hellä".
"Ei minkäänlainen pelkkä heikkous, olipa se kuinka suuri tahansa,
Clara", lausui Mr. Murdstone vastaukseksi, "vaikuta vähintäkään minuun.
Sinä hengästyt."
"Olkaamme, minä pyydän, ystävät", sanoi äitini; "minun on mahdoton
kestää kylmäkiskoisuutta ja lemmettömyyttä. Minä olen hyvin
murheissani. Minulla on niin paljon vikoja, ja sinä, Edvard, joka olet
niin horjumaton, teet varsin hyvin siinä, että koetat oikaista minua.
Jane, minä myönnyn kaikkiin. Minun sydämeni pakahtuisi, jos tuumisitte
lähtöä --" äitini oli liian liikutettu, voidaksensa jatkaa.
"Jane Murdstone", sanoi Mr. Murdstone sisarellensa, "kovat sanat meidän
keskenämme ovat, toivon minä, harvinaisia. Se ei ole minun syyni, että
näin outo seikka on tapahtunut tänä iltana. Toinen vietteli minut
siihen. Eikä se ole sinunkaan syysi. Toinen vietteli sinut siihen.
Koettakaamme molemmat unhottaa se. Ja kosk'ei tämä", lisäsi hän näitten
jalomielisten sanojen jälkeen, "ole sovelias näytelmä pojalle -- David,
mene maata!"
Minä tuskin löysin ovea niiltä kyyneliltä, jotka täyttivät silmäni.
Minä olin niin murheissani äitini surusta; mutta minä hapuilin
kuitenkin ulos ja menin ylös huoneeseni pimeässä; minä en edes kyennyt
sanomaan hyvää yötä Peggotylle taikka pyytämään kynttilää häneltä. Kun
minä noin tunnin perästä heräsin siitä, että Peggotty tuli katsomaan
minua, kertoi hän, että äitini oli aivan sortuneena käynyt levolle, ja
että Mr. ja Miss Murdstone paraikaa istuivat kahden kesken.
Kun seuraavana aamuna tavallista varemmin menin alas, pysähdyin
vierashuoneen ovelle, koska kuulin äitini äänen. Hän pyysi totisesti ja
nöyrästi anteeksi Miss Murdstonelta, johon tämä lady suostui, ja
täydellinen sovinto tapahtui. Minä en milloinkaan huomannut, että
äitini olisi jälestäpäin lausunut ajatustaan mistään asiasta, ennenkuin
hän ensiksi kysyi Miss Murdstone'a taikka jollakin luotettavalla
keinolla hankki itselleen varman tiedon, mikä Miss Murdstone'n ajatus
oli; enkä minä milloinkaan nähnyt Miss Murdstone'n, kun hän oli pahalla
tuulella (hän ei ollut luja tässä kohden), siirtävän kättänsä väskyänsä
päin, niinkuin hän olisi aikonut vetää ulos avaimet ja jättää ne
takaisin äidilleni, ilman että havaitsin, että äitini hirveästi
pelästyi. Se tumma veri, joka liikkui Murdstone'in suonissa, tummensi
Murdstone'in uskonnon, joka oli tyly ja vihainen. Minä olen jälestäpäin
ajatellut, että tämä omituisuus oli välttämätön seuraus Mr. Murdstone'n
lujuudesta, joka ei sallinut kenenkään päästä vapaaksi kaikkein
ankarimmasta rangaistuksesta, mitä hän jollakin syyllä saatti määrätä.
Oli miten oli, minä muistan hyvin ne kauhean juhlalliset kasvot, joilla
meidän oli tapa mennä kirkkoon, sekä paikan muuttuneen muodon. Taas
tulee kamala sunnuntaipäivä ja minä astun ensimäisenä vanhaan penkkiin,
niinkuin vartioittu vanki, joka viedään pakkotyöhön. Taas seuraa Miss
Murdstone mustassa sametti-hameessa, joka näyttää siltä, kuin se olisi
tehty paarivaatteesta, likeltä minua; sitten äitini; sitten hänen
puolisonsa. Peggotty ei ole enää muassa, niinkuin ennen. Taas minä
kuuntelen, kuinka Miss Murdstone mumisee vastaukset papille ja julmalla
ilolla panee erittäin korkoa kaikkiin hirveihin sanoihin. Taas minä
näen hänen mustien silmiensä pyörivän ympäri kirkkoa, kun hän sanoo
"viheliäisiä syntisiä ihmisiä", ikäänkuin hän nimittelisi koko
seurakuntaa. Taas minä joskus vilaukselta näen äitini, kun hän arasti
liikuttaa huuliansa näitten kahden välissä, jotka kumpikin jyräävät
hänen korvassaan, niinkuin matala ukkosen ääni. Taas minä äkkinäisellä
pelolla kummastelen, onko todennäköistä, että hyvä, vanha pappimme on
väärässä, mutta Mr. ja Miss Murdstone oikeassa, ja että kaikki taivaan
enkelit ovat rankaisevia enkeleitä. Taas, jos järkähytän yhtä sormeani
tai höllitän yhtä lihasta kasvoissani, Miss Murdstone sysää minua
rukouskirjallansa, että kylkeäni pakoittaa.
Niin, ja taas, kun astumme kotiin, minä huomaan, kuinka muutamat
naapurit katsovat äitiäni ja minua ja kuiskaavat keskenänsä. Taas, kun
nuot kolme käyvät käsitysten ja minä kuljen takana yksinäni, otan
vaaria muutamista noista katseista ja kummastelen, ovatko äitini
askeleet todella niin köykäiset, kuin mitä ennen näin, ja eikö hänen
hilpeä kauneutensa todella ole melkein vaivattu kuoliaaksi. Taas minä
kummastelen, muistaako kukaan naapureista, niinkuin minä, kuinka meidän
oli tapa kävellä kotiin yhdessä, äitini ja minun; ja minä kummastelen
tylsästi sitä koko pitkän, surullisen päivän.
Välisti oli ollut puhetta, että minä pantaisiin kouluun. Mr. ja Miss
Murdstone olivat ensiksi tuoneet esiin asian, ja äitini oli tietysti
suostunut siihen. Eipä kuitenkaan vielä oltu tästä mitään päätetty. Ja
sillä välin luin läksyni kotona.
Unhotanko minä koskaan näitä oppitunteja! Nimeltä äitini valvoi niitä,
mutta itse asiassa Mr. Murdstone ja hänen sisarensa, jotka aina olivat
läsnä ja käyttivät niitä sopivana tilaisuutena, harjoittaaksensa
äitiäni tuossa väärin niin kutsutussa lujuudessa, joka myrkytti meidän
molempien elämämme. Minä luulen, että minä pidettiin kotona tätä
tarkoitusta varten. Minä olin ollut kerkeä kyllä oppimaan ja taipusa
tarpeeksi, kun äitini ja minä elimme itseksemme. Minä muistan
himmeästi, kuinka opin aapiston hänen polvellansa. Vielä tänä
päivänäkin, kun katselen aapiskirjan lihavia, mustia kirjaimia,
näyttävät niitten muodon hämmennyttävä uuteus ja O'n ja Q'n ja S'n
hupainen hyväluontoisuus ilmestyvän jälleen minun eteeni, niinkuin ne
ilmestyivät silloin. Mutta ne eivät synnytä mitään inhoa tai
vastenmielisyyttä. Päinvastoin tuntuu siltä, kuin olisin astunut
jotakin kukkaispolkua myöden krokotiilikirjaan asti, ja kuin äitini
lempeä ääni ja käytös olisivat ilahuttaneet minua koko matkan. Mutta
niitä juhlallisia oppitunteja, jotka seurasivat edellisiä, niitä minä
muistan rauhani kuolemaniskuksi ja jokapäiväiseksi raskaaksi, kurjaksi
orjan työksi. Ne olivat kovin pitkät, kovin lukuisat, kovin ankarat --
muutamat niistä ihan käsittämättömät minulle -- ja tavallisesti ne
hämmensivät minua yhtä paljon, kuin luullakseni äiti parkaani itseä.
Sallikaat minun muistuttaa mieleeni, kummoiset ne tavallisesti olivat
ja palauttaa takaisin yksi aamupuoli.
Minä tulen aamiaisen jälkeen jokapäiväiseen vierashuoneesen. Minulla on
muassani kirjani, harjoitusvihko ja krihvelitaulu. Äitini odottaa
valmiina kirjoituspulpettinsa ääressä; mutta ei puoleksikaan niin
valmiina, kuin Mr. Murdstone nojatuolissaan akkunan vieressä (vaikka
hän on lukevinaan yhtä kirjaa) taikka kuin Miss Murdstone, joka istuu
likellä äitiäni ja pujottelee teräshelmiä nauhaan. Jo yksistänsä
näitten molempien näky vaikuttaa niin minuun, että rupeen tuntemaan,
kuinka sanat, joita suurimmalla vaivalla olen saanut päähäni,
pujahtavat kaikki tiehensä ja menevät minä en tiedä mihin. Olisi
sivumennen hauska tietää, mihin ne menevät.
Minä ojennan ensimäisen kirjan äidilleni. Kenties se on joku
kieli-oppi, kenties joku historia taikka maatiede. Minä luon viimeisen
hukkuvan silmäyksen kirjan sivuihin, ennenkuin annan sen hänen
käteensä, ja alan ääneen kilpajuoksijan kiiruulla, niin kauan kuin
läksy vielä on muistissani. Minä hyppään yhden sanan yli. Mr. Murdstone
katsahtaa ylös. Minä hyppään toisen sanan yli. Miss Murdstone katsahtaa
ylös. Minä punastun, kompastelen puolen tusinan sanojen yli ja
pysähdyn. Minä luulen, että äitini tahtoisi näyttää minulle kirjaa, jos
hän tohtisi, mutta hän ei tohdi, vaan sanoo lempeästi: "Oi Davy, Davy!"
"No, Clara", sanoo Mr. Murdstone, "ole luja poikaa vastaan. Älä sano:
'oi Davy, Davy!' Se on lapsellista. Hän osaa läksynsä taikka hän ei
osaa sitä".
"Hän _ei_ osaa sitä", keskeyttää Miss Murdstone kammottavasti.
"Minä todella pelkään, ettei hän osaa", lausuu äitini.
"Teidän tulee siis, Clara", vastaa Miss Murdstone, "antaa hänelle kirja
takaisin ja panna hänet vielä lukemaan sitä".
"Niin kyllä", sanoo äiti, "sitä minä aionkin tehdä, rakas Jan'eni. No,
Davy, koeta kerta vielä äläkä ole tylsä".
Minä noudatan käskyn ensimäistä osaa ja koetan kerran vielä, mutta minä
en ole yhtä onnellinen, mitä toiseen tulee, sillä minä olen kovin
tylsä. Minä kompastun ennen, kuin pääsen vanhaan paikkaan, semmoisessa
kohdassa, jossa äsken osasin aivan hyvin, ja pysähdyn ajattelemaan.
Mutta minun on mahdoton ajatella läksyäni. Minä ajattelen, montako
kyynärää karikkaa on Miss Murdstone'n lakissa, taikka Mr. Murdstone'n
yö-nutun hintaa, taikka jotakin muuta yhtä naurettavaa kysymystä, joka
ei koske minuun ensinkään ja johon ei minulla itselläkään ole mitään
halua kajota. Mr. Murdstone tekee maltittoman liikunnon, jota olen
kauan aikaa odottanut. Miss Murdstone tekee samoin. Äitini katsoo
nöyrästi heihin, sulkee kirjan ja panee sen syrjään, niinkuin
jälkityöksi, johon minun täytyy ryhtyä, kun muista tehtävistäni olen
päässyt.
Näitä jälkitöitä on pian kokonainen kasa, joka kasvaa, niinkuin vierivä
lumipallo. Mitä paksummaksi se käy, sitä tylsemmäksi _minä_ käyn. Minun
tilani on niin toivoton, ja minä tunnen, että ryven semmoisessa
tyhjäntäpöisyyden suossa, etten yritäkään enää päästä siitä pois, vaan
antaun kokonaan kohtalooni. Ne epätoivon katseet, joita äitini ja minä
luomme toisiimme, kun rupean takeltelemaan, ovat todella surkeat. Mutta
paras kohtaus näillä kurjilla oppitunneilla tulee silloin, kuin äitini
(siinä luulossa, ettei kukaan huomaa häntä) koettaa ohjata minua
oikealle tielle huuliansa liikuttamalla. Samalla silmänräpäyksellä
sanoo Miss Murdstone, joka on koko ajan maannut väijyksissä juuri tätä
varten, varoittavalla äänellä: "Clara!"
Äitini säpsähtää, punehtuu ja hymyilee hiukan. Mr. Murdstone nousee
ylös tuoliltansa, ottaa kirjan, paiskaa sen vasten silmiäni taikka lyö
minua korvalla sillä ja taluttaa minut olkapäästäni ulos huoneesta.
Mutta sittenkin, kuin läksyt ovat suoritetut, on kaikkein pahin temppu
jälellä hirvittävän lasku-esimerkin muodossa. Tämä on keksitty minua
varten, ja Mr. Murdstone esittelee sitä suullisesti minulle, näin
alkaen: "jos menen juustokauppiaan puotiin ja ostan viisi tuhatta
kaksinkertaista Gloucester-juustoa puolella viidettä pennyllä
kappaleelta puhtaassa rahassa" -- tässä näen Miss Murdstone'n salaa
sydämestään iloitsevan. Minä mietin näitä juustoja, mihinkään
päätökseen pääsemättä taikka mitään selkoa saamatta, siksi kuin
päivällis-aika tulee; tällä välin olen tehnyt täydellisen mulatin
itsestäni sillä, että olen tahkonut lian krihvelitaulustani ihoni
hikireikiin, ja saan nyt leipävipaleen avukseni juustojen
suorittamisessa, ja minua katsotaan epäsuosioon joutuneeksi
loppupuoleksi iltaa.
Minusta näyttää, näin kaukaa katsoen, kuin onneton lukemiseni
tavallisesti olisi tapahtunut tällä tapaa. Minä olisin selvinnyt sangen
hyvästi, jos olisin saanut olla ilman Murdstone'itta; mutta Murdstonit
vaikuttivat minuun, niinkuin pari käärmettä, pikkuista lintu raukkaa
lumotessaan. En silloinkaan, kuin suoritin aamupuolen tyydyttävästi,
saavuttanut paljon muuta, kuin päivällisen; sillä Miss Murdstone ei
voinut koskaan nähdä minua työtönnä, ja jos minä varomattomasti
jollakin lailla osoitin, että olin joutava, huomautti hän veljeänsä
siitä, sanoen: "rakas Clarani, ei mikään vedä työlle vertoja -- pankaat
poikanne tekemään jotakin;" josta seurasi, että minä kytkettiin heti
johonkin uuteen työhön. Mitä huvituksiin muitten saman-ikäisten lasten
kanssa tulee, oli minulla sangen vähä niitä; sillä Murdstone'in synkän
jumaluus-opin mukaan olivat kaikki lapset joukko kyykäärmeen sikiöitä
(vaikka kerta lapsi asetettiin Opetuslasten keskelle), jotka
myrkyttivät toinen toistansa.
Luonnollinen seuraus tästä kohtelusta, jota luullakseni kesti noin
kuusi kuukautta taikka enemmän, oli, että minä kävin äreäksi, unteloksi
ja kankeapäiseksi. Suuresti vaikutti tähän, että huomasin, kuinka
päivästä päivään yhä enemmän koettivat eroittaa ja vieroittaa minua
äidistäni. Minä luulen, että olisin tylsynyt kokonaan, jollei yksi asia
olisi ollut.
Se oli tämä. Isäni oli jättänyt jälkeensä vähäisen kokoelman kirjoja
toiseen kerrokseen, pieneen huoneesen, johon minä pääsin (sillä se oli
oman huoneeni vieressä) ja jota ei kukaan muu talossamme koskaan
häirinnyt. Tästä siunatusta pikku huoneesta tulivat Roderick Random,
Peregrine Pickle, Humphrey Clinker, Tom Jones, Wakefield'in Pappi, Don
Quixote, Gil Blas ja Robinson Crusoe esiin, kunniakas joukko,
seurustelemaan minun kanssani. Ne pitivät mielikuvitustani vireillä ja
saattivat minua toivomaan jotakin parempaa ulkopuolella tätä paikkaa ja
aikaa -- ne ja Tuhat-yksi Yötä ja Sadut haltia-hengistä -- eivätkä
tehneet minulle mitään vahinkoa; sillä mitä pahaa hyvänsä niissä
muutamissa oli, se ei vaikuttanut minuun; _minä_ en tietänyt siitä
mitään. Minua kummastuttaa nyt, kuinka minä kesken sitä, kuin
mietiskelin ja tuumailin vaikeampia aineita, ehdin lukemaan näitä
kirjoja, niinkuin tein. Minua ihmeyttää, kun ajattelen, kuinka koskaan
pystyin lohduttamaan itseäni vähäisissä huolissani (jotka olivat suuret
huolet minulle) sillä, että ajattelin itseäni niissä ilmaantuviksi
mieli-sankareikseni -- niinkuin todesti tein -- ja kaikkia huonoja
Mr. ja Miss Murdstoneiksi -- niinkuin myöskin tein. Minä olen ollut
Tom Jones'ina (lapsen Tom Jones, viaton olento) kokonaisen viikon
yhtä päätä. Minä olen kuukauden aikaa ollut olevinani Roderick
Random'ina, siitä olen varma. Halukkaasti nielaisin muutamia vihkoja
Matkakertomuksia -- minä olen unhottanut nyt, mitä kertomuksia -- jotka
olivat noilla hyllyillä; ja minä muistan, kuinka minä monta monituista
päivää kävin ympäri omaa piirikuntaani asunnossamme, varustettuna
vanhan lestan rintamarstilla -- täydellisesti kuvaten Kuninkaallisen
Brittiläisen Laivaston Kapteinia Jotakuta, jonka villit olivat
saartamallaan ja joka oli päättänyt myydä henkensä kalliisen hintaan.
Kapteinin arvo ei alentunut koskaan siitä, että hänen korviansa
kuumennettiin latinan kieli-opilla. Minun alentui; mutta kapteini pysyi
kapteinina ja sankarina, huolimatta mistään kieli-opeista mailmassa,
oli kieli elävä tai kuollut.
Tämä oli ainoa ja alinomainen lohdutukseni. Kun ajattelen tätä, nousee
joka kerta eteeni eräs kesä-ilta, jolloin pojat leikitsivät
kirkkomaalla ja minä istuin vuoteellani ja luin hengen perästä.
Jokaisella ladolla ympäristössä, jokaisella kivellä kirkossa ja
jokaisella kaistaleella hautausmaassa oli joku oma muistonsa, joka oli
yhteydessä näitten kirjojen kanssa, ja jokainen niistä edusti jotakin
paikkaa, joka oli tehty kuuluisaksi niissä. Minä olen nähnyt Tom
Pipes'in kiipeevän kirkontornia ylös; minä olen katsellut, kuinka
Strap, laukku selässään, seisahtui veräjän viereen lepäämään; ja minä
_tiedän_, että kommodori Trunnion piti klubiansa Mr. Pickle'n kanssa
sisähuoneessa kylämme vähäisessä olutkapakassa.
Lukia ymmärtää nyt yhtä hyvin, kuin minä, mitä minä olin, kun tulin
siihen paikkaan nuoruuteni kertomuksessa, johon nyt palajan.
Eräänä aamuna, kun astuin vierashuoneesen kirjoineni, havaitsin, että
äitini näytti tuskan-alaiselta ja Miss Murdstone lujalta, sekä että Mr.
Murdstone kiersi jotakin ruokokepin -- hoikan ja notkean ruokokepin --
päähän. Hän herkesi työstänsä, kun minä tulin sisään, koetteli keppiä
kädellään ja huiskutti sitä ilmassa.
"Minä sanon sinulle, Clara," lausui Mr. Murdstone, "että minä itse
usein sain selkääni".
"Sai kyllä; tietysti", arveli Miss Murdstone.
"Kaiketi, rakas Jane'ni", vastasi äitini leppeästi. "Mutta -- mutta
luuletteko, että se teki Edvardin hyvää?"
"Luuletko, että se teki Edvardin pahaa, Clara?" kysyi Mr. Murdstone
totisesti.
"Siinä juuri temppu on!" sanoi hänen sisarensa.
Tähän äitini vastasi: "kaiketi, rakas Jane'ni", eikä puhunut sen
enempää.
Minua aavisti, että tämä keskustelu koski minuun, ja minä tavoitin Mr.
Murdstone'n silmää, kun se kohtasi minua.
"No, David", lausui hän -- ja minä huomasin tuon karson katseen
jälleen, kun hän lausui tätä -- "sinun tulee olla paljon tarkempi
tänään, kuin tavallisesti". Hän koetteli keppiä uudestaan ja huiskutti
sitä niinkuin ennen, ja päätettyään näitä valmistuksia laski sen
viereensä kuvailevalla katseella ja tarttui kirjaansa.
Tämä elähytti jo kohta alusta oiva lailla käsitystäni. Minä tunsin,
kuinka läksyni sanat soluivat pois, ei toinen toisensa perästä, eikä
rivi rivin perästä, vaan sivuttain. Minä koetin pitää kiinni niistä,
mutta ne näyttivät, jos niin saan sanoa, panneen luistimet jalkaansa ja
liukuvan pois luotani semmoisella nopeudella, jota ei saanut
hillityksi.
Me aloitimme huonosti ja jatkoimme vielä huonommin. Minä olin tullut
sisään siinä luulossa, että kunnostaisin itseäni, sillä minä olin
mielestäni erittäin hyvin valmistanut lukuni; mutta tämä näkyi kokonaan
olevan erhetystä. Kirja kirjan perästä pantiin jälkitöitten kasaan, ja
Miss Murdstone katseli meitä lujasti koko ajan. Ja kun vihdoin pääsimme
noihin viiteen tuhanteen juustoon (sinä päivänä oli Mr. Murdstone
muistaakseni tehnyt niistä ruokokeppejä), purskahti äitini itkuun.
"Clara!" sanoi Miss Murdstone varoittavalla äänellänsä.
"Minä en voi oikein hyvin, rakas Jane'ni", lausui äitini.
Minä näin, kuinka Mr. Murdstone juhlallisesti iski silmäänsä
sisarelleen, kun hän nousi, tarttui keppiin ja sanoi: "Niin, Jane,
meidän sopii tuskin toivoa, että Clara täydellisellä lujuudella
kestäisi sitä tuskaa ja vaivaa, jonka Davy tänään on tuottanut hänelle.
Se olisi stoalaista. Clara on saanut enemmän voimia ja suuresti
edistynyt, mutta meidän sopii tuskin odottaa niin paljon häneltä.
David, sinä ja minä menemme toiseen kerrokseen, poika."
Kun hän talutti minua ulos ovesta, juoksi äitini meitä vastaan. Miss
Murdstone sanoi: "Clara, oletko sinä aivan hullu?" ja asettui hänen
eteensä. Minä näin äitini tukkivan korvansa ja kuulin hänen itkevän.
Mr. Murdstone käyttäytti minua verkalleen ja vakaasti huoneeseni --
minä olen varma, että häntä huvitti harjoittaa oikeutta tämmöisellä
säännöllisellä muodolla -- ja kun tulimme sinne, väänsi hän yhtäkkiä
pääni käsivartensa alle.
"Mr. Murdstone! Sir!" huusin minä hänelle. "Älkäät! Älkäät lyökö minua!
Minä olen koettanut oppia, Sir, mutta minä en voi oppia niin kauan kuin
te ja Miss Murdstone olette läsnä. Minä en todella voi!"
"Etkö tosiaan voi, David?" lausui hän. "Koettakaamme".
Hän piti päätäni niinkuin ruuvipihdissä, mutta minä luikahdin jollakin
lailla irti ja pysäytin häntä silmänräpäykseksi, pyytäen, ettei hän
löisi minua. Minä pysäytin häntä vaan silmänräpäykseksi, sillä hän löi
minua ankarasti kohta jälestäpäin, mutta samalla haavaa minä haappasin
sen käden, jolla hän oli tarttunut minuun, suuhuni hampaitteni väliin
ja purin sen puhki. Hampaitani viiltää vielä, kun ajattelen sitä.
Hän löi minua nyt, niinkuin hän olisi tahtonut lyödä minut kuoliaaksi.
Koko sen melun ohessa, jonka me nostimme, kuulin heidän juoksevan
portaita ylös ja huutavan -- minä kuulin äitini huutavan -- ja
Peggotyn. Mr. Murdstone oli nyt poissa; ovi kiinni ulkopuolelta; ja
minä makasin lattialla kuumeen hehkussa, pahasti revittynä, hellyksissä
ja raivoten heikolla tavallani.
Kuinka hyvin minä muistan, mikä luonnoton hiljaisuus näytti vallitsevan
koko talossa, kun jälleen tyynnyin! Kuinka hyvin minä muistan, kuinka
tuntoni kalvoi minua, kun tuskani ja kiivauteni alkoivat asettua!
Minä istuin kauan aikaa kuunnellen, mutta ei mistään kuulunut mitään
ääntä. Minä kömmin ylös lattialta ja katselin kasvojani peiliin. Ne
olivat niin turvoksissa, punaiset ja rumat, että melkein peloittivat
minua. Palvot ruumiissani olivat kipeät ja kankeat ja saivat minut
uudestaan itkemään, kun liikahdin; mutta ne eivät olleet mitään siihen
rikollisuuteen verraten, jota minä tunsin. Se painoi todella raskaammin
rintaani, kuin jos olisin ollut mitä julmin pahantekiä.
Oli alkanut hämärtää, ja minä olin sulkenut akkunan (minä olin
enimmäksi osaksi maannut, pää akkunanlaudalla, vuorotellen itkien,
uinaillen ja töllistellen ulos), kun avainta väännettiin, ja Miss
Murdstone tuli sisään, tuoden muassaan vähän leipää, lihaa ja maitoa.
Nämät hän laski pöydälle sanaakaan sanomatta, tarkasteli minua sillä
aikaa hirvittävällä lujuudella, lähti sitten pois ja lukitsi oven
perästään.
Pimeän tultua istuin vielä kauan aikaa ja kummastelin, eikö kukaan muu
tulisi luokseni. Koska tämä ei ollut luultavaa siltä illalta, riisuin
päältäni ja menin levolle. Nyt rupesin kauheasti miettimään, mitä minun
tehtäisiin. Olinko tehnyt rikoksen? Panisivatko kiinni minut ja
lähettäisivät minut vankihuoneesen? Uhkasiko minua ollenkaan vaara
tulla hirtetyksi?
Minä en koskaan unhota, kuinka seuraavana aamuna heräsin; kuinka
ensiksi olin iloinen ja virkeä, mutta sitten sorruin väsähtyneen
muistoni hirmuisen taakan alla. Miss Murdstone ilmestyi jälleen,
ennenkuin olin nousnut vuoteestani; sanoi minulle lyhyesti, että minun
oli lupa kävellä puutarhassa puolen tunnin aikaa, mutta ei kauemmin; ja
poistui, jättäen oven auki, että minun olisi tilaisuus käyttää tätä
lupaa.
Minä käytinkin sitä nyt ja sittemmin joka aamu, kuin olin vankeudessa,
jota kesti viisi päivää. Jos olisin saanut tavata äitiäni kahden
kesken, olisin langennut polvilleni hänen eteensä ja pyytänyt häneltä
anteeksi; mutta minä en tavannut koko aikana ketään muuta, kuin Miss
Murdstone'n -- paitsi iltarukouksissa vierashuoneessa, johon Miss
Murdstone saatti minut, sitten kuin kaikki muut olivat sijoittuneet
paikallensa; jossa minä seisoin, niinkuin nuori lainhylky, aivan
itsekseni likellä ovea; ja josta vanginvartiani juhlallisesti vei minut
pois, ennenkuin kukaan muu oli nousnut polvisiltaan. Minä huomasin
vaan, että äitini oli niin etäällä minusta, kuin suinkin mahdollista,
ja piti kasvojansa toisaallepäin, etten koskaan nähnyt niitä; sekä että
Mr. Murdstone'n käsi oli isossa palttinakääreessä.
Kuinka pitkät nämät viisi päivää olivat, sitä en voi kuvata
kenellekään. Ne täyttävät vuosien sijan minun muistossani. Se tapa,
jolla minä kuuntelin kaikkia tapauksia talossa, jotka tunkivat
korvaani: kellojen soittamista, ovien avaamista ja sulkemista, äänten
huminaa, askelia portailla; jokaista naurua, vihellystä taikka
laulua ulkona, joka tuntui minusta kauheammalta, kuin mikään muu
yksinäisyydessäni ja epäsuosiossani -- tuntien epämääräinen juoksu,
erittäin iltaisin, kun välisti heräsin siinä luulossa, että oli aamu,
mutta huomasin, ettei perhe ollut vielä pannut maata ja että koko pitkä
yö oli edessäni -- ne pahat unet ja painajaiset, jotka kiusasivat minua
-- aamun, keskipäivän ja illan palaaminen, illan, jolloin pojat
leikitsivät kirkkomaalla ja minä katselin heitä keskeltä lattiaa, koska
minua hävetti näyttää itseäni akkunassa, etteivät huomaisi, että olin
vanki -- tuo kummallinen tunto, kun en koskaan kuullut itseni puhuvan
-- ilon lyhyet lomahetket, jotka tulivat syömisen ja juomisen kanssa,
niinkuin menivätkin -- iltasateen alkaminen, sen vilpas haju, sen nopea
kiihtyminen minun ja kirkon välillä, siksi kuin se ja yrittävä yö
tuntuivat upottavan minua pimeään ja pelkoon ja omantunnon vaivaan --
kaikki nämät näyttävät minusta kestäneen vuosia eikä päiviä, niin
elävästi ja voimakkaasti ovat ne painuneet mieleeni.
Viimeisenä vankeuteni iltana heräsin siitä, että kuulin omaa nimeäni
hiljaisesti lausuttavan. Minä nousin äkkiä istualle vuoteessani ja
ojentaen käsivarsiani pimeässä sanoin:
"Sinäkö se olet, Peggotty?"
Vastausta ei tullut heti, mutta pian sen jälkeen kuulin nimeni jälleen,
vaikka niin salamyhkäisellä ja kammottavalla äänellä, että olisin
varmaan mennyt pyörryksiin, jollei olisi joutunut mieleeni, että se
luultavasti oli tullut avaimenreiän kautta.
Minä kävin hapuillen oven luo, panin huuleni avaimenreiälle ja
kuiskasin:
"Sinäkö se olet, rakas Peggotty?"
"Niin, oma kallis Davyni", hän vastasi. "Ole hiljaa kuin hiiri, muutoin
kissa kuulee meidät".
Minä ymmärsin, että hän tällä tarkoitti Miss Murdstone'a ja käsitin
asian tärkeyden, koska tämän huone oli aivan likellä.
"Kuinka äiti voi, rakas Peggotty? Onko hän kovin suuttunut minulle?"
Minä eroitin, kuinka Peggotty itki hiljaisesti omalla puolellansa
avaimenreikää, niinkuin minä toisella puolella, ennenkuin hän vastasi.
"Ei, ei suuresti."
"Mitä he aikovat tehdä minun, rakas Peggotty? Tiedätkö sinä?"
"Kouluun. Lähelle Londonia", oli Peggotyn vastaus. Minun täytyi pyytää
häntä toistamaan sitä, sillä hän puhui ensi kerralla aivan alas
kurkkuuni siitä syystä, että olin unhottanut ottaa pois suuni
avaimenreiältä ja panna korvani sijaan; ja vaikka hänen sanansa kovasti
kutkuttivat minua, en minä kuullut niitä.
"Milloin, Peggotty?"
"Huomenna".
"Senkö vuoksi Miss Murdstone otti vaatteeni piirongistani?" jonka hän
oli tehnyt, vaikk'en ole muistanut mainita sitä.
"Niin", sanoi Peggotty. "Arkku."
"Enkö saa nähdä äitiä?"
"Kyllä", vastasi Peggotty. "Aamulla".
Nyt sovitti Peggotty suunsa ihan likelle avaimenreikää ja lausui
seuraavat sanat sen kautta niin suurella sydämellisyydellä, kuin
milloinkaan on ilmestynyt missään haastelossa avaimenreiän kautta, sitä
rohkenen väittää: puuskahtaen ulos jokaista pientä lausetta omituisella
vavahduksella.
"Rakas Davy. Vaikk'en ole azaktisti ollut niin ystävällinen teille.
Nykyisin, kuin ennen. Ei se ole sen tähden, etten rakasta teitä. Yhtä
paljon ja enemmän, kultaseni. Se on sentähden, että luulin sitä
paremmaksi teille. Ja jollekulle muulle lisäksi. Davy, sydänkäpyni,
kuuletteko? Voitteko kuulla?"
"Kuu-u-u-len, Peggotty!" nyyhkytin minä.
"Oma poikani!" lausui Peggotty äänettömällä säälillä. "Mitä aion sanoa,
on. Että te ette saa koskaan unhottaa minua. Sillä minä en koskaan
unhota teitä. Minä pidän yhtä paljon huolta äidistänne, Davy. Kuin
ikinä pidin teistä. Enkä minä jätä häntä. Se päivä tulee, kuin hän
ilolla laskee pää parkansa. Typerän, häijyn, vanhan Peggottynsa
käsivarrelle jälleen. Ja minä kirjoitan teille, rakkaani. Vaikk'en
ole mikään oppinut. Ja minä -- minä". Peggotty alkoi suudella
avaimenreikää, kun hän ei voinut suudella minua.
"Kiitoksia, rakas Peggotty!" sanoin minä. "Voi, kiitoksia! Kiitoksia!
Lupaatko minulle yhden asian, Peggotty? Kirjoitatko ja kerrot Mr.
Peggotylle ja pikku Em'lylle ja Mrs. Gummidge'lle ja Ham'ille, etten
ole niin paha, kuin he ehkä luulevat, ja että minä lähetän heille
terveisiä -- erittäin pikku Em'lylle? Oletko hyvä ja teet niin,
Peggotty?"
Tuo hyvä olento lupasi, ja me suutelimme molemmat suurimmalla
hellyydellä avaimenreikää -- minä taputin sitä kädelläni, muistan minä,
niinkuin se olisi ollut hänen rehelliset kasvonsa -- ja me erosimme.
Siitä illasta saakka kasvoi minun rinnassani semmoinen tunne Peggottya
kohtaan, jota en voi oikein selittää. Hän ei astunut äitini sijaan; ei
kukaan voinut sitä tehdä; mutta hän täytti sydämessäni tyhjän paikan,
johon ei kukaan muu sitten päässyt, ja minun tunteeni olivat hänen
suhteensa toisenlaiset, kuin milloinkaan minkään muun ihmisen suhteen.
Tosin tässä rakkaudessa oli jotakin naurettavaa; enkä minä kuitenkaan
voi ajatella, mitä olisin tehnyt, jos hän olisi kuollut, taikka kuinka
olisin jaksanut suoriutua siitä murhekohtauksesta, joksi se olisi
kääntynyt minulle.
Aamulla Miss Murdstone ilmestyi, niinkuin tavallisesti, ja kertoi
minulle, että minä lähetettäisiin kouluun; joka ei ollut aivan
semmoinen uutinen minulle, kuin hän luuli. Hän käski minun myöskin, kun
olin pukenut päälleni, tulla alas vierashuoneesen aamiaista syömään.
Täällä tapasin äitini kovin vaaleana ja silmät punaisina. Minä juoksin
hänen syliinsä ja pyysin häneltä anteeksi kärsivän sieluni pohjasta.
"Voi, Davy!" hän sanoi. "Kun loukkasit sitä, jota minä rakastan! Koeta
olla parempi, ole nyt parempi! Minä annan sinulle anteeksi, mutta minä
olen niin murheissani, kun sinulla on niin paha sisu".
He olivat saaneet hänet uskomaan, että minä olin pahankurinen poika, ja
hän suri sitä enemmän, kuin lähtöäni. Se koski minuun kipeästi. Minä
koetin syödä jäähyväis-aamiaistani, mutta kyynelet vierivät
voileivälleni ja tippuivat teeheni. Minä huomasin, että äitini välisti
katsahti minuun, tähysteli sitten valpasta Miss Murdstone'a, loi
silmänsä maahan taikka katsahti sivullepäin.
"Master Copperfield'in arkku on tuossa!" lausui Miss Murdstone, kun
rattaitten ääni kuului portilta.
Minä katselin ympärilleni, nähdäkseni Peggottya, mutta se ei ollut hän;
ei hän eikä Mr. Murdstone ilmestynyt. Minun entinen tuttavani, ajomies,
oli ovella; arkku kannettiin ulos ja nostettiin hänen kärryihinsä.
"Clara!" lausui Miss Murdstone varoittavalla äänellänsä.
"Minä olen valmis, rakas Jane'ni", vastasi äitini. "Jumalan haltuun,
Davy. Sinä lähdet omaa hyvääsi varten. Jumalan haltuun, lapseni. Sinä
pääset kotiin luvan ajaksi ja tulet paremmaksi pojaksi".
"Clara!" toisti Miss Murdstone.
"Kohta, rakas Jane'ni", vastasi äitini, joka piti kiinni minusta. "Minä
annan sinulle anteeksi, kallis poikani. Jumala siunatkoon sinua!"
"Clara!" kertoi Miss Murdstone.
Miss Murdstone oli kyllä ystävällinen taluttamaan minua ulos kärryjen
luo ja sanoi matkalla, että hän toivoi, että minä katuisin, ennenkuin
minulle tuli paha loppu; ja sitten minä nousin kärryihin, joita laiska
hevonen lähti vetämään.