Tässä oli jotakin yhtäläistä! Minä rupesin kohta selittämään, kuinka
minä en koskaan ollut nähnyt omaa isääni; ja kuinka äitini ja minä
olimme aina asuneet itseksemme mitä onnellisimmassa tilassa voi
ajatella, ja vieläkin asuimme ja aioimme aina asua; ja kuinka isäni
hauta oli kirkkomaalla lähellä kartanoamme yhden puun varjossa, jonka
oksien alla olin monena hauskana aamuna kävellyt ja kuullut lintujen
laulavan. Mutta Em'lyn ja minun orpoudellani näytti olevan jonkunlainen
erilaisuus. Häneltä oli äiti kuollut ennen, kuin isä; eikä kukaan
tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli, paitsi että se oli jossain
meren syvyydessä.
"Paitsi sitä", lausui Em'ly, näkinkenkiä ja piikiviä etsiessään, "oli
sinun isäsi gentlemani, ja sinun äitisi lady; mutta minun isäni oli
kalastaja, ja minun äitini oli kalastajan tyttö, ja enoni Dan on
kalastaja".
"Dan on Mr. Peggotty, eikö niin?" kysyin minä.
"Eno Dan -- tuolla", vastasi Em'ly, noikaten venekoppelia päin.
"Niin. Minä tarkoitin häntä. Hän on varmaan kovin hyvä?"
"Hyvä?" lausui Em'ly. "Jos minusta joskus tulisi lady, antaisin hänelle
taivaansinisen takin timanttinapoilla, nankinihousut, punaisen
samettiliivin, kolmikulmaisen hatun, ison kultakellon, hopeisen piipun
ja arkullisen rahaa."
Minä sanoin, etten epäillyt yhtään, että Mr. Peggotty ansaitsi hyvin
nämät aarteet. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että minun oli vaikea
ajatella häntä aivan levolliseksi siinä puvussa, jota hänen kiitollinen
pikku sisarensa tytär ehdoitteli hänelle, ja että minua erittäin
arvelutti, oliko kolmikulmainen hattu viisaasti valittu; mutta minä en
ilmoittanut näitä tunteita.
Pikku Em'ly oli pysähtynyt ja katseli ylös taivasta kohden, kun hän
luetteli näitä vaatekappaleita, ikäänkuin ne olisivat olleet joku ihana
näky. Me aloimme taas astua eteenpäin, poimien näkinkenkiä ja piikiviä.
"Sinä tahtoisit päästä ladyksi?" sanoin minä.
Emily katseli minua, nauroi ja nyykäytti "kyllä".
"Tahtoisin hyvin mielelläni. Me olisimme kaikki vallasväkeä silloin.
Minä ja eno ja Ham ja Mrs. Gummidge. Silloin me emme huolisi mistään,
kun raju-ilmat käyvät: minä tarkoitan meidän itse puolestamme, mutta
kyllä kalastaja raukkojen puolesta, ja me auttaisimme heitä rahalla,
kun he joutuvat vahinkoon".
Tämä näytti minusta sangen tyydyttävältä ja sen vuoksi varsin
todennäköiseltä kuvaukselta. Sitä miettiessäni lausuin mielihyvääni
siitä, ja pikku Em'ly rohjentui niin, että hän kainosti sanoi:
"Etkö sinä nyt luule pelkääväsi merta?"
Tämä oli aivan kylläksi reipastuttamaan minua jälleen, mutta minä en
ollenkaan epäile, että, jos olisin nähnyt tavallisen aallon vyörivan
meitä vastaan, minä olisin juossut pakoon, kauhulla muistaen hänen
hukkuneita sukulaisiaan. Kuitenkin sanoin minä "en" ja lisäsin: "et
sinäkään näytä pelkäävän, vaikka sanot niin;" -- sillä hän käveli kovin
likellä sen vanhan sillan elikkä puu-padon syrjää, jota myöden olimme
astuneet, ja minä pelkäsin, että hän putoisi.
"Sillä tapaa minä en pelkää", lausui pikku Em'ly. "Mutta minä herään,
kun tuulee, ja vapisen, kun muistan eno Dan'ia ja Ham'ia, ja minusta
on, kuin kuulisin, kuinka he huutavat apua. Tämä on syy, miksi niin
mielelläni tahtoisin olla lady. Mutta minä en pelkää tällä tapaa. Ei
einettäkään. Katsoppas!"
Hän hypähti pois minun vierestäni ja juoksi pitkin yhtä lovista hirttä,
joka pisti ulos siitä paikasta, jossa seisoimme ja ilman mitään
käsipuuta riippui korkealla syvän veden yli. Tämä tapaus on niin
painunut muistooni, että, jos olisin piirtäjä, minä varmaan voisin
piirtää sen tähän aivan semmoisena, kuin se oli sinä päivänä, ynnä
pikku Em'lyn, kun hän juoksi perikatoansa kohden (siltä minusta näytti)
ja katsoi semmoisella tavalla, jota en ole koskaan unhottanut, kauas
merelle päin.
Keveä, rohkea, liehuva pieni olento kääntyi ja palasi eheänä luokseni,
ja pian minä nauroin pelkoani ja sitä huutoa, jonka olin päästänyt;
turhaan kaikissa tapauksissa, sillä lähellä ei ollut ketään, joka olisi
kuullut. Mutta aikoja on ollut jälestäpäin miehuuden ijässäni, aikoja
on usein ollut, jolloin olen ajatellut: lieneekö salattujen asiain
mahdollisuudessa mahdollista, että lapsen äkillisessä kiihkeydessä ja
hänen hurjassa katseessaan kauas merelle oli joku sääliväinen viehätys
vaaraan, joku kiusaus siihen, joka oli sallittu hänen kuolleen isänsä
puolesta, että hänen elämänsä päättyisi sinä päivänä. On ollut
semmoinen aika jälestäpäin, jolloin olen miettinyt, olisiko minun, jos
hänen tuleva elämänsä olisi kerrallaan ilmestynyt minulle, vieläpä niin
ilmestynyt, että lapsi olisi ymmärtänyt sen, sekä hänen henkensä olisi
riippunut yhdestä käteni liikunnosta, olisiko minun pitänyt kurottaa
sitä, häntä pelastaakseni. On ollut semmoinen aika jälestäpäin -- minä
en sano, että sitä kesti kauan, mutta se on ollut -- jolloin olen
kysynyt itseltäni, olisiko pikku Em'lyn ollut parempi, että vesi olisi
sinä aamuna sulkeunut hänen ylitsensä minun silmieni edessä, ja jolloin
olen vastannut: kyllä se olisi ollut.
Tämä lienee liian aikaista. Minä olen ehkä liian varhain pannut sen
paperille. Mutta seisokoon se siinä.
Me kuljimme pitkän matkan ja otimme mukaamme semmoiset esineet, joita
katsoimme merkillisiksi. Me panimme muutamat rannalle ajautuneet
meritähdet huolellisesti takaisin veteen -- minä tuskin nytkään tunnen
tätä eläin-sukua niin paljon, että varmaan tietäisin, oliko heidän syy
kiittää meitä siitä vai ei -- ja sitten pyrimme kotiin Mr. Peggotyn
asuntoon. Me seisahduimme hummeri-vajan suojaan, vaihtaaksemme viatonta
suudelmaa, ja menimme, hohtaen terveydestä ja ilosta, sisään
suurukselle.
"Juuri kuin kaksi nuorta mustavarpusta", sanoi Mr. Peggotty. Minä
tiesin, että tämä meidän paikkakunnan murteella oli yhtä kuin kaksi
nuorta rastasta; ja katsoin lausetta kohteliaaksi.
Tietysti minä olin rakastunut pikku Em'lyyn. Minä olen varma, että
rakastin tätä pientä tyttöä aivan yhtä hartaasti, aivan yhtä hellästi,
mutta suuremmalla puhtaudella ja vähemmällä itsekkäisyydellä, kuin mikä
on laita myöhemmän ijän parhaassa rakkaudessa, olkoon tämä kuinka ylevä
ja jalostuttava tahansa. Minä olen varma, että mielikuvitukseni loi
tämän sinisilmäisen pikku olennon ympäri jotakin, joka teki hänet
etherilliseksi ja muutti hänet oikeaksi enkeliksi. Jos hän jonakin
kirkaspäiväisenä aamuna olisi levittänyt pienen siipiparin ja lentänyt
pois minun silmieni edestä, en olisi luullakseni katsonut sitä
miksikään muuksi, kuin mitä minulla oli syytä odottaa.
Meidän oli tapa tunnittain kävellä herttaisessa ystävyydessä tuolla
kolkolla, vanhalla Yarmouth'in lakealla. Päivät karkelivat meidän
ohitsemme, niinkuin ei Aika itse vielä olisi kasvanut täyteen ikään,
vaan myöskin oli lapsi ja yhä vaan leikitteli. Minä ilmoitin Em'lylle,
että minä jumaloitsin häntä ja että, jollei hän myöntäisi, että hän
jumaloitsi minua, minun oli täytymys tappaa itseni miekalla. Hän sanoi
myöskin jumaloitsevansa minua, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä
sitä.
Mitä siihen tulee, että olisimme ajatelleet eri säätyämme taikka
nuoruuttamme taikka muuta haittaa tiellämme, ei pikku Em'lyllä eikä
minulla ollut mitään semmoisia huolia, koska meillä ei ollut mitään
tulevaisuutta. Me pidimme yhtä vähän väliä sillä, että kävimme
vanhemmaksi, kuin että kävimme nuoremmaksi. Me olimme Mrs. Gummidge'n
ja Peggotyn ihastuksena. Heidän oli tapa kuiskutella iltaisin, kun me
istuimme rakkaasti vieretysten vähäisellä arkullamme: "hyvä Jumala,
kuinka se on kaunista!" Mr. Peggotty hymyili meille piippunsa takaa, ja
Ham irvisteli iloisesti koko illan eikä tehnyt mitään muuta. Me
huvitimme heitä, luullakseni, melkein samalla tavalla, kuin joku sievä
leikkikalu taikka plakkari-kuva Colosseumista olisi huvittanut.
Minä havaitsin pian, ettei Mrs. Gummidge aina huolinut olla niin
miellyttävä, kuin olisi sopinut odottaa häneltä niihin ehtoihin
katsoen, joilla hän asui Mr. Peggotyn luona. Mrs. Gummidge'llä oli
äreänpuolinen luonto ja hän vaikeroi välisti enemmän, kuin oli
suotuisaa muille jäsenille tässä vähäisessä huonekunnassa. Minun tuli
häntä tosin kovin sääli; mutta oli semmoisia hetkiä, jolloin olisi
ollut hupaisempi, ajattelin minä, jos Mrs. Gummidge'llä olisi ollut
joku mukava oma huone, johon hänen olisi sopinut mennä ja jossa hän
olisi pysynyt siksi kuin hän taas joutui hyvälle päälle.
Mr. Peggotty kävi toisinaan eräässä ravintolassa, jonka nimi oli "Hyvä
Aikomus". Minä huomasin tämän siitä, että hän oli ulkona toisena taikka
kolmantena iltana tulomme jälkeen ja että Mrs. Gummidge kahdeksan ja
yhdeksän välillä katsoi Schwarzwaldin kelloa ja sanoi, että hän oli
siellä ja että, mikä oli vielä enempi, hän oli jo aamulla tietänyt,
että hän menisi sinne.
Mrs. Gummidge oli ollut huonolla tuulella koko päivän ja oli
aamupuolella purskahtanut itkuun, kun pesä savutti. "Minä olen
yksinäinen, hyljätty olento", olivat Mrs. Gummidge'n sanat, kun tämä
ikävä seikka tapahtui, "ja kaikki käy minua vastaan".
"No, kyllä se pian lakkaa", lausui Peggotty -- minä tarkoitan taas
meidän Peggottya -- "ja paitsi sitä, näettekö, ei se ole pahempi
teille, kuin meille muillekaan".
"Minä tunnen sen syvemmin", sanoi Mrs. Gummidge.
Oli varsin kylmä päivä, ja kävi viukka tuuli. Mrs. Gummidge'n erityinen
nurkka kaminin vieressä näytti minusta olevan lämpimin ja tivein koko
huoneessa, niinkuin hänen tuolinsakin varmaan oli mukavin, mutta ei
mikään kelvannut hänelle sinä päivänä. Hän valitti ehtimiseen viluansa
ja väitti, että se synnytti kylmiä väreitä hänen selässään. Lopulta hän
vuodatti kyyneliä tästä syystä ja arveli taas, että hän oli
"yksinäinen, hyljätty olento" ja että "kaikki kävi häntä vastaan".
"On tosiaan hyvin kylmä", lausui Peggotty. "Sen tuntee jokainen".
"Minä tunnen sen syvemmin, kuin muut ihmiset", sanoi Mrs. Gummidge.
Samaten päivällisillä, jolloin Mrs. Gummidge'lle aina pantiin ruoka
eteen kohta minun jälkeeni, sillä minulle annettiin etusija, koska olin
arvokas vieras. Kalat olivat pienet ja ruotoiset, ja potaatit hiukan
pohjaan palaneet. Me myönsimme kaikki, että tämä tuntui vähän ikävältä;
mutta Mrs. Gummidge sanoi, että hän tunsi sen syvemmin, kuin me,
vuodatti taas kyyneliä ja kertoi entisen ilmoituksensa suurella
katkeruudella.
Kun siis Mr. Peggotty tuli kotiin kello yhdeksän vaiheilla, istui
onneton Mrs. Gummidge sangen surkeassa tilassa kutoen nurkassansa.
Peggotty oli työskennellyt iloisesti. Ham oli paikannut parin isoja
vesisaappaita; ja minä olin, pikku Em'ly vieressäni, lukenut heille.
Mrs. Gummidge ei ollut virkkanut mitään muuta, kuin kerran vaan
heikosti huoahtanut, eikä ollut nostanut ylös silmiänsä teen jälkeen.
"No, toverit", lausui Mr. Peggotty, istuen alas, "kuinka jaksatte?"
Me sanoimme kaikki jotakin taikka katsahdimme ylös, tervehtiäksemme
häntä, paitsi Mrs. Gummidge, joka vaan ravisti päätänsä, silmät
kutimessa.
"Mikä vaivaa?" sanoi Mr. Peggotty, lyöden yhteen käsiänsä.
"Reipastukaat, vanha äiti!"
Ei näyttänyt siltä kuin Mrs. Gummidge olisi voinut reipastua. Hän veti
esiin vanhan, mustan, silkkisen nenäliinan ja pyyhki silmiänsä; mutta
hän ei pistänyt sitä plakkariinsa, vaan piti sitä sen sijaan esillä ja
pyyhki silmiänsä taas ja piti sitä yhä esillä käytettäväksi.
"Mikä vaivaa, eukkoseni?" kysyi Mr. Peggotty.
"Ei mikään", vastasi Mrs. Gummidge. "Te tulette 'Hyvästä Aikomuksesta',
Dan'l?"
"No niin, minä pistäysin pikimmältä 'Hyvässä Aikomuksessa' tänä
iltana", lausui Mr. Peggotty.
"Minua pahoittaa, että ajoin teidät sinne", sanoi Mrs. Gummidge.
"Ajoitte! minua ei tarvitse ajaa", vastasi Mr. Peggotty, ääneen
nauraen. "Minä olen liian taipusa itsestänikin menemään".
"Hyvin taipusa", lausui Mrs. Gummidge, pudistaen päätänsä ja pyyhkien
silmiänsä. "Niin, niin, hyvin taipusa. Minua pahoittaa, että te minun
tähteni olette niin taipusa".
"Teidänkö tähtenne? Ei se ole teidän tähtenne!" lausui Mr. Peggotty.
"Älkäät ensinkään uskoko semmoista".
"Kyllä, kyllä se on", itki Mrs. Gummidge. "Minä tiedän, mikä minä olen.
Minä tiedän, että minä olen yksinäinen, hyljätty olento, ja ettei
ainoastaan kaikki käy minua vastaan, vaan että minä käyn kaikkia
vastaan. Kyllä, kyllä. Minä tunnen sen syvemmin, kuin muut ihmiset, ja
minä näytän sitä enemmän. Se on minun onnettomuuteni".
Minä en voinut olla ajattelematta, kun istuin ja kuuntelin kaikkia
näitä, että onnettomuus ulottui muutamiin muihinkin tämän perheen
jäseniin, kuin Mrs. Gummidge'en. Mutta Mr. Peggotty ei tehnyt mitään
semmoista muistutusta, vaan vastasi uudistetulla kehoituksella, että
Mrs. Gummidge virkistyisi.
"Minä en ole semmoinen, kuin soisin itseni olevan", sanoi Mrs.
Gummidge. "Kaukana siitä. Minä tiedän, mikä minä olen. Minun suruni
ovat tehneet minut vastakälkkäiseksi. Minä tunnen suruni, ja ne tekevät
minut vastakälkkäiseksi. Minä tahtoisin, etten tuntisi niitä, mutta
minä tunnen. Minä tahtoisin, että olisin karaistu niitä vastaan, mutta
minä en ole. Minä teen tämän huoneen ikäväksi. Se ei kummastuta minua.
Minä olen rasittanut sisartanne koko päivän ja Master Davya".
Tässä minä yhtäkkiä hellyin ja huusin suurella mielenliikutuksella:
"ei, ettepä ole, Mrs. Gummidge!"
"Se ei ole likimainkaan oikein, että teen niin", lausui Mrs. Gummidge.
"Se ei ole sovelias palkinto. Olisi parempi, että minä menisin
vaivaishuoneesen ja kuolisin siellä. Minä olen yksinäinen, hyljätty
olento, ja olisi paljon parempi, etten tekisi itseäni vastakälkkäiseksi
täällä. Jos asiain täytyy käydä minua vastaan ja minun täytyy itse
käydä asioita vastaan, niin antakaat minun käydä niitä vastaan omassa
pitäjässäni. Dan'l, parempi olisi, että menisin vaivaishuoneesen ja
kuolisin siellä, niin pääsisitte minusta!"
Näin sanottuaan vetäytyi Mrs. Gummidge pois ja lähti levolle. Kun hän
oli mennyt, katsoi Mr. Peggotty, joka ei ollut ilmoittanut mitään muuta
tunnetta, kuin syvintä sääliä, meidän puoleemme ja, nyykäyttäen
päätänsä, samalla kuin tämä tunne yhä vilkkaasti kuvautui hänen
kasvoissaan, lausui kuiskaten:
"Hän on ajatellut tuota vanhaa!"
Minä en kokonaan ymmärtänyt, mitä vanhaa Mrs. Gummidge'n luultiin
ajattelevan, ennenkuin Peggotty, saattaessaan minua levolle, selitti,
että se oli Mr. Gummidge vainaja; ja että hänen veljensä aina
semmoisissa tiloissa piti sitä varmana asiana sekä että se aina
liikutti häntä. Vähä aika sen jälkeen, kuin hän oli mennyt
riippumattoonsa sinä iltana, kuulin minä hänen itse toistavan Ham'ille:
"Ämmä parka! Hän on ajatellut tuota vanhaa!" Ja milloin hyvänsä Mrs.
Gummidge sillä aikaa, kuin me vielä olimme siellä, joutui tällaiseen
mielentilaan (joka tapahtui muutamia kertoja) lausui hän aina samaa
asian lievittämiseksi, ja aina mitä hellimmällä säälillä.
Näin molemmat viikot kuluivat. Niissä ei ollut mitään muita vaiheita,
kuin luoteen vuorot, jotka muuttivat Mr. Peggotyn meno- ja tulo-ajat ja
muuttivat myöskin Hamin askareet. Kun Ham ei ollut työssä, käveli hän
toisinaan meidän kanssamme, näyttääksensä meille veneitä ja laivoja, ja
sousi meitä pari kolme kertaa merellä. Minä en tiedä, miksi yksi joukko
muistoja erityisemmin liittyy johonkuhun paikkaan, kuin toiseen, vaikka
luulen, että niin käy useimpien ihmisten, semminkin mitä koskee heidän
lapsuutensa muistoihin. Minä en koskaan kuule enkä lue Yarmouth'in
nimeä, ilman että muistan erästä sunnuntai-aamua rannalla, kun kelloja
soitettiin kirkkoon, pikku Em'ly nojasi olkapäähäni, Ham laiskasti
heitteli kiviä veteen ja aurinko kaukana merellä juuri hajotti paksua
sumua ja asetti eteemme varjontapaiset laivat.
Viimein tuli kotiinlähdön päivä. Minä kestin kyllä eron Mr. Peggotysta
ja Mrs. Gummidge'stä, mutta minun tuskani, kun piti jättää pikku Em'ly,
oli kauhea. Me astuimme käsitysten siihen ravintolaan, johon ajomiehen
oli tapa pysähtyä, ja matkalla lupasin kirjoittaa hänelle. (Minä
suoritin tämän lupauksen jälestäpäin kirjaimilla, jotka olivat isommat,
kuin ne, joilla huoneita tavallisesti ilmoitetaan hyyrättäväksi). Me
olimme suuresti sortuneet, kun erosimme; ja jos sydämeni koskaan
eläessäni on tuntunut tyhjältä, tuntui se sinä päivänä.
Koko ajan, kuin olin ollut vieraissa, olin ollut kiittämätön jälleen
kotiani vastaan. Minä olin ajatellut sitä varsin vähän taikka ei
ollenkaan. Mutta minä ennätin tuskin kääntyä sitä kohden, ennenkuin
soimaava nuori omatuntoni näytti lujalla sormella osoittavan sinnepäin;
ja mitä enemmän mieleni alkoi synkistyä, sitä enemmän minä tunsin, että
se oli minun pesäni, ja että äitini oli minun lohduttajani ja ystäväni.
Nämät tunteet kasvoivat minussa, kun kuljimme eteenpäin; niin että mitä
likemmäksi tulimme ja mitä tuttavammaksi ne esineet kävivät, joitten
ohitse matkasimme, sitä kiihkeämpi minä olin pääsemään sinne ja
juoksemaan äitini syliin. Mutta Peggotty ei ottanut osaa intooni, vaan
koetti pidättää sitä (vaikka hyvin lempeästi) ja näytti hämmentyneeltä
ja alakuloiselta.
Blunderstone Rookeryn oli kuitenkin, hänestä huolimatta, tuleminen, kun
ajomiehen hevonen suvaitsi -- ja se tulikin. Kuinka hyvin minä muistan
sen! Oli kylmä, harmaa iltapäivä. Taivas oli pilvessä ja hankki
sadetta.
Ovi aukeni, ja puoleksi nauraen, puoleksi itkien iloisessa
levottomuudessani etsin minä äitiäni. Se ei ollut hän, vaan vieras
palvelia.
"No, Peggotty!" sanoin minä surullisesti, "eikö hän olekaan tullut
kotiin?"
"Kyllä, kyllä, Master Davy", lausui Peggotty. "Hän on tullut kotiin.
Odottakaat hiukka, Master Davy, ja minä -- minä kerron teille jotakin".
Levottomuudessaan ja luonnollisessa kömpelyydessään teki Peggotty
vaunuista astuessaan mitä kummallisimman köynnöksen itsestänsä, mutta
minä olin liian alakuloinen ja hämilläni sitä hänelle sanomaan. Kun hän
oli päässyt alas, tarttui hän käteeni, saatti minut ihmeekseni kyökkiin
ja sulki oven.
"Peggotty!" sanoin minä aivan peloissani. "Mitä tämä on?"
"Ei mitään, rakas Master Davy!" vastasi hän, koettaen näyttää
iloiselta.
"Jotakin on tapahtunut, siitä olen varma. Missä äiti on?"
"Missä äiti on, Master Davy?" toisti Peggotty.
"Niin. Miks'ei hän ole tullut ulos portille, ja miksi olemme tulleet
tänne? Voi, Peggotty!" Silmäni olivat kyyneliä täynnä ja minusta tuntui
siltä, kuin olisin ollut kaatumaisillani maahan.
"Siunatkoon poika parkaa!" huudahti Peggotty, tarttuen minuun. "Mitä
tämä on? Puhu, sydänkäpyni!"
"Ei suinkaan hän ole kuollut! Oi, hän ei ole kuollut, Peggotty".
Peggotty huusi "ei" hämmästyttävän lujalla äänellä ja kävi sitten
istumaan ja alkoi läähöttää ja sanoi, että minä olin oikein
säikähyttänyt häntä.
Minä syleilin häntä, rauhoittaakseni häntä, ja asetuin sitten hänen
eteensä ja katselin häntä, tuskalloisesti tutkien.
"Minä olisin kertonut teille ennen", lausui Peggotty, "mutta minulla ei
ollut mitään tilaisuutta siihen. Minun olisi pitänyt tehdä se, mutta
minä en saanut sitä tehdyksi azaktisti" -- azaktisti oli aina exaktisti
(tarkoilleen) sanan sijainen Peggotyn sanojen varastossa.
"Jatka, Peggotty", sanoin minä enemmän pelästyneenä, kuin ennen.
"Master Davy", lausui Peggotty, värisevällä kädellä päästäen auki
hattunsa nauhoja ja puhuen niinkuin hengästyksissä. "Mitä siitä
pidätte? Te olette saaneet isän!"
Minä vapisin ja vaalenin. Joku asia, joka oli -- minä en tiedä mikä
eikä millä lailla -- yhteydessä kirkkotarhan haudan ja kuolleitten
ylösnousemisen kanssa, näytti sattuvan minuun, niinkuin turmiollinen
tuuli.
"Toisen isän", sanoi Peggotty.
"Toisen?" kerroin minä.
Peggotty avasi suutansa, niinkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin
oikein kovaa, ja ojentaen kättänsä sanoi:
"Tulkaat näkemään häntä".
"Minä en tahdo nähdä häntä."
"Ja äitiänne", sanoi Peggotty.
Minä herkesin vastustamasta, ja me menimme suoraan parhaasen
vierashuoneesen, johon hän jätti minut. Toisella puolella valkeata
istui äitini; toisella Mr. Murdstone. Äitini laski pois ompeluksensa ja
nousi äkisti, mutta jonkunlaisella pelolla minun mielestäni.
"No, Clarani", lausui Mr. Murdstone. "Muista! hillitse itseäsi,
hillitse aina itseäsi! Davy poika, kuinka sinä voit?"
Minä annoin hänen kättä. Hetken epäiltyäni menin äitini luo ja suutelin
häntä: hän suuteli minua, taputti minua hellästi olkapäälle ja istui
alas jälleen työnsä ääreen. Minä en saanut katsotuksi äitiini, minä en
saanut katsotuksi _häneen_, minä tiesin aivan hyvin, että _hän_ katseli
meitä molempia; ja minä käännyin akkunaa päin ja katselin muutamia
pensaita, jotka painoivat alas paitansa kylmässä ilmassa.
Heti kuin minun sopi pujahtaa pois, pujahdin toiseen kerrokseen. Minun
rakas makuuhuoneeni oli muutettu, ja minun täytyi maata kaukana siitä.
Minä palasin alikerrokseen, löytääkseni jotakin, joka oli entisellänsä,
niin muuttuneelta kaikki näytti; ja astuin pihalle. Minä kiirehdin
varsin pian pois takaisin, sillä tyhjässä koirankopissa asui nyt iso
koira -- kolea-ääninen ja musta, niinkuin _hänkin_ -- ja se oli kovin
vihainen, kun näki minut, ja rupesi ajamaan minua takaa.