Minulle tapahtuu muutos.
Ajomiehen hevonen oli laiskin hevonen mailmassa, toivon minä, ja
hönkötti, pää lerpullansa, eteenpäin, niinkuin hän olisi tahtonut
odotuttaa niitä, joille tavarat olivat määrätyt. Minusta oli todella
niinkuin hän olisi välisti nauranut ääneen tätä tuumaansa, mutta
ajomies vakuutti, että yskä vaan vaivasi häntä.
Ajomiehellä oli omituinen tapa pitää päätänsä lerpullaan, niinkuin
hänen hevosensakin, ja nojautua untelosti eteenpäin, kun hän ajoi,
kumpikin käsivarsi polvea vastaan. Minä sanon "ajoi", mutta minusta
näytti, kuin kärryt olisivat menneet Yarmouth'iin aivan yhtä hyvin
ilman häntä, sillä hevonen toimitti kaikki; ja mitä kanssapuheesen
tulee, ei hänellä ollut mitään käsitystä muusta, kuin viheltämisestä.
Peggotylla oli sylissään korillinen virvoitus-aineita, jotka olisivat
riittäneet meille hyvin, vaikka olisimme menneet samoilla
kulkuneuvoilla Londoniin asti. Me söimme kelpo lailla ja nukuimme kelpo
lailla. Peggotty laskeusi aina levolle, leuka korin kahvalla, josta hän
ei koskaan hellittänyt; enkä minä olisi uskonut, jollen itse olisi
kuullut sitä, että turvaton nainen voisi kuorsata niin vahvasti.
Me poikkesimme niin monta kertaa kujia ylös ja alas ja viivyimme niin
kauan viedessämme yhtä sänkyä erääsen ravintolaan ja pistäytessämme
muissa paikoissa, että minä olin aivan uuvuksissa ja kävin hyvin
iloiseksi, kun Yarmouth vihdoin ilmestyi. Se näytti jotenkin soiselta
ja vettyneeltä, kun katselin sitä suurta, unteliasta autiota, joka oli
joen toisella puolella; enkä minä voinut olla kummastelematta, kuinka,
jos mailma todella oli niin ympyriäinen, kuin maatieteeni sanoi, mikään
osa siitä sattui olemaan niin litteä. Mutta minä ajattelin, että
Yarmouth ehkä sijaitsi jommankumman navan kohdalla; joka selitti asian.
Kun tulimme hiukan likemmäksi ja näimme koko läheisen seudun venyvän
suorana, matalana viivana ilman rannalla, arvelin Peggotylle, että joku
mäki taikka senkaltainen olisi kenties parantanut sitä; niinkuin
myöskin, että maa olisi ollut kauniimpi, jos se olisi ollut vähän
enemmän erillänsä merestä eikä kaupunki ja luode olisi ollut niin
sekaisin, kuin paahdettu leipä vedessä. Mutta Peggotty sanoi lujemmilla
sanoilla, kuin tavallisesti, että meidän tulee tyytyä asioihin
semmoisina, kuin ne ovat, ja että hän puolestansa oli ylpeä, kun sai
nimittää itseänsä Yarmouth'in savu-silliksi.
Kun saavuimme kadulle (joka oli outoa kyllä minulle) ja tunsimme hajun
kalasta, pi'estä, täppeistä ja tervasta, ja näimme nerimiesten
käyskentelevän ja vaunujen ratisevan edestakaisin katukivillä, tunsin,
että olin päättänyt väärin näin vireästä paikasta, ja sanoinkin sen
Peggotylle, joka suurella mielihyvällä kuunteli ihastukseni ilmoituksia
ja kertoi minulle, että oli hyvin tunnettu asia (arvatakseni niille,
joitten oli onni olla savu-sillejä syntyänsä), että Yarmouth oli
ylipäänsä kauniin paikka koko mailmassa.
"Tuossa on Am'ini!" kirkaisi Peggotty, "tuntemattomaksi kasvaneena!"
Tämä odotti meitä todella ravintolan edessä ja kysyi minulta vanhan
tuttavan tavalla, kuinka minä jaksoin. Minä en mielestäni ensiksi
tuntenut häntä yhtä hyvin, kuin hän tunsi minut, sillä hän ei ollut
kertaakaan käynyt meillä sen yön jälkeen, jona minä synnyin, ja hänellä
tietysti oli siinä kohden etu minun rinnallani. Mutta ystävyytemme
karttui suuresti, kun hän otti minut selkäänsä, kantaaksensa minua
kotiin. Hän oli nyt kookas, väkevä, kuuden jalan pituinen mies; hän oli
leveä samassa suhteessa ja pyöreä-harteinen; mutta hänellä oli
hymyilevät lapsenkasvot ja kiharat, valkoiset hiukset, joka tuotti
hänelle aivan lampaankaltaisen muodon. Hän oli puettu kanvassi-takkiin
ja niin kankeihin housuihin, että ne olisivat seisoneet varsin hyvin
itsepäällään ilman mitään sääriäkin. Eikä olisi sopinut oikeastaan
sanoa, että hänellä oli hattu päässä, vaan että hän, niinkuin vanha
rakennus, ylinnä oli peitetty jollakin pientapaisella.
Ham kuljetti nyt minua selässään ynnä yhtä vähäistä arkkuamme
kainalossaan ja Peggotty kantoi toista arkkuamme; me käännyimme
katu-solia alaspäin, jotka olivat ripoitetut täyteen lastuja ja
vähäisiä hiekkaläjiä, ja sivusimme kaasulaitoksia, köysitehtaita,
vene- ja laivaveistämöitä, alusten repimys-, tilkitys- ja
taklaustarhoja, seppien pajoja sekä pitkän jonon samanlaisia paikkoja,
siksi kuin jouduimme sille unteliaalle autiokedolle, jonka olin jo
etäältä nähnyt. Silloin Ham sanoi:
"Tuolla huoneemme on, Mas'r Davy!"
Minä katselin kaikille ilman suunnille niin pitkälle, kuin silmäni
kannatti erämaan yli, merelle päin ja jokea kohden, mutta minä en
eroittanut mitään huonetta. Korkeana ja kuivana virui vähän matkan
päässä maalla joku proomi taikka muullainen haaksi-kulu, josta
savutorvena rautainen putki pisti ylös ja suitsi varsin ystävällisesti;
mutta ei mitään muuta asunnon tapaista ollut minun näkyvissäni.
"Ei suinkaan se tuo ole?" kysyin minä. "Tuo laivalta näyttävä kapine?"
"Se se on, Mas'r Davy", vastasi Ham.
Jos se olisi ollut Aladdinin palatsi, Rok-linnun muna tai mitä hyvänsä,
en olisi luullakseni ollut enemmän mieltynyt siihen romantilliseen
ajatukseen, että saisin asua siinä. Hauska ovi oli laitettu kylkeen. Se
oli katettu ja siinä oli vähäisiä akkunoita; mutta sen ihmeellinen
lumousvoima tuli siitä, että se oli todellinen vene, joka epäilemättä
oli satoja kertoja ollut vesillä ja sitä ei koskaan oltu aiottu
asuttavaksi manterella. Se se oli, joka ihastutti minua. Jos sitä olisi
joskus aiottu asuttavaksi, olisin ehkä katsonut sitä pieneksi,
epämukavaksi taikka kolkoksi; mutta koska se ei ollut aiottu mihinkään
semmoiseen tarkoitukseen, muuttui se täydelliseksi palatsiksi.
Se oli hyvin puhdas sisältäpäin ja niin sievä, kuin mahdollista. Siinä
oli pöytä ja Schwarzwaldin kello ja piironki ja piirongin päällä
tee-tarjotin; tee-tarjottimelle oli maalattu nainen, joka, parasolli
kädessä, käveli sotamieheksi puetun pojan kanssa, joka vieritti
vannetta. Yksi raamattu esti tarjotinta putoamasta alas; ja jos
tarjotin olisi pudonnut, olisi se särkenyt joukon kuppeja ja vateja
ynnä tee-kannun, jotka olivat asetetut kirjan ympäri. Seinissä oli
muutamia huonosti väritettyjä, lasilla ja raamilla varustettuja
kuvia raamatun tapauksista; enkä minä ole koskaan jälestäpäin
kulkukauppiaitten käsissä nähnyt semmoisia, ilman että olen samalla
uudestaan nähnyt Peggotyn veljen huoneen koko sisustan. Punapukuinen
Abraham, joka oli sinivaatteista Isaakia uhraamallansa, sekä keltaisiin
puettu Daniel, viheriäin leijonien luolaan heitettynä, olivat etevimmät
niistä. Vähäisen kamini-reunuksen ylipuolella oli Sunderlandissa
rakennetun loggertin, Sarah Jane'n, kuva. Oikea vähäinen puinen
peräkeula oli liitetty siihen; ja tämä taideteos, jossa maalarin ja
salvumiehen käsi-alat yhdistyivät, oli mielestäni mitä parhaita
aarteita mailma ikinä voi esiin tuoda. Katto-orsiin oli lyöty muutamia
koukkuja, joitten tarkoitusta minä en silloin arvannut. Lopuksi löytyi
siellä joitakuita arkkuja ja lippaita ja muita sellaisia kaluja, joita
pidettiin istuimina ja lisäsivät tuolien lukua.
Kaikki nämät minä näin -- lapsen tavalla ja käsitykseni mukaan -- ensi
silmänräpäyksellä, kuin olin astunut kynnyksen yli. Tuosta Peggotty
avasi vähäisen oven ja näytti minulle makuuhuoneeni. Se oli mitä
täydellisin ja otollisin makuuhuone, mikä koskaan nähtiin -- aluksen
peräpuolessa. Siinä oli vähäinen akkuna entisen peräsimen kohdalla;
vähäinen peili, joka oli juuri tarpeeksi korkea minulle, naulattuna
seinään ja reunustettuna simpsukankuorilla; vähäinen vuode ja sen
verran tilaa, että siihen pääsi; ja sinisessä mukissa pöydällä kimppu
meriruohoja. Seinät olivat kalkitut maidonkarvaiseksi, ja silmiäni
oikein karvasteli, kun katselin heleätä tilkapeittoa. Yksi asia, jonka
minä erittäin huomasin tässä hupaisessa huoneessa, oli kalanhaju, joka
oli niin äikeä, että, kun otin ulos nenäliinani, pyyhkiäkseni nenääni,
minä tunsin, kuinka se haisi, juuri niinkuin hummeri olisi ollut
kääritty siihen. Kun salaisesti ilmoitin tämän havaintoni Peggotylle,
kertoi hän minulle, että hänen veljensä piti hummereita, rappoja ja
äyriäisiä kaupaksi; ja minä näin jälestäpäin, että joukko näitä eläviä,
kummallisesti yhteen paltaantuneina ja aina nipistäen kaikkia, mihin
ikinänsä tarttuivat, enimmiten tavattiin vähäisessä vajassa, jossa
kivi-astioita ja kattiloita säilytettiin.
Hyvin kohtelias nainen valkoisella esiliinalla, jonka jo noin
neljänneksen päästä Ham'in selästä olin nähnyt niiaavan oven suussa,
toivotti meitä tervetulleeksi. Samaten erittäin kaunis (ainakin minun
silmissäni) pieni tyttö, jolla oli kaulassa sinisiä helmiä ja joka ei
antanut minun suuta, kun tarjosin, vaan juoksi pois piiloon. Kun olimme
syöneet runsaat päivällisemme, keitettyjä kammeliaita, sulattua voita
ja potaatteja (vähäinen lihakappale oli asetettu minun eteeni), astui
ennen pitkää kovin karvakas mies, jolla oli sangen hyvänsävyiset
kasvot, sisään. Koska hän nimitti Peggottya "tytöksi" ja paiskasi aika
muiskun hänen poskellensa, päätin minä Peggotyn yleensä siveästä
käytöksestä, että tämä oli hänen veljensä; ja niin hän olikin -- sillä
hän esiteltiin kohta minulle Mr. Peggotyksi, talon isännäksi.
"Hauska nähdä teitä, Sir", sanoi Mr. Peggotty. "Te saatte nähdä, että
olemme yksinkertaiset, Sir, mutta alttiit".
Minä kiitin häntä ja vastasin, että minä varmaan menestyisin näin
hupaisessa paikassa.
"Kuinka teidän äitinne jaksaa, Sir," kysyi Mr. Peggotty. "Hyvissä
voimissa, kun lähditte hänen tyköänsä?"
Minä ilmoitin Mr. Peggotylle, että hän oli niin hyvissä voimissa, kuin
minun sopi toivoa, ja että hän lähetti paljon terveisiä, -- joka oli
kohtelias keksintö minun puoleltani.
"Minä olen hyvin kiitollinen hänelle", vastasi Mr. Peggotty. "No, Sir,
jos voitte tulla toimeen täällä pari viikkoa hänen" -- tässä hän
nyykäytti sisarellensa -- "Hamin ja pikku Em'lyn kanssa, katsomme
seuraanne kunniaksi".
Kun Mr. Peggotty oli tällä vieraanvaraisella tavalla tervehtinyt talon
puolesta, meni hän ulos pesemään itseänsä kuumalla vedellä täytetystä
kattilasta, muistuttaen, ettei "kylmä koskaan saisi _hänen_ likaansa
lähtemään". Hän palasi pian suuresti parantuneena ulkomuodoltaan, mutta
niin punottavana, etten voinut kuin ajatella, että hänen kasvonsa
olivat hummerien, rappojen ja äyriäisten kaltaiset siinä, että ne
menivät kuumaan veteen aivan mustina, mutta tulivat aivan punaisina
ylös.
Kun teen jälkeen ovi oli pantu kiinni ja kaikki hyvin suljettu (yöt
olivat nyt kylmät ja sumuiset), näytti se minusta suloisimmalta
asunnolta, minkä ihmisen mielikuvitus voi luoda. Kun kuuli, kuinka
tuuli nousi ulkona merellä, kun tiesi, että sumu hiipi yksinäisen,
laakean maan yli, ja kun katseli valkeata ja ajatteli, ettei ollut
mitään muuta huonetta likellä, kuin tämä, ja että tämä oli vene, tuntui
tämä kaikki eriskummaiselta. Pikku Em'ly oli voittanut ujoutensa ja
istui minun vieressäni matalimmalla ja vähäisimmällä arkulla, joka oli
juuri kylläksi suuri meille molemmille ja säntilleen sopi kaminin
nurkkaan. Mrs. Peggotty valkoisella esiliinallansa istui kutoen valkean
toisella puolella. Peggotty neulomuksineen, Saint Paul'ineen ja
vahakynttilän palasineen olivat yhtä kodittuneina täällä, kuin
jolleivät he olisi koskaan nähneet mitään muuta kattoa. Ham, joka oli
antanut minulle ensimäisen luentoni "kaikissa neljässä",[12] koetti
muistuttaa mieleensä yhtä ennustusjärjestelmää, johon hän käytti
likaisia kortteja, jättäen kalaisia merkkejä peukalostansa kaikkiin,
joita hän käänsi. Mr. Peggotty poltti piippuansa. Minä tunsin, että oli
sopiva aika keskusteluun ja ystävälliseen kanssapuheesen.
"Mr. Peggotty!" sanon minä.
"Sir", vastaa hän.
"Nimitittekö poikanne Ham'iksi sen vuoksi, että asuitte jonkunlaisessa
arkissa?"
Mr. Peggotty näytti katsovan sitä syvämieliseksi ajatukseksi, mutta
vastasi:
"Ei, Sir. Minä en ole antanut hänelle mitään nimeä".
"Kuka siis antoi hänelle tämän nimen?" lausuin minä, asettaen kysymystä
numero kahta katkismuksestani Mr. Peggotylle.
"No, Sir, hänen isänsä antoi sen hänelle", vastasi Mr. Peggotty.
"Minä luulin teitä hänen isäkseen!"
"Veljeni Joe oli _hänen_ isänsä", lausui Mr. Peggotty.
"Kuollut, Mr. Peggotty?" arvelin minä soveliaan vaitiolon jälkeen.
"Hukkunut", vastasi Mr. Peggotty.
Minua kummastutti kovasti, ettei Mr. Peggotty ollut Ham'in isä, ja minä
rupesin miettimään, olinko erehtynyt hänen ja muitten läsnä olevien
sukulaisuuden suhteen. Minä olin niin utelias tietämään, että päätin
kuulustella sitä Mr. Peggotylta.
"Pikku Em'ly", minä lausuin, katsellen tyttöä. "Hän on teidän
tyttärenne, eikö niin, Mr. Peggotty?"
"Ei, Sir. Lankomieheni Tom oli _hänen_ isänsä".
Minä en voinut pidättää itseäni. -- "Kuollut, Mr. Peggotty?" arvelin
minä toisen soveliaan vaiti-olon jälkeen.
"Hukkunut", vastasi Mr. Peggotty.
Minä tunsin, kuinka vaikeata oli palata aineeseni, mutta minä en ollut
vielä päässyt sen pohjaan ja minun täytyi päästä pohjaan tavalla taikka
toisella.
"Eikö teillä ole _mitään_ lapsia, Mr. Peggotty?"
"Ei, Master", vastasi hän lyhyellä naurulla. "Minä olen naimaton".
"Naimaton!" toistin minä kummastuneena. "No, kuka tuo on, Mr.
Peggotty?" osoittaen sormellani sitä henkilöä valkoisella esiliinalla,
joka kutoi.
"Se on Mrs. Gummidge", vastasi Mr. Peggotty. "Gummidge, Mr. Peggotty?"
Mutta tällä hetkellä Peggotty -- minä tarkoitan omaa erityistä
Peggottyani -- antoi niin selviä merkkejä minulle, etten kysyisi
enempää, jotta minun täytyi vaan istua ja katsella koko tätä äänetöntä
seuraa, kunnes maatapanon aika tuli. Sitten hän ilmoitti minulle kahden
kesken omassa pienessä kojussani, että Ham ja Em'ly olivat hänen
veljensä ja lankonsa orvoksi jääneet lapset, jotka isäntä oli eri
aikoina ottanut hoimiinsa, kun olivat lapsuudessaan aivan turvattomina;
ja että Mrs. Gummidge oli leski, jonka mies vainaja oli yhdessä Mr.
Peggotyn kanssa omistanut jonkun aluksen, mutta kuollut perin köyhänä.
Mr. Peggotty oli itse vaan köyhä mies, mutta hyvä, kuin kulta, ja
uskollinen, kuin teräs -- nämät olivat Peggotyn vertaukset. Ainoa asia,
jutteli hän minulle, josta Mr. Peggotty koskaan kiivastui taikka
kirosi, oli tämä hänen jalomielisyytensä; ja jos joku heistä joskus
viittasi siihen, löi hän oikean kätensä ankarasti pöytään (hän oli
kerta tämmöisessä tilaisuudessa halkaissut pöydän) ja vannoi kauhean
valan, että hän tahtoisi tulla "lestyksi", jollei hän ijäksi päivää
menisi matkoihinsa, jos sitä milloinkaan enää mainittiin. Kysyttyäni
huomasin, ettei kukaan vähintäkään ymmärtänyt, mitä tämä julma
"lestyn" sana merkitsi; mutta että he kaikki arvelivat sitä mitä
juhlallisimmaksi sadatukseksi.
Isäntäni hyväluontoisuus vaikutti syvästi minuun, ja varsin
oivallisella mieli-alalla, joka enentyi siitä, että minua nukutti,
kuuntelin, kuinka vaimoväki meni maata toiseen vähäiseen kojuun,
samanlaiseen, kuin minun, mutta veneen vastaisessa päässä, ja kuinka
isäntä ja Ham itsellensä kiinnittivät kaksi riippumattoa niihin
kattokoukkuihin, joita olin nähnyt. Kun uni vähitellen valloitti minut,
kuulin, kuinka tuuli vonkui ulkona merellä ja lähestyi niin tuimana
lakean poikki, että minä horroksissani pelkäsin, että tuo suuri syvyys
nousisi tulville yön kuluessa. Mutta lohdutukselleni ajattelin, että
haahdessa minä kuitenkin olin, ja ettei semmoinen mies, kuin Mr.
Peggotty, ollut mikään huono laivalainen, jos jotakin tapahtui.
Ei mitään pahempaa, kuin aamu, kuitenkaan tullut. Melkein yhtä pian,
kuin se paisti peilini simpsukankuoriselle reunukselle, olin minä
poissa vuoteestani ja ulkona pikku Em'lyn kanssa poimimassa kiviä
rannalla.
"Sinä olet arvattavasti kokonainen merimies?" sanoin minä Em'lylle.
Minä en, luullakseni, uskonut mitään semmoista, mutta tunsin, että oli
kohteliasta sanoa jotakin; ja loistava, lähellä meitä oleva purje
kuvasteli tällä haavaa niin pienoisen kauniina hänen kirkkaassa
silmässänsä, että minun pisti päähäni sanoa tämä.
"Ei", vastasi Em'ly, pudistaen päätänsä, "minä pelkään merta".
"Pelkäät!" sanoin minä sopivalla rohkeuden muodolla ja uljaasti
katsellen vankkaa valtamerta. _Minä_ en pelkää!"
"Voi! mutta se on julma", lausui Em'ly. "Minä olen nähnyt sen kovin
kauheana muutamille meidän miehille. Minä olen nähnyt sen kiskovan
veneen, joka oli yhtä suuri, kuin meidän huoneemme, kokonaan
kappaleiksi".
"Minä toivon, ettei se ollut sama vene, jossa --"
"Jossa isäni hukkui?" sanoi Em'ly. "Ei. Ei se, sitä venettä minä en ole
koskaan nähnyt".
"Eikö häntäkään?" kysyin minä häneltä.