Minä huomaan.
Ensimäiset esineet, jotka saavat selvän muodon edessäni, kun katson
kauas taaksepäin lapsuuteni tyhjyyteen, ovat äitini kauniilla
hiuksillaan ja nuorekkaalla vartalollaan ja Peggotty, jolla ei ollut
mitään vartaloa ollenkaan, vaan silmät, niin mustat, että ne näyttivät
pimittävän koko ympäristönsä hänen kasvoissaan, ja posket ja
käsivarret, niin lujat ja punaiset, että minua kummastutti, etteivät
linnut nokkineet häntä omenain sijasta.
Minä luulen, että voin muistaa, kuinka nämät molemmat ovat vähän matkan
päässä toisistansa, näyttäen vähemmältä silmissäni sen kautta, että he
kumartuvat alas taikka ovat polvillansa lattialla, ja kuinka minä itse
kävelen horjuvilla askelilla toisen luota toisen luo. Minulla on joku
hämärä tunto, jota en saata eroittaa todellisesta muistosta, että minun
oli tapa koskea Peggotyn etusormeen, kun hän ojensi sitä minulle,
ja että se oli käynyt karkeaksi ompelemisesta, niinkuin vähäinen
muskotti-riivin.
Kenties vaan kuvailen tätä mielessäni, vaikka kyllä luulen, että meidän
useimpien muisti ulottuu taa'emmaksi, kuin moni meistä arvaa; samoin
kuin luulen, että huomionkyky useissa ihan vähissä lapsissa on ihmeen
säntillinen ja tarkka. Minä luulen myöskin, että sopii suuremmalla
syyllä sanoa, että enimmät aika ihmiset, jotka ovat merkilliset tässä
suhteessa, eivät ole kadottaneet tätä kykyä, kuin että he ovat
saavuttaneet sen; sitä pikemmin, koska minä tavallisesti huomaan, että
semmoisissa ihmisissä asuu jonkunlainen tuoreus ja lempeys sekä
taipumus tyytyväisyyteen ja iloisuuteen, joka on sekin perintö, jonka
ovat lapsuudestansa säilyttäneet.
Minusta ehkä tuntuisi, kuin "kiertelisin", kun pysähdyn sanomaan tätä,
jollei se saattaisi minua muistuttamaan, että minä perustan näitä
päätöksiä osaksi omaan kokemukseeni itsestäni; ja jos jostakin, jota
panen tähän kertomukseen, näyttäisi siltä, kuin minulla lapsena olisi
ollut tarkka huomion-kyky, taikka kuin minulla nyt miehenä olisi virkeä
muisto lapsuudestani, niin sanon suorastaan, että omistan itselleni
molemmat nämät avut.
Kun katson taaksepäin, niinkuin jo sanoin, lapsuuteni tyhjyyteen, ovat
ensimäiset esineet, jotka muistan eriäviksi yleisestä epäselvyydestä,
äitini ja Peggotty. Mitä muuta minä muistan? Katsokaamme.
Tuossa ilmestyy pilvestä asuntomme -- ei uutena minulle, vaan aivan
tuttuna aikaisimmassa muistissani. Alikerroksessa on Peggotyn kyökin,
josta pääsee takapihalle; keskellä tätä on paalun päässä kyhkyislakka
ilman mitään kyhkyisiä ja yhdessä nurkassa iso koirankoppi ilman mitään
koiraa; joukko kanoja, jotka minusta näyttävät kauhean isoilta,
käyskelevät sinne tänne uhkaavalla ja äkäisellä tavalla. Tuossa on
kukko, joka lentää patsaan päähän kiekumaan ja näyttää erittäin
tarkkaavan minua, kun katselen häntä kyökin akkunasta. Hän saattaa
minut vapisemaan, hän on niin julma. Hanhista tuolla ulkopuolella
sivuporttia, jotka tulevat vaaputellen ja kurottaen pitkiä kaulojansa
minun perästäni, kun astun sitä tietä, näen öisin unta: niinkuin
ihminen, jota pedot ympäröitsevät, näkee unta leijonista.
Tässä on pitkä käytävä -- kuinka äärettömän avara se minusta on! --
joka johdattaa Peggotyn kyökistä etupuolen ovelle. Siitä aukenee pimeä
varahuone, ja tämä on paikka, jonka ohitse iltaisin tulee juosta; sillä
minä en tiedä, mitä lienee noitten tynnyrien, ruukkujen ja vanhojen
teelaatikkojen välissä, kun ei siellä ole ketään himmeästi palavan
kynttilän kanssa ja lasko ovesta ummehtunutta ilmaa, jossa on sekaisin
saipuan, pickles'in, pippurin, kynttiläin ja kahvin hajua. Lisäksi on
täällä nuot molemmat vierashuoneet: se vierashuone, jossa istumme
iltaisin, äitini, minä ja Peggotty -- sillä Peggotty on kokonaan meidän
kumppanimme, kun hänen askareensa ovat tehdyt ja me olemme itseksemme
-- ja paras vierashuone, jossa istumme sunnuntaisin; isosti kyllä,
mutta ei niin mukavasti. Minusta on jotakin surullista ilmassa tuossa
huoneessa, sillä Peggotty on kertonut minulle -- minä en tiedä milloin,
mutta ilmeisesti kauan aikaa sitten -- isäni hautajaisista ja
saattoseurasta, jolla oli mustat vaipat yllänsä. Eräänä pyhä-iltana
äitini siinä lukee Peggotylle ja minulle, kuinka Lazarus herätettiin
kuolleista. Ja minä olen niin peloissani, että heidän täytyy
jälestäpäin ottaa minut vuoteestani ja makuuhuoneen akkunasta näyttää
minulle hiljainen kirkkotarha, jossa kuolleet kaikki makaavat rauhassa
haudoissansa juhlallisen kuun valossa.
Tietääkseni ei löydy missään mitään puoleksikaan niin viheriätä, kuin
tämän kirkkotarhan ruoho; ei mitään puoleksikaan niin varjokasta, kuin
sen puut; ei mitään puoleksikaan niin levollista, kuin sen hautakivet.
Lampaat käyvät laitumella siellä, kun minä varhain aamuisin nousen
polvilleni vähäisessä vuoteessani kammiossa sisäpuolella äitini
huonetta, katsellakseni sitä; ja minä näen punaisen valon paistavan
aurinko-kellolle ja ajattelen itsekseni: "olisi hauska tietää, onko
aurinko-kello iloinen, kun se taas voi sanoa, mikä aika on?"
Tuossa on meidän penkkimme kirkossa. Kuinka korkea-selkäinen penkki!
Lähellä sitä on akkuna, josta sopii nähdä talomme ja josta Peggotty
monta kertaa jumalanpalveluksen aikana näkee sen, sillä hän tahtoo
vakuuttaa itseänsä niin paljon, kuin mahdollista, ettei sitä ryöstetä
taikka ettei se ole tulessa. Mutta vaikka Peggotyn silmä haihattelee,
paheksii hän suuresti, jos minun silmäni haihattelevat, ja rypistää
otsaansa minulle, kun seison istuimellani, että minä katselisin pappia.
Mutta minä en jaksa aina katsella häntä -- minä tunnen hänet ilman
tuota valkoista vaatetta ja pelkään, että hän kummastelisi, miksi minä
näin ällistelen, ja ehkä keskeyttäisi saarnan, kysyäksensä -- ja mitä
minä tuossa teen? Kauheata on haukotella, mutta minun täytyy tehdä
jotakin. Minä katselen äitiäni, mutta _hän_ ei ole näkevinänsä minua.
Minä katselen yhtä poikaa käytävällä, vaan _hän_ irvistelee minulle.
Minä katselen päivänpaistetta, kun se tulvaa sisään avoimesta ovesta
eteishuoneen kautta, ja siinä minä näen eksyneen lampaan -- minä en
tarkoita mitään syntistä ihmistä, vaan oikeata lammasta -- joka
puoleksi päättää tulla sisään kirkkoon. Minä tunnen, että, jos katselen
sitä kauemmin, viehättyisin sanomaan jotakin ääneen; ja mihin minä
silloin joutuisin! Minä katselen muistotauluja seinällä ja koetan
ajatella Mr. Bodgers vainajaa, joka kuului tähän pitäjään, ja mitä
tunteita Mrs. Bodgers'illa lienee ollut, kun Mr. Bodgers kauan aikaa
sairasti eikä lääkäreistä ollut mitään apua. Minua haluttaa tietää,
noutivatko Mr. Chillip'iä ja eikö hänkään saanut mitään aikaan, sekä,
jos niin oli laita, miltä hänestä tuntuu, kun häntä muistutetaan siitä
kerta viikkoonsa. Minä käännän silmäni Mr. Chillip'istä ja hänen
sunnuntaihuvistaan saarnastuolia kohden ja ajattelen, mikä oivallinen
leikkipaikka se olisi ja mikä linna siitä tulisi, kun toinen poika
ryntäisi astuimia ylös, ahdistaaksensa sitä, ja saisi samettityynyn
ripsuineen viskatuksi vasten päätänsä. Aikaa myöden silmäni vähitellen
ummistavat; ja sen sijaan, että olen kuulevinani papin veisaavan
pitkäveteistä virttä lämpimässä, en minä kuule mitään, siksi kuin
kolinalla putoon istuimeltani ja Peggotty korjaa minut pois enemmän
kuolleena, kuin elävänä.
Ja nyt näen talomme ulkopuolen. Makuuhuoneen ristikolla varustetut
akkunat ovat auki, että hyvältä hajuava ilma pääsee sisään. Repaleiset,
vanhat peltovareksen pesät roikkuvat yhä jalavissa puutarhan päässä
rakennuksen edustalla. Nyt olen takamaisessa puutarhassa toisella
puolella tuota pihaa, jossa tyhjä kyhkyislakka ja koirankoppi ovat --
oikea perhosten tyyssija, minun muistaakseni varustettu korkealla
aidalla, portilla ja esilukolla; jossa hedelmät riippuvat rypäleittäin
kypsempinä ja mehukkaampina, kuin mitä on sittemmin koskaan nähty
missään muussa puutarhassa, ja jossa äitini poimii muutamia koriin,
sillä välin kuin minä seison vieressä, salaa pistellen suuhuni
karvikoita ja koettaen näyttää viattomalta. Kova tuuli nousee, ja kesä
on samalla mennyt. Me leikittelemme paraikaa talvi-hämärässä, tanssien
ympäri vierashuonetta. Kun äitini on hengästynyt ja levähtää
nojatuolissa, katselen minä, kuinka hän käärii vaaleita kiehkuroitaan
sormiensa ympärille ja silittää liiviänsä, eikä kukaan tiedä paremmin,
kuin minä, että hän on mielissään siitä, että hän näyttää niin
kauniilta, ja ylpeä siitä, että hän on niin sievä.
Tämä on kaikkein aikaisimpia muistojani. Tämä ja joku tunto, että me
molemmat vähän pelkäsimme Peggottya ja noudatimme useimmissa asioissa
hänen tahtoansa, olivat ensimäisiä päätelmiä -- jos niitä siksi sopii
sanoa -- joita minä johdatin siitä, mitä näin.
Peggotty ja minä istuimme eräänä iltana yksinämme vierashuoneen valkean
vieressä. Minä olin lukenut Peggotylle krokotiileistä. Minä olin
varmaan lukenut erittäin selvästi taikka tuo hyvänen oli tarkasti
kuunnellut, sillä minä muistan, että, kun olin päättänyt, hänellä oli
himmeä käsitys, että krokotiilit olivat jonkunlaisia ruoka-kasveja.
Minä olin väsynyt lukemisesta ja unesta nääntymälläni; mutta koska
olin juhlalliseksi huvikseni saanut luvan valvoa, siksi kuin äitini
palaisi kotiin naapurista iltaa viettämästä, olisin minä (tietysti)
mieluisammin kuollut vartiollani, kuin mennyt levolle. Minua nukutti jo
siinä määrässä, että Peggotty näytti paisuvan ja käyvä sanomattoman
isoksi. Minä pidin auki silmäluomiani molemmilla etusormillani ja
katselin kiinteästi häntä, kun hän istui työnsä ääressä; sitä
vähäistä vahakynttilän palasta, jota hän käytti lankaansa varten --
kuinka vanhalta se näytti ryttyisenä joka taholta! -- sitä
pikkuista, olkikattoista huonetta, jossa kyynärämitta asui; hänen
ompelu-rasiaansa, jonka juoksukanteen Saint Paul'in kirkko oli maalattu
(kupu neilikanväriseksi); messinkistä sormistinta hänen sormessaan;
häntä itseä, joka minun silmissäni oli aivan viehättävä. Minua raukaisi
niin, jotta tunsin, että, jos hetkeksi vaan herkeisin katselemasta
jotakin, minä olisin hukassa.
"Peggotty", sanon minä yhtäkkiä, "oletko sinä koskaan ollut
naimisissa?"
"Hyvä Jumala, Master[9] Davy", vastasi Peggotty. "Mistä naiminen on
joukahtanut teidän päähänne?"
Hän vastasi semmoisella hykähdyksellä, että se herätti minut kokonaan.
Ja sitten hän pysähtyi työssänsä ja katseli minua, neula vedettynä niin
pitkälle, kuin lanka ulottui.
"Mutta etkö milloinkaan ole ollut naimisissa, Peggotty?" sanon minä.
"Sinä olet hyvin kaunis nainen, eikö niin?"
Tosin oli minusta hänen ja äitini kauneus eri laatua, mutta toiseen
kauneudenkuntaan lukien arvelin Peggottya täydelliseksi esikuvaksi.
Parhaassa vierashuoneessa löytyi punainen samettipalli, johon äitini
oli maalannut kukkakimpun. Tämän pallin pohjaväri ja Peggotyn iho
näyttivät minusta olevan samanlainen. Palli oli sileä, ja Peggotty
karkea, mutta se ei haitannut mitään.
"Minäkö kaunis, Davy!" lausui Peggotty. "Ei suinkaan, lapseni! Mutta
mistä naiminen joukahti teidän päähänne?"
"Minä en tiedä! -- Ethän sinä saa mennä kuin yhdelle miehelle
kertaansa, vai kuinka, Peggotty?"
"Ei millään muotoa", sanoo Peggotty hyvin kerkeästi ja päättäväisesti.
"Mutta jos menet miehelle ja tämä kuolee, silloin saat mennä toiselle
miehelle, eikö niin, Peggotty?"
"_Saan_ kyllä", lausuu Peggotty, "jos haluttaa, rakkaani. Se on kunkin
mieltä myöden".
"Mutta mikä sinun mielesi on, Peggotty?" lausuin minä.
Minä kysyin häneltä ja katselin häntä uteliaasti, koska hän katseli
niin uteliaasti minua.
"Minun mieleni on", vastasi Peggotty, vähän epäiltyään ja siirtäen
silmänsä pois minusta, samalla kuin hän ryhtyi työhönsä jälleen, "etten
minä koskaan ole ollut naimisissa, Master Davy, enkä odota niihin
joutuvani. Siinä kaikki, mitä minä tästä asiasta tiedän".
"Ethän sinä ole suuttunut, toivon minä, Peggotty, oletko?" kysyin minä,
kun olin pysynyt tuokion alallani.
Minä todella luulin, että hän oli: hän oli vastannut minua niin
lyhyesti; mutta minä erehdyin kokonaan, sillä hän pani pois
neulomuksensa (joka oli hänen oma sukkansa) ja avaten syliänsä painoi
minun kiharaisen pääni siihen ja pusersi sitä aika lailla. Minä tiedän,
että se oli aika puserrus, sillä sen vuoksi, että hän oli kovin lihava,
meni aina, kun hän vaan puettuna vähänkin ponnisti voimiansa, joku
nappi irti takaa hänen hameestansa. Ja minä muistan, että kaksi lensi
toiselle puolelle vierashuonetta, sillä aikaa kuin hän halaili minua.
"Antakaat minun nyt kuulla vähän enemmän korkotilleistä", sanoi
Peggotty, joka ei vielä oikein osannut niitten nimeä, "sillä minä en
ole kuullut puoltakaan niistä vielä".
Minä en voinut kokonaan ymmärtää, miksi Peggotty näytti niin
kummalliselta taikka miksi hän oli niin valmis puuttumaan jälleen
krokotiileihin. Kuitenkin me palasimme näihin hirviöihin uudella
valppaudella minun puolestani; ja me jätimme heidän munansa hiekkaan
auringon haudottavaksi; ja me juoksimme heitä pakoon ja vältimme
heitä sillä, että alinomaa käännyimme, jota he eivät kömpelön
ruumiinrakennuksensa vuoksi voineet niin nopeasti tehdä; ja me astuimme
veteen heidän peräänsä, niinkuin maanasukkaat, ja pistimme teräviä
puukeihäitä heidän kurkkuunsa; lyhyeltä puhuen, me suoritimme koko
krokotiilikujanjuoksun. Minä ainakin; mutta minä en ollut oikein varma
Peggotyn suhteen, joka koko ajan mietteissänsä sohi neulallansa
kasvojaan ja käsivarsiaan eri paikoista.
Me olimme päässeet krokotiileistä ja ryhdyimme alligatoreihin, kun
puutarhan-kello soi. Nyt menimme ulos portille; ja siinä oli äitini,
näyttäen mielestäni tavattoman kauniilta, ja hänen kanssansa eräs
gentlemani, jolla oli komea, musta tukka sekä poskiparta, ja joka oli
viime pyhänä saattanut meitä kotiin kirkosta.
Kun äitini kumartui alas kynnystä kohden, syleilläksensä ja
suudellaksensa minua, sanoi gentlemani, että minä olin pikkuinen
toveri, jolla oli suuremmat etu-oikeudet, kuin ruhtinaalla -- taikka
jotakin senlaista; sillä myöhempi ymmärrykseni, minä huomaan sen, tulee
tässä avukseni.
"Mitä se tarkoittaa?" kysyin minä häneltä äitini olkapään yli.
Hän taputti minua pääni päällä; mutta tavalla taikka toisella minä en
pitänyt hänestä eikä hänen syvästä äänestään ja minä kadehdin, että
hänen kätensä koski äitini kättä, kun se koski minua -- niinkuin asian
laita oli. Minä työnsin sitä pois voimiani myöden.
"Mutta, Davy!" muistutti äitini.
"Sitä rakasta poikaa!" lausui gentlemani. "Minä en kummastele hänen
hellyyttänsä!"
Minä en nähnyt koskaan niin kaunista punaa äitini kasvoissa. Hän
nuhteli minua lempeästi taitamattomuudestani ja vetäen minua shaalinsa
ääreen kääntyi kiittääksensä gentlemania siitä, että tämä oli nähnyt
niin paljon vaivaa ja saattanut häntä kotiin. Puhuessaan ojensi äitini
kätensä gentlemanille ja, kun tämä tarttui siihen, katseli,
luullakseni, minua.
"Sanokaamme 'hyvää yötä', poikaseni", lausui gentlemani, kun hän oli
notkistanut päätänsä -- _minä_ näin hänen tekevän sen! -- äitini
pikkuisen hansikan puoleen.
"Hyvää yötä!" sanoin minä.
"No, olkaamme parhaat ystävät mailmassa!" lausui gentlemani nauraen.
"Pudistakaamme kättä!"
Minun oikea käteni oli äitini vasemmassa kädessä; minä siis tarjosin
hänelle toista.
"Mutta tuo on väärä käsi, Davy!" nauroi gentlemani.
Äitini veti esiin oikean käteni, mutta ennen sanotusta syystä olin
päättänyt, etten antaisi sitä hänelle, enkä antanutkaan. Minä ojensin
hänelle toista, ja hän ravisti sitä sydämellisesti, lausuen, että minä
olin urhea poika, ja meni tiehensä.
Juuri tällä hetkellä näen hänen kääntyvän puutarhassa ja
paha-enteisistä, mustista silmistään luovan meihin viimeisen katseen,
ennenkuin ovi suljetaan.
Peggotty, joka ei ollut virkkanut sanaakaan eikä sormeakaan
liikuttanut, pani heti telkimen eteen, ja me menimme kaikki
vierashuoneesen. Vastoin tapaansa äitini ei tullut nojatuoliin valkean
luo, vaan pysyi huoneen toisessa päässä, jossa hän istui ja lauloi
itseksensä.
"Toivon, että teillä oli hupainen ilta, Madam", sanoi Peggotty, seisoen
tönkeänä, kuin tynnyri, keskellä huonetta, kynttiläjalka kädessä.
"Kiitoksia paljon, Peggotty", vastasi äitini iloisella äänellä,
"minulla on ollut _hyvin_ hupainen ilta".
"Vieras muoto taikka niin tuntuu vaihetuksesta hauskalta", arveli
Peggotty.
"Kyllä, varsin hauskalta", vastasi äitini.
Sillä välin kuin Peggotty jäi liikahtamatta seisomaan keskelle huonetta
ja äitini jatkoi laulamistaan, menin minä nukuksiin, vaikka niin
herkästi, että kuulin äänet, eroittamatta kuitenkaan, mitä ne sanoivat.
Kun puoleksi heräsin tästä levottomasta unen vienoksesta, näin Peggotyn
ja äitini itkevän molemmat ja molemmat puhuvan.
"Tämänkaltaisesta Mr. Copperfield ei olisi pitänyt", vakuutti Peggotty.
"Sen minä sanon ja sen minä vannon!"
"Laupias Jumala!" huudahti äitini. "Sinä saatat minut hulluksi!
Löytyikö koskaan mitään tyttö raukkaa, jota palveliat kohtelivat niin
pahasti, kuin minua! Miksi teenkään itselleni sitä vääryyttä, että
sanon itseäni tytöksi? Enkö minä koskaan ole ollut naimisissa,
Peggotty?"
"Sen tietää Jumala, että olette olleet, Madam", vastasi Peggotty.
"Kuinka sinä siis uskallat", lausui äitini -- "sinä tiedät, etten
tarkoita, kuinka sinä uskallat, Peggotty, vaan, kuinka sinä hennot --
saattaa minut niin alakuloiseksi ja lausua semmoisia katkeria asioita
minulle, vaikka hyvin huomaat, ettei minulla ulkopuolella tätä paikkaa
ole yhtäkään ystävää, johon kääntyä!"
"Sitä enemmän syytä", vastasi Peggotty, "sanoa, ettei tämä kelpaa. Ei!
tämä ei kelpaa. Ei! vaikka mikä olisi". -- Minä pelkäsin, että Peggotty
heittäisi kynttiläjalan kädestään; hän heilutti sitä niin kiivaasti.
"Kuinka sinä voit tehdä asiaa niin pahaksi", lausui äitini, vuodattaen
runsaammin kyyneliä, kuin ennen, "ja puhua näin väärällä tavalla!
Kuinka sinä voit haastella, niinkuin kaikki olisi sovittu ja päätetty,
Peggotty, vaikka minä sanon sinulle lakkaamatta, sinä julma ihminen,
että paitsi tavallisimpia kohteliaisuuden osoituksia ei mitään ole
tapahtunut! Sinä puhut ihastelemisesta. Mikä minun tulee neuvoksi? Jos
ihmiset ovat niin tyhmät, että ihastelevat, onko se minun vikani? Mikä
minun tulee neuvoksi, kysyn sinulta? Tahtoisitko, että ajan hiukset
päästäni ja mustaan kasvoni, taikka että poltan tai kalttaan tai muulla
lailla laitan itseni rumaksi? Totta puhuen, sinä tahtoisit sitä,
Peggotty. Totta puhuen, sinä olisit aivan mielissäsi siitä."
Nämät moitteet näyttivät minusta kovasti koskevan Peggottyyn.
"Ja minun rakas poikani", huudahti äitini, tullen sen nojatuolin luo,
jossa minä olin, ja hyväillen minua, "minun oma pikku Davyni!
Tarvitseeko viitata minulle, että minä en rakasta kylläksi kultaista
aarrettani, kalliinta pikku olentoa, mikä milloinkaan on löytynyt!"
"Semmoisiin ei ole kukaan koskaan viitannut", sanoi Peggotty.
"Viittasit oikein, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä tiedät, että
viittasit. Mitä muuta oli mahdollista päättää siitä, mitä sanoit, sinä
lemmetön luontokappale, vaikka tiedät yhtä hyvin, kuin minä, että, kun
sain rahani viime neljännekseltä, minä en hänen tähtensä raskinut ostaa
itselleni uutta parasollia, vaikka vanha viheriäinen on aivan kulunut
ja reunus on perin resainen. Sinä tiedät, että se on, Peggotty. Sinä et
voi kieltää sitä". Sitten kääntyen hellästi minun puoleeni, poski minun
poskeani vastaan, "olenko minä häijy äiti sinulle, Davy? Olenko minä
ilkeä, kova, itsekäs, paha äiti? Sano, että minä olen, lapseni; sano:
'olet', herttainen poikani, ja Peggotty rakastaa sinua, ja Peggotyn
rakkaus on paljon parempi, kuin minun, Davy. _Minä_ en rakasta sinua
ollenkaan, rakastanko?"
Tähän rupesimme kaikki itkemään. Minä luulen, että minä olin äänekkäin
joukossa, vaan sen minä varmaan tiedän, että toden perästä me kaikki
itkimme. Minä olin kokonaan sydämestäni sortunut, ja minä pelkään, että
ensimäisessä loukatun hellyyden innossani sanoin Peggottya "pedoksi".
Tämä rehellinen olento oli, muistaakseni, kovasti murheissaan ja joutui
varmaan aivan napittomaksi tässä tilaisuudessa; sillä vähäinen parvi
näitä lento-aseita sinkoili sinne tänne, kun hän, sovittuaan äitini
kanssa, laski polvillensa nojatuolin viereen ja sopi minun kanssani.
Me panimme kovasti alakuloisina maata. Nyyhkytykseni piti minua kauan
aikaa hereillä; ja kun joku varsin ankara nyyhkäys kokonaan nosti minut
ylös vuoteessani, näin äitini istuvan peitolla ja nojautuvan minun
puoleeni.
Minä vaivuin nyt uneen hänen syliinsä ja nukuin sitkeästi.
Josko minä seuraavana sunnuntaina näin gentlemanin jälleen vai menikö
pidempi aika, ennenkuin hän taas ilmestyi, sitä minä en muista. Minä en
väitä, että varmaan muistan tapahtuma-päivät. Mutta kirkossa hän oli ja
saatti meitä kotiin jumalanpalveluksen perästä. Hän tuli myöskin sisään
katsomaan kuuluisaa geraniumia, joka oli meillä vierashuoneen
akkunassa. Minusta ei näyttänyt siltä, kuin hän olisi huolinut paljon
siitä, mutta ennen lähtöänsä pyysi hän äitiäni antamaan hänelle yhden
kukan. Äitini käski hänen valita itselleen yhden, mutta hän ei tahtonut
tehdä sitä -- minä en voinut ymmärtää, miksi -- ja niin poimi äitini
yhden hänelle ja antoi sen hänelle. Hän sanoi, ettei hän koskaan, ei
koskaan enää luopuisi siitä; ja minun mielestäni hän oli hyvin
yksinkertainen, joka ei tietänyt, että se päivän taikka parin perästä
murenisi kappaleiksi.
Peggotty alkoi seurustella vähemmin meidän kanssamme iltaisin, kuin
ennen. Äitini jätti sangen paljon hänen ratkaistavaksensa -- enemmän,
kuin tavallisesti, niin minusta tuntui -- ja me olimme kaikki kolme
erinomaisen hyvät ystävät; kuitenkin olimme toisenlaiset, kuin ennen,
eikä keskinäinen välimme ollut niin luonteva. Toisinaan luulin
huomaavani, että Peggotty ehkä paheksi, että äitini käytti kaikkia
niitä kauniita pukuja, jotka hänellä oli piirongissaan, taikka että hän
kävi niin usein vieraisilla tuossa naapurissa; mutta minä en voinut
saada oikein selkoa asiasta.
Aikaa voittain totuin minä näkemään mustapartaista gentlemania. Minä en
pitänyt hänestä enemmän, kuin alustakaan, vaan kadehdin häntä samalla
levottomalla tavalla; mutta jos minulla oli joku syy siihen, paitsi
lapsen vaistomainen nurjamielisyys ja joku yleinen ajatus, että
Peggotty ja minä olisimme voineet pitää äitiäni hyvänä ilman kenenkään
avutta, ei se suinkaan ollut _se_ syy, jonka olisin keksinyt, jos
olisin ollut vanhempi. Ei mikään semmoinen asia pistänyt ensinkään
päähäni. Minä näin vaan pienissä kappaleissa, kuinka asian laita oli;
mutta mitä siihen tulee, että olisin näistä kappaleista kutonut
kokonaisen verkon ja saanut jotakin saalista siihen, se oli tähän asti
ulkopuolella voimaani.
Eräänä syys-aamuna olin minä äitini kanssa puutarhassa asuntomme
edustalla, kun Mr. Murdstone -- minä tunsin hänet tällä nimellä nyt --
kulki ratsastaen ohitse. Hän seisautti hevostansa, tervehtiäksensä
äitiäni, ja sanoi, että hän oli matkalla Lowestoft'iin muutamien
ystävien luo, jotka olivat siellä jahti-aluksineen. Hän ehdotteli
iloisesti, että minä tulisin istumaan satulaan hänen eteensä, jos minun
teki mieli ratsastaa.
Ilma oli niin kirkas ja suloinen, ja hevonen näytti itse niin suuresti
mieltyneen tähän ratsastamis-tuumaan, kun se seisoi korskuen ja hyppien
puutarhan portilla, että minua kovasti halutti lähteä. Niin minä
toimitettiin toiseen kerrokseen Peggotyn luo siistittäväksi. Tällä
välin astui Mr. Murdstone maahan ja, ohjakset käsivarrella, käveli
verkalleen edestakaisin pensas-aidan ulkopuolella, sillä aikaa kuin
äitini käveli verkalleen edestakaisin sisäpuolella, pitääksensä hänelle
seuraa. Minä muistan, kuinka Peggotty ja minä tähystelimme heitä
vähäisestä akkunastani; minä muistan, kuinka tyystisti he näyttivät
tutkivan ruusupensasta heidän välissään, kun he liikkuivat
edestakaisin; ja kuinka Peggotty, aivan hyvällä tuulella oltuaan,
yhtäkkiä vihastui ja erittäin kovakätisesti suki hiukseni väärälle
puolelle.
Mr. Murdstone ja minä olimme pian matkalla ja ajoimme pientä juoksua
viheriällä nurmikolla tien vieressä. Hän tuki minua aivan keveästi
toisella käsivarrellaan, enkä minä luule, että olin erittäin levoton;
mutta minä en saanut istutuksi hänen edessään, ilman että välisti
käänsin päätäni ja katselin häntä kasvoihin. Hänellä oli sellaiset
laidot, mustat silmät -- minulta puuttuu parempaa sanaa semmoisten
silmien kuvaamiseksi, joissa ei ole mitään syvyyttä, mihin katsoa --
jotka, kun ne ovat mietteisin kääntyneinä, näyttävät jostakin valon
omituisuudesta hetkittäin käyvän karsoksi. Usein, kun katselin häntä,
huomasin jonkunlaisella kammolla tämän ilmiön ja kummastelin, mitä hän
niin syvästi ajatteli. Hänen hiuksensa ja poskipartansa olivat, näin
likeltä katsottuina, mustemmat ja tuuheammat, kuin mitä minäkään olin
uskonut. Joku neliskulmaisuus hänen kasvojensa alipuolessa ynnä hänen
vahvan, mustan partansa pilkullinen sänki -- hän ajoi joka päivä
partansa hyvin tyyni -- muistuttivat minua niistä vahakuvista, joita
puolta vuotta ennen kuljetettiin meidän paikoilla. Tämä, hänen
säännölliset kulmakarvansa ja tuo uhkean valkoinen, tumma ja ruskea
väri hänen ihossaan -- hiiteen hänen ihonsa ja muistonsa! -- saivat
minua ajattelemaan häntä, vaikka pahaa aavistin, varsin kauniiksi
mieheksi. Minä en epäile yhtään, että myöskin rakas äiti parkani
ajatteli häntä samanlaiseksi.
Meren rannalle tultuamme, poikkesimme erääsen hotelliin, jossa kaksi
gentlemania poltti cigarria itseksensä yhdessä huoneessa. He makasivat
kumpikin vähintäin neljällä tuolilla, ja heillä oli iso, karkea
tröijy yllänsä. Yhdessä nurkassa oli joukko päällystakkeja ja
merimiehenjakkuja sekä yksi lippu, kaikki myttyyn käärittynä.
He pyörähtivät molemmat jaloillensa huolimattomalla tavalla, kun me
astuimme sisään, ja huusivat: "halloo, Murdstone! Me luulimme jo, että
olitte kuolleet!"
"Ei vielä", vastasi Mr. Murdstone.
"Ja kuka tämä poika veitikka on?" kysyi toinen gentlemani, tarttuen
minuun.
"Se on Davy", vastasi Mr. Murdstone.
"Mikä Davy?" sanoi gentlemani. "Jonesko?"
"Copperfield", lausui Mr. Murdstone.
"Kuinka! Tuon lumoavan Mrs. Copperfieldin hännys?" huudahti gentlemani.
"Tuon sievän pikku lesken?"
"Qvinion", sanoi Mr. Murdstone, "olkaat varoillanne. Muutamat
huomaavat".
"Kuka huomaa?" kysyi gentlemani nauraen.
Minä katsahdin äkkiä ylös, sillä minä olin utelias tietämään.
"Sheffieldin Brooks vaan", lausui Mr. Murdstone.
Minun kävi oloni oikein huokeaksi, kun kuulin, että se oli vaan
Sheffieldin Brooks; sillä alusta minä todella luulin, että se olin
minä.
Sheffieldin Mr. Brooks'in nimessä näytti olevan jotakin kovin
naurettavaa, sillä molemmat gentlemanit nauroivat sydämellisesti, kun
häntä mainittiin, ja se huvitti myöskin suuresti Mr. Murdstone'a. Vähän
aikaa naurettuaan sanoi se gentlemani, jota hän oli nimittänyt
Qvinion'iksi:
"Ja mitä Sheffieldin Brooks arvelee ehdoitetusta kaupasta?"
"No, minä en luule, että Brooks tätä nykyä ymmärtää paljon siitä",
vastasi Mr. Murdstone; "mutta ei hän yleensä ole suosiollinen minulle,
luulen minä".
He nauroivat tätä vielä, ja Mr. Qvinion ilmoitti aikovansa soittaa
sherryä, juodaksensa Brooks'in kunniaksi. Hän soittikin; ja kun viini
tuli, antoi hän minulle vähän siitä ynnä korpun ja käski minun,
ennenkuin join, nousta ylös ja sanoa: "hukka Sheffieldin Brooks'ille!"
Esitys vastaanotettiin suurella mieltymyksellä ja niin sydämellisellä
naurulla, että minäkin rupesin nauramaan; johon he nauroivat vielä
enemmän. Lyhyeltä, me olimme kaikki oikein iloissamme.
Me kävelimme tämän perästä kalliolla ja istuimme ruohossa ja
tähystelimme esineitä kiikarilla -- minä en voinut nähdä mitään, kun se
pantiin silmäni eteen, mutta minä olin näkevinäni -- ja sitte palasimme
hotelliin aikaisille päivällisille. Koko ajan, kuin olimme ulkona,
polttivat nuot molemmat gentlemanit lakkaamatta -- jota he,
luullakseni, jos saan päättää heidän paksujen takkiensa hajusta,
epäilemättä olivat tehneet aina siitä saakka, kuin takit ensin
tulivat räätäliltä kotiin. Minä en saa unhottaa, että me nousimme
jahti-alukseen, jossa he kaikki kolme menivät kastariin ja
askaroitsivat, joukko papereita edessään. Minä näin heidät kovassa
työssä, kun katsoin alas avoimesta kattoakkunasta. He jättivät minut
siksi aikaa kahden kesken varsin hupaisen miehen kanssa, jolla oli iso,
punatukkainen pää ja päässä sangen vähäinen, kiiltävä hattu. Hänellä
oli yllänsä ristiraitainen paita elikkä tröijy, jonka rintamukseen oli
suurilla kirjaimilla poikittain neulottu "Skylark".[10] Minä luulin,
että se oli hänen nimensä, ja että, koska hän asui laivassa eikä
hänellä ollut mitään katu-ovea, johon panna nimensä, hän sen sijaan
pisti sen tähän; mutta kun nimitin häntä Mr. Skylarkiksi, sanoi hän,
että nimi tarkoitti alusta. Minä huomasin koko päivän, että Mr.
Murdstone oli totisempi ja vakavampi, kuin toiset molemmat gentlemanit.
Nämät olivat hyvin iloiset ja vallattomat. He laskivat vapaasti leikkiä
keskenänsä, mutta harvoin hänen kanssaan. Minusta näytti siltä, kuin
hän olisi ollut taitavampi ja kylmäkiskoisempi, kuin he, ja kuin he
olisivat katselleet häntä vähän samankaltaisella tunteella, kuin minä.
Minä näin, että kerta taikka pari, kun Mr. Qvinion puhui, hän vilkaisi
sivulta Mr. Murdstone'a, niinkuin vakuuttaaksensa itseään, ettei tämä
paheksinut; ja että kerta, kun Mr. Passnidge (toinen gentlemani) oli
kovasti hilpeänä, hän polki tämän jalkaa ja varoitti häntä salaa
silmillänsä, että hän huomaisi Mr. Murdstone'n, joka istui
yksivakaisena ja äänettömänä. Enkä minä muista, että Mr. Murdstone
olisi nauranut ensinkään sinä päivänä, paitsi Sheffieldin leikinlaskua
-- ja tämä oli, sivumennen, sanottu, hänestä itsestä lähtenyt.
Me palasimme varhain illalla kotiin. Oli hyvin kaunis ilta, ja äitini
ja Mr. Murdstone kävelivät uudestaan pensas-aidan vieressä, sillä välin
kuin minä lähetettiin teetä juomaan. Kun hän oli mennyt, kysyi äitini
minulta kaikkia huvipäiväni tapauksia ja mitä he olivat puhuneet ja
tehneet. Minä kerroin, mitä he olivat sanoneet hänestä; hän nauroi ja
sanoi, että he olivat häpeämättömiä veitikoita, jotka lavertelivat
joutavia -- mutta minä tiesin, että se oli hänen mieleensä. Minä tiesin
sen yhtä hyvin, kuin minä tiedän sen nyt. Minä käytin tilaisuutta
kysyäkseni, tunsiko hän ketään Sheffieldin Mr. Brooks'ia, mutta hän
vastasi: "en"; sitä hän vaan arveli, että tämä luultavasti oli joku
veitsi- ja kahvelitehdastelia.
Voinko minä sanoa hänen kasvoistaan -- vaikka minulla on syytä muistaa
niitä muuttuneina, vaikka minä tiedän ne hävinneiksi -- että ne ovat
menneet, kun ne ilmestyvät minun eteeni tällä hetkellä yhtä selvästi,
kuin mitkä kasvot hyvänsä, jotka valitsen joltakin väkirikkaalta
kadulta? Voinko minä sanoa hänen viattomasta ja tyttömäisestä
kauneudestaan, että se lakastui eikä ollut enää, kun sen henkäys kohtaa
minun poskeani nyt, niinkuin se kohtasi sinä iltana? Voinko minä sanoa,
että hän koskaan kävi toisenlaiseksi, kun minun muistini palauttaa
hänet näin vaan eloon, ja uskollisempana hänen armaasen nuoruuteensa,
kuin minä olen ollut taikka mikään ihminen koskaan on, yhä pitää kiinni
siitä, mitä se silloin talletti?
Minä kirjoitan hänestä juuri semmoisena kuin hän oli, kun minä olin
mennyt levolle tämän keskustelun jälkeen ja hän tuli sanomaan minulle
hyvää yötä. Hän laskeusi leikillisesti polvillensa vuoteeni viereen ja,
nojatessaan leukaansa käsiinsä, lausui nauraen:
"Mitä he taas sanoivatkaan, Davy? Kerro minulle uudestaan. Minä en
saata uskoa sitä".
"'Tuo lumoava'", minä aloitin.
Äitini pani kätensä huulilleni, estääksensä minua jatkamasta.
"Ei se ollut 'lumoava'", lausui hän nauraen. "Ei suinkaan se voinut olla
'lumoava', Davy. Minä tiedän, ettei se ollut!"
"Oli kyllä. 'Tuo lumoava Mrs. Copperfield'", toistin minä jämeästi. "Ja
'tuo sievä'".
"Ei, ei, ei se ollut sievä. Ei suinkaan 'sievä'", keskeytti äitini,
pannen sormensa huulilleni jälleen.
"Oli kyllä. 'Tuo sievä pikku leski'".
"Mitä tyhmiä, häpeämättömiä olentoja!" huudahti äitini, nauraen ja
peittäen kasvojansa. "Mitä narreja! Eikö niin? Davy poikani --"
"Mitä, äiti?"
"Älä juttele tätä Peggotylle; hän ehkä suuttuu heille. Minä olen itse
kauheasti suuttunut heille, mutta minä soisin mieluisammin, ettei
Peggotty tietäisi siitä mitään".
Minä lupasin tietysti; ja me suutelimme toisiamme monta monituista
kertaa, ja minä nukuin ennen pitkää sitkeästi.
Minusta näyttää näin kaukaisen ajan takaa, kuin se olisi ollut
seuraavana päivänä, kuin Peggotty toi esiin sen hämmästyttävän ja
rohkean ehdoituksen, jonka nyt aion mainita; mutta se oli varmaan noin
kahta kuukautta myöhemmin.
Me istuimme, niinkuin ennenkin, eräänä iltana (äitini oli tavallisuutta
myöden ulkona) yhdessä ja meidän seurassamme sukka, kyynärä-mitta,
vahapalanen, ompelurasia, jonka kannessa Saint Paul'in kirkko oli, ja
krokotiilikirja, kun Peggotty, katsottuaan minua useita kertoja ja
avaten suutansa, niinkuin puhuaksensa, vaikk'ei hän puhunut -- jota
minä luulin vaan haukottelemiseksi, muutoin olisin melkein säikähtynyt
-- sanoi mielistellen:
"Mimmoista teistä, Master Davy, olisi, jos tulisitte minun kanssani ja
viettäisitte pari viikkoa veljeni luona Yarmouth'issa? Eikö _tämä_
olisi hupaista?"
"Onko veljesi hauska mies, Peggotty?" kysyin minä ennakolta.
"Voi, kuinka hauska mies hän on!" huudahti Peggotty, nostaen ylös
käsiänsä. "Lisäksi siellä on meri, ja veneet ja laivat ja kalastajat ja
ranta ja Am, jonka kanssa sopii leikitellä --"
Peggotty tarkoitti veljensä, poikaa Ham'ia, joka mainittiin
ensimäisessä luvussani; mutta hän puhui hänestä, niinkuin jostakin
Englannin kieli-opin palasesta.[11]
Hänen huviluettelonsa saatti minut ihastuksiin, ja minä vastasin, että
se olisi todella hauskaa, mutta mitä äitini sanoisi?
"No siinä tapauksessa panen vaikka guinean vetoa", lausui Peggotty,
kiinteästi katsoen minua kasvoihin, "että hän sallii meidän matkustaa.
Minä kysyn häneltä, jos tahdotte, heti kuin hän tulee kotiin. Siinä
se!"
"Mutta mitä äitini tekee sillä aikaa, kuin me olemme poissa?" sanoin
minä, nojaten vähäisiä käsivarsiani pöytään, asiasta keskustellakseni.
"Ei hänen käy täällä yksin asuminen".
Jos Peggotty yhtäkkiä katseli jotakin reikää sukkansa kannassa, oli se
varmaan erinomaisen pieni reikä, joka ei ansainnut parsimista.
"Kuuletkos, Peggotty! Hänen ei suinkaan käy täällä yksin asuminen".
"Hyvänen aika!" huudahti Peggotty, vihdoin taas katsahtaen minuun.
"Ettekö te siitä tiedä? Hän muuttaa pariksi viikoksi Mrs. Grayper'in
luo. Mrs. Grayper aikoo kutsua paljon vieraita luoksensa".
No! Jos niin oli laita, olin aivan valmis lähtemään. Minä odotin
maltittomasti, siksi kuin äitini tuli kotiin Mrs. Grayperin tyköä (tämä
oli, näet, tuo usein mainittu naapuri), saadakseni tietää, saisimmeko
lupaa toteuttaa suurta aatettamme. Äitini ei joutunut likimainkaan niin
kummastuksiin, kuin minä olin odottanut, vaan suostui mielellään;
kaikki määrättiin sinä iltana, ja asunnostani ja ravinnostani
maksettaisiin siltä ajalta, kuin siellä olin.
Ennen pitkää oli lähdön päivä käsillä. Siihen oli niin lyhyt aika, että
se joutui pian minustakin, joka vartosin kuumeentapaisella
kärsimättömyydellä ja puoleksi pelkäsin, että joku maanjäristys tai
tulta puuskaava vuori tai joku muu suuri luonnon mullistus tulisi
väliin ja estäisi matkamme. Meidän oli määrä kulkea ajomiehen
kärryillä, jotka lähtivät aamulla eineen jälkeen. Minä olisin antanut
vaikka mitä tahansa, kun vaan olisin saanut pukea päälleni iltaa ennen
ja nukkua hatulla ja saappailla.
Minua liikuttaa melkein nyt, vaikka kerron sitä hauskasti, kun muistan,
kuinka halukas olin jättämään onnellisen kotini; kun ajattelen, kuinka
vähän minua aavisti, mitä jätin ijäksi.
Minua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomiehen kärryt olivat
portilla ja äitini seisoi suudellen minua, hellä kiitollisuus häntä ja
sitä vanhaa paikkaa kohtaan, jolle minä en ollut koskaan ennen
kääntänyt selkääni, sai minut itkemään. Minua ilahuttaa se tieto, että
myöskin äitini itki, ja että tunsin, kuinka hänen sydämensä sykki minun
sydäntäni vastaan.
Minua ilahuttaa, kun muistan, että, kun ajomies rupesi ajamaan, äitini
juoksi ulos portille ja käski hänen seisahtua, että hän saisi kerran
vielä suudella minua. Minua ilahuttaa, kun ajattelen sitä vakavuutta ja
rakkautta, jolla hän nosti ylös kasvonsa minua kohden ja suuteli minua.
Kun me jätimme hänet seisomaan tielle, tuli Mr. Murdstone hänen
luoksensa ja näytti nuhtelevan häntä siitä, että hän oli niin
liikutettu. Minä katselin taaksepäin kärryn-uutimen takaa ja
kummastelin, mitä se häneen koski. Peggotty, joka hänkin katseli
taaksensa toiselta puolelta, ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä;
niinkuin kyllä huomasi hänen kasvoistaan, kun hän käänsi ne takaisin.
Minä istuin ja katselin Peggottya hetken aikaa, miettien sitä
otaksuttua kohtausta, osaisinko minä, jos Peggotyn oli määrä jättää
minut, niinkuin poika sadussa jätettiin, tietä kotiin jälleen niitä
nappoja myöden, joita hän pudotteli.