Minä synnyn.
Joudunko minä itse oman elämäni sankariksi, vai tuleeko joku muu tähän
paikkaan, sitä saavat nämät sivut osoittaa. Aloittaakseni
elämänkertomustani elämäni alusta, mainitsen, että synnyin (niinkuin
minulle on juteltu, ja niinkuin minä uskon) eräänä perjantaina kello
kaksitoista yöllä. Oli huomattu, että kello rupesi lyömään ja minä
rupesin huutamaan yht'aikaa.
Mitä syntymäpäivääni ja -hetkeeni koskee, ilmoitti imettäjä ja muutamat
muut viisaat naapurin-eukot, jotka olivat ahkerasti ajatelleet
kohtaloani monta kuukautta ennen, kuin meidän oli mikään mahdollisuus
silmästä silmään tutustua, ensiksi, että minä olin määrätty
onnettomaksi elämässäni, ja toiseksi, että olin oikeutettu näkemään
henkiä ja haamuja; jotka molemmat lahjat heidän luulonsa mukaan
välttämättömästi kuuluvat kaikille onnettomille lapsille, jotka
syntyvät perjantaisin aamu-yöstä, olivatpa kumpaa sukupuolta hyvänsä.
Minun ei tarvitse tässä puhua mitään ensimäisestä kohdasta, sillä
paremmin, kuin mikään muu, näyttää elämänkertomukseni, oliko ennustus
oikea vai väärä. Kysymyksen toisen puolen suhteen tahdon ainoastaan
muistuttaa, että, jollen sylilapsena nauttinut tätä perintöni osaa,
minä en ole vielä siihen käsiksi päässyt. Mutta minä en valita
ollenkaan, että tämä omaisuus on minulta pidätetty, ja jos se tällä
haavaa sattuisi olemaan jollakulla muulla, jääköön se hänelle vaan
minun puolestani.
Minä synnyin, onnenlakki päässä; lakki ilmoitettiin sanomalehdissä
myytäväksi halpaan hintaan, viiteentoista guineaan. Puuttuiko
meriväeltä siihen aikaan rahaa vai uskoa ja luottivatko enemmän
korkkivöihin, en tiedä; koko minun tietoni on se, ettei tehty,
kuin yksi tarjomus, ja senpä teki eräs lakimies, joka harjoitti
vekseli-kauppaa ja lupasi kaksi puntaa puhtaassa rahassa sekä lopun
sherryssä, mutta ei ottanut korkeampaan summaan vakuuttaaksensa itseään
hukkumisen vaarasta. Ilmoitus peruutettiin sen vuoksi täydellä
tappiolla -- sillä mitä sherryyn tulee, oli rakkaan äiti parkani sherry
siihen aikaan kaupaksi torilla -- ja kymmenen vuotta jälestäpäin
heitettiin onnenlakista arpaa alhaalla meidän paikkakunnassa;
osan-ottajia oli viisikymmentä ja hengeltä maksettiin puoli kruunua
sillä ehdolla, että voittaja tarjoisi viiden shillingin edestä. Minä
olin itse läsnä ja muistan, että minusta tuntui oikein ikävältä ja
häpeälliseltä, kun osa omasta itsestäni tällä tapaa pantiin menemään.
Onnenlakin voitti, muistaakseni, vanha lady,[1] jolla oli kori
käsivarrella ja joka sangen vastahakoisesti otti esiin määrätyt viisi
shillingiä, koko summa puolipennyissä ja puolikolmatta pennyä vailla --
tätä koetettiin turhaan äärettömän suurella ajankululla ja isolla
luvunlaskun haaskauksella saada häntä ymmärtämään. Se on tosi-asia,
jota kauan siellä päin katsoivat merkilliseksi, ettei hän koskaan
hukkunut, vaan kuoli voitonriemulla vuoteessansa toisella kymmenettä
ikävuodellansa. Minä olen kuullut, että hän viimeisiin saakka ennen
kaikkia ylpeili siitä, ettei hän ollut koskaan eläissänsä liikkunut
vesillä, paitsi jollakin sillalla, sekä että hän teetänsä juodessaan
(johon hän oli erittäin mieltynyt) loppuunsa asti lausui suuttumustansa
merimiehistä ja muista, jotka uskalsivat lähteä mailmaa "kiertelemään".
Suotta pyydettiin osoittaa hänelle, että muutamat hauskat kapineet,
ehkä teekin niihin luettuna, olivat saaneet alkunsa tästä moitittavasta
menetyksestä. Hän vastasi yhä pontevammin ja vaistomaisesti tietäen
moitteensa voiman: "pois kaikki kiertelemiset."
Etten itse nyt rupeisi "kiertelemään", palaan syntyyni.
Minä synnyin Blunderstone'ssa, Suffolk'issa, taikka "niillä tienoin",
niinkuin Skotlannissa sanotaan. Minä olin kalmannos. Isäni silmät
olivat ummistuneet tämän mailman valolta kuusi kuukautta ennen, kuin
minun silmäni aukenivat sille. Minusta tuntuu kummalliselta, myöskin
nyt, kun ajattelen, ettei hän koskaan nähnyt minua; mutta vielä
kummallisemmalta tuntuu se hämärä muisto, joka minulla on ensimäisestä
lapsellisesta yhteydestäni hänen valkoisen hautakivensä kanssa
kirkkomaalla, ja se sanomaton sääli, jota minun oli tapa tuntea siitä,
että se makasi yksinään ulkona mustassa yössä, samalla kuin pikkuinen
vierashuoneemme oli lämmin ja valoisa valkeasta ja kynttilöistä ja
asuntomme ovet -- tämä tuntui minusta välisti melkein julmalta --
olivat siltä teljetyt ja lukitut.
Eräs isäni täti ja siis minun iso-tätini, josta aion kohta puhua
enemmän, oli etevin henkilö suvussamme. Miss[2] Trotwood elikkä Miss
Betsey, joksi äiti raukkani aina nimitti häntä, kun hän sai kauhunsa
tämän pelottavan olennon suhteen sen verran kukistetuksi, että hän
ollenkaan mainitsi häntä (joka harvoin tapahtui), oli joutunut
naimisiin miehen kanssa, joka oli häntä itseä nuorempi ja hyvin kaunis,
paitsi siinä merkityksessä, jossa yksinkertaisessa sananlaskussa
kuuluu: "kaunis se, joka kauniisti menettelee" -- sillä kovasti
epäiltiin, että hän oli lyönyt Miss Betsey'tä, vieläpä kerta jonkun
kielletyn rahan-avun tähden ruvennut muutamiin pikaisiin, mutta selviin
hankkeisin, heittääksensä tätä ulos akkunasta toisesta kerroksesta.
Nämät kärsimättömän luonteen osoitukset saattivat Miss Betsey'n
maksamaan pois miehen ja toimittamaan eroa hänestä hyvällä. Mies lähti
Indiaan rahoinensa, ja siellä hän hurjanpäiväisen perhe-legendan mukaan
kerta nähtiin ratsastavan elefantin selässä babianin kanssa; mutta minä
luulen, että se varmaan oli joku babu[3] -- taikka begum.[4] Oli miten
oli, kymmenen vuotta myöhemmin saapui sanoma hänen kuolemastansa
Indiasta kotiin. Kuinka se tätiini vaikutti, ei kukaan tiedä, sillä
heti eron jälkeen otti hän tyttö-nimensä takaisin, osti vähäisen talon
jossakin kylässä merenrannikolla kaukana poissa, asettui siihen,
niinkuin naimaton, yhden palvelian kanssa ja kuului yhä jälestäpäin
elävän erinänsä muista jäykässä yksinäisyydessä.
Isäni oli ennen, niinkuin minä luulen, ollut hänen suosikkinsa;
mutta hän suuttui silmättömäksi isäni naimisesta, koska äitini oli
"vaksi-vauva". Hän ei ollut koskaan nähnyt äitiäni, mutta tiesi, ettei
tämä ollut vielä täyttänyt kahtakymmentä. Isäni ja Miss Betsey eivät
milloinkaan enää tavanneet toisiansa. Isäni oli, naimisiin mennessään,
kahta vertaa vanhempi, kuin äitini, ja heikko ruumiinluonnoltaan. Hän
kuoli vuoden perästä ja, niinkuin olen sanonut, kuusi kuukautta ennen,
kuin minä synnyin mailmaan.
Tämmöinen oli asiain laita iltaa ennen tuota tapauksista rikasta ja
tärkeätä perjantaita, joksi minä, annettakoon _minulle_ anteeksi, sitä
nimitän. Minä en saata väittää, että olisin siihen aikaan tietänyt,
millä kannalla asiat olivat, taikka että minulla olisi ollut omien
aistieni todistukseen perustettu muisto siitä, mikä seuraa.
Äitini istui valkean edessä raukeana ja raskasmielisenä ja katseli
siihen kyyneltensä lomasta, kovasti huolissaan itsensä ja sen isättömän
pikkuisen vieraan tähden, jota jo muutamat profeetalliset nuppineulan
tusinat ylikerroksen piirongin-laatikossa toivottivat tervetulleeksi
semmoiseen mailmaan, joka ei ollenkaan pitänyt väliä hänen tulollaan;
äitini siis istui valkean edessä tuona selkeänä, tuulisena Maaliskuun
iltana aivan peloissaan ja alakuloisena ja suuresti epäillen, pääsisikö
hän hengissä siitä koetuksesta, joka odotti häntä, kun hän, silmiänsä
pyyhkien, katsahti vastapäiseen akkunaan ja näki oudon naisen tulevan
puutarhaa ylöspäin.
Jo toisella silmäyksellä tiesi äitini, että se oli Miss Betsey. Laskeva
aurinko paisti puutarhan aidan ylitse vieraan ladyn päälle, ja hän
astui portille niin tuimalla käynnillä ja tyvenellä katsannolla,
etteivät ne voineet olla kenenkään muun, kuin hänen.
Kun hän saapui rakennuksen luo, antoi hän toisen todistuksen siitä,
että se todella oli hän. Isäni oli usein maininnut, että hänen tätinsä
harvoin käytti itseänsä niinkuin tavallinen kristitty; eikä tämä
nytkään soittanut kelloa, vaan tuli ja katsoi sisään juuri tuosta
samasta akkunasta, painaen nenän-nippuansa niin lujasti lasiin, että
rakkaan äiti parkani oli tapa kertoa, kuinka se silmänräpäyksessä kävi
kokonaan litteäksi ja valkoiseksi.
Hän säpsäytti äitiäni niin, että minä aina olen ollut vakuutettu, jotta
saan syyttää Miss Betsey'tä siitä, että synnyin perjantaipäivänä.
Äitini oli hämmästyksissään nousnut tuoliltansa ja mennyt sen taa
nurkkaan. Katsellen verkalleen ja tarkasti ympäri huonetta, alkoi Miss
Betsey toiselta puolelta ja käänsi silmiänsä, ikäänkuin Saracenin pää
Schwarzwaldin kellossa, kunnes ne keksivät äitini. Silloin hän,
niinkuin muitten kuuliaisuuteen tottunut ainakin, rypisti otsaansa ja
viittasi äitiäni ovea avaamaan. Äitini meni.
"Mrs.[5] David Copperfield, _arvaan_ minä", sanoi Miss Betsey; äänen
koroitus ehkä tarkoittaen äitini murhevaatteita ja tilaa.
"Niin", vastasi äitini heikosti.
"Miss Trotwood", lausui vieras. "Te olette kuulleet hänestä, eikö
niin?"
Äitini vastasi, että hänellä oli ollut se ilo. Ja hänestä tuntui
ikävältä, ettei näyttänyt siltä, kuin tämä ilo hänessä olisi ollut
erittäin suuri.
"Tässä näette hänet", lausui Miss Betsey. Äitini notkisti päätänsä ja
pyysi häntä astumaan sisään.
He menivät vierashuoneesen, josta äitini oli lähtenyt, kosk'ei paras
huone käytävän toisella puolella ollut lämpiminä --- sitä ei oltu
lämmitetty isäni hautajaisista asti; -- ja kun he molemmat olivat
käyneet istumaan eikä Miss Betsey puhunut mitään, alkoi äitini, joka
turhaan koetti hillitä itseänsä, itkeä.
"Oi, hyi, hyi, hyi!" lausui Miss Betsey kiireesti. "Älkäät nyt siinä!
Noh, noh!"
Äitini ei kuitenkaan saanut oltua; niin hän itki, kunnes hän oli
itkenyt itkunsa loppuun asti.
"Riisukaat pois lakkinne, lapseni", sanoi Miss Betsey, "ja antakaat
minun nähdä teitä".
Äitini pelkäsi häntä liian paljon, että olisi kieltäynyt noudattamasta
tätä outoa käskyä, jos häntä haluttikaan. Sentähden hän teki niinkuin
hänelle sanottiin, teki sen niin vapisevilla käsillä, että hänen
hiuksensa (jotka olivat uhkeat ja kauniit) vierivät hänen kasvoillensa.
"Herranen aika!" huudahti Miss Betsey. "Lapsihan te vielä olettekin!"
Äitini oli epäilemättä näöltään tavattoman nuorekas ikänsä suhteen; hän
painoi alas päänsä, niinkuin se olisi ollut hänen vikansa, vaivainen
raukka, ja sanoi nyyhkien, että hän todella pelkäsi olevansa vaan
lapsellinen leski ja tulevansa vaan lapselliseksi äidiksi, jos hän eli.
Tuosta oltiin hetken aikaa vaiti, jolloin äitini luuli tuntevansa, että
Miss Betsey kosketti hänen hiuksiansa, eikä suinkaan tylyllä kädellä;
mutta, katsellen häntä arassa toivossaan, näki hän, kuinka tämä lady
istui ja tuijotti valkeaan, vaatteen liepeet ylös nostettuna, kädet
ristissä toisella polvella ja jalat hiili-ristikolla.
"Miksi, Jumala siunatkoon", lausui Miss Betsey yhtäkkiä, "Rookery?"
"Tarkoitatteko taloa, Madam?" kysyi äitini.
"Miksi Rookery?"[6] sanoi Miss Betsey. "Cookery"[7] olisi ollut
soveliaampi, jos teillä kummallakaan olisi ollut mitään käytännöllistä
käsitystä elämästä".
"Mr.[8] Copperfield valitsi tämän nimen", vastasi äitini. "Kun hän osti
talon, oli hän mieltynyt siihen ajatukseen, että täällä löytyi
peltovareksia".
Iltatuuli synnytti juuri nyt semmoisen sohinan muutamissa korkeissa,
vanhoissa jalavissa puutarhan päässä, että kummankin, sekä äitini että
Miss Betsey'n, täytyi katsoa sinnepäin. Kun jalavat kumartuivat
toisiansa kohden, niinkuin jättiläiset, jotka kuiskailivat salaisuuksia
keskenänsä, vaan tämmöisen, lyhyen levon perästä kiihtyivät hirveästi
ja huiskuttivat hurjia käsivarsiansa, niinkuin heidän viimeiset
ilmoituksensa olisivat olleet liian pahat heidän omantunnon
rauhallensa, heiluivat muutamat hatarat, rikkinäiset, vanhat
peltovareksen-pesät, jotka painoivat puitten ylempiä oksia,
edestakaisin, niinkuin haaksihylyt myrskyisellä merellä.
"Missä linnut ovat?" kysyi Miss Betsey.
"Linnut?" Äitini oli ajatellut jotakin muuta.
"Peltovarekset -- mihin ne ovat joutuneet?" kysyi Miss Betsey.
"Ei niitä ole ollutkaan täällä siitä, kuin muutimme tänne", sanoi
äitini. "Me luulimme -- Mr. Copperfield luuli -- että tämä oli
melkoinen peltovaresten olopaikka; mutta pesät olivat kovin vanhat, ja
linnut ovat jo aikaa hylänneet ne."
"David Copperfield ilmeisesti!" lausui Miss Betsey. "David Copperfield
kiireestä kantapäähän! Kun nimittää talon Rookeryksi, vaikk'ei ole
ainoatakaan peltovaresta likiseuduilla, ja luottaa vaan siihen, että on
lintuja sen vuoksi, että näkee pesät!"
"Mr. Copperfield", vastasi äitini, "on kuollut, ja jos rohkenette puhua
pahaa hänestä minulle --"
Rakas äiti raukkani hankki, luullakseni, samaa päätä karata tätini
päälle ja lyödä häntä. Tämä olisi helposti kukistanut hänet yhdellä
kädellä, vaikka äitini olisi ollutkin paljon omaisempi semmoiseen
kahakkaan, kuin hän sinä iltana oli. Mutta asia päättyi siihen, että
äitini nousi tuoliltansa, istui alas taas hyvin hiljaisesti ja meni
tainnoksiin.
Kun hän pääsi taidollensa, taikka kun Miss Betsey oli toinnuttanut
hänet, kumpi lieneekään tapahtunut, näki hän jälkimäisen seisovan
akkunan luona. Hämärä oli tähän aikaan muuttumallansa pimeydeksi, ja
vaikka he epäselvästi näkivät toinen toisensa, eivät he olisi voineet
senkään vertaa nähdä ilman valkean avutta.
"No?" lausui Miss Betsey, palaten hänen tuolinsa luo, niinkuin hän
olisi vaan satunnaisesti katsellut näky-alaa; "ja milloin odotatte --"
"Minun värisyttää koko ruumistani", sopersi äitini. "Minä en tiedä,
mikä minua vaivaa. Minä kuolen varmaan!"
"Ei mar", sanoi Miss Betsey. "Juokaat vähäisen teetä".
"Voi minua, voi minua, luuletteko, että se tekisi minun hyvää?"
huudahti äitini avuttoman tavalla.
"Tietysti", lausui Miss Betsey. "Ei se ole muuta, kuin tyhjää luuloa.
Miksi tyttöänne nimitätte?"
"Minä en vielä tiedä, tuleeko siitä tyttö, Madam", vastasi äitini
viattomasti.
"Jumala siunatkoon lasta!" huudahti Miss Betsey, tietämättänsä lausuen
ylikerroksen laatikossa olevan neulatyynyn toista miete-lausetta, mutta
sovittaen sitä äitiini eikä minuun: "minä en tarkoita tuota. Minä
tarkoitan palvelustyttöänne".
"Peggottya", sanoi äitini.
"Peggotty!" toisti Miss Betsey hiukan suuttuneena. "Mielittekö väittää,
lapseni, että kukaan inhimillinen olento on mennyt mihinkään
kristittyyn kirkkoon ja kastattanut itsensä Peggotyksi?"
"Se on hänen suku-niinensä", vastasi äitini heikosti. "Mr. Copperfield
sanoi häntä siksi, koska hänellä oli sama ristimä-nimi, kuin minulla".
"Tänne, Peggotty!" huusi Miss Betsey, avaten vierashuoneen ovea.
"Teetä. Emäntänne ei voi oikein hyvin. Älkäät hidastelko".
Tämän käskyn annettuansa semmoisella täysivaltaisuudella, kuin hän
olisi ollut tunnustettu hallitsia talossa aivan siitä saakka, kuin se
oli mikään talo ollut, ja katsottuaan ulos, kohdatakseen hämmästynyttä
Peggottya, joka, oudon äänen kuullessaan, ilmestyi käytävässä, kynttilä
kädessä, sulki Miss Betsey oven jälleen ja kävi istumaan, niinkuin
ennen: jalat hiili-ristikolla, vaatteen liepeet ylös nostettuna ja
kädet ristissä toisella polvella.
"Te arvelitte, että siitä tulisi tyttö", lausui Miss Betsey. "Minä en
epäile ollenkaan, että siitä tulee tyttö. Minua aavistaa, että se
varmaan on tyttö. Nyt, lapseni, siitä hetkestä saakka, kuin tämä tyttö
syntyy --"
"Ehkä poika", rohkeni äitini keskeyttää.
"Minä sanon teille, että minua aavistaa, että se varmaan on tyttö",
vastasi Miss Betsey. "Älkäät puhuko mitään vastaan. Siitä hetkestä
saakka, kuin tämä tyttö syntyy, lapseni, aion minä ruveta hänen
ystäväkseen. Minä aion ruveta hänen risti-äidikseen, ja minä pyydän,
että nimitätte hänet Betsey Trotwood Copperfieldiksi. _Tämän_ Betsey
Trotwoodin elämässä ei saa olla mitään erehdyksiä. _Hänen_, tyttö
rukan, tunteittensa suhteen ei saa laskea mitään leikkiä. Häntä täytyy
kasvattaa hyvin ja varjella hyvin, ettei hän pane mitään turhaa
luottamusta mihinkään, joka ei ansaitse sitä. Minun tulee ottaa tämä
_minun_ huolekseni".
Jokaiseen eri lauseesen heitähytti Miss Betsey päätänsä, niinkuin hänen
omat vanhat kärsimänsä vääryydet olisivat kuohuneet hänessä ja hän
ankaran ponnistuksen kautta olisi pidättänyt suorempaa viittausta
niihin. Niin ainakin äitini luuli, kun hän katseli häntä valkean
himmeässä hohdossa, vaikka hän liian paljon pelkäsi Miss Betsey'tä, oli
liian levoton itse puolestansa ja liian alakuloinen ja hämmentynyt
eroittaaksensa mitään oikein selvästi taikka tietääksensä, mitä sanoa.
"Ja oliko David hyvä teitä kohtaan, lapseni?" kysyi Miss Betsey, kun
hän oli ollut ääneti vähän aikaa, ja hänen päänsä liikunnot olivat
lakanneet. "Elittekö sovussa yhdessä?"
"Me olimme aivan onnelliset", vastasi äitini. "Mr. Copperfield oli vaan
liian hyvä minua kohtaan".
"No, hän teki kai teidät varsin hennoksi?" jatkoi Miss Betsey.
"Siihen katsoen, että minun täytyi jäädä tänne aivan yksin ja turvata
jälleen ainoastaan itseeni tässä kovassa mailmassa, kyllä, minä
pelkään, että hän todella teki niin", nyyhkytti äitini.
"Hyvä! Älkäät itkekö!" sanoi Miss Betsey. "Te ette sopineet toinen
toisellenne, lapseni -- jos muutoin kaksi ihmistä milloinkaan _voi_
sopia toisillensa -- ja sentähden minä tein tuon kysymyksen. Te olitte
orpo, eikö niin?"
"Niin"
"Ja koti-opettajatar?"
"Minä olin pikku lasten holhojana eräässä perheessä, jossa Mr.
Copperfield usein kävi. Mr. Copperfield oli erittäin ystävällinen
minulle, näytti huolivan paljon minusta, oli hyvin kohtelias minulle ja
viimein kosi minua. Ja minä suostuin. Ja niin me menimme naimisiin",
lausui äitini yksinkertaisesti.
"Vai niin! lapsi raukka!" arveli Miss Betsey, yhä tuijottaen valkeaan.
"Osaatteko mitään?"
"Antakaat anteeksi, Madam", sammalsi äitini.
"Hoitaa taloutta, esimerkiksi?" sanoi Miss Betsey.
"Ei suuresti, varon minä", vastasi äitini. "Ei siinä määrässä, kuin
soisin. Mutta Mr. Copperfield koetti opettaa minua --"
"Paljonko hän itse siitä tiesi!" lausui Miss Betsey itsekseen.
"Ja minä luulen, että olisin edistynyt, sillä minä olin hyvin harras
oppimaan ja hän hyvin kärsivällinen opettamaan, jollei kovaksi onneksi
hänen kuolemansa" -- tähän äitini sortui taas eikä voinut jatkaa.
"Hyvä, hyvä!" sanoi Miss Betsey.
"Minä pidin säännöllisesti taloudenkirjaa ja suoritin laskuni joka ilta
Mr. Copperfieldin kanssa", huudahti äitini, joutuen uudestaan surun
voitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.
"Hyvä, hyvä!" lausui Miss Betsey. "Älkäät itkekö enää".
"Eikä meillä ollut yhtään sanan harkkaa näitten tähden, paitsi kun
Mr. Copperfield muistutti, että kolmoseni ja viitoseni olivat liian
paljon toistensa näköiset, taikka että minä panin kiehkuraisia häntiä
seitsen- ja yhdeksänmerkkeihini", lisäsi äitini, joutuen uudestaan
surun voitteesen ja sortuen kokonaan jälleen.
"Te vahingoitatte itseänne", sanoi Miss Betsey, "ja te tiedätte, ettei
se ole hyvä teille eikä ristityttärelleni. No! Älkäät nyt tuossa!"
Tämä syy vaikutti hiukan, että äitini tyyntyi, mutta hänen enentyvä
pahoinvointinsa ehkä vielä enemmän. Nyt syntyvä vaiti-olo keskeytyi
vaan, kun Miss Betsey välisti äännähti: "hm!" istuessansa jalat
hiiliristikolla.
"David oli tietääkseni rahoillaan ostanut itsellensä elatuskoron",
lausui hän tuokion perästä. "Mitä hän teki teidän hyväksenne?"
"Mr. Copperfield", sanoi äitini vähän vastahakoisesti, "oli kyllä
ajattelevainen ja hyvä määräämään, että osa siitä tulisi minulle".
"Paljonko?" kysyi Miss Betsey.
"Sataviisi puntaa vuoteensa", vastasi äitini.
"Onpa sitä siinäkin", sanoi tätini.
Sana oli sovelias tälle hetkelle. Äitini oli niin paljon huonompi, että
Peggotty, joka tuli sisään tee-pöydän ja kynttiläin kanssa ja yhdellä
silmäyksellä näki, kuinka kipeä hän oli -- jonka Miss Betsey ehkä olisi
nähnyt varemmin, jos olisi ollut kylläksi valoa -- talutti hänet
kiireesti ylikerrokseen hänen omaan huoneesensa ja heti lähetti Ham
Peggotyn, veljensä pojan, joka äitini tietämättä oli muutamia päiviä
ollut kätkössä talossa erityisen sanansaattajan virkaa varten, jos hätä
tulisi, noutamaan kätilöintä ja lääkäriä.
Nämät liitto-vallat kummastuivat jotenkin, kun vähäistä perästyksin
saapuivat paikalle ja näkivät tuntemattoman, juhlalliselta näyttävän
naisen istuvan, hattu sidottuna vasempaan käsivarteen, valkean edessä
ja täyttävän korviansa juvelikaupan pumpuleilla. Kun ei Peggotty
tietänyt hänestä mitään eikä liioin äitini puhunut hänestä mitään, oli
hän ikäänkuin arvoitus vierashuoneessa; eikä se asia, että hänellä oli
aitallinen juvelikaupan pumpuleita plakkarissansa ja että hän tuolla
tapaa pisteli tätä tavaraa korviinsa, vähentänyt hänen läsnä-olonsa
juhlallisuutta.
Kun lääkäri oli käynyt ylikerroksessa ja tullut alas jälleen sekä
joutunut, luullakseni, siihen vakuutukseen, että oli mahdollista, jotta
tämä tuntematon lady ja hän saisivat istua silmätysten muutamia
tunteja, pani hän parastansa, ollaksensa kohteliaana ja seurallisena.
Hän oli sukupuolensa lempeimpiä olentoja ja mitä suopein pikku mies.
Hän puikelsi, kylki edellä, sisään ja ulos huoneesta, ottaaksensa niin
vähän tilaa, kuin mahdollista. Hän käveli niin hiljaa, kuin haamu
Hamletissa, ja vielä hitaammin. Hän piti päätänsä kallella, osittain
häveliäästi halventaaksensa itseään, osittain nöyrästi lepyttääksensä
muita. Siinä ei ole paljon, jos sanoo, ettei hän lausunut kovaa sanaa
koirillekaan. Hän ei olisi pystynyt lausumaan kovaa sanaa hullullekaan
koiralle. Hän olisi ehkä antanut sille lauhkean sanan taikka puolen
taikka vaan katkelman; sillä hän puhui yhtä hitaasti, kuin hän käveli;
mutta hän ei olisi ollut tyly sille eikä hän olisi ollut pikainen sille
mistäkään syystä mailmassa.
Katsellen leppeästi tätiäni, pää kallellansa ja hiukan kumartaen häntä,
sanoi Mr. Chillip, tarkoittaen juvelikaupan pumpuleita, samalla kuin
hän vähän koski vasempaan korvaansa:
"Joku paikallinen särky, Madam?"
"Kuinka!" vastasi tätini, vetäen pumpulit pois toisesta korvasta,
niinkuin tulpan.
Mr. Chillip pelästyi niin hänen kiivaudestaan -- kuten hän jälestäpäin
kertoi äidilleni -- että oli erä, ettei hän kokonaan joutunut hämille.
Mutta hän toisti hyvänsävyisesti:
"Joku paikallinen särky, Madam?"
"Joutavia!" vastasi tätini ja tulppasi itsensä jälleen yhdellä
sivauksella.
Mr. Chillip ei saattanut tämän jälkeen tehdä muuta, kuin istua ja
tirkistellä häntä, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,
siksi kuin häntä taas kutsuttiin ylikerrokseen. Jonkun neljänneksen
tuntia poissa oltuaan palasi hän.
"No?" sanoi tätini, ottaen pumpulit pois siitä korvasta, joka oli
likinnä Mr. Chillip'iä.
"Niin, Madam", vastasi Mr. Chillip, "me -- me edistymme hitaasti,
Madam".
"Oih!" sanoi tätini, ikäänkuin lyyritellen tätä ylenkatseellista
huudahus-sanaa. Ja tulppasi itsensä niinkuin ennen.
Todella -- todella -- niinkuin Mr. Chillip jutteli äidilleni, hän
melkein pani mielensä pahaksi; melkein pani mielensä pahaksi,
ammattinsa kannalta vaan. Mutta kuitenkin hän istui ja katseli tätiäni
lähes kaksi tuntia, sillä välin kuin tämä istui ja katseli valkeata,
siksi kuin häntä taas kutsuttiin ulos. Toisen pois-olon perästä palasi
hän jälleen.
"No?" sanoi tätini, ottaen taas pumpulit pois samanpuolisesta korvasta.
"Niin, Madam", vastasi Mr. Chillip, "me -- me edistymme hitaasti,
Madam".
"Äih!" lausui tätini semmoisella murinalla, että Mr. Chillip suorastaan
ei voinut kestää sitä. Se oli todella omainen lannistamaan hänen
rohkeuttansa, kertoi hän jälestäpäin. Hän meni mieluisammin istumaan
portaille kovaan uhoon ja pimeään, siksi kuin häntä uudestaan
kutsuttiin.
Ham Peggotty, joka kävi julkisessa koulussa ja oli koko mainio
katkismuksessa ja jota sentähden sopii katsoa luotettavaksi
todistajaksi, kertoi seuraavana päivänä, että, kun hän tuntia myöhemmin
sattumalta kurkisteli sisään vierashuoneesen, Miss Betsey, joka silloin
astuskeli levotonna edestakaisin, kohta huomasi hänet ja syöksi hänen
kimppuunsa, ennenkuin hän ehti paeta; -- että tuon tuostakin ylhäältä
kuului jalankopinaa ja ääniä, joita eivät pumpulit pidättäneet, siitä
päättäen, että lady ilmeisesti iski häneen, niinkuin uhriin, johon sopi
purkaa liika-kiihtymyksensä, kun äänet olivat lujimmillaan; -- että
lady, joka lakkaamatta kuljetti häntä edestakaisin kauluksesta
(niinkuin hän olisi nielaissut liian paljon opiumia) semmoisina hetkinä
ravisteli häntä, pörrötti hänen tukkaansa, rypisti hänen paitaansa,
tukki hänen korvansa, niinkuin olisi luullut niitä omiksi korviksensa,
sekä muulla lailla repi ja rääkkäsi häntä. Tätä todisti osaksi hänen
tätinsä, joka näki hänet kello puoli yksi kohta, kuin poika oli päässyt
ladyn käsistä, ja vakuutti, että hän silloin oli yhtä punainen, kuin
minä.
Lempeä Mr. Chillip ei voinut mitenkään pitää vihaa tämmöiseen aikaan,
jos milloinkaan. Hän puikelsi, kylki edellä, vierashuoneesen niin pian,
kuin hän oli vapaa toimestansa, ja sanoi tädilleni lienteimmällä
tavallansa:
"No, Madam, minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille".
"Mihin?" kysyi tätini tuikeasti.
Mr. Chillip hämmästyi taas tätini erittäin ankarasta käytöksestä, jonka
vuoksi hän kumarsi häntä vähän ja hymyili hänelle, lepyttääksensä
häntä.
"Jumala armahtakoon tätä miestä, mitä hän tekee!" huusi tätini
maltittomasti. "Eikö hän osaa puhua?"
"Rauhoittukaat, rakas Madam", sanoi Mr. Chillip hienoimmilla
sävelillänsä. "Nyt ei ole enää mitään syytä levottomuuteen, Madam.
Rauhoittukaat".
Jälestäpäin katsottiin melkein ihmeeksi, ettei tätini pudistanut Mr.
Chillip'iä hyvänpäiväiseksi, vieläpä pudistanut ulos hänestä, mitä
hänellä oli sanottavaa. Hän vaan pudisti omaa päätänsä tälle, mutta
semmoisella tavalla, joka vapisutti toista.
"Niin, Madam", jatkoi Mr. Chillip heti, kuin hän oli rohkaissut
mieltänsä, "minua ilahuttaa, että saan toivottaa onnea teille. Kaikki
on nyt ohitse, Madam, ja kaikki on käynyt hyvin".
Niinä viitenä minutina taikka sen vaiheella, joita Mr. Chillip käytti
tämän puheen pitämiseen, silmäili tätini häntä tarkasti.
"Kuinka hänen laitansa on?" sanoi tätini, laskien käsivartensa ristiin,
vaikka hattu vielä oli sidottu niihin toiseen.
"Hyvin, Madam, kyllä hän pian kokonaan toipuu, luulen minä", vastasi
Mr. Chillip. "Toipuu niin, kuin sopii toivoa nuoresta äidistä
tämmöisissä surullisissa perhe-oloissa. Ei mikään estä teitä kohta
menemästä hänen luoksensa, Madam. Se ehkä tekee hänen hyvää".
"Entä tyttö? Kuinka tyttö voi?" kysyi tätini tuimasti.
Mr. Chillip kallisti päätänsä hiukan enemmän ja katseli tätiäni,
niinkuin sievä lintu.
"Tyttö", lausui tätini. "Kuinka hän voi?"
"Madam", vastasi Mr. Chillip, "minä luulin teidän tietävän. Se on
poika".
Tätini ei virkkanut sanaakaan, vaan tarttui hattuunsa nauhoista,
niinkuin se olisi ollut linko, tähtäsi lyödäksensä sillä Mr. Chillip'iä
päähän, pani sen sitten omaan päähänsä vinoon, astui ulos eikä palannut
koskaan. Hän katosi, niinkuin tyytymätön haltiatar taikka niinkuin joku
niistä yliluonnollisista olennoista, joita minun yleisesti luultiin
olevan oikeutetun näkemään; eikä palannut milloinkaan enää.
Ei. Minä makasin kopassani ja äitini makasi vuoteessansa; mutta Betsey
Trotwood Copperfield oli ijäti unien ja varjojen maassa, niillä
kauheilla seuduilla, josta minä aivan nykyisin olin matkustanut; ja
valo meidän huoneemme akkunasta loisti ulos kaikkien semmoisten
matkustajien maalliselle rajalle ja sille kummulle, jossa säilyi sen
tuhka ja tomu, ilman jota minä en olisi koskaan ollut.