Ukkojen näin mietiskellessä tämän elämän toilauksia kiiruhtivat Kalle ja
Frits nopein askelin kylään. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits
astui niin nopeasti, että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä
viipynyt kauaa ennenkuin he olivat mäellä, johon näkyi koko kylä.
He näkivät edessään rakkaat kotinsa.
Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee
vanhempiensa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin ajatellessa, että
yhdessä noista olkikattoisista majoista sykkii sydän meille, että
uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertyä kaulallemme ja
estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.
Niin sykki myös Frits Swartin sydän hänen nähdessään kotikylän leviävän
edessään ja eroittaessaan isänsä talon olkikaton puiden oksien välistä.
Se sydän oli ollut niin kylmä hänen vaeltaessaan ulkona avarassa
maailmassa; kuinka kiireesti se nyt sykkikään, kun hän katseli vanhaa
kotitaloa. Kuinka ihana olikaan tuo olkikattoinen talo puutarhoineen,
kotieläimineen, ympärillä lainehtivine viljapeltoineen! Semmoinen talo
oli parasta maailmassa.
He lähestyivät kotoa yhä enemmän. He tulivat tienhaaraan, ja siinä he
erosivat. Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin kapeaa kujaa,
joka johti hänen kotiinsa.
Hän pysähtyi lukkarin puutarhan luona.
Mahtaisikohan Dorotea olla näkösällä?
Hän katsahti oksien välitse puutarhaan. Vanha seljapuu oli jo kukkinut
loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin mistään hän ei keksinyt
Doroteaa.
Voi sinua tyhmää poikaa! Eihän Dorotea siellä sateessa istunut, nythän
satoi!
Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian seisoi hän kotipihalla.
Siellä oli kaikki niin hiljaista ja rauhallista; ei kuulunut hiiren
hiiskaustakaan; sadepisarat putoilivat pihan kivitykselle. Frits meni
porstuan ovelle--ja kas, samalla juoksi vanha Vahti ulos ja hyökkäsi
muristen hänen kimppuunsa. »Oletko sinä hullu, vanha toveri? Etkö sinä
tunne isäntääsi enää?» No, nyt se sentään näki, kuka se oli, ja se
rupesi hyppelemään ilosta niin korkealle kuin vanhat jalat sallivat,
juoksi haukkuen hänen ympärillään, hyppäsi hänen rintaansa vasten, ja
joka karva sen vanhassa hännässä näytti huutavan: »Hurraa! meidän Frits
on tullut kotiin!»
Frits meni porstuaan, mutta sielläkään ei ollut ketään. Hän meni tuvan
ovelle, nosti sen säppiä ja avattuaan oven näki hän Dorotean istuvan
ikkunan ääressä ja äitinsä hänen vieressään. Äiti oli pannut
käsivartensa tytön kaulalle ja taputteli häntä poskelle ja oli niin
syventynyt keskusteluun, ettei kuullut poikansa tuloa.
»Ole huoleti, rakas Dorotea», sanoi hän, »kyllä minä ukon opetan, kunhan
hän palaa takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on vienyt pojan meiltä, ja
hän saa myös toimittaa hänet takaisin, ja jollei hän tahdo, niin rupean
minä laulamaan hänelle semmoista virttä, että hän tulee lauhkeaksi kuin
lammas!»
Yhtäkkiä hän huomasi Fritsin.
»Herra Jeesus, Dorotea», huusi hän, »tuossahan on Frits aivan kuin
ilmielävänä. Frits, poikani, puhu, oletko se sinä, vai kummitteletko
sinä?
»Kyllä se olen minä, äiti!»
»Mistä sinä tulet? Miten olet päässyt ovesta sisälle?»
Ja eukko hyppäsi hänen kaulaansa, suuteli häntä niin että paukahti ja
kysyi ehtimiseen:
»Mutta, Frits, mistä sinä tulet? Kerro nyt, miten kaikki on tapahtunut!
Missä isäsi on? Eikö hänkin tule kotiin? Ja missä ovat naapuri Witt ja
Kalle?--Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa? Mikset sinä mene
suutelemaan häntä, pöllö?»
Dorotea seisoi siinä riemullisen hämmästyksen valtaamana ja ihana loiste
väikkyi hänen silmissään, mutta sitten ujous tuli ja maalasi hänen
poskilleen helakat ruusut. Hänestä tuntui kuin taivas olisi ollut
avoinna, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle:
»Pysähdy, mene takaisin! Taivas ei ole ihmislapsia varten!» Sitten oli
kuin olisi hän ollut aavalla merellä ja aallot riehuivat hänen
ympärillään milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot.
Ja myrsky kiidätti pilviä, joista satoi sankkoja raekuuroja. Mutta
rauhallinen, hymyilevä satama oli lähellä, se viittasi häntä luokseen ja
kukat tuoksuivat, satakielet lauloivat, ja ääni sanoi: »Tule,
lapsiparka! Myrsky on ohitse!»
Frits ei koskaan olisi voinut uneksiakaan saavansa tällaista
vastaanottoa. Hänen oma äitinsä käski häntä suutelemaan Doroteaa! Mutta
kun hän aikoi noudattaa käskyä ja syleillä tyttöä, syöksyi eukko väliin
ja erotti heidät.
»Poika», sanoi hän, »mitä sinä ajattelet? Sinä tahdot syleillä Doroteaa,
vaikka olet läpimärkä. Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi! Minä
kyllä tiedän mitä kastuminen voi merkitä!--Mutta hyvä isä, minähän en
ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo jotain syödäksesi. Sinulla
on varmaan hyvin nälkä?»
Eukko juoksi keittiöön. Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden tuvassa, ja
jos suu ei mitään puhunut, niin puhuivatpa kuitenkin silmät ja puhuipa
myös lämmin kädenpuserrus, ja Dorotean pieni ruususuu vastasi niin
moneen kysymykseen, kun Frits veti hänet lähemmä itseään, ja hänen
huulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta saman kysymyksen,
ja Dorotea loi silmänsä maahan ja antoi aina saman vastauksen.
Niin he istuivat siinä ikionnellisina haastellen rakkauden autuasta
kieltä, he lauloivat tuota vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on
laulettu oikeaan aikaan, soipi läpi koko elämän, mutta jota kukin
ihminen laulaa vain kerran elämässään.
* * * * *
Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan. Hän oli kyllä kiirehtinyt
minkä oli voinut, mutta onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits
tarvitsi jotain lämmintäkin syödäksensä, ja se häntä oli pidättänyt niin
kauan keittiössä.
»Kas niin, Frits-poikaseni, syö nyt! Syö nyt niin paljon kuin suinkin
jaksat! Sinä raukka et ehkä ole saanut mitään suuhusi koko päivänä?--
Ei mutta katsos, Dorotea, katsos vaan eikö hän ole kasvanut? Nouses
oikein suoraksi, poikani!--Lihamakkara on juuri otettu savustumasta ja
minun munapuuroani sinun myös pitää maistaa! Missä isäsi on? Missä hän
viipyy? Nyt minä olen kysynyt sitä sinulta jumala ties kuinka monta
kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!»
»Te voitte olla huoletta, äiti! Kyllä isä tulee.--Eihän hän vielä
koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle», vastasi Frits.
Niin he nyt istuivat haastellen ja jaaritellen, kysellen ja vastaillen,
ja niinpä viimein illan hämärtyessä kuului askelia eteisestä, ovi aukeni
ja ukko Swart tuli varovaisesti hiipien sisälle ja vilkuili ympärilleen
arasti kuin vanha vaivainen syntinen. Mutta kun hän oli kunnolla päässyt
sisälle, niin hän piilottautui lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut
tiellä ja tuonut mukanaan vastaanottamaan ensimäistä ryöppyä.
»Hyvää iltaa!» sanoi lukkari
»Hyvää iltaa!» sanoi ukko Swart. »Te olette kai kaikki terveinä?
Tottakai sinä sait minun kirjeeni? Herran isä, kuinka nyt sataa; minä
olen märkä kuin uitettu koira!»
»Se on oikein sinulle, senkin maankiertäjä», sanoi Swartin emäntä.
»Mutta minkätähden sinä annoit Fritsin juosta yksin kotiin? Minkätähden
te ette tulleet yhdessä?»
»Sen tein minä vain hyvyydestä ja sulasta rakkaudesta sinuun», sanoi
ukko. »Olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinun terveyteesi, jos
olisin tullut aivan äkkiarvaamatta, ilmoittamatta tulostani edeltäpäin.
Sinä ehkä olisit voinut kuolla pelkästä ilosta!»
»Niin pahasti, luullakseni, minulle sentään ei olisi käynyt», sanoi
eukko. »Mutta ettekö tahtoisi tulla minun kanssani vähän tänne syrjemmä,
naapuri? Minulla olisi kana kynittävänä teidän kanssanne», sanoi hän
lukkarille, vetäen hänet mukanaan tuvannurkkaan.
Eukko kertoi siellä lukkarille, että hän oli tehnyt semmoisen päätöksen,
että Frits ja Dorotea menisivät naimisiin.
»Ja, naapuri», sanoi hän, »saattepa nähdä, että minä kyllä saan asian
päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa semmoisella voimalla
hänen kulkulaisuudestaan, että hän kyllä taipuu.»
Vastakkaisessa nurkassa seisoivat Swart ja Frits keskustellen.
»Minä tunnen itseni murheelliseksi kuin katumussunnuntaina», sanoi ukko,
»ja näetkös, jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei asia
siitä vähääkään parane. Lukkarin minä ehkä voisin saada taipumaan, mutta
äitisi tulee olemaan uppiniskainen kuin synti; sen saat nähdä!»
»Ah, isä----»
»Älä puhukaan, ei siitä ole mitään apua! Jos tätä kirottua matkaa ei
olisi ollut,--hän tulee sillä minua kiduttamaan kuolinpäivääni saakka.
Kas, nyt tulee hän lukkarin kanssa suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt
myrsky alkaa!»
Frits meni Dorotean luo ja poistui hänen kanssaan huoneesta.
Eukko asettui nyt miehensä eteen kädet puuskassa. Lukkari seisoi
vieressä jokainen hiuskarva pystyssä, ja Swart alkoi tuntea itsensä
hyvin nöyräksi ja katuvaiseksi.
»No, eukkoseni, älä nyt huoli olla vihoissasi! Annetaan asian olla,
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
»Sinä maankiertäjä! Sinä komeljanttari! Onko se enää laitaa, että vanha
mies lähtee huvikseen kuleksimaan ympäri maailmaa ja kuluttamaan rahaa
ja ottaa vielä päälle päätteeksi viattoman lapsi-raukan mukaansa! Vai
etkö sinä ole vienyt pois minun ainoata lastani, häh?»
»Mutta rakas....»
»Suus kiinni, sanon minä! Luulenpa, ettet sinä enää edes osaa
hävetäkään. Tahdotko sinä vielä kaiken lisäksi olla hävytön minua
kohtaan?»
»Tämäpä vasta hauska juttu! Minä tulen kotiin läpimärkänä, ja sitten...»
»Etkös tuki kitaasi, sanon minä! Sinä olet nyt saanut tahtosi
täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älyinesi ja
'mielipiteinesi.' Sinä olet nyt käynyt suurissa kaupungeissa, sinä olet
opettanut lapselle korkeampaa maanviljelystä, nyt sinä olet yhtä hyvä
kuin se Güstrowin typerä yhdistys, joka tietää, kuinka ulkomailla sontaa
luodaan--sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä--ja nyt
sinä sitten istut ja töllistelet siinä senkin, senkin--viides pyörä!
Nyt olet *sinä* saanut tahtosi perille, ja nyt on *minun* vuoroni. Minä
en tämän enempää tahdo puhua sinun matkastasi, en niin sanaakaan, mutta
jos vielä kerran saat sellaisen hullutuksen tyhmään kalloosi, niin
saatpa, sanon, saatpa sen maksaa kalliisti!--Ja nyt on minun tahtoni,
että Frits menee naimisiin ja että hän nai lukkarin Dorotean, ja siihen
sinä saat nyt luvan taipua; muuten nousee semmoinen rajuilma, jollaista
et vielä koskaan ole nähnyt!»
»Hyvä, eukkoseni, hyvä! Minä suostun herran nimessä! Frits ja minä
olemmekin jo sopin...»
»No, sepä kaunista!--Vai niin! Te teette sopimuksia keskenänne ja
teillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en tiedä mitään!»
»No, no, eukko, älä nyt kajoa siihen! Lukkari seisoo tässä; kysykäämme
häneltä, suostuuko hän siihen, että Frits nai hänen tyttärensä.--No,
mitä te sanotte, naapuri?»
»Mitä minä sanon», sanoi lukkari. »Minä sanon, että se on minulle suuri
kunnia, ja minä annan suostumukseni silmänräpäystäkään arvelematta.
Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla olisi ollut niin
paljon iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myöskin, että kysyipä
hän siltä pojalta mitä tahansa piplianhistoriasta ja katkismuksesta,
niin aina hän vastasi paikalleen. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt
häntä etevämpi, ja kirjoituksessa myöskin, ja Kalle osasi paremmin
prameilla--hän piti siihen aikaan lakkia kallellaan--mutta mitä
ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi, ja
senvuoksi minä annan suostumukseni Dorotean nimessä. Saakoot he
toisensa. Surun kalvava mato on viime aikoina niin jäytänyt Dorotean
sydäntä. Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos ja kunnia, että asia päättyi
näin hyvin!»