Kaikki oli siis selvillä.
Syys läheni, ja kellertävä, teräinen vilja aaltoili pellolla odottaen
leikkaajain sirppejä. Ja muuanna päivänä sirpit tulivat ja vilja
leikattiin.
Frits leikkasi ja Dorotea sitoi lyhteelle, ja kun tyttö ei välistä
jaksanut seurata rotevaa leikkuumiestä, laski Frits sirpin kuhilaalle ja
kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.
Kun lyhteet kuhilaissa olivat kuivaneet ja olivat ajettavat riiheen,
heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin
niin hyvin kuin olisi hän tottunut siihen lapsuudesta pitäen.
Ukko Swart hymyili ja hieroi tyytyväisenä kouriaan.
»Äiti hoi», huusi hän, »tules tänne katsomaan tätä kuormaa ja sano, onko
ketään, joka voisi tehdä sen paremmin? Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!»
»Ei», vastasi eukko. »Kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin kelpo
kuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa koreita lauluja ja lukea ja
kirjoittaa kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei ole toista koko
maailmassa!
»Siinä sinä olet oikeassa, naapurin emäntä», sanoi Witt. »Enkö minä aina
ole sanonut sitä? Soisinpa todellakin, että hän olisi *minun* miniäni,
että Kalle olisi ottanut hänet!»
»Se olisi ollut paha tytölle; hän on liian hyvä Kallelle», sanoi Swart.
»Ei, naapuri, hän on ja tulee aina olemaan *minun* miniäni!»
Elonkorjuu oli ohi.
Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa vain
nähdäkseen pitkältäkö vielä oli ensimäiseen perjantaihin Mikonpäivän
jälkeen.
»Katsos», sanoi ukko Swart, »kuinka poika on muuttunut. Päivät pitkät
hän nyt vain tutkii almanakkaa, jota hän ei koskaan ennen käskemättä
tehnyt!»
»Oppia ikä kaikki», vastasi lukkari. »Ja almanakkaa hän tutkii
varmaankin saadakseen selville tuleeko nyt sopivia ilmoja ajaa
odelmaheinää korjuuseen.»
Sunnuntai tuli.
Kirkonkellot soivat kun Frits ja Dorotea rinnatusten astuivat kirkkoon.
Tänään, oli hääpäivä. Schultz ja Bolt ja Suhr ja Witt ja muut naapurit
astuivat vaimoineen heidän jälestään.
Kellot helkähtivät niin tavattoman soinnukkaasti ja ihanasti tänään.
»Kuulkaas vaan, kuinka lukkari osaa tänään soittaa kuinka hyvä tahti
hänellä on! Mutta nytpä onkin Dorotean hääpäivä!»
Kun he tulivat kirkon portille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä
rauhallisessa juhlakulkueessa.
»Mitä nyt on tapahtunut?» kysyttiin toinen toiseltaan.
Nähtiin kuinka Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean
luo ja itki ja huusi.
»Voi, minun Jumalani, että näin piti käydä, lapseni! Juuri tällä
samalla paikalla minä kerran käyttäydyin niin häpeällisesti sinua
kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko antaa minulle sitä koskaan
anteeksi?»
»Sydämestäni sen voin!» sanoi Dorotea ja kiersi kätensä eukon kaulalle,
ja Frits hyväili ja lohdutteli häntä myös, sanoen, että äidin sopii olla
huoleti, kyllä Dorotea jo kauan sitten oli antanut kaikki anteeksi.
»Niin, naapuri», sanoi ukko Swart ukko Wittille, »häneen menee välistä
ilmetty paholainen, mutta minä sanon sinulle, naapuri, että hänen
sydämensä on oikeata tavaraa!»
He menivät kirkkoon.
Pappi seisoi jo alttarilla eikä kestänyt kauaa ennenkuin lukkarikin
tuli. Kiire hänellä oli, herra paratkoon. Pientä hölkkää juosten saapui
hän ja pyyhkieli hikeä otsaltaan. Mikä juhlallisuus lukkarin
olemuksessa! Mikä ryhti! Mutta tänään hän edustikin kahta
ominaisuuttansa: isää ja lukkaria.
Pastori piti vihkimäpuheensa. Hän puhui iloista ja suruista, jotka
hääparia tulisivat avioliiton aikana kohtaamaan. Ja kun hän selitti
heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettöminä toinen toisensa
kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoivatko he rakastaa toisiaan niin
myötä-kuin vastoinkäymisessä, kuului kumpaisenkin huulilta niin selvä,
kaikuva »tahdon», että jokainen huomasi vastauksen tulleen sydämestä.
Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia.
Hänen pimeä yönsä oli nyt loppunut, häikäisevästi säteilevä aurinko oli
noussut ja loi nyt päivänpaistetta hänen sydämeensä.
Nyt astui Swart pitkin kirkon käytävää kiittämään pastoria kauniista
puheesta ja kysymään, sopiiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä
heille sen kunnian, että tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja
tahtoisivatko rouva pastorska ja herra pastorin rakkaat lapset myös
käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle tuotti suurta huvia
saada olla läsnä tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä,
suurimmasta pienimpään, tulisivat.
Nyt läksi koko hääseurue kotiinpäin.
Syömään ruvettaessa tuli Swartin emännälle kiire. Vaikka hän olikin
kovin »ruumiikas», juoksi hän ketterästi ympäri häätuvan ja keittiön
väliä. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, jotta tämä istuisi
suorempana, ja kyökkipiika sai keittiössä korvapuustin senvuoksi että
oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanoen,
emäntä ehti kaikkialle, ja varsinkin kävi hän kehoittamassa vieraita
syömään hänen makupalojaan, milloin siellä milloin täällä.
»No, hyvä lukkari, ottakaa vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken
lopu!»
Lukkarin luota hän meni papin luo.
»Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala», sanoi
hän ja pani kokonaisen kanan pastorin lautaselle.
Niin hoiteli hän muitakin vieraitaan.
»Pitäkää puolianne, ottakaa eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin,
kyllä te sen vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!»
Herra pastori esitti nyt morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi
lukkari:
»Mitä asiaan tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä,
voi muuta tehdä kuin koettaa säilyttää yksimielisyyttä. Morsiamen isänä
seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä ja sanon, että jos te
joutuisitte kerran epäsopuun ja sanoisitte toisillenne katkeria sanoja,
niin rakkaus lentäisi tiehensä ja elämä muuttuisi sietämättömäksi ja te
istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori kyllä
ymmärtää, mitä minä tarkoitan.»
»Eläkööt lapsemme!» huusi ukko Swart.
»Eläkööt!» huusi myös Witt.
»Eläköön morsiuspari!» huusi koko hääkansa ja kaikki kilistivät lasia.
»Morsian ja sulhanen eläkö-ö-t!»
Nyt juoksi Jokkum Schultz sisälle:
»Pelimannit tulevat! Pelimannit tulevat!»
Heti oli pystyssä jokainen, kellä jalat oli. Huudettiin: »pois pöydät
ja tuolit, lattia puhtaaksi!» ja salaman nopeudella oli lattia saatu
tyhjäksi.
»Hei, Büring, siveleppäs sompaasi, hei! Ja Brummer, pane bassoviulusi
möräämään!»
Büring viritti viulunsa, hartsasi käyränsä ja sivalsi viulustaan
helisevän ruotsin-kartillin.
»Tilulilulittan-tii! Hei, tästä tanssista minä pidän!»
Ja viulu helisi ja karkeloi, kuvaten kuinka pojat ja tytöt pyörähtävät
huimaavassa tahdissa ympäri lattiaa.
Ja Brummerin bassoviulu ehätti mukaan, möräten:
»Miks' elämä ja tanssin meno täällä; mistä iloitaan?» johon huilu
vastasi: »elämä on lyhyt, lyhyt, mutta rakkaus, suloinen rakkaus pysyy
iankaikkisesti.»
Ja säkkipilli toitotti ja symbaali kilahteli:
»Lapsoset, lapsoset, tanssimaan--Dorotean häitä ja rakkautta!»
Ja klanetti kuulutti kirkkaalla äänellä:
»Pikku Dorotea sai paljon kärsiä, mutta nyt on häät ja hän on saanut
Fritsinsä!»
Ja kaikki soittimet yhtyivät riemulliseen rakkauden ylistykseen.
* * * * *
»Pois alta nyt! Pois tieltä!» huusi Juhani ukko Swartille.
Ensi parina tulivat Dorotea ja Frits.
»Katsos kuinka kaunis hän on, ja kuinka Frits pusertaa hänen kättään!
Katsos, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kaunis hänen
kruununsa on! Sanon sinulle, Riikka, että jos joku tulisi minua tänä
iltana kosimaan, niin empimättä ottaisin hänet.»
Nyt tulivat pastorin Henrikki ja Karolina.
»Kuka se oli, Riikka?»
»Pastorin Henrikki.»
»Entä kukas tyttö on?»
»No etkö sinä häntä tunne? Sehän on pitäjänvoudin Karoliina, joka on
niin ihastunut Henrikkiin.»
Sitten tulivat Kalle Witt ja pastorin Lovisa.
»Kas, kas hänen viheriäistä takkiaan!»
»Niin, hän on aivan kuin keltasirkku, jolta pyrstö on nypitty pois.»
Swart juhlallisena Wittin emännän kanssa ja Witt Swartin emännän kanssa
rupesivat nyt tanssimaan.
»Katsos vaan eukkoa, miten ketterä hän on! Mutta joka tapauksessa on
aikamoinen työ hänen tanssittamisessaan», ajatteli Swart.
Samoin ajatteli puolestaan ukko Witt. Hän sylkäsi kouriinsa.
Swart alotti tanssin.
»Sulavasti vain, naapurin emäntä, ei niin liukkaasti! Vitkaan ja
arvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!»
Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni Riikka
Schulzin luo:
»Tules tyttö tanssiin!»
Riikka oli valmis, keräsi hameen ja esiliinan toiseen käteensä ja laski
toisen kätensä Juhanin olkapäälle, korjattuaan huiviaan. Ja niin sitä
mentiin. Riikka pyörähteli nopeasti ja ruumistaan sirosti keinutellen ja
Juhani löi tahtia sekä käsillään että jaloillaan.
»Hei, pelimanni, nopeampi ja reilumpi tahti!»
Ja hän notkisteli polviaan, levitti jalkojaan ja lensi vauhdikkaasti
pitkin lattiaa Riikan kanssa.
»Varokaa itseänne jokainen! Varpaitanne, herra pastori! Pois jalkasi
tieltä, Kalle Schröder!»
Juhani tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta, ja kas vaan! Kalle
Kräuger, Frans Flürk ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.
»Tule, tule tänne, pikku Jokkum-poikaseni, muuten ne tanssivat sinut
nurin!»
Juhani hyppäsi ilmaan. Hyvä isä, miten korkealle hän osasikin hypätä!
Kuinka voikaan miesihminen esiintyä tuolla tavoin!
»Hei, pojat!» hihkasi hän. »Minä tanssin nyt yksinäni!»
Hän alkoi tanssia uusia »tuuria», mitä ei kukaan muu osannut--ensin
eteenpäin, sitten takaisin ja sitten ympäri. Hän juoksi ja hyppäsi ja
polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden jalkansa
veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle semmoisen
sysäyksen, että hän joutui istumaan suoraan Swartin emännän syliin.
Nyt tuli »nelituuria», sitten »preussiläistä kolmijakoista» sitten
»engelskaa» ja lopuksi »luumunpoimintaa».
Kun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.
»Herra pastori, mitä te arvelette?»
»Mistä niin, Suhr?»
»Minä tarkoitan, arvelisitteko olevan asianhaarojen mukaista, jos minä
ottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?»
»No, miks'eipäs se käy päinsä! Soisin, että itsekin olisin vähän
nuorempi ja kepeäjalkaisempi kuin olen», vastasi pastori.
Parin silmänräpäyksen kuluttua lensivät nankinihousut ja puuvillahame
yli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:
»Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katkismusläksyämme
huomiseksi.»
Nyt alkoi »muiskutanssi». Kenen mahtaa lukkari siihen valita?
Mutta hän meni taas ensin pastorin luo kysymään, mitä tämä arvelisi
suutelemisesta.
»Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?» kysyi lukkari.
»Suudelkaa te vain minkä jaksatte, Suhr», sanoi pastori.
Ja lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi ja--yks kaks!--suikkasi
hänelle suuta vasten huulia.
»Oh, herra jesta, lukkari!» kirkasi eukko säikähdyksissään.
Mutta yleinen ilo ja riemu oli tarttunut lukkariin; hän tanssitti
eukkoa ja joka käännöksellä loiskautti hänelle aika muiskun.
»Nyt on lukkari tullut ihan hupsuksi!»
Näin sanoen tilasi ukko Swart isoisän-tanssin:
»Un as uns' Grossvader de Grossmauder namm,
Dor was uns' Grossvader ein Brüdigam!»[1]
[1] Ja silloin kun isoisä isoäidin nai,
niin olihan se isoisä sulhona kai!
Swart tanssi Wittin emännän kanssa.
»Kas niin, naapurin-emäntä--nyt oikealle--nyt vasemmalle--nyt
ympäri. No, sehän menee vallan loistavasti!»
Kun isoisän-tanssi oli tanssittu, istuutui vanhempi väki erääseen
nurkkaan pelaamaan korttia.
»Ristiä kysytään! Tule ulos! Kaada hertalla! Kas niin! Nyt ruutua
päälle!»
Merkillinen onni tuolla kylän seppä-veitikalla. Hän varmaan kurkistelee
Wittin kortteihin, sillä Witt häviää häviämistään.
»Hyvästi, herra pastori!--No, joko te nyt menette pois? Kellohan on
vasta kaksitoista.--Hyvästi rouva pastorska! Ja kiitoksia käymästänne!
Menkää tunkion vieritse, niin ette lankea!--Frits, vintiö, missä sinä
nahjustelet? Tule lyhdyllä näyttämään tietä rouva pastorskalle!--Missä
se kelvoton poika taas on?--Antakaa anteeksi, rouva pastorska! Minä
tulen itse saattamaan. Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini; Wittin
vuoro on tulla ulos!»
Päivä sarastaa, idän taivaalla leveä, punertava juova ennustaa auringon
nousua, ja pian se heittääkin ensimäiset säteensä ikkunasta sisälle.
Pastori ja lapset ovat jo aikoja sitten menneet kotiinsa, mutta ukko
Büring vinguttaa yhä vielä viuluansa ja lukkari torkkuu seinää vasten.
Hän on niin väsynyt! Nyt tulee Riikka ämpäreineen, Karoliina luutineen
ja Juhani varsiharjoineen. Nyt alkaa lattianpuhdistus, jonka aikana
vieraat, sikäli kuin työ edistyy, tanssitetaan ulos.
»Mikä hauska alku ja mikä verraton loppu! huusi ukko Swart hypäten
korkealle ilmaan ja lyöden kätensä yhteen. »Hyvästi, ja tervetuloa
tänään päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja pidämme
rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso
eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portaissa!»
* * * * *
Jos joku lukijoistani tahtoo vielä tietää jotakin henkilöistä, joihin on
tämän kertomuksen kautta tutustunut, niin tarjoan hänelle käteni ja vien
hänet eräänä sunnuntai-iltana lukkarin puutarhaan.
Selja kukkii, lehdet ovat tuoreet ja vihreät ja satakieli laulaa. Kaikki
on kuin ennenkin, ja ellemme muuta tietäisi, voisimme luulla, ettei
hetkeäkään ole kulunut siitä kun viimeksi olimme täällä.
Frits ja Dorotea seisoivat taasen käsitysten, mutta heidän edessään
hiekalla leikkii kaksi kultakutrista lasta, kaksi poikaa tuota oikeata
kelpolajia--niistä kasvaa kerran kaksi oikein uljasta miestä,--ja
Dorotea kumartuu pienemmän yli, nostaa hänet helmaansa seisomaan,
silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta
lasta. Mutta Frits, vanhempi pojista, nousee seisomaan, taapertaa isänsä
luokse ja ojentaa molemmat kätensä tätä kohti, ikäänkuin haluten sanoa:
»Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän sylissä. Minkätähden
äiti ottaa vain pikkuveljen.»
Isoäiti huutaa hänelle:
»Tule tänne, poikaseni, tule!»
Hän ottaa taskustaan luumuja ja näyttää niitä lapselle.
»Kas tässä! Tässä on lapselle luumuja! Tule, tule, pian, pian, pian!»
Lapsi tulee hymyillen ja eukko ottaa sen syliinsä.
»Hän ei vielä osaa oikein kävellä», sanoo ukko Swart. »Hän ei oikein
osaa säilyttää tasapainoa. Tuo pikkunen on paljon rotevampi.»
Ja Dorotea vie pienokaisen isoisälle, ja isoisä antaa hänen pidellä
piippua ja kiikuttaa häntä polvellaan.
»Kuinka se on viisas ja ymmärtäväinen!» huudahtaa ukko Swart. »Se oikein
repi piipun suustani. Kyllä siitä vielä tulee aika mies, kun joutuu!»
»Niin minäkin arvelen», sanoo lukkari. »Sanon sinulle, Swart, että sillä
pojalla on kova luonto. Ajatteles, että se eilen istuessaan minun
polvellani veti minua niin kovasti parrasta, että vedet tulivat
silmiini. Sen minä sanon sinulle, Dorotea, että älä sinä anna niiden
saada tahtoansa aina ja kaikessa, sillä se olisi pahennukseksi!»
Dorotea ottaa nyt taas pienoisen käsivarrelleen, suutelee hänen pientä
suutaan ja taputtelee hänen poskiaan.
Ukko Swart istuu tuijottaen maahan niin syvämietteisesti. Hän näyttää
ajattelevan erinomaisen tärkeitä asioita, ja näyttää kuin olisivat hänen
mietteensä pitkien matkojen päässä.
Nyt hän taas kohottaa päätään ja hänen vanhoilla, ryppyisillä
kasvoillaan loistaa ilo ja onnellisuus.
»Ei, Suhr», sanoo hän, »sitä minä en usko. Kyllä Dorotea kasvattaa
lapset hyvin. Katsohan esimerkiksi Fritsiä! *Minä* olen lyönyt häntä,
*äiti* on lyönyt häntä, ja *sinäkin* olet tehnyt parastasi, mutta
kuitenkin meni hänen kasvatuksensa vinoon, sillä kun hänen tuli lähteä
matkalle ulos maailmaan, oli hän tyhmä raukka. Eikä siitä matkasta ollut
hänelle suurtakaan hyötyä--minun täytyy tunnustaa se. Mutta kas
Dorotea, hän on tehnyt Fritsin siksi mieheksi mikä hän nyt on; pelkällä
rakkaudella, hyvillä sanoilla ja suudelmilla ja hyväilyillä, hän vasta
on tehnyt pojasta oikean miehen. Katsohan vaan! Dorotea on pelkällä
lempeydellä saanut hänet semmoiseksi, että minun melkein täytyy hävetä
vanhoina päivinäni poikani rinnalla. Se matka oli tyhmä juttu, mutta
sen ansiota kuitenkin oli, että Frits ja Dorotea saivat toisensa, ja
sen vuoksi älkäämme puhuko itse matkasta enää mitään. Ihmiset
laskettelevat sukkeluuksiaan senjohdosta, mutta lasketelkoot! Eivät ne
meihin satu! Eukko ja minä elämme nyt sovussa ja onnellisina, aivan kuin
ensimäisinä hääpäivinämme, ja, naapuri, nekin hyvät päivät, joita sinä
nyt vietät, ovat tulleet osaksesi Dorotean, vain Dorotean ansiosta... Ja
katsohan nyt poikaa! Hänessä voit aivan selvästi nähdä, että sille,
jonka parasta Jumala tarkoittaa, hän antaa hyvän vaimon!»