»Täällä me nyt taas olemme, herra Henrikki!» sanoi Swart.
»Minä arvasin sen.»
»Ja», jatkoi Swart, »viime yönä minä tuumin itsekseni, että taitaisi
olla viisainta jättää koko matka sikseen. Me olemme viime yön viettäneet
putkassa, ja muutenkin on meille tapahtunut niin paljon ikävyyksiä, että
minä puolestani olen saanut tarpeeksi koko matkasta.»
»Niin, naapuri Swart», sanoi Witt, »Jumalan kiitos, että pääsimme
jälleen vapaiksi. Minäkin luulen olevan viisainta, että palaamme kotia
eukkojemme luo.»
»Se on helposti sanottu, naapuri, mutta kun sitten eukkomme kysyvät
meiltä, olemmeko olleet Belgiassa ja miten matka luonnistui, niin mitä
me heille vastaamme?»
»Vähät siitä!» sanoi Henrikki. »Se on senaikainen murhe ja siitä te
kyllä selviätte. Minä neuvoisin teitä--vaikka se ehkä tuntuukin teistä
väsyttävältä--jo tänään nousemaan postivaunuun, niin olette jo
huomenaamulla Alt-Strelitzissä, ja lopun matkaa voitte käydä jalkaisin.
Teidän tavaranne minä perin rautatieltä ja lähetän ne teidän jälestänne.
Ja huomatkaas mitä sanon: jo huomenillalla istutte te kotona
puurokuppienne ääressä!»
»Luulenpa että se olisi parasta», sanoi Swart.
»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Se olisi kyllä parasta.»
»Ja jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin samantekevä», sanoi
Swart. »No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiirehdi nyt, naapuri, jotta
pääsemme lähtemään!»
He menivät ja pian istuivat he postivaunussa. Eikä kestänyt kauaa
ennenkuin he vaipuivat sikeään uneen, ja kello seitsemän seuraavana
aamuna he saapuivat nukkuvassa tilassa Alt-Strelitziin.
Täällä he söivät tukevan aamiaisen ja läksivät sitten jalkaisin
taivaltamaan kotoa kohden.
Omiin ajatuksiinsa vaipuneina he astelivat kukin, puhumatta säällistä
sanaa toisillensa.
Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja jonkun sanan tokasi
silloin tällöin myöskin ukko Witt, mutta ukko Swart oli pahalla
tuulella; hän oli peräti harmissaan senjohdosta, että hänen täytyi
palata eukkonsa luo ja kotikylään tyhjin toimin. Mitähän mahtaa eukko
nyt sanoa? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa enää koskaan kinailuun?
Olihan hän ennenkin aina joutunut häviölle, ja nyt tuli lisäksi tämä
kirottu matka, nyt hän ei enää koskaan saisi rauhaa.
Frits Swart oli iloinen. Hän meni onneansa vastaan ja ajatteli, mitä hän
ja Dorotea sanoisivat toisilleen, kun he ensi kerran toisensa tapaavat.
Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen. Saattoihan hän
kantaa vihreätä takkiaan yhtä hyvin kotikylässä kuin Berlinissä, ja kun
se kerran vain oli hänen yllänsä, niin täytyi kaikkien tyttöjen
ehdottomasti luoda häneen silmänsä.
Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmoja.
»Minä pelkään», sanoi hän, »että me saamme rajuilman illaksi. Taivas käy
pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaisia. Jollei
rajuilma mene muualle, niin me kastumme läpimärjiksi ennenkuin olemme
kotona.»
»Jospa ei pahempaa olisikaan kuin se!» sanoi Swart. »Märän takin saa
kyllä aina kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme paljon
epämiellyttävämmän vastaanoton. Saat nähdä että tässä tapahtuu jotain
kauheaa. Muuten en tunne eukkoani oikein.»
»Kuules, naapuri», sanoi Witt, »antaa niiden sanoa mitä tahtovat, me
emme anna sen liikuttaa itseämme, vaan vaikenemme visusti.--Mutta kas,
nyt alkaakin jo sataa!»
He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä oli aivan heidän edessään,
mutta nyt alkoi sataa kuin saavista kaataen.
Ukko Swart kutsui Fritsin syrjemmälle ja sanoi hänelle:
»Kuules, poikani, minä tahdon kysyä sinulta yhtä asiaa: Enkö minä aina
ole ollut sinua kohtaan hyvä isä? Enkö minä ole pitänyt sinusta huolta
kuin ainoasta lapsestani? Vastaa, poika! Enkö minä aina ole katsonut
sinun parastasi?»
»Olette, isä, te olette aina ollut minulle hellä isä!»
»Ja tahdon edelleenkin olla», sanoi Swart. »Ja mitä sinun kosintaasi
tulee, niin saat nähdä, että minä harrastan sinun parastasi, ja jos
äitisi panee vastaan, niin tule vain minun luokseni, kyllä minä autan
sinua. Sinä saat Dorotean, siitä voit olla varma! Mutta nyt sinä et saa
jättää minua pulaan--minä tosin voin siitä itsekin selvitä--mutta
näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään halua tulla pahoinpidellyksi.
Sinä tiedät, että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, ja jos sinä nyt
menet kotia ja kerrot hänelle kaiken, niin voi tapahtua, että hän
tyyntyy eikä sano minulle vihoissaan mitään. Ei sinun lainkaan tarvitse
valehdella, sillä valhe, poikani, on valhe, mutta totuutta sinun ei
myöskään tarvitse sanoa hänelle, sillä se ei olisi hänelle hyväksi. Sinä
voit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme tulleet Belgiaan sen vuoksi,
että meidät matkalla valtasi kauhea koti-ikävä. Me tulimme niin
surullisiksi ajatellessamme, että olimme jättäneet hänet yksinään
kotiin, ja sen vuoksi me päätimme matkustaa takaisin kotiin. Melkein
näin sinun pitää sanoa. Mutta sinä et millään ehdolla saa kertoa, että
me olemme istuneet putkassa ja että olemme olleet oikeuden edessä
Strelitzissä! Älä myöskään virka hänelle sanaakaan rahoista, muista, ei
sanakaan rahoista! Sinä tiedät, että äitisi on hyvin tarkka siinä
kohden. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui
metsässä, äläkä siitä, että meidät ajettiin ulos teaatterista äläkä
siitä, kuinka minun kävi rautatiellä!
Jos näistä sanot sanankin, niin minä en enää tule näkemään rauhallista
hetkeä elämäni aikana.»
Frits lupasi olla vaiti, ja nyt lähtivät hän ja Kalle edeltäpäin kotiin.
Ukot istuutuivat pensaan juurelle, joka ei kuitenkaan suojellut heitä
sateelta. He istuivat kotvan kyyrysissään, sanaakaan vaihtamatta.
Vihdoin sanoi Swart Wittille:
»Mitä on elämä, naapuri?»
»Se on totta se; siinä sinä olet aivan oikeassa, niinkuin aina olen
sinulle sanonut.»
»Mitä on elämä?» jatkoi Swart. »Ajatteles että kahdeksan päivää
takaperin me ajoimme tästä omilla rattaillamme, ja kukapa silloin olisi
voinut uskoa, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa,--aivan
kuin kaksi sammakkoa! No, minun puolestani satakoon miten paljon
tahansa. Kun vain *se* olisi pian ohitse!»
»Niin minäkin ajattelen», sanoi Witt, »kun vain *se* olisi pian ohitse!»
»Mitä on elämä?» sanoi Swart vielä kerran. »Se on kuin aura ilman terää,
harava ilman piitä, koira ilman häntää. Ja minä todistan sen sinulle:
Tänään me voisimme olla ties miten kaukana, ja kuitenkin me istumme
tässä rankkasateessa kuin kaksi ukulia.»
»Sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Tässä me istumme odotellen, että sade
menisi ohitse. Herra ties, kuinka kauan me saamme istua tässä.--Muuten
olen minäkin tehnyt havaintoja. Sanoppa, kuinka on mahdollista, että
minulla on molemmissa jaloissani saappaat, ja että minulta kuitenkin
puuttuu toinen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja minä
kysyn sinulta: missä on minun sukkani?»
»Sinun sukkasi? Mitä? Oletko sinä järjiltäsi? Saappaat ovat jaloissasi,
ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa. Voihan siitä ihan menettää
järkensä. Tämäpä taas on kaunis juttu!»
»Samaa minäkin. Se on varma asia. Enkä minä lainkaan voi käsittää,
kuinka se on voinut tapahtua; olenhan minä aina niin varovainen.»
»Älä sinä turhia kehu!» sanoi Swart. »Sinä olet kuin pikku lapsi
kaikissa asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona,
sillä muuten sinä olisit vihdoin menettänyt kaiken mitä sinulla on:
pitkät korvat päästäsi, ja vihdoin kai itse pääsikin. Voiko kukaan
ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jaloissaan, hukkaa sukkansa.
Ei, se...»