Meidän matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.
Kun he olivat tulleet ovesta sisälle, hiipi Swart hiljaa varpaisillaan
eteenpäin, mutta Witt jäi ovelle tuijottamaan isoon katossa riippuvaan
kynttiläkruunuun siksi kunnes hänen päätänsä rupesi huimaamaan.
»Mennään pois!» sanoi hän.
»Mutta miksikä menisimme pois?» sanoi Swart. »Olemmehan me maksaneet
päästäksemme tänne eikä meille kukaan pahaa tee. Tule vain tänne
katsomaan!»
Witt hiipi Swartin jälestä ja nojausi sitten yli rintavastimen ja
katseli alas.
Kun hän nyt näki kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli
sieltä kaukaisen ukkosen tapaisen äänten kohinan ja näki kynttiläin
kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan,
ja jollei Frits olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.
»Sinua vaivaa pyörrytys», sanoi Swart. »Niin, olemmehan me jotenkin
korkealla, mutta vähät siitä!--Ensimäinen kerta aina pahin.»
Ukko Wittin nojautuessa Swartin käsivarteen alkoi musiikki äkkiä soida.
Oli ikäänkuin maa olisi halennut ja taivas vavissut, ikäänkuin ukkonen
olisi jylissyt ja salamat sähisseet; oli kohinaa ja vinguntaa,
rummutusta ja hullutusta, ikäänkuin viimeinen päivä olisi ollut tulossa
ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi alettu.
Äkkiä lensi esirippu ylös.
Lavalla oli komeat tanssiaiset, siinä tanssi useita pareja, ja kaikki
huusivat: »Victoria!»
»Kuules Frits!» sanoi Kalle, »tämä on sama kappale, minkä me
Alt-Strelitsissä silloin kun meidän täytyi hypätä!»
»Hahahahahaa», nauroi ukko Swart. »Katsos, naapuri, miten he
konstailevat! Tässähän saattaa nauraa itsensä vääräksi.»
»Tämä kaikki tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän vuoksi tuolla
syrjässä», arveli Witt.
»Katsos vaan sitä miestä, kuinka turkasesti hän on koristeltu!» sanoi
Swart. »Katsos, katsos, kuinka hän pöyhistelee itseään ja panee kätensä
kupeilleen!--Ja katsos tuota toista sitten! Nyt hän suuttuu, nyt hän
nousee seisaalleen; saas nähdä, eikö tässä nouse aika meteli. Kuules
kuinka hän elämöi!»
»Mitä?» sanoi Witt. Ei suinkaan hän tahdo lyödä toista kuoliaaksi!»
»Äh, naapuri Witt, kuinka sinä voit olla niin tyhmä!» sanoi Swart.
»Hehän vain ovat olevinaan, he tahtovat vain kääntää ihmisten silmät! Ei
mutta katsos, naapuri--tuossa ne tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos
tuota vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen!
Kuules, kuinka hän laulaa aivan kuin lukkari!»
»No eipä juuri kannata kehua. Mutta katsos tuota toista nenineen ja
mustine partoineen», sanoi Witt. »Ja hattu ihan kuin ratti! Kas hänpä
vasta osaa töllistellä. Kun semmoinen mies kiljuu oikein täyttä kurkkua,
niin se suorastaan tekee pahaa; oikein kylmältä karsii selkäpiissäni.»
»Minä säälin häntä», sanoi Swart, »Jumala ties saako hän naisen jota hän
huutaa niin hirmuisesti! Katsos, katsos! Näetkös tuota tuolla? Se on
itse paholainen!»
»Herra jesta, kuinka minä pelkään!» sanoi Witt.--»No, tämä kometia on
tosiaankin rahan arvoinen.--Niin, naapuri, kyllä se on piru itse.»
»Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät», kummasteli Swart. »Nyt
tulee se toinen, se nenäkäs...»
Korttipelin hauskuuden
hyväilyihin neitojen
tahdon yhdistää!...
»niin, niin kyllä sinussa on miestä mihin hyvänsä!--Kas, kas, sitä
koiraa, miten hän hosuu ympärilleen! Nyt on toisen loppu käsissä. Tuhma
piru, miksi annoitkaan ottaa itsesi kiinni! Ja kaikki vaiva mokoman
tytön takia...»
Luulitkos saavas kotkan ilmaiseksi?
»... nyt minä tiedän mihin se heittiö tähtää. Nyt on Maks kiinni.»
Esirippu laskeutui ja Frits hengitti jälleen.
Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat
matkaansaattaa mitään noin kaunista ja ihanaa. Tämä ei voinut olla
todellisuutta, sen hän ymmärsi; ei tässä maailmassa voinut noin käydä,
mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki,
todellisuudelta, kaikki oli hänen silmäinsä edessä selvänä ja kirkkaana
kuin aurinko sydänpäivällä. Tämä oli kuin ihana unelma, oli kuin olisi
hän vaeltanut vieraassa maassa, missä kaikki oli auringonpaistetta, iloa
ja laulua.
Esirippu nousi jälleen.
»Kuules, Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me
näimme Strelitzissä silloin, kun olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo
pitkähameinen tuolla on sama kuin siellä, ja tuo pienempi, joka on niin
lystikkään näköinen, on myös sama.--No, ei nyt hullumpaa!»
Frits oli kuullut vain puolella korvalla, mitä Kalle sanoi. Hänestä
tuntui kuin olisi Dorotea seisonut hänen edessään, suruaan valittaen. Se
valitus kuului niin surulliselta, mutta samalla niin kauniilta, että hän
sai kyyneleet silmiinsä, vaikka hänen sydämensä sykki kuitenkin niin
autuaallisesti. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin se oli hän. Hän olisi
ollut halukas uhraamaan sydämensä viimeisen veripisaran tuon vieraan
tytön puolesta.
»Katsos vaan häntä!» sanoi Swart. »Minä tarkoitan sitä pientä, en tuota
pitkää--kuinka turkasen viehättävältä hän näyttää!--Peijakas, kuinka
iloinen ja viehättävä hän on. Minunkin, vanhan miehen sydän oikein
lämpenee häntä katsellessa.--Tämä kappale on kyllä hintansa
ansainnut.»
»On», sanoi Witt, »tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi
armaansa.»
»Äh, naapuri», sanoi Swart, »nehän vain kääntävät ihmisten silmät, nehän
teeskentelevät koko ajan! Entäs kaikki tämä laulaminen ja hoilaaminen?
Menettelevätkö esimerkiksi meidän puolen pojat ja tytöt sillä tavoin?
Kas, kun et sinä voi ymmärtää sitä!»
»Nyt tulee se toinen!--Katsos, katsos!» sanoi Witt.
»Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän
on hyvä tyttö, mutta minusta hän on liian ylhäinen. Muuten voin sinulle
sanoa, että minä säälin häntä. Katsos vain, kuinka hän pyytää miestä
olemaan menemättä rotkoon! Ne pyytävät sitä molemmat, mutta hän ei näy
voivan olla menemättä? Ei, se tyhmä aasi menee rotkoon!»
»No, nyt alkaa noituminen», sanoi Witt. »Minä soisin, että olisimme
kaukana täältä; täällä rupeaa oikein pelottamaan, kun katselee noita
monia pääkalloja ja kaikkia muita pirun juonia--katsos tuotakin
nenäihmistä! Kuule, miten hän huutaa!--Se on paholainen!--Nyt ovat
yhtyneet ne molemmat, joiden piti tulla yhteen!--tämä on kauheata
ajatella!»
»Hyi!» sanoi Swart. »Se heittiö pitäisi hirttää lähimpään puuhun. Onhan
se oikea roisto. Se tahtoo myydä itsensä paholaiselle saadakseen
tyttöparan vietellyksi pauloihinsa.»
»Frits», sanoi Kalle, »tämä on sama kappale kuin se, minkä me näimme
Strelitzissä silloin kun meidän täytyi lähteä käpälämäkeen.--Olkaa nyt
varoillanne, sillä muutaman silmänräpäyksen kuluttua meidän täytyy
lähteä pois!»
»Kas niin», sanoi Swart, »nyt se on tehty: Tuolla menee Maks vuoreen
paholaisen kanssa; nyt alkaa luotien valaminen.»
»Ei, naapuri», sanoi Witt, »minä en enää kauempaa tahdo olla täällä,
minä pelkään. Kuules, kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö
räpistelee siipiään! Kuule, kuinka salamat sähisevät,--ja nyt! Nyt on
taasen pimeä yö! Kuuletko, kuinka kaikki hornanhenget nauravat ja
kirkuvat! Oikein jyminä käy. Ja katsos, nyt alkaa se hurja metsästys! Ei
naapuri--tule! Lempo täällä viipyköön! Kuules, nyt huutaa hän
*seitsemän*.»
»Pitäkää kiinni, nyt saamme hypätä!» huusi Kalle samassa.
Tuskin oli hän saanut nämä sanat suustaan, kun vahtimestari tuli hänen
luokseen, tarttui kohteliaasti hänen käsivarteensa ja talutti hänet
ulos.
»Kas tämäpä on kaunista», sanoi Swart. »Sinun tyhmä poikasi rupee
kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin.--Tyynnyhän nyt toki,
naapuri!»
Esirippu laskeutui taas.
* * * * *
Swart lohdutteli Wittiä.
»Älähän nyt toki, naapuri, sanon!--luulenpa melkein, että sinä itket!»
»En», sanoi Witt, »en minä itke! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut
liikkeellä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin
metsästyksen kanssa en minä tahdo olla missään tekemisissä. Peikkoja
minä aina olen pelännyt.»
Vihdoin hän tuli järkiinsä ja toipui hieman.
Esirippu nousi jälleen, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja
hänen sielunsa iankaikkisen autuuden puolesta.
Sanomattoman ihanaa on, kun ihminen, joka rakastaa meitä enemmän kuin
mitään muuta maan päällä, kohottaa kätensä taivasta kohti ja rukoilee
meidän puolestamme, kun olemme joutuneet väärälle tielle.
»Katsos», sanoi Swart, »tuossa se pieni tyttö taas on, ja miten kiire
hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin kuin rotta ristiäisissä. No,
tämäpä vasta on hauskaa nähdä. Mutta kuulehan kummia! Nyt ne laulavat
meidän puolen laulua hääseppeleestä:
Hääseppeleen me kiedomme
silkillä sinisellä!