He tulivat uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia
maalauksia.
Museon pääportailla seisoi joukko hienosti puettuja naisia ja herroja
täydessä juhlapuvussa.
»Menkää niiden jälestä!» sanoi sotamies.
»Ei se toki sovi», sanoi Swart. »Mehän olemme vain arkipuvuissamme; ei
meidän sovi tunkeutua noin hienon herrasväen joukkoon.»
»Mitä sinä tarkoitat?» sanoi Witt. »Ensin minä ostan uudet housut,
jottemme tarvitsisi hävetä joutuessamme hienojen ihmisten pariin, ja kun
nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan.--Mene nyt vain
rohkeasti portaita ylös!»
Ja Witt juoksi ylös--kaksi porrasta kerrallaan, näyttääkseen, ettei
hän lainkaan ujostellut.
Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä.
Kummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja--ratsis!
housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle. Ja kun hän kumartui sitä
jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt hän seisoi
siinä paljain säärin kaikkien hienojen herrojen ja naisten keskellä.
Hänellä näytti olevan uimahousut jaloissaan.
Kun Wittin seuralaiset olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä
kerääntynyt hänen ympärilleen. He tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen
ja osoittelivat Witt-raukkaa, joka turhaan koetti saada housut
peittämään sääriään.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen alas, meni toinen ylös. Nämä olivat
polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut!
Ukko Swart tunkeusi väkijoukon läpitse ja rupesi Wittiä lohduttamaan.
»Älä välitä näistä irvistelijöistä! Tässä olen minä, ja nimeni on Swart,
ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se joka sallii itseään
naurettavan vasten naamaa. Kukas sille mitään voi, ettei kummi ole yhtä
kestävää kuin lanka ja piki. Älä ole milläsikään, naapuri, vaan pane
takkisi napit kiinni!--Olipa tämäkin kaunis tapaus!»
Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle,
kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi
hänen kaulaansa ja suuteli häntä.
»No, mutta Jumala varjelkoon minua!» sanoi Swart. »Nythän sinä tulet
hulluksi, poika! Frits, piruko sinua riivaa?»
Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon
puhumista vieraan herran kanssa.
»Tunnetko sinä minut, Henrikki? Isä, etkö tunne Henrikkiä. Sehän on
pastorin Henrikki. Ja sainkin minä sinut tavata juuri täällä!»
Fritsin matkatoverit tulivat lähemmäs.
Ukko Swart astui etunenässä.
»No hyvät ystävät!» sanoi hän. »Olipa nyt erinomainen onni että sinun
jalkahihnasi menivät poikki, jotta saimme tavata pastorin Henrikin!»
Witt teki toisella kädellään hunööriä, toisella pidellen takkiaan
vartalonsa ympärillä, ja Frits pudisteli vanhan leikkitoverinsa kättä.
»Mutta poika», sanoi Swart, »älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä;
hän ehkä saa hävetä meitä.»
»Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?»
sanoi Henrikki.--»Mutta kertokaa nyt minulle, mitä kotiin kuuluu ja
mitä on tapahtunut siitä lähtien kun minä matkustin sieltä!»
»No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu», sanoi Swart. »Ihmiset ja
eläimet ovat terveinä. Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy
päivä päivältä tukevemmaksi ja teidän pieni Kalle-veljenne on reipas
poika. Tässä eräänä päivänä hän painiskeli pitäjänvoudin Fritsin kanssa
ja sai hänet alleen. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen
tyttö. Kun minä joku päivä sitte olin lukkarilla, istui hän siellä
potfianoa soittaen--lukkarilla on näet sellainen potfiano--ja kunpa
te olisitte kuullut, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa
sormiaan käyttää! Se oli aivan ihmeellistä!»
»Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?» kysyi Henrikki.
»Lukkari», sanoi Swart,»hän on aivan entisellään; koulussa hän istuu ja
lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään sitä mukaa kuin on
tarpeellista.»
»Entä Dorotea?»
»Hän voi hyvin», puuttui Frits äkkiä puheeseen, »hän on tullut isoksi ja
kauniiksi.»
Ja Frits tuli punaiseksi kuin kukko.
»Poika», sanoi isä, »mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä että herra
Henrikki hänestä välittää? Kyllä hänellä on muuta ajateltavana! Sinä et
todella häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele kuin aina vain
lukkarin Doroteaa. Jos äitisi sen tietäisi, niin saisitpa kokea....»
»No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?» keskeytti ylioppilas.
»Ei», vastasi Witt. »Mutta ukko Raabe on kuollut; hän tuli sairaaksi
heti pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss
ajoi poikansa ylitse lantarattailla, mutta sitä hän ei voinut välttää,
ja Hannu Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät
rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi asiasta helpolla. Ja
sitten on kuusi talonpoikaa mennyt Ameriikkaan vaimoineen ja lapsineen
ja Mikko Frank ja Hannu Wunderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta.»
»He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa, ja senvuoksi heidät
pantiin kiinni», sanoi Swart. »Ja sitten se tapaus ukko Boltin ja
lääninoikeuden välillä.»
»Mitäs sinä puhut?» sanoi Witt takkiaan pidellen. »Eihän se ollut
lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja
senvuoksi luulisin tuntevani sen asian.»
»Niin, sepä on kaunis juttu, se», sanoi Swart. »Näettekös, muutamat
meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen senvuoksi, että
olivat olleet luvatta metsässä--ja siinä he olivatkin tehneet väärin,
tietysti--ja kun nyt tuomari kuulustelee heitä, niin astuu ukko Bolt
sisään maksaakseen vähän rahoja; tämä tapahtui nimittäin juuri
veronmaksun aikoina. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada
miehet tunnustamaan, ja kun he olivat tunnustaneet, kutsui hän
vanginvartijan ja käski tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä
selkänahalle.
Kun vanginvartija oli käskyä toimeenpanemassa, arveli ukko Bolt voivansa
mennä tuomarin eteen asiaansa toimittamaan, ja hän meni ja sanoi:
»Minulla olisi tässä...
»Jaha, niin vainkin, keskeytti tuomari. Tämän tässä minä olin kokonaan
unohtaa; saakoon hänkin rangaistuksensa.
Mutta siihen ei Bolt tietysti halunnut suostua.
»Herra tuomari, sanoi hän minä olen tässä...
»Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari--luulenpa että
tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!
»Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne....
»Suu kiinni!
Ja litsis-latsis--hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.
»Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi Bolt
saatuaan selkäänsä.
»No, miksi et sitä heti sanonut? kysyi tuomari.
»Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä aloin puhua.
»Toisen kerran puhut ajoissa, sanoi tuomari. Nyt olet saanut lyöntisi ja
Lybekin lain mukaan saat ne pitää hyvänäsi.
Mutta sitten tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi
tätä erehdystä pahakseen, eikä Bolt pannutkaan. Mutta selkäänsä hän oli
saanut.»
»Niin», sanoi Witt, »minä olen aina sanonut hänelle, että hänen pitäisi
puhua ajoissa. Ja jos hän nyt olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut
raippoja, mutta nyt hän sai ne, ja sai ne Lyybekin lain mukaan pitää
hyvänään.»