Kun he tulivat Kuninkaankadulle, huusi Swart:
»Tässähän on hirmuinen joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?»
»Täällä on varmaankin markkinat», sanoi Witt.
»Ehkäpä on, naapuri.--Kuulkaa pojat, kulkekaa käsihakaa, jottette
eksy meistä tässä kauheassa tungoksessa!»
He tarttuivat toistensa käsivarsiin ja lähtivät astumaan katua alas.
Kalle ja Frits polttivat sikaaria ja ukot vetivät sauhuja lyhyistä
nysistään mietiskellen, mitä näillä kaikilla ihmisillä oli tässä
tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä nähtävänä.
Näin tulivat he Burg-kadulle.
»Seis!» huusi Kalle. Tässä asuu Portukalin kuningas. Sen saattaa lukea
tuosta kyltistä, ja tuo, joka seisoo tuossa ovella on varmaankin
kuningas itse.»
Kyltissä seisoi: Portugalin kuningas.
Kruunua hänellä ei ollut päässään tänään; se oli hänelle varmaankin
liian raskas, sillä hän seisoi ovella avopäin katsellen ulos kadulle.
»Se on hän itse, naapuri», kuiskasi Witt.
»Niin, kyllä se on hän», vakuutti puolestaan Swart.
Siinä he nyt seisoivat rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.
Hän oli pukeutunut täyteen komeuteensa: hänellä oli sininen hännystakki,
jossa oli punainen kaulus ja kultakoristeet edessä ja takana ja jaloissa
oli hänellä keltakauluksiset kiiltävät saappaat. Ja vaikkei hänellä
ollutkaan kruunua päässään, niin oli hänellä kuitenkin valtikka
kädessään; se oli kaunis kultapäinen Espanjan-ruoko. Muuten oli hänellä
punainen nenä ja pitkä punainen parta ja tukevaruumiinen hän myös oli.
Swart päätteli hänen painavan kaksisataa kahdeksankymmentä naulaa.
»Vai tämä se nyt on Portukalin kuningas», sanoi Swart. Omituinen on
tämmöisten kuningasten laita. Niin pian kun he vain panevat kruunun
päähänsä, saa koko kansa jalat alleen, eikä kukaan tohdi sanallakaan
vastustaa heitä.»
»Minä luulen että hän on vihoissaan», sanoi Witt. Katsos vaan kuinka hän
sylkee! Hän on varmaan hyvin kiukkuinen kapine!»
Samalla tuli kuningas heidän luokseen ja rupesi sylkemään.
»Mitä te tässä tollotatte?» ärjäsi hän.
»No ei mitään, herra majesteetti», sanoi Witt. »Me halusimme vain vähän
katsella teitä.»
Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat vallan
sinisiksi pelkästä kiukusta.
»Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään
hotelliin? Menkää heti matkoihinne!»
Ja jolleivät he olisi ajoissa pötkineet pakoon olisivat he varmaan
saaneet tuntuvan iskun valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin ja
pysähtyivät vasta päästyään pois Portugalin kuninkaan valtikan
ulottuvilta.
Swart sanoi:
»Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa,
että kuninkaatkin tappelevat!»
»Kyllä he tappelevat, naapuri», vakuutti Witt. »Kuninkaat ovat niin
kummallisia; jos vähänkin vain liikahdat, niin kohta he tulevat
hulluiksi ja lyövät päälle vaan! Eivätkä herttuat ole rahtuakaan
paremmat. Tiedäthän sinä, että vanha herttua Fredrik Frans omalla
kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani. Sitä minä en eläessäni
unohda. 'Pois tieltä, tolvana!' sanoi hän--ja samassa löi hän. Eikä
hän väärään lyönytkään.»
Kun he nyt olivat tointuneet säikäyksestään, kääntyivät he takaisin ja
tulivat »Vaaliruhtinaan sillalle».
»Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on? kysyi Witt.
»Ruuna on hyvä», sanoi Swart. »Miehestä minä en anna penniäkään, mutta
ruunalla on hyvät jalat.»
»Ei, naapuri», sanoi Witt, »katsos hänen tukkaansa, tiheä kuin pilvi ja
sen alla on vangittuja ihmisiä. Minä luulen, että se on santarmi.»
»Voipi olla», sanoi Swart. »Mutta musikantit sanoivat, että vanha
Blücher[1] seisoo täällä jossakin, ja hänet minä mielelläni tahtoisin
nähdä. Tosin hän seisoo myöskin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin
sentään nähdä, miltä hän täällä näyttää.»
[1] Saksan vapautussodan 1813--14 sankareita.
* * * * *
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin he tapasivat sotamiehen, joka pientä
palkkiota vastaan oli halukas näyttämään heille, missä Blücher seisoi.
He tarttuivat nyt taasen toinen toisiaan käsivarresta ja seurasivat
sotamiestä. Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui
sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä
lakkinsa syrjään.
»Se on hunööriä», selitti Witt. »Kuules, naapuri Swart, minun mielestäni
me olisimme aika tyhmeliinejä, jollemme mekin kohottaisi kättämme
hattumme syrjälle ja tekisi hunööriä.»
Sanottu ja tehty.
Joka kerta kun heitä vastaan tuli upseeri, seisahtui koko seurue ja
kohotti kätensä hatulleen; kohottipa Kalle molemmatkin kätensä.
Vihdoin tulivat he paikalle, missä ukko Blücher seisoo miekka kädessään.
»Se ei ole hän», sanoi Witt, »se ei ole rahtuakaan hänen näköisensä.»
Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.
»Loruja», sanoi Swart, »Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.
Eihän tällä ole edes mitään leijonannahkaa.»
»Ei», sanoi Witt. »Se ei voi olla hän. Seisoohan hän tuolla ylhäällä
niin kurjan ja hätäilevän näköisenä kuin jos hänet vasten tahtoaan olisi
asetettu uunille seisomaan ja hän pyytäisi päästä sieltä alas.»
»Nyt minä tiedän, ketä se kuvaa», jatkoi Witt. »Se kuvaa vanhaa kenraali
Pressentiä! Hän heilutteli miekkaansa aivan tuolla tavoin, kun me
marssimme Schweriniin.»
»Se voi olla mahdollista», sanoi Swart. »Mutta kuka sitten on tuo
toinen tuolla?»
»Se on kreivi Bülow-Dennewitz», sanoi sotamies.
»Mikä mies se semmoinen olisi?» sanoi Witt. »Ei, se on majuri von Voss
Grabowista; se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita
milloinkaan. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikille. Hän sanoi meitä
aina lapsikseen.»
»No, sen tietänet sinä hyvin, naapuri», arveli Swart. »Olithan sinä
hänen komennettavanaan.»
Blücherin patsaan luota tultiin vanhan Fritsin[1] luo, jota Witt aina
oli salaa vihannut. Tämä viha sai aiheensa jo paljon ennen Wittin
syntymää. Frits oli nimittäin ottanut Wittin äidinisän sotamieheksi.
[1] Kuningas Fredrik II.
»Kas kuinka hän istuu siinä vanhan hevoskaakkinsa selässä», sanoi Witt.
»Niin, tirkistele sinä sieltä vain minkä mielesi tekee; sinun syysi
kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eikös se ole
totta, häh? Katsos vaan, kun hän istuu siinä niinkuin koko asia ei
ollenkaan häntä liikuttaisi. Soisinpa, että pöllähtäisit sieltä
nenällesi!--Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri Swart, erään
asian. Äitini isä oli vanhin, ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta
silloinpa tuo vanha Frits otti hänet sotamieheksi, ja maakunnan tyhmä
virasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me
pitkän nenän.»
»Mitä hulluja!»
»Mitä hulluja, naapuri!» sanoi Swart. »Onhan se niin vanha asia, ettei
sitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat--ja onhan
siitä painettu kirjojakin--että hän oli hyvä kuningas.
»Sitä en minä lainkaan tahdo kieltää», sanoi Witt. »Itse äitini isäkin
piti hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran
--en muista koska se oli--löi hän äidinisääni olalle ja sanoi: Sinä
olet oikea krenatööri ja olet taistellut miehuullisesti!»
»Kas kehnoa vaan!» sanoi Swart.
»Niin, naapuri, hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en
muista koska se oli: 'sinä olet oikea krenatööri ja olet taistellut
miehuullisesti!' Nyt istuu hän tuolla korkealla hevosensa selässä, ja
äidinisä jäi ilman taloa, ja se oli hänen syynsä!»
»No, naapuri», sanoi Swart heidän taas jatkaessaan matkaansa. »Älä sinä
nyt enää sure sitä asiaa .... se on nyt ollut ja mennyt eikä sinun enää
tarvitse vihata häntä.»
»No se nyt ei voisi johtua mieleenikään», vakuutti Witt. »Mutta talo
olisi nyt ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se
sittenkin oli!»
* * * * *
Sotamies johti heitä nyt katua ylös, katua alas, kunnes he tulivat
»Unter den Linden'ille»[1].
[1] Kuuluisa puistokatu Berlinissä.
Mikä paljous komeasti puettuja, hyvältä hajahtavia naisia!
»Poika!» sanoi Swart. »Ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän
uljaammin ja pane kädet kupeillesi, jotta ihmiset voisivat katsella
sinuakin! Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena ollessani?
Ei,--katsos Kallea! Hän vasta osaa käyttäytyä; katsos, kuinka hän
katsoo tyttöjä suoraan silmiin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille
ikäänkuin tuntisi heidät kaikki. Ja saatanpa sanoa, että nämä tytöt
ansaitsevatkin katselemista.»
»Siinä sinä olet oikeassa», sanoi Witt. »Enkö minä ole aina sanonut,
että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä! Ja miten uhkeita ne
ovat!»
»Minä luulin eukkoani jokseenkin tukevaksi», sanoi Swart, »mutta katsos
vain tuotakin--onpa siinä laajuutta! Mikä masiina! Ja jos hän edes
olisi vanha akka; mutta hän on aivan nuori tyttö.--Turkanen! Jos
minulla olisi mittanauha mukanani, niin menisin ja mittaisin hänen
selkänsä.»
Nyt he saapuivat »Museolle».
Ensimäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmiinsä, oli iso, suunnaton
kivimalja.
»Hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?» sanoi Swart. »Mikä astia!
Siitä voi syödä sata miestä ja siihen mahtuu ainakin kaksitoista
härkätynnyriä.
»Varmasti», sanoi Witt. »Mihinkä sitä muuten käytetään?»
»Kun kuningas keittää herneitä», sanoi sotamies, »ja pitää pidot, joihin
pääsee ken tahtoo, niin tätä käytetään liemiastiana. Ja kun kuningas
kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu päässään,
niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta juoksee
parasta punssia ja punaista viiniä. Ja jokainen saa ottaa niin paljon
kuin mieli tekee.»
»Koska se tapahtuu taas?» kysyi Kalle. »Silloin täytyy meidän tulla
tänne!»
»No», sanoi Witt, »ei se niin hädin tapahdu!»