»No, naapuri, mitäs arvelet? Eikö hän saata olla tyytyväinen?»
»No, kyllä», sanoi Witt. »Tuon 'asti kuoloon' sinä varmaan olet lukenut
jostain kirjasta?»
»Ei, naapuri! Silloin se ei olisi jäänyt mieleeni. Näetkös, kun minä ja
eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran hunajakakun,
johon oli kiinnitetty muuan värsy, jossa oli nämä sanat. Se ilahdutti
häntä sanomattomasti, ja sentähden tahdon minä myös ilahduttaa häntä
hänen vanhoina päivinään.»
Seuraavana aamuna nousivat matkamiehemme vikkelästi vuoteiltaan ja
menivät ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös ja toista alas,
ja paljon oli tässä nähtävää.
»Ei, hyvät ystävät, katsokaas», sanoi Swart, »mikähän rakennus tuokin
on, seitsemänkerroksinen!»
»Sellaisia», arveli Witt, »ei ole Stavenhagenissa!»
»Äh, naapuri!» sanoi Swart, »kuinka sinä voitkaan puhua semmoisia
tyhmyyksiä! Stavenhagen on vain rotanpesä; sielläkö nyt olisi tämmöisiä
taloja!?»
»No», väitti Witt, »on siellä kauppiaan uusi talo torin varrella, aivan
maaherran talon vieressä...»
»Tässä talossa taitaa asua räätäli», puuttui Kalle puheeseen. »Tuossa
kyltissä seisoo: Frans Piefke, Waatteidentekijä.»
»Poika», sanoi Witt. »Oletko sinä menettänyt järkesi? Räätäli
tuommoisessa talossa! Mitenkä räätälin annettaisiin siinä asua?»
He marssivat eteenpäin.
»Poika», sanoi Swart, »kävele suorana!--Tuossa koukertelee hän pitkin
katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha
seitsenkymmenvuotias akka. Tahdotkos käydä paremmin! Seuraa Kallen
esimerkkiä! Näetkös kuinka kaikki pysähtyvät häntä katsomaan, mutta
kukaan ei viitsi sinua katsella!»
»Isä», vastasi Frits, »enhän minä sille mitään mahda; se johtuu Kallen
uudesta takista.»
»Ei, Frits», sanoi Witt. Ei se johdu vain siitä! Vähät takista, mutta
katsos Kallen sääriä! Kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja katso
koko hänen vartaloaan!--Muuten sanon sinulle, naapuri Swart, että sinä
olet liian ankara Fritsille. Missäs hän olisi oppinut käyttäytymään?
Näetkös, jollen minä olisi ollut sotamiehenä, ei minun pojallani
myöskään olisi sitä ryhtiä, mikä hänellä nyt on, sillä sitä vaan ei
peritä, näes!»