»Kas niin», sanoi ukko Swart, »nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme
tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa eukolleni
kirjeen. Sen olen minä luvannut hänelle, enkä minä vielä koskaan ole
syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani...»
»Ei, naapuri», sanoi ukko Witt, »maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa,
hän sen osaa; olihan hän ensimäinen lukkarin koulussa.»
»No, istu sitten, Kalle!» sanoi Swart.
Kalle istui ja Swart saneli hänelle, mitä hänen piti kirjoittaa, ja kun
hän oli lopettanut, sanoi Swart:
»Kas niin, poikani! No, lues nyt, mitä olet kirjoittanut!»
»Hellästi rakastettu vaimo!» luki Kalle.
»Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni», sanoi Swart.
»Me olemme täällä ja olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja
minä ja myös meidän lapsemme. Ja me olemme kaikki hyvällä tiellä. Ja
katso emäsian perään, ettei se pääse syömään porsaitaan. Ja pidä
silmällä myös toisia sikoja. Ja anna väen niittää alaniityllä. Ja me
olemme nyt Berlinissä ja olemme kaikki tyyni terveet ja jäämme tänne
huomiseksi ja olemme suoneet itsellemme lepopäivän, sillä täällä on
herramaista olla ja paljon huveja. Ja talot ovat korkeita. Ja te kai
olette kaikki terveinä.
Sulle kuuluu sydämeni asti kuoloon,
Jaakko Swart.
Torstaina jälkeen helluntain 1800 ja viisikymmentä neljä.
Jälkikirjoitus.