Vihdoin hän avasi silmänsä ja näki Dorotean hyörivän ympärillään
lämmittäen kiviastioita pantaviksi hänen jalkainsa alle ja keittäen
hänelle kamomilliteetä.
Huhu, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella
levinnyt ympäri kylää, ja kaikki kylän naiset tulivat nyt katsomaan,
oliko huhussa perää.
Ensin tuli Wittin emäntä.
»Herra jesta, kuinka sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen!
Olethan sinä muutoin aina niin säännöllinen ihminen.»
»Silta--ai ai--silta meni rikki», ruikutti Swartin emäntä.
»Mitäs sellaisia puhut! Tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta, ja
kuitenkin sinä putoot veteen!»
Useita eukkoja astui nyt tupaan lausumaan ihmetystänsä, sääliänsä ja
myös muistutuksiansa.
»Mutta kuinka se oli mahdollista?»
»Pudota veteen keskellä päivää!»
»Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?»
»Jumala siunatkoon! Hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!»
»Ehkä senvuoksi, että hänen miehensä kuleksii ympäri maailmaa.»
»Voih», änkytti Swartin emäntä, »enhän minä voinut sille mitään--voi,
voi--silta oli niin vanha, ja niin minä putosin veteen. Voi, voi,
voi!»
»Mitä?» huudahti vanha Snurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa oli
teetä, »kamomilliteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun
mitenkään. Meidän täytyy antaa hänelle jotain väkevämpää!»
Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden
muassaan niin paljon pulloja, laseja, saviastioita ja rasioita, että ne
olisivat piisanneet kokonaisen sairaalan tarpeeksi, ja sitten he
rupesivat »tohtoroimaan».
»Tässä on erinomaista laastaria; koetappas lämmittää sitä ja panna
vatsalle! Se on aina auttanut minua!»
»Äh», sanoi Knaakin emäntä, »mene siitä tiehesi laastareinesi!--Kas
tässä on pirunpihkarohtoa, ota sitä, niin saat nähdä, että apu tulee!»
»Loruja!» sanoi Holtin emäntä, »luuletko sinä, että ne auttavat? Ei,
tässä on minun yhdeksän-aineenvoiteeni; se on aine, joka kelpaa. Minä
olen perinyt resehdin isältäni; se auttaa kaikkia tauteja vastaan.»
»Pois tieltä!» sanoi Boltin emäntä ja tungeikse sängyn laidalle, »ainoa
mikä häntä auttaa, on tämä liljamäntti. Se auttaa, kun ei enää mikään
muu auta.»
»Kuulkaas nyt», sanoi vanha Platerin emäntä, »meidän täytyy venyttää
häntä!»
»No, se on tietty, se tässä on tehtävä!»
Ja samassa tarttui kaksi eukkoa sairasta jaloista ja kaksi päästä, ja
niin ruvettiin sitten venyttämään kaikin voimin; he olivat vähällä
venyttää Swartin emännän kuoliaaksi, ja tämä huusi täyttä kurkkua.
»Ei», sanoi nyt Klaterin emäntä, »tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule sen
paremmaksi. Teidän tulee ensin kääntää hänen päänsä alaspäin, jotta vesi
voi juosta pois hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisäänsä, ja
se on saatava pois joko hyvällä tai pahalla. Muuten emme voi häntä
parantaa.»
Sanottu ja tehty. Akat tarttuivat Swartin emännän jalkoihin ja käänsivät
hänet ylösalasin.
»Minä kuolen! Jumalan tähden, minä en kestä tätä! Minä saan halvauksen!»
huusi sairas.
Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä välittäneet.
»Antaa hänen huutaa! Se ei haittaa; mutta vesi on saatava ulos!»
Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja porasi, pyysi ja rukoili;
hänet käännettiin ylösalasin, häntä heilutettiin kuin putelia.
* * * * *
Onnettomuus olisi saattanut tapahtua, ellei pastori olisi ehättänyt
paikalle oikeaan aikaan.
Hän huomasi heti missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat
ystävät ulos astioineen ja lasineen, sanoen:
»Viekää pois kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!»
Sairas laskettiin nyt taas vuoteelle ja hänet peitettiin kunnollisesti.
Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkien, kunnes hän viimein huomasi kysyä:
»Kuka minut pelasti vedestä?»
Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut lukkarin Dorotea, rupesi
hän haikeasti valittamaan.
»Voi, rakas herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin! Minä olen
vannonut, että ihmiset saisivat kääntää minut ylösalasin ennenkuin Frits
ja Dorotea saisivat toisensa, ja tämän kaiken olen tehnyt kurjien
rahojen tähden! Mutta nyt he ovat kääntäneet minut ylösalasin; nyt on
rangaistus kohdannut minua vaivaista syntistä!»
Pastori lohdutti häntä ja sanoi, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen,
kun hän vain on päässyt taas jalkeille.
»Ei, herra pastori», sanoi Swartin emäntä, »tätä minä en niin helposti
voi unohtaa. Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, ja
jos ei minun poikani ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä
mitään; hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää
tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jollei hän ota Doroteaa vaimoksensa!»
Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli käynyt kotonaan muuttamassa
vaatteita, samassa tuli huoneeseen ja kuuli mitä hän sanoi.
Sairas tahtoi hänet nähdessään heti sovittaa kaikki.
»Odottakaas», sanoi pappi, »minulla on jotain sanottavaa teille
kummallekin. Te, Swartin emäntä, ette saa kajota jo kauan sitte
unohdettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykää
vain tyynenä ja koettakaa nukkua hieman. Ja sinä lapseni, voit valvoa
täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa
huononee, niin lähetä sana minulle!»
Ja kun he molemmat olivat luvanneet tehdä niinkuin hän tahtoi, taputti
hän Doroteaa poskelle ja meni sitten tyytyväisenä kotiinsa.
Dorotea istuutui sängyn viereen. Sairas tarttui hänen käteensä ja
likisti sitä voimakkaasti eikä enää tahtonut laskea sitä irti. Vähän
väliä hän puhkesi puhumaan tähän tapaan:
»Näetkös, Dorotea, jollei minun Fritsini tahdo...»
»Hiljaa!» sanoi tyttö, »pastori on sanonut, että te ette saa puhua.»
»Ettäs veditkin minut, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan,
Dorotea, niin saat nähdä...»
»Voi voi, hiljaa nyt! Te ette enää saa puhua sanaakaan», sanoi Dorotea
korjaten sairaan peitettä, jottei hänelle tulisi kylmä.
Ei kestänyt kauaa, ennenkuin eukko vaipui uneen.
Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän hiljaa sängyn vierestä ja
asettui istumaan akkunan ääreen.
Siinä hän istui katsoen ulos hiljaiseen kesäyöhön. Hän näki kuun tulevan
esiin kesäisten pilvien lomasta ja hopeoivan pensaat ja puut ja veden.
Hän kuunteli, mutta yö oli hiljainen, vain pensastosta puron rannalla
kuului satakielen ihana laulu.
Tuolla oli hänen isänsä koti, jossa hän oli lapsuutensa vuodet elänyt,
sen vieressä tuolla hautausmaa, jossa hänen äitinsä lepäsi, tuolla kylä
peltoineen ja puutarhoineen, tuolla vuoret ja laaksot. Hän katseli
kaikkea kuin ensi kertaa, ja kyynel nousi hänen silmäänsä, ajatusten
outoja unelmoidessa.
Äkkiä tuntui hänestä kuin joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän
kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.
»Ei, emäntä, menkää makaamaan! Onhan pastori kieltänyt...»
»Ole nyt vaiti, lapseni! Minä tulen heti takaisin, minä otan vain jotain
kaapista», sanoi eukko avaten kaapin oven ja ottaen sieltä jonkun
esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.
»Kas tässä, Dorotea! sanoi hän. »Tämän on *hän* lähettänyt sinulle!»
Sitten meni eukko jälleen sänkyyn ja käänsi kasvonsa seinään päin ja
näytti nukkuvan sikeää unta.
Ja Dorotea?--Ah, kuinka hänen sydämensä sykki riemusta! *Hän* oli
lähettänyt tämän ja Swartin emäntä *itse* oli antanut sen hänelle. Hän
avasi rasian. Siinä oli hänen hiuskiharansa! Siinä oli sormus!
Häikäisevä valkeus tulvi sädehtien hänen sieluunsa, hänen sydämensä
aukeni auringolle kuin puhkeava, ihana kukkanen ja kaikki hänen surunsa
ja murheensa haihtuivat.