Doroteasta tuntui kuin kellot olisivat tuoneet tervehdyksen hänen
äidiltään. Hän nousi hiljaa tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitti
sekä Miinan että Triinan vaaleita kutreja.
»Nyt saatte mennä ulos leikkimään», sanoi hän. »Kysykää käeltä kuinka
monta vuotta te saatte elää, poimikaa voikukkia, tehkää niiden varsista
pitkiä ketjuja ja puhaltakaa kukista untuvia ja kysykää: mitä kello on?
Leikkikää nyt vaan, minä menen kirkkoon.»
Lapset juoksivat iloisina ulos ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa,
jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästessään. Silloin oli
Swartin emäntä lahjoittanut hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin
taloon. Ystävällisesti hän oli katsellut Doroteaa ja sanonut:
»Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta Dorotea,
enemmän kuin kaikista muista.»
Mutta nyt--nyt oli kaikki toisin.
Kun Dorotea eilen kulki läpi kylän, tuli Swartin emäntä häntä vastaan.
Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä
eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä ajatellessaan tuota
tapaamista.
Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti arkusta huivinsa, joka
oli ensimäinen, minkä hän itse oli ansainnut, ja joka senvuoksi oli
hänelle niin rakas. Sitten hän meni lieden luo katsomaan, paloiko valkea
oikein, ja tämän tehtyään hän meni avaamaan ovea Ilolle, joka raapi ovea
haluten päästä ulos juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois
lasten luo.
Dorotea meni kirkkoon. Kuinka maailma tänään oli kaunis! Kuinka ihanat
olivat puutarhat ja pellot, joilla kukkaset ja lehvät kilvan
levittäysivät auringon suudeltaviksi. Koko luonto näytti olevan
sunnuntaivaatetuksessa. Siinä oli kylä viheriäin puiden suojassa, tuolla
söivät lehmät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon
tuulenhengen käydessä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja
juhlallista. Elämä on ihana! kaikui näkymätön soitanto hänen ympärillään
ja hänen sydämessään, elämä virtasi häntä vastaan kukkaskedoilta ja
hiilakkaan siniseltä taivaalta. Kaikki oli hiljaista ja odottavan
rauhallista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa saarnata.
Pois hälveni Dorotean suru.
Hänestä tuntui kuin olisi hän vielä ollut lapsi, ja istunut kirkonmuurin
takana, jossa auringonpaiste levisi yli hiljaisten hautain; hänestä
tuntui kuin olisi hän istunut viheriällä kukkanurmella itsekseen,
lukenut lapsenvärssyjään, laulanut kilpaa lintujen kanssa tai iloisen
karitsan tavoin juossut ympäri ketoa kooten kauniita kiviä tai poimien
kukkia seppeleeksi tai kuin olisi hän katsellut ylös sinitaivaan
korkeuteen, jossa valkeat pilvet vaeltelivat.
Kuinka onnellinen hän oli!
Hän oli melkein unohtanut olevansa matkalla kirkkoon, hän oli vähällä
heittää virsikirjansa perhosen jälkeen, joka lensi hänen ohitsensa, hän
oli niin onnellinen ja iloinen; hän oli melkein kuin lapsi ajatuksiltaan
ja mieleltään.
Silloin tuli Swartin emäntä tietä pitkin kädessään virsikirja ja
nenäliina.
Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi
ystävällisesti:
»Hyvää huomenta!»
»Anna minun olla rauhassa», murahti eukko äreästi. »Mene tiehesi ja anna
minun olla rauhassa!»
Kauas pakeni nyt ilo Dorotean sydämestä. Swartin emännän sanat sen
karkoittivat. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja läksi hiljaa,
kyyneleet silmissään, astumaan vanhaa kirkkoa kohti.
Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus.
Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen eteenpäin, pää
pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet
kutkuttivat hänen sieraimiaan pakottaen hänet aivastamaan.
Mutta tultuaan kirkon portille voitti Dorotea surunsa. Hän meni ujona
eukon luo ja sanoi sydämellisesti:
»Hyvä emäntä, sanokaa millä olen rikkonut teitä vastaan, jotta voisin
pyytää teiltä anteeksi?»--hän tarttui eukon käteen, ja tämä seisoi
siinä läähättäen, saamatta sanaakaan suustaan--»olettehan te aina
ollut minulle niin hyvä sekä hyvinä että pahoina päivinä! Älkää antako
minun tällä tavoin seista edessänne; minä tahdon mielelläni luulla, että
vika on minussa, mutta nythän olemme menossa kirkkoon, ja kuinka voimme
rukoilla Jumalaa, ellei meillä ole rauhaa sydämissämme?»
»Mitä? Rukoilla? Minäkö?» sanoi eukko vetäen kätensä Dorotean kädestä.
»Minä voin rukoilla missä minä vain tahdon, ei minua siitä mikään estä.
Mutta helposti voi tapahtua, että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä
sellaiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi
rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja tavarain omistajaksi. Sinun isäsi
ja minun mieheni ovat naapuruksia»--hänen äänensä oli kuin käärmeen
sähinää--»muusta tuttavuudesta minä en tahdo tietää mitään.--
Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö! Niin....»
Hänen täytyi vaijeta, sillä kirkkoherra meni juuri heidän ohitseen. Hän
oli kuullut, mitä eukko sanoi.
Kirkkoherra oli vakava mies; hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti
päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä
seurasi häntä läähättäen.
Entä Dorotea? Koko hänen ruumiinsa vapisi ja häpeän puna nousi hänen
poskilleen. Koko kirkkotarha alkoi pyöriä hänen silmissään; hän olisi
tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään
muotoa tahtonut mennä. Hän meni kotiin, polvistui vuoteensa viereen ja
tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja. Hän tahtoi itkeä, mutta ei
voinut. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan surusta ja hänen kurkkunsa
melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa; hän
heittäytyi tuolille noustakseen heti kävelemään levotonna edestakaisin
lattialla. Niin painoi häntä häväistys.
Hänen uskollinen rakkautensa olisi siis vain rakkautta rahaan!
Mutta myrsky asettui, ja valonsäde loisti hänen sieluunsa. Hän muisti
raamattunsa, otti sen alas hyllyltä, istui pöydän ääreen ja avasi
kirjan. Sattumalta aukeni se paikka, jossa kuvataan Vapahtajan
kärsimyksiä. Alussa oli hänen mielensä vielä kiihdyksissä ja kirjaimet
menivät sekaisin hänen silmissään. Mutta sitte hän luki:
»Ja he sylkivät häntä, ottivat ruovon ja löivät häntä päähän.»
Silloin tyyntyi hänen mielensä. Kyyneleet alkoivat valua hänen
poskilleen, irroittaen hänet tuskansa kahleista.
Hän meni tyyntyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun
ruoka oli valmis, kutsui hän pikkusiskot sisälle.
Nyt hänessä ei enää voinut huomata mitään erikoista; ainoastaan silmät
olivat vähän punaiset.
Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Doroteaa poskelle,
katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä alas, suuteli
isä häntä hiljaa ohauksille.