Kun Juhani illalla tuli kotiin, hääräili Swartin emäntä porstuassa.
»Hyvää iltaa», sanoi Juhani ja nosti hattuaan. Nyt piti tapahtua, että
pieni rasia, jonka Frits oli lähettänyt Dorotealle ja jonka Juhani oli
kätkenyt lakkiinsa, putosi ja kieri Swartin emännän jalkoihin. Juhani ei
ollut tästä hyvillään; hän tiesi, ettei Fritsin äiti tiennyt asiasta
mitään, olihan Frits sanonut: 'Minulla on erinäisiä *salaisuuksia*
lukkarin Dorotean kanssa',------ja Juhani kumartui ottamaan rasiaa.
Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä ja sieppasi rasian.
»Mitä tässä on?» kysyi hän.
»No, eihän siinä mitään ole», sanoi Juhani. »Mitäpä siinä voisi olla?--
Se on *minun*, antakaa se minulle.»
Mutta Swartin emäntä oli utelias. Hän aukaisi rasian kannen ja näki
sormuksen ja hiuskiemuran:
»Mitä ihmeitä,--kultasormus! Mitä *sinä* sormuksella teet, pökkö?
Kelle se on aijottu?»
»Hä, lukkarin Dorotealle.»
»Keltä se on», kysyi eukko taas. »Sano heti!»
»Koska te nyt niin välttämättä tahdotte sen tietää, niin se on
Fritsiltä», sanoi Juhani.
Tuskin oli Juhani saanut nuo sanat suustaan ennenkun hän sai aimo
korvapuustin.
»Siinä on sinulle vaivoistasi!» sanoi emäntä, ja kohta sai Juhani vielä
kelpo läimäyksen toisellekin korvalle, ja kun hän koetti paeta hirmuista
emäntää, sai hän lisäksi aika potkun.
Swartin emäntä meni raivostuneena mutisten tupaan.
»Mokoma pojan-kollo ja tuommoinen köyhä tytön-luuska! Kyllä minä teille
annan kultasormuksia, minä!»
Ja hän riehui ja hyppi ympäri taloa koko illan, motkotellen ja punaisena
kuin kalkkunakukko, torui ja komenteli piikoja ja renkejä. Luudat ja
pytyt saivat tanssia niin, että viimemainittujen vanteet lensivät
sälisten ympäri, ja alinomaa hän kotkotteli itsekseen:
»Mokoma pojan-kollo ja köyhä tytön-luuska. Kyllä minä teille annan
kultasormuksia, annan kun annankin! Ja Juhani, se petturi, joka saa
talosta palkkaa, hänet minä ajan pois talosta.--Se heittiö! Kyllä
minä hänet opetan kultasormuksia kanniskelemaan!»
Ja emäntä torui ja rähisi niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt
oli hätänä.
* * * * *
Samana iltana tuli myöskin lukkari kotia. Hän oli yleensä hilpeä mies,
mutta tänä iltana hän oli äkäinen ja pahalla päällä; vain hänen
ruokahalunsa oli, luojan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut
syödäkseen, tuli hän hieman paremmalle tuulelle.
»Onko isälle tapahtunut jotain ikävää?» kysyi Dorotea.
»Eipä juuri, tyttöseni.--Mutta muista, mitä minä usein olen sanonut:
maailma on paha ja ihmiset ovat pahoja, ja vieläpä eläimetkin ovat
pahoja, mutta pahimpia kaikista ovat talonpojat ja hevoset. Älä usko
ainoaankaan hevoseen tahi talonpoikaan, niin ei sinun tarvitse
jälestäpäin katua! Eivätkä talonpoikain pojat ole isiänsä paremmat;
huonot ominaisuudet näet menevät perintönä isältä pojalle. Tottele minun
neuvoani, rakas lapseni, niin sinun käy hyvin maailmassa!--Ja nyt
tahdon mennä levolle. Hyvää yötä!»
Seuraavana päivänä--se oli torstai--saivat koulupojat aika lailla
selkäänsä; lukkarin kiukku ei ollut vielä hälvennyt. Mutta vähitellen se
hälveni, ja jo seuraavana sunnuntaina lukkari oli sama suopea ja hilpeä
mies kuin ennenkin.
Oli sunnuntai. Aamusta varhain myöhäiseen iltaan sai Dorotea olla kaiket
päivät touhussa, sillä äitinsä kuoltua sai hän yksin hoitaa emännyyttä
ja vielä lisäksi pitää huolta molemmista pikkusiskoistaan. Ja hän oli
kelpo emäntä. Ahkera ja tunnollinen hän oli, ei kukaan nähnyt hänen
hätiköivän; kaikki näytti sujuvan itsestään, ja kun hän pääsi vapaaksi
askareistaan pariksi tunniksi, istuutui hän ompeluksineen akkunan
ääreen. Näin seurasi päivä päivää, ja aina oli hän iloinen ja leikkisä
eikä antanut kenenkään huomata, että työ oli raskasta.
Mutta tänään oli toisin. Tänään tuntui hänestä työ suunnattoman
raskaalta.
Hänen viehkeillä kasvoillaan kuvastui hiljainen suru ja syvä kaipuu, ja
pukiessaan vaatteita pikkusiskojensa ylle hän huokasi raskaasti ja
katseli miettiväisenä kauas,--hyvin kauas ... hänen ajatuksensa
näyttivät harhailevan loitolla, outoja seutuja. Ja kun hän palmikoitsi
tyttöjen hiuksia, valuivat kyyneleet hänen muutoin niin iloisista
silmistään ja putosivat lasten hiuksiin.
Hänen isänsä tuli huoneeseen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä hän
oli menossa herra pastorin luokse.
»Hyvää huomenta! No, lapseni, mitenkäs te jaksatte?» kyseli hän
taputellen tyttösiä poskille.
Pikku Triinan, jonka hiukset jo oli palmikoitu, hän nosti polvelleen
istumaan ja suuteli hänen tölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat
punaisiksi karkean parransängen kosketuksesta. Ja pikku Miinaa, jonka
hiuksia paraikaa palmikoitiin, hän löi hiljaa olkapäälle, ja kun
tyttönen kääntyi häneen päin, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli
kuin monen, monen penikulman päässä. Joka nyt olisi nähnyt lukkarin, ei
suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan
näköinen.
Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä perheenisä, joka
eli sovussa koko maailman kanssa. Hänellä oli vain yksi heikkous: hän ei
voinut olla puhumatta yläsaksaa[1].
[1] Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa alasaksan
murretta; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli.--Suom. muist.
Tällainen pieni heikkous on se vaaka, millä maailma meitä punnitsee, se
paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta tämä heikkous pysyy
meissä vain niin kauan kun olemme levolliset, sillä kun rupee oikein
kireälle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi lukkarinkin
yläsaksalle. Kun hänen piti puhua oikein sydämensä pohjasta, ei puhe
luistanut yläsaksaksi, vaan muuttui kohta alasaksaksi.
Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet tämän
poskilla, hypähti hän tuolilta ja kysyi:
»Mikä sinua vaivaa, Dorotea? Miksi sinä itket? Sano minulle! Meillä
kummallakinhan on tukea vain toinen toisestamme!»
Ja Dorotea painoi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa ja kyyneleet
vuotivat hänen silmistään, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan.
Ei hän itsekään oikein tiennyt, mikä häntä vaivasi; hänestä vain tuntui
kuin olisi hän ollut vieraassa maassa ja kaivannut lapsuuden-leikkiensä
taloa ja puutarhaa.
Mutta äkkiä selveni isälle, mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään
kalvoi. Lukkari laski kätensä hänen kaulallensa, taputti häntä poskelle
ja kuiskaili hänelle lohduttavia sanoja.
»Rakas lapseni», sanoi hän, »rauhoitu nyt vaan! Jumala elää eikä hylkää
sinua! Pidä se mielessäsi, niin kaikki lopulta kääntyy hyväksi. Minä
rukoilen Jumalaa sinun puolestasi.»
Niin hän lohdutti rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi mennä
kirkkoon soittamaan.
Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän ollut koskaan
kiivennyt ylös kellotapuliin sen koommin kun hän kiipesi sinne
soittamaan rakkaalle vaimolleen, joka lepäsi paarilla. Raskain sydämin
hän riisui sunnuntainutun yltään ja pani ison kellon heilumaan.
Ja kauas yli kylän, yli vainioiden ja aitausten aina naapurikyliin
saakka kaikui kellon ääni puhtaan, kirkkaan ilman kuljettamana, kantaen
hurskasta kiitosta: maan ylistyslaulua Jumalalle korkeuksissa.
Ja auringonvalo säteili korkeudesta alas, lämmittäen vanhoja hautoja,
joissa esi-isät aikojen kuluessa olivat saaneet viimeisen rauhallisen
leposijansa.