Kun Swart ja Witt tulivat raatihuoneesta seisoi Kalle Vepupp
postivaunuineen vielä majatalon edustalla. He nousivat vaunuun, jossa
musikantit jo istuivat, eikä kulunut kauaa, ennenkuin riitaveljien
välillä oli syntynyt vilkas keskustelu ikäänkuin he olisivat olleet
vanhoja tuttavia ja ystäviä.
Ukko Swartin viha ei tosin vielä ollut haihtunut; hän loi vihaisia
silmäniskuja rummunlyöjään ja bassonpäristäjään ja näytti niin
verenhimoiselta kuin olisi tahtonut lyödä heidät hengiltä.
Mutta silloin otti klanetinsoittaja pienen pullon, jossa oli
kuminaviinaa--hän sanoi sitä taskukellokseen--ja pani sen kiertämään
miehestä mieheen.
»'Pikkuinen'--aamutuimaan?»
»Terve!»
»Kiitos!»
Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esille toinen, isompi
taskukello, oikea 'nauris', joka sisälsi karvasta sekin.
»Suvaitkaa maistaa!»
»Terve!»
»Ai, ai, kun teki hyvää!»
»Se on parasta lääkettä sydämelle ja sapelle», sanoi ukko Witt. »No,
naapuri, ryyppää nyt sinäkin!» jatkoi hän ja ojensi pullon Swartille.
Swart oli epätietoinen. Hän ei mielellään halunnut olla noiden
junkkarien kestittävänä,--mutta lopulta hänkin sentään tarttui kelloon
ja sanoi:
»No, jos te nyt välttämättä tahdotte pakottaa minua, niin en minäkään
vastaan pane, mutta korvaukseksi pyydän, että tekin puolestanne teette
hyvin ja...»
»Tietysti, se kuuluu asiaan!» sanoi pasuunantoitottaja.
»Frits, poikani, annappas se kori sieltä tänne! Ei sitä, vaan se *iso*,
sinä tomppeli!»
Swart sai korin eteensä ja veti siitä esille pullon niin kookkaan, että
jos musikantilla oli ollut taskukello, niin oli tätä ehdottomasti
sanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon
sitten viuluniekalle, tämä antoi sen klanetin soittajalle, tämä
torventoitottajalle, ja niin kulki nyt tornikello miehestä mieheen.
»Niin», sanoi Swart, »se on puhtainta jyväviinaa--Hokmannin rohtoa--
oikeata Hokmannin rohtoa--puhtainta jyväviinaa!»
Ja »Hokmanni» se myös teki vaikutuksensa.
Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Tien kummallakin puolen kasvoi mataloita kuusia, vaunun alla poltti
hiekka ja sen päällä poltti aurinko. Matkamiehemme puhkivat, läähättivät
ja hikoilivat ankarasti. Äkkiä alkoi ukko Swart laulaa. Hän lauloi
ainoata laulua minkä osasi:
»Oi terve, kuuhut kalpee!»
Ja vaikka aurinko paistaa hellitti täydeltä terältä, rupesi koko seurue
laulamaan:
»Oi terve, kuuhut kalpee!»
Ja ylistellen ihanaa kuutamoa saapuivat he Fürstenbergiin.
Täällä annettiin hevosille apetta, ja hevosten syödessä ja levätessä
jatkoivat matkaseurueen jäsenet pitoja vaunussa ja tulivat kaikki
veljiksi ja helliksi ystäviksi. Siellä kaulailivat toisiaan »veli Witt»
ja »veli viuluniekka» sekä »veli Swart» ja »veli basso.» Eikä taivaassa
voi vallita parempi sopu kuin silloin Kalle Vepuppin postivaunussa.
Niin saapuivat he lopulta Preussin rajalle. Silloin alkoivat ukko Wittin
hampaat kalista ja sääret tutista, ja tuskissaan tarttui hän Swartin
käsivarteen.
»No, naapuri Witt, mitäs pelkäät? Eiväthän ne nyt sentään syö sinua!»
»Mutta rahat, rahat», voihki ukko Witt, »jos he saavat ne käsiinsä, niin
olemme me hukassa. Preussiin ei saa viedä rahaa,--ja kaiken lisäksi ne
vielä punnitsevat meidät.»
»Mitä sinä puhut? Punnitsevat?--Mutta onpas se sitten ihan kirottu
kansa!» Swart tarkasteli »ruumiikasta» personaansa: »Tullaavatko ne
meidät pala palalta?»
»Tullaavat, naapuri,--nauloittain!»
»Ne eivät mahda olla oikein viisaita», sanoi Swart ja he alkoivat oitis
piiloittaa rahojaan,--minä puhun tässä vain talonpojista, sillä
musikanteista ei ainoakaan liikahtanut; jo heidän silmistään näki, että
heillä rahoihin nähden oli aivan kirkas omatunto.
Nyt tultiin tullihuoneen luo.
Viheriään virkanuttuun puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunun
luo.
»Hyvää päivää!» sanoi hän kohteliaasti, »onko tullattavaa?»
»On, herra tulli», vastasi Swart, »242 naulaa. Voin nimittäin ilmoittaa
teille, että äskettäin viedessäni villoja juutalais-Josefylle
Stavenhageniin tulin punnituksi yksin tein.»
Mies nauroi hänelle vasten naamaa ja sanoi:
»Hyvä ystävä, en tarkoita sitä. Mutta eikö teillä ole tullattavia
tavaroita?»
»Ei muuta kuin minä ja tuo ainoa lapseni tuossa», sanoi Swart Fritsiä
osottaen.
»Mitä noissa koreissa on? Avatkaa ne!»
Korit otettiin esille ja niiden sisältöä ruvettiin tutkimaan. Ja kelpo
herkkuja nyt tuli näkyviin: kahdeksankymmentä kananmunaa, kaksi kinkkua,
läskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, pytyllinen herneitä, voita,
vehnäleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden
luetteleminen tässä kävisi liian pitkäksi.
»Mutta hyvät ihmiset», kysyi mies, »mihinkä te tarvitsette kaiken
tämän?»
»Mihinkäkö?» sanoi Swart. »Se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme.»
Mutta tähän selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin
pitävän hänen kustannuksellaan pilaa, ja vasta kun hänelle juurta
jaksain oli selitetty matkan suunta ja tarkoitus, tyytyi hän ja sanoi:
»No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!»
»Herra Tulli», sanoi Swart, »mitä olemme teille velkaa?»
»Ette mitään, minä olen vain tehnyt velvollisuuteni.»
Nyt Swart vuorostaan nauroi tullipalvelijaa vasten naamaa.
»Tässä näyttää olevan laita aivan toisin kuin oikeuden edessä», sanoi
hän. »Tuomarikin on mies, joka tekee ainoastaan velvollisuutensa;
ottakoon tästä sitten selon kuka saa. No, hyvästi vain, herra!»
»Olipa tämä kummallista», sanoi Swart Wittille, kun he jälleen olivat
istuutuneet vaunuun, »mies näkee koko tämän vaivan, ja sitten sanoo: ei
se maksa mitään.--Voitko sinä käsittää tätä?»
»En.--Mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se, joka
tekee minkä voi, ei voi tehdä enempää kuin hän tekee.»
* * * * *
»Vai tämä se nyt on Preussi!» sanoi Swart katsellen ympärillensä. »Sehän
on vain pelkkää hietaa! Taitaa olla suuri maa?»
»Onpa kylläkin», sanoi joku musikanteista, »sitä ulottuu hyvin kauas, ja
sen rajamaa on Sachsen.»
»Wo schöne Mädchens auf die Bäume wachsen!»[1] sanoi Kalle, kohentaen
korkeata kaulustaan.
[1] Missä kauniita tyttöjä kasvaa puissa.
»No, ja mihinkä me sitten tulemme?» kysyi ukko Witt.
»Itävaltaan», vastasi musikantti, »jossa myös on kauniita tyttöjä.»
»Ja sitten», kysyi Swart, »mihin sitten?»
»No, sitten te voitte tulla moneenkin paikkaan. Jos ajatte vasemmalle,
niin tulette Unkariin ja Slovakiaan.»
»Niin sinnekö, missä tekevät niitä mainioita rotanloukkuja?»
»Aivan niin!--Niin, ja sitten tulette Turkinmaalle.»
»Ei, sinne minä en tahdo tulla», sanoi ukko Swart. »Turkkilaiset ovat
hirveätä kansaa.»
»Nehän syövät omia lapsiaankin», sanoi Witt. »Täytyykö meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?»
Ja ukko Witt katsahti Kalleen ikäänkuin peläten, että joku turkkilainen
jo oli tarttunut poikaan ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
»No, no, naapuri», sanoi Swart, »sinäpä nyt olet aika hätähousu! Ensin
sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista.
Eivät ne tee sinulle mitään pahaa. Sinä uskallat kehua olleesi sotamies
ja kuitenkin pelkäät kaikkea!--Miten se on ymmärrettävissä?»
»Sotamies minä olenkin ollut, lempo soikoon! Vuonna kahdeksantoistasataa
neljätoista alkoi sota. Minä kuuluin majuri von Vossin komennuskuntaan,
ja kun hän komensi: 'Katsokaa vasemmalle!' niin meidän täytyi katsoa
vasemmalle--ei oikealle. En minä nyt enää oikein muista, kuinka se oli
--'jalat ulospäin!'--no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä
ja tulimme sinne kello 9 aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti
edellä ja tervehti miekallaan laskien sen kärjen alas, ja Friedrich
Franz, joka silloin oli meidän herttuamme, seisoi ja nauroi, kun me
marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa.»
»Mutta miksi hän oikeastaan nauroi», kysyi Swart. »Mitä syytä hänellä
oli nauraa?»
»Mitäkö syytä? Kukas häntä voi kieltääkään nauramasta? Olihan hän
herttua ja sai siis nauraa, kun häntä halutti nauraa!»
»No, ja täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?» kysyi Swart.
»Ei, kiitos vain! Niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt.--
Vai sotaan!--Ei, seuraavana päivänä me läksimme ja saimme
kaksinkertaiset ruoka-annokset palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin
marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla niin, että veri juoksi
virtoina katuojissa, ja me emme antaneet emmekä saaneet armoa.
Schweriniläiset kiittivät Jumalaa, kun me seuraavana päivänä marssimme
pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenbergiin, kolme penikulmaa
yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat kapteeni ja majuri. Kun me nyt
marssimme kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni:
'Juhani', hän sanoi, 'tässä me ehkä käsitämme onnemme, jos menettelemme
viisaasti.'--Ja kumppanit pataljoonassa sanoivat minulle: 'Sinä olet
viisain meistä kaikista ja voit parhaiten puhua meidän puolestamme. Sinä
ja Kalle Haut saatte mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle.'--No,
sanottu ja tehty. Me menimme majurin asunnolle ja koputimme ovelle. Hän
tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisälle ja antoi meille kättä.
'Päivää, Kalle! Päivää, Juhani!' hän sanoi. 'Mitäs te tahdotte, pojat?
Puhukaa suunne puhtaaksi vain!'--'No', sanoi minä, 'me tahdoimme nyt
vain tulla tervehtimään herra majuria.'--'Sepä kauniisti teiltä',
sanoi hän ja nauroi, 'se huvittaa minua.'»
»Miksi hän nauroi?» kysyi Swart.
»Miksi hän nauroi», sanoi Witt. »Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin
paljon kuin häntä vain halutti? Olihan hän meidän päällikkömme; kukas
häntä voi kieltää nauramasta?--No, kun hän oli nauranut tarpeekseen,
kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista.»
»'Ei vähääkään', sanoin minä. 'Kiitoksia paljon, herra majuri, kyllä
kaikki on hyvin ja kunnossa.' 'Mutta', sanoin minä, ja Kalle Haut
tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vain tulleet kysymään, ettekö te,
herra majuri, sallisi meidän vähän ryöstää täällä?'
--'*Mitä* te tahdotte', kysyi hän ja näytti siltä kuin ei olisi uskonut
omia korviaan.
'Ryöstää vähän, jos te vain sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen
nauravan itsensä kuoliaaksi.--'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te
ryöstää omaa isänmaatanne, kolmen penikulman päässä Schwerinistä?'--
'Tahdomme', sanoin minä, 'jollei teillä herra majuri ole mitään vastaan
ja annatte meidän noudattaa omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme
yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä.'
Nyt nauroi hän niin, että retkahti istumaan nojatuoliin ja sanoi
lopuksi: 'Menkää nyt kortteeriinne! Ja jos vielä kerran puhutte
tämmöisiä tyhmyyksiä, niin käy teille hullusti!' Me menimme. Mutta
meidän kapteenimme oli saanut vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän
oli peijakkaan kiukkuinen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi,
että me olimme tehneet pahan rikoksen. Ja hän heitätti meidät putkaan,
jossa me istuimme siihen saakka kun äksiisi oli ohitse. Silloin
lähetettiin meidät kotiin takaisin,--ja sen minä sanon sinulle,
naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa olleensa
sotamies, ja sotamies toden teolla!»
»No, ranskalaisia sinä kai et saanut nähdä», kysyi Swart.
»Sainpa vainkin», vastasi Witt, »niitä oli joka talossa koko joukko
majoitettuina. Niillä hirviöillä on aivan oma luontonsa. Jos niitä
kohtelee hyvin, niin ei löydy parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin ne
sanovat 'servitöör'[1] ja 'silvuplee'[2]. Mutta jos he rupeavat sanomaan
'lesmatrankii'[3], niin mene silloin vain pois tieltä; muussa
tapauksessa voit saada hyvästi selkääsi.»
[1] _Serviteur!_ = palvelijanne!
[2] _S'il vous plait!_ = olkaa hyvä!
[3] _Laisse-moi tranquille!_ = jätä minut rauhaan!
»Mitäs se sana merkitsee?» kysyi Kalle.
»No, se merkitsee osapuilleen: 'mitäs sinä oikein meinaat, senkin sika?
Mene kohta hiiteen, muuten lempo sinut korjaa!'»
»Jos te niin mielellänne haluatte nähdä ranskalaisia», sanoi
pasunanpuhaltaja, niin saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä on
ihmisiä kaikilta maailman kulmilta, Itävallasta, Englannista,
Ranskasta, Espanjasta, Amerikasta, ja onpa siellä nykyään myös itse
Portukalin kuningas.»
»Portukalin kuningas», sanoi Swart, »no ei nyt kiitetä! Vai niin, vai
asuu hänkin Berlinissä! Sen miehen minä tahtoisin mielelläni nähdä,
muista se, Frits!--Berlini on kai suuri kaupunki?»
»On kyllä», vastasi soittaja, »siellä asuu peloittavan paljon ihmisiä.»
»Ja siellä saa vapaasti käydä katselemassa kaikkea?»
»Saa kyllä. Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburgin-portti,
vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten siellä on uusi museo, mutta
sinne te saatte mennä vain jos teillä on puhdas paidanrinnusta ja
siistit vaatteet yllänne. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkea
käymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se
maksaakin rahaa.»
»No, sen puolesta ei tule hätää», sanoi Swart. »Mutta toisin on meidän
vaatteidemme laita. Kalle tosin saattaa esiintyä missä tahansa, minun
tyhmä poikani käy myös laatuun, eikä minun omasta puolestanikaan
tarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi, enkös minä käskenyt sinua
ottamaan samettiset manshesterhoususi mukaan, ja kuitenkin piti sinun
ottaa vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy
hävetä sinua; näin sinä et voi tulla museoon.»
»Niin», sanoi ukko Witt surkealla äänellä, katsellen paikattuja
housujaan, »minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin
suinkin mahdollista, mutta minkäsläiset niiden housujen oikeastaan
pitäisi olla? Pitkiä housuja en voi käyttää kotona, ja kaapissa riippuu
ainakin puoli tusinaa lyhyitä.»
»Minä ehkä voin pelastaa teidät tästä housupulasta», sanoi viuluniekka.
»Minulla on aivan uudet housut, ne ovat aivan uusinta muotia, ne ovat
kummilastaiset ja oikein erinomaiset. Milloin ne ovat pitkät, milloin
lyhyet, aina kuinka tarve vaatii. Minäpäs näytän niitä teille.
Katsokaas nyt! No nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Kun te nyt
kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne saappaan pohjan alle, niin ne
venyvät pitkiksi housuiksi; eikä kukaan voi arvata, kuinka muutos on
tapahtunut.»
»No, kaikkea ne keksivätkin», sanoi Swart, »ihanhan tämä on kuin
silmänkääntäjätemppu!»
»Isä kulta», sanoi Kalle hiljaa, »ostakaa ne min...»
»Poika», sanoi ukko Witt, »oletpas sinä tyytymätön! Sinulla on kauniit
keltaiset housut ja ihka uusi takki, ja kuitenkin sinä aina vain pyydät
uutta ja uutta. Ei, kyllä sinun vanha isäsi myös tarvitsee jotain
yllensä.»
Seuraavaan majataloon saavuttuaan poikkesivat he sisälle housuja
koettamaan. Ne sopivat suurenmoisesti, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei
voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, ja hän kiitteli
Wittiä ja sanoi:
»Kuinka mainion hyvin ne istuvat! No, näytäs nyt minulle, kuinka ne
tulevat lyhyiksi!»
»Luuletkos, etten osaa sitä tehdä», sanoi Witt, avaten jalkahihnat: »Kas
näin!»
»No, tees ne taas pitkiksi!»
»Voin minä sinulle senkin tehdä!»
He seisoivat kaikki ukko Wittin ympärillä voimatta tarpeekseen ihailla
housuja.
»Niin, veli Swart», sanoi pasuunan puhaltaja, »näiden housujen laita on
sama kuin minun torvenikin: milloin se on pitkä, milloin lyhyt.»
»Ja näissä sinä voit esiintyä missä tahansa», sanoi Swart. »Tässä
kaupassa sinä et tullut petetyksi; soisinpa, että housut olisivat
minun.»
Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta silläaikaa kun he matkustavat,
lähdemme me katsomaan mitä kotona on tapahtunut.