Kuulustelu alkoi.
»Mestari Pikilanka! Te seisotte nyt esivallan edessä. Sanokaa minulle,
minkä vuoksi olette vanginnut nämä miehet!»
»Kyllä», sanoi Pikilanka, »nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me,
minä ja vaimoni ja lapset ja söimme perunoita ja paistettuja sillejä.
Olimme pistäneet jo monta perunaa poskeemme, kun vaimoni sanoi: 'Piki',
hän sanoi, 'meidän perunamme ovat pilaantuneet, parasta kun annamme ne
sioille.' Silloin minä sanoin: 'Karolina', minä sanoin, 'onhan meillä
vielä jälellä niitä perunoita, joita saimme veljeltäsi!' Hänen veljensä,
herra pormestari tietäköön, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka
ennen asui Penzlinissä, mutta muutti sieltä Neu-Brandenburgiin ja nai
herra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän
vuotta. Ei--malttakaas--kahdeksan vuotta! Ei, kyllä siitä sentään on
vain seitsemän vuotta....»
»Mitä lörpötystä», keskeytti pormestari, »mitä se kuuluu tähän asiaan?
Teidän tulee sanoa minulle, miten tappelussa kävi, ja kuinka te
uskalsitte siihen sekaantua, vaikk'ei se kuulu teidän ammattiinne.»
»Niin, kunpa minä sen vain tietäisin, herra pormestari! Nuo vieraat
miehet vangittiin, ja minä seurasin mukana. Te saatte hirttää minut
lähimpään naulaan, jos luulette minun sekaantuvan poliisin asioihin.»
»No, mestari Peltinen», sanoi pormestari, »mitä te tiedätte tästä
asiasta?»
»Palvelukseksenne, herra pormestari, minä tiedän asian tarkalleen.
Nähkääs, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla
tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: 'Peltinen',
hän sanoi, 'minä luulen että jotain tapahtuu kadulla.' Minusta tuntui,
että kadulla pidettiin iloisen ilkeätä elämää. No, minä lensin ylös
sängystäni ja menin katsomaan ulos akkunasta, aivan niinkuin te teitte
herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalla, ja nyt minä
näin koko kapinan.»
»No hyvä», sanoi pormestari, »mitä te sitten näitte? Puhukaa joutuin
mitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan!»
»Mitä minä näin?--Minä näin koko salaliiton, koko vallankumouksen!»
»No, tunsitteko ketään henkilöistä?»
»Henkilöistä?--Henkilöistä?--En, niistä minä en tuntenut ketään.
Vaimoni vain sanoi minulle, että hän tunsi matami Flickin alushameen
suuresta reijästä, jonka tämä oli siihen viime vuonna silitysraudalla
polttanut.»
»Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämä henkilöt ja siten
sekaantuneeksi poliisin asioihin?» kysyi pormestari.
»Herra varjelkoon minua!» sanoi mestari Peltinen, »kuinka minä
uskaltaisin tehdä mitään sellaista! Minä en tiedä mitään poliisista enkä
vangitsemisesta, sillä poliisin asioihin sekaantuminen ei tuota mitään
siunausta.»
»No, mestari Höylänen, astukaa esiin», sanoi pormestari. »Mitä te
tiedätte tästä asiasta?»
»Minä, herra pormestari, minä tulin juuri kävellen pitkin katua kun
heidät piti vangittaman, muuta en minä tiedä, sillä minä olen tyhmä
tällaisissa asioissa. Minä luulen kuitenkin, että Krumm vangitsi
heidät.»
»Krumm tulee tänne pöydän luo», sanoi pormestari rypistäen otsaansa ja
tirkistäen ukkoa tiukasti lornjettinsa läpitse. »Mistä syystä on Krumm
vanginnut nämä miehet? Tekikö Krumm sen omalla virkavastuullaan, vai
nimenomaisesta käskystä?»
»Minä en tiedä mitään, ja minä tiedän paljon», sanoi Krumm. »Minä kysyn
vain, olenko minä esivalta, vai enkö? Luulenpa, ett'ei kenelläkään
täällä ole oikeutta käskeä minua, paitsi teillä, herra pormestari. Minä
kaitsen härkiäni ja lehmiäni, ja mitä poliisiin tulee, niin ei teidän
tarvitse sanoa muuta kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis
palvelemaan teitä ilman pienintäkään viivytystä tahi epäilystä.»
»Hyvä, Krumm!» sanoi pormestari armollisesti hymyillen. »Minua
ilahuttaa, että Krumm on lainkuuliainen ja että hänellä on isänmaallinen
mieli!»
»Kuten jo sanoin Teille, herra pormestari, minulle on kaikki
samantekevää», sanoi Krumm. »Meidän suuriherttuamme ja herra pormestari
ovat minulle paljon rakkaammat kuin pappi ja lukkari.»
»Herra sihteeri», sanoi pormestari, »kirjoittakaa: Sen johdosta, että
karjapaimen Krummille käy virkansa jo liian vaivaloiseksi, ei hänen enää
tarvitse paimentaa härkiä, mullikoita ja lehmiä, vaan kaitsee hän
tästäpuolin vain hiehoja, vasikoita ja vuodenvanhoja varsoja, sekä
suositetaan häntä korkeamman valtionviran saamiseen.--Nyt saa hän
mennä, hyvä Krumm, hänellä on minun suosioni.--Kaupunginpalvelija
Glandt, kuka kapinoitsijoista huusi ja räyhäsi pahimmin?»
»Sen minä sanon, herra pormestari,» sanoi Glandt, »musikanteista oli se
tuo tuossa, ja talonpojista tuo tuossa», ja hän viittasi rummunlyöjää ja
ukko Swartia astumaan lähemmäs.
»Mikä oli hänellä tarkoituksena häiritessään tämän kaupungin rauhaa ja
nostaessaan sen kapinaan», kysyi pormestari ukko Swartilta.
»Tarkoituksenako», sanoi ukko Swart.--»Ja kapinaanko?--Kas, tämäpä
vasta on jotakin! Pidättekö te sitä kapinana, että rauhallinen ihminen,
joka on vähän lihavanlainen, sattuu liukahtamaan istuinlaudalta ja
putoamaan turkkilaiseen rumpuun?»
»*Täydellisenä* kapinana sitä en tahdo pitää», sanoi pormestari, »mutta
_conat_'iksi[1] sitä mielestäni ainakin on kutsuttava.»
[1] Kapinan hanke, vehkeileminen.
»Sitä vastaan minulla ei ole mitään», sanoi Swart, »sanokaa te sitä
sillä tai jollain muulla nimellä. Minun omatuntoni on puhdas ja
rauhallinen, ja piru minut periköön, jollei kaikki mitä sanon, ole
silkkaa totuutta. Mutta minä vannon, etten halua olla kapinan kanssa
missään tekemisissä.--Onko tämä nyt enää laitaa? Ensin minun täytyi
tapella tuon roistojoukon kanssa, ja sitten te tahtoisitte minun vielä
rupeamaan kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!»
»Kuinka hän tuli rumpuun?» kysyi pormestari.
»Hän istui siihen ilkeyksissään!» sanoi musikantti.
»Eipähän, sinä koira, vaan tapaturmaisesti. Saan sanoa teille, herra
pormestari, että kun nousin vaunuun, rupesi päätäni huimaamaan, minä
rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin siten rumpuun.
»Tätä voisi kutsua nimellä _casus_»[1], sanoi pormestari, »ehkäpä myös
nimellä _lapsus_[2].»
[1] Kompastus, tapaturma.
[2] Vierähdys, erehdys.
»En minä kaasussa ollut», sanoi Swart, »sillä minä en ollut maistellut
väkeviä; eikä tämä minun mielestäni ollut myöskään lapsellisuus.»
»Ystäväni, minä sanoin _lapsus_», huomautti pormestari.
»No se on toinen asia, ja minä en sitä ymmärrä, mutta sen minä sanon,
että tuo mies tuossa on käyttäytynyt minua kohtaan kuin tyhmä, kuriton
kakara. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minut
ylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi naapuriani Wittiä niin,
että tämä lensi istumaan bassoviuluun ja satutti itsensä pahasti.»
»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tuommoisella takaruumiilla--
suvaitkaa katsoa tänne vähän--istui hän minun rumpuuni ja tärveli
hyvän soittokoneeni pahanpäiväiseksi!»
»_Restitutio in integrum_[1] voisi tosin tässä tapauksessa olla
mahdollinen», sanoi pormestari, »mutta minusta näyttää kuitenkin,
että...»
[1] Entiselleen palauttaminen, korjaaminen.
»Ooh!» keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä. »Minä kunnioitan
suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vain kysyä teiltä,
oletteko koskaan istunut harareisin bassoviulussa? Minun täytyy
lääkärillä tutkituttaa vammojani, ja sitä varten vaadin minä 40 taaleria
kipurahoja.»
»Ja minä, herra pormestari», sanoi musikantti, »vaadin 50 taaleria
korvausta siitä, että hän on istunut bassoviuluni rikki.»
»Sinä sakramenskattu!» ajatteli ukko Swart. »Saatpa hikoilla ennenkuin
saat penniäkään!»--Ääneen hän sanoi:
»Minä olen myös pahoinpidelty, herra pormestari, ja kohtuullista on,
että tuo rumpali-roikale maksaa minulle 50 taaleria ja hankkii minulle
uudet housunkannattimet.»
»Hm! hm!» sanoi pormestari arvokkaasti. »Istukaa!»--Herra sihteeri,
kirjoittakaa: Huomioonottaen, että tänä päivänä aikaisin aamulla on
kaupungin rauhaa häiritty ja julkista uppiniskaisuutta kuin myös
kapinallisuutta osoitettu, julistaa oikeus: Läsnäolevat molemmat
talonpojat ja pääkapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä
tuomitaan rumpunahan rikki-istumisesta ja bassoviulun osittaisesta
pahoinpitelystä tällä paikalla maksamaan musikanteille 50 taaleria
vahingonkorvausta.»
»Mitä», huusi Swart, »tämäpä on kummallista!»
»Kaupunginpalvelija Glandt», huusi pormestari, »tee velvollisuutesi! Jos
tämä vangittu lurjus vielä kerrankin keskeyttää minut tuomion
julistamisessa ja uudelleen osoittaa uppiniskaisuutta, niin vie hänet
sinne, mihin ei aurinko paista eikä kuu kumota ja missä vain sammakot ja
sisiliskot ovat hänen seuranaan.--Herra sihteeri, kirjoittakaa: Sen
johdosta, että läsnäolevat _musici_ ovat pahoin rääkänneet talonpoika
Swartin ruumiin takaosia, saattaneet hänet housunkannattimien
puutteeseen ja loukanneet häntä iskuin ja lyönnein; katsoen myös siihen,
että he, ratsastuttamalla talonpoika Wittiä bassoviulussa ovat
halaisseet hänet melkein kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen
syypäiksi, tuomitaan mainitut _musici_ maksamaan korvausta kaikkiaan 50
taaleria--se on, jos heillä on varoja.--Mutta koska on tiettyä ja
tunnettua, että musikanteilla yleensä ei ole rahaa, joten kaikki saatava
heiltä siis on vain näennäistä, niin on tämä tuomiokin langetettu vain
_pro forma_[1]. Oikeus tuomitsee senvuoksi asialliset yhdessä
suorittamaan kulut, vahingot ja kipurahat. Talonpojat maksavat siis: 50
taaleria kipurahoja, 50 taaleria vahingonkorvausta soittokoneista sekä
oikeuskuluja 14 taaleria ja 17 1/2 groshenia.--Minä luulen kuitenkin,
herra sihteeri, että me tässä tapauksessa vielä tuomitsemme
kaupunginpalvelija Glandtin saamaan korvausta ylimääräisestä
vaivannäöstä 5 taaleria. _Summa summarum_[2] suorittavat läsnäolevat
kapinalliset talonpojat 119 taaleria ja 17 1/2 groshenia, ja julistetaan
oikeuden istunto täten päättyneeksi.»
[1] Muodon vuoksi.
[2] Kaiken kaikkiaan.
»Mekö molemmat?» sanoi ukko Swart. »Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa
yli 100 taaleria?--Tämäpä on kaunis juttu!»
»Mitä, uskaltaako hän vastustaa tuomiota?» sanoi pormestari.
»Herra pormestari», sanoi musikantti, »tottakai me saamme 50 taaleria?»
»Suu kiinni! Vai tahdotteko joutua putkaan?» sanoi pormestari.
»Vahingonkorvaus ja kipurahat kuittaavat toinen toisensa. Te musikantit
menette nyt tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kun ovat
maksaneet!»
»Mitä lempoja!» huudahti Swart. »Luuletteko meitä niin tyhmiksi, että
suostumme maksamaan omia kipurahojamme?»
»Rahat pannaan talletukselle», sanoi pormestari.
Mutta nyt oli ukko Swart tulla mielettömäksi.
»Talletukselle, tietysti talletukselle, joka tulee kestämään maailman
loppuun saakka!»
»Ystäväni», sanoi pormestari arvokkaasti hymyillen, »kaikkihan tässä
maailmassa on epätietoista--mutta siihen saakka kestää talletus,
kunnes musikantit maksavat.»
»Tämä on pahempi juttu kuin oikea prosessi», sanoi Swart tuupaten Wittiä
kylkeen.
»Mutta, herra pormestari», sanoi Witt, »minä pyytäisin vain kysyä,
emmekö me olleet oikeassa?»
»Kyllä *oikeus* on teidän puolellanne», sanoi pormestari, »mutta
kuitenkin on teidän asianne niin peräti heikko, että teidän täytyy
maksaa.»
»Naapuri», sanoi Witt, »tässä maailmassa on nyt kerta kaikkiaan niin,
eikä sitä voida auttaa, että se, joka on voittanut prosessin, saa
maksaa, ja maksaa kelpolailla. Hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat!--
kaikki on kuin olla pitää.»
He avasivat kukkaronsa ja maksoivat. Swart kiroili ja Witt lohdutti
itseään sillä, että he olivat olleet oikeassa. Kun he olivat maksaneet,
sanoi pormestari:
»Kas niin, tämä riittää täksi päiväksi. Menkäät Herran huomaan, hyvät
miehet!»
»Kyllä vaan, herra pormestari», sanoi Swart pitäen kättään ovenrivassa,
»mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria
näin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaapa kerta sinne meidän kyläämme;
saatte nähdä, että siellä saisitte aivan toisenlaisen selkäsaunan
rahatta ja hinnatta! Hyvästi nyt, herra pormestari!--Ja kiitoksia
paljon!»