Toisten juodessa kahvia meni Frits Juhanin puheille pihalle.
»Juhani», sanoi hän, »sinä kyllä tulet tietämään ja ehkäpä jo tiedätkin,
että minulla ja lukkarin Dorotealla on erinäisiä salaisuuksia
keskenämme. Katsohan, kun sinä nyt tulet kotiin, niin mene oitis
Dorotean luokse ja anna hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus,
jonka minä ostin eilenillalla, ja pieni paperikotelo, johon on pantu
suortuva minun hiuksiani. Ne minä lähetän hänelle muistoksi. Ja sano
hänelle myöskin, että parin vuoden kuluttua tahdon lahjoittaa hänelle
jotain parempaa, kunhan hän vain pysyy minulle uskollisena. Ja ennen
kaikkea: kirjoittakoon hän minulle kaikesta, ja erittäinkin siitä kuinka
asiat kotona sujuvat. Osoitteeksi hänen sopii panna: »Kunnioitettava
Herra Frits Swart, nykyinen asunto Belgiassa;» siten kirje varmasti
tulee perille. Ja sano terveisiä äidille ja että hän tietäköön meidän
saapuneen onnellisesti tänne ja että olemme terveet ja että kaikki on
käynyt oivallisesti, lukuunottamatta muutamia ihan pieniä tapauksia,
kuin esimerkiksi, että olimme vähällä taittaa niskamme. Sano, että
kaikki on kunnossa ja että hänen ei huoli itkeä, sillä kaikki on minun
parhaakseni, kuten isä sanoo. Ja vielä, Juhani, pidä myös silmällä
varsoja ja tuo eläimet oikealla ajalla laitumelta kotiin sitten kun
ilmat öisin jäähtyvät. Ja hoida myös Vahtia, sillä se uskollinen koira
alkaa tulla vanhaksi.--Ja niinpä voikaat hyvin kaikki! Hyvästi,
Juhani!»
Frits meni, mutta palasi kynnykseltä takaisin.
»Unohdinpa jotakin. Paina se nyt mieleesi! Katsos, lukkarilla on lehmä,
jota Dorotea aina lypsää. Heidän vanha niittynsä kasvaa huonosti, meidän
sitävastoin hyvin, ja meidän niittymme on lukkarin niityn vieressä. Ja
nyt minä olen luvannut, että lukkarin lehmä saa käydä meidän
niityllämme. Sano äidille, että hänen tulee mukautua tähän,--minä
kyllä pidän isästä huolen. Ja vielä: lukkari saa meiltä joka syksy
kuormallisen heiniä. Pane kuorma kukkuraksi, ja jos käy päinsä, niin
anna hänen saada kaksi kuormallista.»
Tuskin oli hän ehtinyt sanoa tämän, kun he kuulivat hirvittävää melua
kadulta. He juoksivat sinne, ja ehdittyänsä metelipaikalle postivaunun
luo, tuntui heistä kuin olisi tusina peikkoja tapellut vaunussa. Ukko
Witt, Kalle ja kahdeksan musikanttia sekä Kalle Vepupp lyhtyineen
juoksivat paikalle nähdäkseen mitä oli tekeillä. Vepupp valaisi vaunua
lyhdyllään ja toiset kurkistivat hänen olkansa yli.
Siellä istui ukko Swart koivet pystyssä, vajonneena isoon turkkilaiseen
rumpuun. Hän oli kasvoiltaan vallan mustanpuhuva ja hän sätkytteli sekä
käsiään että jalkojaan päästäkseen vapaaksi ja huusi:
»Mikä p--un loukku! Auttakaa, auttakaa, minä tukehdun!
No, Frits, Kalle, Vepupp ja ukko Witt hyppäsivät vaunuun ja tarttuivat
Swartiin mikä käsistä, mikä jaloista kiskoakseen hänet ylös rummusta,
mutta turhaan, sillä kun he saivat Swartin ylös, nousi rumpu mukana, ja
kun he laskivat hänet jälleen alas, vaipui hänen painopisteensä yhä
syvemmälle rumpuun.
Mutta musikantti, jonka omaisuutta rumpu oli, kiroili, haukkui ja
manasi, että hänen soittokoneensa, joka oli maksanut vähintäin
viisikymmentä taaleria, oli nyt kokonaan tärvelty. Ja yks kaks antoi hän
ukko Wittille sellaisen iskun vasten rintaa, että tämä menetti
tasapainonsa ja kaatui hajareisin isoon bassoviuluun.
No nyt oli hätä Hollannissa ja melu kasvoi aivan suunnattomasti.
»Kas tämäpä vasta jotakin on», huusi Vepupp. »Toinen ukoista istuu
rummussa ja toinen ratsastaa bassoviululla.»
»Ai, ai», parkui ukko Witt, »minä kuolen, minä luulen, että minä olen
revennyt ihan kahtia!»
Kalle ja Frits työskentelivät yhä ukko Swartin ääressä, he vetivät ja
nykivät niin, että ukon tila muuttui aina vain pahemmaksi, kunnes
rummunlyöjä ruuvasi rumpunahan pingoituksestaan ja sanoi:
»No, pojat, vetäkäästä vielä kerta!»
He vetivät, ja ukko Swart pääsi pälkähästä.
»Hurraa!» huusi Kalle ja heilutti hattuaan. »Saatiinpas ukko lopultakin
irti!»
Tämä oli nyt kaikki hyvää, mutta pahin oli vielä jälellä.
* * * * *
Musikantit alkoivat nyt kiljua ja mongeltaa, ja pahimmin rähisivät
bassonsoittaja ja rummunlyöjä. He rupesivat uhkaavin elein puhumaan
talonpojille vahingonkorvauksesta ja vaativat 50 taaleria.
Ukko Swart suuttui: hänen kasvonsa muuttuivat kiukusta sinisenruskeiksi
ja hän käski heidän mennä... No, mihin hän käski heidän mennä, ja mitä
hän vielä lisäksi sanoi, ei mahtanut olla kaunista ja musikantteihin
soveltuvaa, sillä kaksi heistä, räikkätorvenpuhaltaja ja bassonsoittaja,
tarttui ukkoa kauluksesta aikoen heittää hänet ulos vaunusta. Frits
juoksi paikalle auttamaan isäänsä ja syöksyi bassonsoittajan kimppuun.
Mutta nyt tarttuivat klanetinsoittaja ja huilunpuhaltaja häneen, ja
rummunlyöjä ja kornetin puhaltaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä.
Kallella oli täysi työ koettaessaan varjella uutta takkiansa viuluniekan
ja pasuunanpuhaltajan vimmatuilta hyökkäyksiltä.--Ukko Swart oli
saanut räikkätorvenpuhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen
suupieliensä kanssa. Frits tappeli bassonsoittajan kanssa ja potki
klanetinsoittajaa säärille, mutta viulumestari paineli pahoin hänen
niskanikamiansa. Ukko Witt löi rummunlyöjää kuin rumpua niin kovaa kuin
jaksoi, mutta kirottu kornetinpuhaltaja antoi hänelle jymiseviä
korvapuusteja. Ja Kalle koetti puolustaa takkiansa, joskin se kävi
vaikeaksi, sillä pasuunanpuhaltaja soitteli hänen nenällään ja
viuluniekka siveli niin lämpimästi hänen kylkeään.
Näin olivat nyt asiat. Kalle Vepupp oli mennyt tappelun alkaessa sisälle
majataloon, tuumien: »tapelkoot nyt, sen vietävät», Flick oli paennut
anniskeluhuoneeseen ja arvattavasti piiloutunut pöydän alle. Huonosti
olisi ystävillemme varmaankin käynyt, ellei apua olisi tullut. Juuri
ratkaisevassa silmänräpäyksessä tuli apua kahdelta taholta yhtaikaa.
Matami Flick, »Hiljaisen rauhan» emäntä ja Juhani piiskoineen
kiirehtivät apuun. Juhani veteli bassonsoittajaa piiskallaan ja matami
hyökkäsi rummunlyöjän kimppuun iskien kyntensä hänen kasvoihinsa.
»Kirotut maankuleksijat!» huusi hän. »Vai te täällä hyökkäätte minun
vieraitteni kimppuun!»
»Hurraa», huusi Frits, pidellen klanetinsoittajaa kauluksesta, »tässä
hän nyt on!»
»Hurraa», huusi Swart, »nyt me olemme voittaneet! Tulkaas, pojat, niin
annetaan heille vielä pieni sauna!»
Musikanteille olisi ehkä käynyt pahoin, mutta nyt oli katu täynnä
ihmisiä, jotka kyselivät mikä täällä oli hätänä.
»Onpas kummallista», sanoi suutari Pikilanka, »nähdä tällaista menoa,
sanon, keskellä Alt-Strelitzin katua.»
»Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi», sanoi läkkiseppä Peltinen,
»soveltuuko tämmöinen täällä?»
»Ei», sanoi puuseppä Höylänen. »Kun me silloin tällöin annamme
toisillemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä
siihen kaupungin porvareina täysi oikeus.»
»Niin, me saamme tapella, sillä mehän saamme maksaa veroja ja
ulostekoja», sanoi suutari Pikilanka. »Meillä on siihen täysi oikeus;
sitä vartenhan meillä on maistraatti.»
»Mutta nämä maalaiset ja kuleksijat eivät kuulu meidän tuomiokuntaamme
ja kuitenkin pitävät he tuommoista meteliä. Tulkaa, niin panemme heidät
kaikki heti putkaan!»
Se puhe kelpasi, ja Höylänen, Pikilanka, Peltinen ja pari heidän
naapuriansa läksi marssimaan »Hiljaista rauhaa» vastaan.
»Seis», huusi Peltinen, »me emme enää kauemmin voi kärsiä, että te
täällä omin käsin anastatte meidän laillisen oikeutemme ja rupeatte
tappelemaan keskellä katua! Te olette kaikki meidän vankimme.»
»Mitä», huusi ukko Swart, »mekö antaisimme vangita itsemme?»
»Häh», kirkui matami Flick, »tekö täällä tahdotte näytellä esivaltaa
minun oveni edessä. Se tässä vielä puuttuisi. Tuollainen pikipeukalo ja
mokomakin kattilan nuolija tahtovat olla poliiseja aivan minun oveni
edessä!»
»Senkin junkkarit!» sanoi Swart. »Menkää paikalla matkoihinne!»
Ja hän antoi läkkisepälle aimo kolauksen kylkeen.
»Kuules, Peltinen», sanoi Pikilanka, »sinä menet nyt liian pitkälle.
Meillä porvareilla on tosin oikeus *tapella*, mutta ei *hieroa rauhaa*
silloin kun muut tappelevat, joka on aivan eri asia. Sano mitä tahdot,
mutta se on esivallan asia.»
»Kas tuolla», huudahti Höylänen, »tuolla tulee ukko Krumm koirineen. Nyt
me pääsemme pulasta. Hän kuuluu esivaltaan, sillä kaupungin
karjapaimenena saa hän kaupungilta leivän. Hän on virallinen henkilö.»
* * * * *
Ukko Krumm aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun
porvarit kerääntyivät hänen ympärilleen ja kiljuivat hänen korviinsa.
Hänen piti heti vangita nuo vieraat miehet, sanoivat he, hän oli siihen
»oikea mies.»
Käsitettyään lopulta, mistä oli kysymys, sanoi ukko Krumm: »Niin, pojat,
*minä* olen siihen oikea mies! No, seuratkaa nyt minua kaikki
raastupaan!»
»Mitä», sanoi matami Flick. »Minäkinkö, joka olen kunniallisen porvarin
vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?»
»Ei, Krumm», sanoi Pikilanka, »nyt sinä menet yli valtuuksiesi. Sinä
voit viedä talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami
Flickin, joka on rehellinen kansalainen ja lisäksi minun miniäni äidin
sisaren täti, sinä saat antaa olla rauhassa.»
Tämä oli varsin kohtuullista. Ukko Krumm taipui ja ajoi nyt talonpojat
ja musikantit pormestarin portille.
Ukko Swart tosin vastusteli, mutta siitä ei ollut apua. Hänelle näet oli
tapahtunut sellainen onnettomuus, että hänen housunkannattimensa olivat
katkenneet taistelussa torvensoittajan kanssa, ja hänen täytyi nyt
pidellä housujaan estääkseen niitä luisumasta alas nilkkoihin. Kun hän
nyt vihoissaan unohti tämän ja hosui molemmin käsin, rupesivat housut
luisumaan alas ja hänen täytyi tarttua niihin kiinni ja estelemättä
antaa viedä itseään muiden mukana.
Krumm sai viimein koiransa avulla joukkonsa kokoon. Etumaisina marssivat
kaupungit lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja heidän perässään
musikantit, ja häntänä lopulta kulki muutamia porvareita.
Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krumm torveensa niin
valtavan törähdyksen, että pormestari lensi ylös patjoiltaan ja sai pian
housut jalkaansa, luullen, että koko Alt-Strelitz oli ilmitulessa.
Hän avasi akkunan ja kurkisti kadulle.
»Mikä nyt on hätänä?» huusi hän.
»*Tuossa* on kaupungin karja, herra», sanoi Krumm »ja *tuossa* ovat
meidän vankimme, herra, ja *tuossa* on yleisö, herra, ja *minä* olen
tässä viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää.»
Nyt juoksi paikalle myöskin kaupungin poliisikonstaapeli, jolla oli se
paha onni, että aina kun Alt-Strelitzissä oli tulipalo, hän oli
viimeinen, joka huusi: »tulipalo, tulipalo!»
»Voi herra pormestari», sanoi hän, »se ei ole totta. Asia on aivan sama
kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin kukaan ei pitänyt lukua
Jumalasta eikä mistään. Matami Flick on mukana tässä pelissä, ja hän on
sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaa minua, tämä on
oikea kapina, aivan kuin vuonna neljäkymmentä kahdeksan.»
No, pormestari pelästyi, hänen kasvonsa kalpenivat, ja hän oli vähällä
lentää selälleen, mutta koska hän oli järkevä ja sukkela mies, sanoi hän
itselleen:
»Me olemme pahassa pulassa, mutta pysykäämme rohkeana. Pormestarien osa
tässä maailmassa näkyy nyt kerta kaikkiaan olevan se, että he alinomaa
saavat taistella kapinallista ihmiskuntaa vastaan.»
Ja hän läksi marssimaan raastupaan, koko joukko perässään. Perille
tultuaan sanoi hän poliisikonstaapelille:
»No, tuotakoon heidät kaikki sisään!»
Ja he astuivat saliin yksitellen, ja kun he kaikki olivat koossa, otti
viisas pormestari lornjettinsa esille, istuutui tuomarin istuimelle
viisaan ja vakavan näköisenä ja alkoi sangen viisain katsein tirkistellä
väkijoukkoa.
»Onpa tuossakin otusta», ajatteli ukko Swart.