»Käykäämme tähän sisälle», sanoi ukko Swart. »Isäntä on höyli mies. Hän
oli ennen räätäli, mutta nyt hän on ostanut 'Hiljaisen rauhan'
ravintolan.»
»Nimi miellyttää minua», sanoi Witt. »Täällä mahtaa olla sangen
hiljaista ja rauhallista. Ottakaamme veliseni, täältä kortteeri.»
»Nostakaa eväskorit alas rattailta, pojat! No, naapuri, menkäämme
sisälle!»
Kun he tulivat ovelle, kuulivat he hirvittävää melua huoneesta.
»Etkös tule esiin, sen vietävä! Uskallapas vain suututtaa minua!» huusi
naisen ääni.
»En tule», huusi toinen ääni, »en vähääkään välitä, oletko vihainen vai
et.»
»Etkös vain tulekin sieltä pöydän alta! Revin silmät päästäsi!»
»Minä olen herra huoneessani eikä täällä ole akoilla mitään
sananvaltaa.»
»Tule esiin, pelkuri! Senkin vaivainen porusäkki!»
Oli niin peloittava rähinä ja ähellys, että Swart ja Witt pelkäsivät
suorastaan onnettomuuden tapahtuvan. He eivät kauempaa voineet
kuunnella melua, vaan avasivat oven »Hiljaiseen rauhaan.»
Siellä istui räätäli pöydän alla pidellen molemmilla käsillään
jaloistaan kiinni ja kiljui:
»Minä en tikahdakaan paikaltani! Minä tahdon nähdä, kuka täällä on herra
talossa!»
Ja hänen rakas puolisonsa seisoi vieressä hurjasti pyöritellen silmiään;
hänen hiuksensa olivat piiskana niskassa ja vaahto kihisi hänen
suupielissään.
»Minä!» parkasi hän käreän kirpeällä äänellä ja tarttui räätäliä
takinliepeestä. »Etkö sinä tahdo uskoa, että minä olen 'Hiljaisen
rauhan' isäntä, senkin vanha kili?»
Nyt meni ukko Swart väliin.
»Ansaitseeko tuo nyt toraamista! Jos minun eukkoni siellä kotona», sanoi
hän Wittin puoleen kääntyen, »ehdottomasti haluaisi istua pöydän alla,
saisi hän minun puolestani olla siellä vaikka ylihuomiseen asti.»
»Ei asia minuakaan osaltani lainkaan huolestuttaisi», sanoi Witt.
No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja lopulta aviopuolisot
rauhoittuivat. Kun pojat tulivat sisälle, vallitsi jälleen sopu ja rauha
'Hiljaisessa rauhassa'.
Räätäli lupasi tulla esiin pöydän alta, kun he kerran häntä kauniisti
pyysivät, ja lupasi antaa anteeksi vaimollensa, lisäten, että jos
tällaista vielä uudistuisi, tulisi varmaan tapahtuukaan hirveä
onnettomuus. Sillä hän sentään oli kuin olikin 'Hiljaisen rauhan'
isäntä.
Hänen eukkonsa seisoi peilin edessä sovitellen paikoilleen myssyä, joka
rähäkän tuoksinassa oli valahtanut niskaan. Hän naurahti kirpeästi ja
sanoi:
»Luulenpa melkein, rakas Santeri, että me jo tunnemme toinen toisemme.»
Ja saatuaan myssyn paikoilleen hän poistui.
»Isä», sanoi Frits, »Kalle ja minä olemme kuulleet, että täällä tänä
iltana pelattaisiin kometiaa, ja jollei teillä ole mitään vastaan, niin
menisimme sitä katsomaan.»
»No menkää vain minun puolestani, mutta siivotkaa nyt ensin itseänne.
Ja käyttäytykää siellä hyvin, ja kertokaa sitten meille kaikki mitä
olette nähneet siellä.»
Nuorukaisten mentyä sanoi ukko Swart ukko Wittille:
»Mitä arvelisit, naapuri? Emmeköhän ottaisi yhtä pientä----»
»No, maistetaan vain», sanoi Witt.
Räätäli Flick kaatoi laseihin.
»Ei taitaisi olla liikaa», sanoi Swart, »jos tyhjentäisimme myöskin
lasin olutta.»
»Eipä suinkaan», sanoi Witt. »Ei se ole liikaa.»
Flick kaatoi kaksi lasia olutta.
»Olipa sentään aika vahinko, että hukkasin piippuni,» sanoi Witt.
»Mitähän, jos polttaisin yhden sikarin.»
»Sikarit ovat niin kummallisia», sanoi Swart. »Luulen, että ne tekevät
sinulle pahanelämän.»
»Eihän toki», sanoi räätäli Flick. »Niin voi kyllä käydä, jos sikari on
huonoa lajia. Mutta minulla on niin erinomaista lajia, että
kapalolapsikin voi niitä polttaa tuntematta lainkaan pahoinvointia. Ne
maksavatkin minulle sievän summan: neljä taaleria tuhat.»
»Tuhannen tulimmaista», sanoi Witt, »nepä vasta mahtavat olla hyviä
sikareja. Niitä minä tahdon polttaa yhden.»
»Oitis», sanoi Flick ja toi kourallisen tätä hienoa tavaraa.
Witt valikoi.
»Tämä on hyvä», sanoi räätäli. »Sytyttäkää se. No eikös se maistu
hyvälle? Ja entäs hieno tuoksu sitten!»
Ukko Witt imi imemistään, mutta ei saanut kapinetta palamaan.
»Malttakaas», sanoi räätäli. »Älkääs hätäilkö! Jollei se tahdo palaa
hyvin, niin purette toisen pään poikki. Se on juuri hyvän sikarin
tuntomerkki.»
Ukko Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten
taas suuhunsa ja poltti ja veti ja imi.
»Niin», sanoi räätäli, »semmoista tapahtuu. Oikeat hyvät sikarit eivät
tahdo koskaan palaa,--ainakaan muu-*, tamat niistä. Mutta
voidelkaamme sitä vähän talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaa
nyt vielä palanen pois!»
Se auttoi silmänräpäyksessä, ja kaiken imemisen, puremisen ja
voitelemisen jälkeen saatiin sikari vihdoin palamaan loppuun, ja räätäli
hykerteli tyytyväisenä käsiään.
»Eikös se olekin erinomainen sikari?» sanoi hän, »koko huone siitä
hajahtaa.»
»Niin», sanoi Swart, »se haisee melkein samalla lailla kuin traanilamppu
siellä kotona, kun eukko on puhaltanut sen sammuksiin ja antaa sydämen
savuta.--Minä olenkin iloinen, ettei siitä ole enää mitään jälellä.»
Matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa omnibus-vaunulla, ja
nyt astui ajuri Kalle Vepupp huoneeseen.
»Huomenaamulla kello neljä minä pysäytän tähän», sanoi hän. »Olkaa
silloin valmiina; paitsi teitä, tulee mukaan kahdeksan musikanttia, ja
sitten ovat vaunut täynnä.»
* * * * *
Heidän istuessaan tässä matkaansa tuumailemassa tulivat Frits ja Kalle
kotia kometiaa katsomasta.
»Mitä hiisiä», sanoi ukko Swart, »onko se jo lopussa? Ja minä kun
luulin, että näytös nyt vasta alkaisi.--No mitä kappaletta ne tänään
näyttivät?»
»No, isä», sanoi Frits, »siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista
ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkaja, piru itse ja minkä
mitäkin pirunkonstia.»
»No, oliko se lystiä? Miellyttikö se teitä?»
»No», vastasi Frits, »voihan tuo käydä laatuun, vaikkei siitä ole paljon
kertomista. Mutta viimeinen hyppäys, kas se oli vaarallinen, siinä olisi
helposti voinut taittua niskat ja sääret.»
»No mitä se sitten oli? Kerro, sen Jöröjanne! Anna kuulua!»
»Jos te rupeatte torumaan, isä, niin saa Kalle itse kertoa, kuinka se
tapahtui. Minä tiedän vain, että minun täytyi hypätä.»
»No, Kalle», sanoi Swart, »tules tänne. Kuinka se oli?»
Kalle, joka allapäin oli seisonut Fritsin takana, astui nyt hiljaa
esiin. Herranen aika, miltä poika näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta
oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se oli vain liivi ja
takaapäin se oli sininen hännystakki.
»Poika», sanoi ukko Witt, »miltäs sinä näytätkään?»
»Tuollaisena», sanoi Swart, »emme voi ottaa häntä mukaan. Olipa tämäkin
koko tapaus.»
»Olipa kylläkin», sanoi räätäli Flick.
»Oli», sanoi Kalle Vepupp.
»Poika», sanoi ukko Swart, »tule tänne ja kerro mitenkä tämä on
tapahtunut!»
»En minä voinut sitä auttaa», vastasi Frits. »Kalle hyppäsi kun lattia
murtui ja minä tartuin hänen takinliepeeseensä, mutta lieve repesi ja
minä lankesin hänen päällensä.»
Nyt kaikki ihmettelivät.
»Mitähän se mahtoi olla?»
»No, se ehkä kuului näytelmään», sanoi lopuksi räätäli Flick.
»Niin, ehkä se kuuluikin kometiaan», arveli Swart.
Asianlaita oli kuitenkin niin, että keskellä näytelmää meni parven
rintavarustus rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät
leikistä pelkällä säikähdyksellä, ja repeytyneellä nutunliepeellä, mutta
niin onnellisia eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi molemmat
jalkansa ja oli kannettava pois, ja puoli tusinaa sai suurempia tai
pienempiä vammoja. Mutta tästä eivät Kalle ja Frits tienneet mitään.
»Se kuului näytelmään», sanoi ukko Witt. »Enkös jo sanonut sitä! Mutta
mistä me nyt saamme hänelle nutun? Ei meillä ole aikaa mennä noutamaan
räätäliä.»
»Ei, huomenaamulla varhain lähden minä matkalle», sanoi Kalle Vepupp.
»Minulla», sanoi räätäli, »on hieno viheriäinen samettikauluksinen ja
keltanappinen hännystakki, aivan sellainen kuin hovissa käytetään. Sen
minä myön teille huokeasta.»
»Isä, kuulkaa», pyysi Kalle.
»No», sanoi ukko Witt, »kunhan se vain sopisi.»
Flick toi takin ja Kalle pukeutui siihen.
»Nähkääs vain», sanoi Swart, »kuinka hyvin se sopii hänelle.»
»Hän on uljas kuin kreivi», sanoi Kalle Vepupp.
»Niin, aivan kuin kreivi», vakuutti räätäli.
Ja siinä Kalle nyt seisoi ja ojentelihe uudessa takissaan ja hieroi ja
silitteli tukkaansa ja sovitteli kaulustaan, kierteli keltahousuisia
jalkojaan ja asteli ylpeänä edestakaisin lattialla kädet kupeilla ja
nenä pystyssä.
»Minun mielestäni», sanoi Witt, »se sopisi hänelle paremmin, jos se
istuisi hieman toisella lailla.»
»No, noh», sanoi Vepupp, »voihan hän kasvaa vielä.»
Ukko Witt ja räätäli sopivat hinnasta, ja kun takki oli maksettu,
läksivät matkamiehemme ylikertaan ruvetakseen levolle päivän vaivoista.
* * * * *
Witt ja Swart makasivat yhdessä sängyssä ja Kalle ja Frits saivat
sijansa toisessa. Pian vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Kalle yksin
ei voinut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiaan uudesta
takistaan. Vihdoin hän varovaisesti nousi vuoteesta, puki takin yllensä
ja rupesi astelemaan edestakaisin lattialla kuun paisteessa. Silloin
tällöin hän seisahtui tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan
takkia, avasi nappeja ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartalonsa
suoraksi ja silitteli ja hipoi itseään kuin naapurin kissa
peseytyessään.
Nyt täytyi tapahtua, että ukko Swart, joka makasi selällään kumeasti
kuorsaten, kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt ei ollut sen pahempaa.
Mutta pahempaa oli, että hän tuli pistäneeksi leveän, paksun nenänsä
suoraan ystävänsä Wittin korvaan ja alkoi kuorsata siihen niin
hirveästi, että olisi voinut luulla paholaisen puhaltavan pasuunallaan.
Witt hyppäsi jäykkänä ja kauhistuneena ylös ja seisoi kuin salaman
iskemänä lattialla, tuijotellen ympärilleen. Ja koska huone oli hänelle
outo ja kun hän näki Kallen seisovan lattialla viheriäisessä takissa,
huusi hän:
»Tulipalo! Tulipalo! Missä minä olen? Mitä tapahtuu?»
Frits ja Swart hyppäsivät sängyistä kuin pistooleista ammuttuina,
tarttuivat Wittiä käsivarresta ja huusivat:
»Witt-naapuri, mikä teitä vaivaa? Menkää levolle, olemmehan matkalla
Belgiaan.»
No, Witt rauhoittui viimein.
»Nyt minä tahdon sanoa sinulle yhden asian», sanoi hän Swartille,
»jottet enää saisi tehdä minulle samaa kepposta. Minä asetan pääni sinun
jalkopäähäsi, sillä lempoko voi tietää, milloin sinä rupeat uudestaan
kuorsaamaan.»
No hyvä.--Toisetkin kiipesivät jälleen levolle, ja pian nukkuivat he
kaikki taasen.
Ukko Witt nukkui myöskin. Mutta maatessaan oli hänellä tapa pitää suunsa
auki, ja nyt juuri piti tapahtua, että ukko Swart jälleen kääntyi
toiselle kyljelleen ja mitään huomaamatta soljahutti isonvarpaansa
Wittin suuhun.
Ukko Witt näki juuri unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa,
vaikka ne hajahtelivat niin ihmeellisen ihanalle. Hän imi ja imi, mutta
ei tahtonut saada sikaria palamaan. Yhtäkkiä hän oli kuulevinaan
räätälin sanovan:
»Pure pää poikki!»
Ja Witt puri.
Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits
hypähti ylös vuoteelta ja Kalle rupesi kiireesti vetämään housuja
jalkoihinsa, ja kun nyt kaikki muut olivat jalkeilla, makasi yksin ukko
Witt vuoteessa, viatonna kuin äskensyntynyt lapsi, eikä ollenkaan voinut
ymmärtää, mikä nyt oli hätänä.
»Mitä?!» ärjyi ukko Swart. »Sinä rakkari! Mitä! Sinä kanalja! Mitä! Sinä
puret täällä ihmisiä, vai niin! Ansaitsisitpa nyt aika kolauksen vasten
suutasi!--Hän on salavihainen kuin pappilan vanha rakki.»
Ukko Witt vannoi ja vakuutti olevansa viaton. Tämä kaikki oli tapahtunut
hänelle unessa; hän ei ikimaailmassa olisi näin menetellyt, jos olisi
tietänyt, että pisti toisen varpaan suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmisen
tunteet! Hyi, kun hän vain ajattelikin tätä, niin suolet ihan
kouristuivat hänen vatsassaan. Hän kyllä myönsi aivan avoimesti, että
eilisiltainen sikari oli tehnyt hänet pahoinvoivaksi, mutta vakuutti,
että tämä oli kuitenkin monin verroin pahempaa.
»Mutta», sanoi hän, »jos sinä välttämättömästi tahdot kostaa, niin minä
varsin kernaasti pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia
sovitettu.»
Ei, sitä ei Swart millään muotoa tahtonut, hän ei halunnut edes kuulla
siitä puhuttavan, ja niin menivät he jälleen levolle ja heräsivät vasta
kun kello löi neljä, jolloin heidän tuli lähteä jatkamaan matkaansa.
Ja juuri kun he olivat saaneet vaatteet yllensä ja juoneet aamukahvinsa
alakerrassa, ajoi Kalle Vepupp pihaan viedäkseen heidät mukanaan ulos
avaraan maailmaan.