Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat,
kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä. Hiekka narisi
pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksulti hiessä,
astuskelivat tyynesti ja hiljakseen askel askeleelta ja nyökäyttivät
päätään, hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani istui
läiskäyttäen niitä silloin tällöin laimeasti ruoskallaan, ja ukko Witt
ähkyi silloin tällöin: »puh, puh!» kunnes piippu vihdoin putosi hänen
suustaan ja hän vaipui uneen. Ukko Swart oikoili haukotellen selkäänsä,
kunnes vihdoin kuumuus sai vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja
nyökäytti päätään, ja ennen pitkää ilmaisi peloittavan kumea
kuorsaaminen, että ukko Swart nukkui.
Kalle Witt huojahteli ja nyökkyili, kunnes hänen silmäluomensa tulivat
niin painaviksi, että hän asetti päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja
Frits hän ajatteli Doroteaansa ja mitä tämä oli sanonut edellisenä
iltana. Hän ajatteli mistä mahtaa johtua se, että kaksi ihmisraukkaa voi
pitää toisistaan niin sanomattomasti, ajatteli ja ajatteli, mutta ei
voinut löytää ongelmaansa selitystä, ja tätä selitystä miettien hän
vaipui unen helmoihin. Ja hän näki unta rakkaudesta ja onnesta ja
Doroteasta--se oli ihana uni--he istuivat yhdessä käsitysten ja
Frits sanoi Dorotealle uudelleen jäähyväisiä. Vain Juhani enää oli
valveilla. Hän hosui ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin,
mutta kun jo koko seurue nukkui, ei hänkään enää voinut helteen
kiusausta vastustaa, vaan antoi hevosten mennä omin päinsä ja sulki
silmänsä.
Tämän havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:
»Kuules, me tekisimme sangen tyhmästi, jos nyt enää astelisimme
eteenpäin näin omin päin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan vähän
metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?»
Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Tultuaan
puiden varjoon he seisahtuivat ja jättivät vankkurit seisomaan kuumaan
päivänpaisteeseen. He ahmivat suihinsa tuoretta, voimakasta ruohoa, ja
heillä oli sanomattoman hauskaa, saatuaan narrata koko seuruetta.
Ukko Witt ja ukko Swart keinahtelivat sinne tänne, Kalle makasi
pitkinpuolin vankkureissa ja Frits poikkipuolin. Ampiaiset ja turilaat
surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istuivat heidän
nenilleen, mutta makaajat ne vain hikoilivat ja pursuivat ikäänkuin
heillä ei olisi ollut tuntoa laisinkaan.
Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli
huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa, ikäänkuin
tahtoen olla häiritsemättä koko maailmaa, joka makaa unen helmoissa,
unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat pehmeässä sammalessa niinkuin
sirkat kotituvan muurinraossa, pähkinäpensastossa visertelee rastas
vartijalauluaan, tikka napahuttaa kiinni ovet ja akkunat, jotta te
saisitte maata rauhassa, ja käki kukahtelee kovaäänisesti kuin
vahtikoira kotopihalla! Ja kaukaa alkaa kuulua laulua kuin kotikylässä
myöhäisinä kesäiltoina...
Kaksi iloista ylioppilasta astuskeli esiin pitkin tietä puiden välistä.
Ensin lauloi toinen heistä yksinään; se laulu kuului rastaan laululta,
mutta sitten kumppani yhtyi lauluun ja nyt se kohisi kuin kedon yli
lentävä myrsky.
He lauloivat villistä metsästä, jossa ilo on korkealla kun otuksen ajo
käy ja metsä humisee ja huudot raikuvat.
He lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta
ruususuusta, joka oli niin suloinen suudella.
He lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa
metsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa...
Kuinka kauniisti he lauloivatkaan! Mutta kun he tulivat paikalle, missä
vankkurit seisoivat, lakkasivat he laulamasta, ja molemmat viittasivat
sormellaan makaajiin päin, nauroivat ja kuiskuttelivat keskenään.
»Mutta käykö se päinsä?» sanoi toinen.
»Käykö päinsä! Tulehan, niin hiivimme sinne!»
He hiipivät niin hiljaa kuin osasivat vankkurien luo, ja toisen
irroittaessa vitjat vankkurin aisasta toinen riisui hevoset valjaista.
Sitten he varovaisesti ottivat ohjakset Juhanin kädestä ja nousivat
hevosten selkään, jotka nöyrästi heitä totellen menivät syvälle
metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle metsään,
ettei heitä voinut nähdä vankkureista, sitoivat he Lotan ja Liisan
kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinäkös he sitten seisoivat ja
nauroivat kepposelleen. Ne olivat aika velikultia, ne ylioppilaat!--
Mutta he eivät tyytyneet vielä tähän; he poimivat taskunsa täyteen
pieniä kiviä ja savenpalasia ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka
pisimmät oksat ulottuivat miltei vankkurien yli. Tähän puuhun he
kiipesivät, toinen asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun he olivat
löytäneet sopivat paikat, joista heitä ei tiheäin lehväin läpi voitu
huomata, kurottautuivat he ulommas ja tähtäsivät ukko Swartin
nenänkärkeen. He löivät vetoa, kumpi heistä ensin osaisi siihen, ja nyt
alkoi piiritys, ikäänkuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli ja hänen
nenänsä joku sangen tärkeä varustus siinä. Kaikenlaisia hullutuksia ne
kälmit ja peijoonit sentään keksivätkin!
Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan aivan vasten Swartin
paksua, kaunista nenää. Swart säpsähti unissaan ja rupesi aivastamaan.
»Ei», sanoi hän unenpöpperössä, »en minä siihen rupea. Emme me pelanneet
nenän näppäyksistä!» Hän oli pelaavinaan Schafkopfia. »Vai niin, sinä
tahdot pelata minun nenälläni!»--ja samassa antoi hän kolauksen
Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja parhaillaan sitovinaan viimeisen
säkin suuta kiinni. Witt tarttui Kallea--joka makasi hänen polvensa
päällä--kauluksesta ja veti ja nyki siitä niin, että poika oli
kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo siniset kuin ruiskukka. Ja
Kalle töykkäsi Fritsiä.
»Hyvästi», sanoi Frits, »muista minua! Kahden vuoden kuluttua minä tulen
takaisin, ja silloin me vietämme häämme.» Ja hän kurotti kätensä ukko
Swartin ympärille ja suikkasi hänelle suuta: »Hyvästi, armas Dorotea!»
Nyt rupesi Juhanikin liikahtelemaan. Hän veti köyttä, joka oli sidottu
aisojen poikkipuun ympärille ja huusi: »Noh, noh!» kunnes sai silmänsä
oikein auki: »Mitä hiisiä», sanoi hän, »mitä tämä on?»
»Missäs hevoset ovat?» huusi ukko Swart kauhistuneena.
»Missäs hevoset ovat?» huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat
yhteen ääneen:
»Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?»
»Ja varsat», sanoi Swart. »Mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämäpä vasta
kummallista! Missä varsat?»
»No, sanoi Juhani, »ne ovat veijarit vieneet tammojen mukana.»
»Tämä on ikävä juttu», sanoi Witt. »Mitä me nyt teemme, Swart?»
»Tässä on ollut silmänkääntäjätempuilla pelinsä», sanoi Swart. »Ylös
jalkeille joka mies! Menkäämme kukin eri haaralle etsimään.--Tämäpä
vasta ihmeellistä!»
Ja nyt he porhalsivat kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat
Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa niin sanaa vastanneet.
Oli meno ja meteli sellainen, että olisi voinut luulla paholaisen olevan
liikkeellä. Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, laskeutui toinen
ylioppilaista alas piilopaikastaan, ja tuossa tuokiossa hän istui
vankkureissa tutkimassa eväskorien herkullista sisältöä. Toinen laski
alas puusta nuoran, johon maahantullut sitoi kiinni eväskorit. Sitten
hinasi toinen korit ylös puuhun, ja nyt alkoi perinpohjaisempi eväiden
tarkastelu. Isonpuoleisen makkaran, astiallisen voita ja pitkulaisen
sämpylän he korjasivat talteensa. Kaikki seitsemän eväskoria he sitten
ripustivat puun eri oksille, niin että se näytti kelpo joulupuulta, ja
kun tämä oli tehty, lähtivät he tiehensä, ja kauan kuului heidän
laulunsa etäältä.
He lauloivat kuinka metsä on niin ihmeen ihana silloin kun koreja
riippuu puussa ja talonpojat juoksentelevat yltympäri hevosten haussa.
Peipponen, käki ja ylioppilas ovat kolme iloista lintua, jotka
höyhenistään tunnetaan, he lauloivat. Miksi olitkaan, talonpoika, niin
tuhma, että nukuit metsään, jossa asuu niin monta kiusaa; siellä on
pidettävä silmät auki, siellä on monta iloa ja hupia,--oi, mikä ihana,
paksu makkara!
* * * * *
Mutta kukaan ei kuullut tätä lystillistä laulua, sillä koko seurue
juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He kurkistelivat joka soppeen,
jokaisen pensaston he tarkoin tutkivat, ja lopulta osuivatkin he sille
paikalle, johon veitikat olivat tammat vieneet. Jälleennäkemisen ilo oli
suuri; suru oli kuin poispuhallettu, ja kun hevosia taas valjastettiin,
kummasteli ja kyseli koko seurue, kuinka tapaus oli ollut mahdollinen.
Ja heidän mielestään oli suuri onni, että juuri niin tapahtui kuin
tapahtunut oli.
»Onpas tämä vasta hullua», sanoi Swart, »noin vain ilman muuta riisua
hevoset valjaista. Minä vain en osaa tätä käsittää!»
»Mitä hiisiä!» huudahti Kalle Witt, »missäs eväskorit ovat?»
»Poika, oletko sinä tullut hulluksi?» sanoi Swart. »Mihinkäs ne nyt
olisivat joutuneet?»
Swart meni vankkurien luo, mutta eipä hänkään nähnyt koreja.
»Ei, nyt on taas paha merrassa! Nekin ovat poissa.»
»Ne ovat poissa, siinä olet vallan oikeassa», sanoi Witt.
Juhanikin kurkisti vankkureihin ja totesi, että eväskorit olivat poissa.
Hän katseli tyhmistyneenä paikkaa, missä ne olivat olleet.
»Siunaa ja varjele!» huusi Swart, joka kurkisteli joka haaralle.
»Olemmeko me todellakin kaikki noidutut? Vai olemmeko tulleet hulluiksi?
--Mutta katsokaas, tuollahan ne riippuvat puussa. Siellä ne riippuvat
kaikki. Antakaa kun lasken: yksi, kaksi, neljä--kuus--seitsemän! Ne
ovat kaikki tallella!»
»Tällaista minä en ole vielä eläessäni nähnyt», sanoi ukko Witt. »En voi
käsittää tätä.»
»Täällä kummittelee, sillä hyvä. Täällä rikeeraa paholainen
joukkoineen», sanoi Kalle Witt.
»Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi», sanoi ukko Witt.
»Ei», sanoi Juhani, »kyllä täällä vehkeilee paholainen.»
»Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä», sanoi ukko Swart. »Mutta
jonkun teistä täytyy kiivetä puuhun.»
Frits sanoi, ettei hän osannut kiivetä.
»Ja minä en myöskään voi kiivetä», sanoi Juhani. »Minun rupee päätäni
niin huimaamaan.»
Nyt täytyi Kallen panna uudet housunsa alttiiksi, ei auttanut muu. Hän
kiipesi ja saikin eväskorit onnellisesti alas--mutta kiilto hänen
keltaisista housuistaan oli poissa.
Kun he näkivät kadottaneensa vain yhden makkaran, astiallisen voita ja
sämpylän, sanoi ukko Swart:
»On sentään hyvä, että kaikki päättyi niin, kuin on päättynyt. Mutta
tästä jutusta me vaikenemme visusti kaikki, sillä muuten joutuisimme
pilan esineiksi. Varsinkaan ei minun eukkoni pidä saada vihiä tästä,
sillä sitten minä en enää saisi häneltä rauhaa. Kuuletkos, Frits! Sinä
pidät suusi kiinni, ymmärrätkös?»------
Pikkulinnut, jotka olivat nähneet tapahtuman, kertoivat sen tovereilleen
pitkin metsää, puulta puulle lentäen. Ja kun matkamiehemme ajoivat
metsän läpi, kuului kaikkialta:
»Kuulkaapas, kuulkaapas! Swart ja Witt, Swart ja Witt. Niitä narrattiin.
Varis ties, varis ties--tirlirlit. Koko metsä sen tietää. Kas vain,
kas vain! Witt, Witt--Witt--veijari!»
Ja käki kummasteli ja kukerteli.
Ja harakka nauroi ja närhi kirkui:
»Sepä oikein, se oikein!»
Ja kun he ajoivat ulos metsästä, istui varis petäjän oksalla ja raakkui:
»Huraa, huraa! Ukko Swart, ukko Swart, jopa vain, jopa vain, jopa
narrasivat!
Ja orapihlajapensastossa pellon laidassa lauleli rastas:
»Ei haittaa, ei haittaa, sääli housuja, keltahousuja!»
Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:
»Ukko Witt, ukko Witt, kello putos, uhuu, putos pensastoon, uhuu!»
Ja se oli totta, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka paljon kello oli,
oli hänen suuri taskunauriinsa poissa.
Kun he sitten vihdoinkin saapuivat majatalon pihalle, seisoi siellä oven
edessä neljä hanhea, ja ukko hanhi sanoi:
»Mitä tyhmyyksiä! Kuka käskee nukkumaan avoimella maantiellä!»
Ja kolme tyhmää naarashanhea rupesi myös huutamaan:
»Kuka antaa itseään niin narrata, kuka vain, kuka vain!»